ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Suuri puutarha-sali verantoineen. Puutarha-fondi. Perällä koriste-aita jonka keskipaikalla aukko (sisäänkäytävä). Koriste-aidan takana veranta pylväineen. Verannasta oikealle käydään sisähuoneesen. Verannasta vasemmalle portaat puutarhaan; puutarha alempana verantaa. Oikealla ja vasemmalla sivu-ovia, jotka vievät sisähuoneisin. — Komeutta. — Oikealla, perällä, koristeaidan vieressä pöytä.
Ensimmäinen kohtaus.
Thusnelda (Yksinkertaisessa kattuni-puvussa, suuri esiliina edessä, on etummaiselle pöydälle kahvi-servisejä levittänyt).
THUSNELDA: Tänään on kymmenen vuotta siitä, kuin hän matkusti pois. (Ottaa povestaan medaljongin, joka riippuu mustassa nauhassa). Armas isäni, etköhän enää palajakkaan? Vuodet pitkät olen minä sua odottanut, vuodesta vuoteen toivonut, mutta yhä kauvemmas, yhä kauvemmas olet sinä matkustanut, koko maan läpi vaeltanut ja olet kai jo aikoja sitten unohtanut minut! — Eikähän toisin voi ollakkaan. Sinä olet minut, orporaukan kurjuudesta pelastanut, ja se oli jalo työ. Mitä olisinkaan minä voinut enään olla sinulle? Ja kuitenkin kutsuit sa minua tyttäreksesi, kuitenkin sain minä kutsua sinua isäkseni. Sa olit mua kohtaan hellä ja sydämellinen, ja lähtiessäs annoit sa mulle kuvasi, (suutelee sitä) ainoan aarteeni! Oi, kallis isäni, joka päivä olen sinua muistellut, ajatuksissani seurannut sua matkoillasi merien ylitse, vaelluksillasi kaupunkiloissa, kulkiessasi vaarallisten vuorien lomitse, harhaillessasi salojen synkkyydessä. — Viime kirjeessäsi lupaat pian palata, mutta sen olet jo usein luvannut ja olet toki yhä kauvemmaksi matkustanut. Etköhän enää palajakkaan? Enkö enää saa kertaakaan polviasi syleillä, käsiäsi suudella, enkö sulle sydämeni sulimpia kiitoksia lausua?
Toinen kohtaus.
Thusnelda. Dietrich.
DIETRICH (vasemmalta, on hiipinyt Thusneldan taakse, ottaa hänen ympäriltään kiini). Hohoi, pikku velho, sainpa sinut kiini vihdoinkin!
THUSNELDA (piiloittaa kuvan sukkelaan). Mitä te tahdotte?
DIETRICH. Mitä sinä piiloittelet?
THUSNELDA. En mitään teihin koskevaa.
(Koettaa päästä irti).
DIETRICH. Näytä se!
THUSNELDA. En!
DIETRICH. Sun täytyy!
THUSNELDA. En millään ehdolla.
DIETRICH. Koetappas päästä irti!
THUSNELDA. Laskekaa!
DIETRICH. Kyllä; kun vain annat kolme suudelmaa lunnaiksi!
THUSNELDA. Minä rukoilen!
DIETRICH. Turha vaiva!
THUSNELDA. Pitääkö mun huutaa apua? Tahdotteko toimittaa ikävän kohtauksen?
DIETRICH. Älä ole olevinas, enpä suo laskekkaan!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Iduna (vasemmalta).
IDUNA. No mutta, Dietrich, häpeä nyt toki!
DIETRICH (päästää Thusneldan, raa'asti). Minkätähden sinä jokapaikkaan hiivit jälkeeni!
IDUNA. Hiivit? Ken on hiipinyt?
DIETRICH. Sinä, sinä juuri; — sinä pidät erinomaisen paljon päällekantajan ammatista, sinun suurin riemusi on kannustella minua.
IDUNA. Tuohon min'en vastaa mitään.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Adelgunda (vasemmalta).
ADELGUNDA. Mikä täällä? Riita ja tora? — Enkö saa vastausta? Onko koskaan kuultu mokomaa: Siskot torelevat keskenänsä lakkaamatta? Iduna, sinä olet varmaankin syypää?
IDUNA. En, äiti, minä olen viaton.
ADELGUNDA. No, kerro sitten, minä tahdon kuulla, mitä tapahtunut on.
DIETRICH. Anna olla sillään, äiti, siit'ei maksa puhuakaan.
ADELGUNDA. Ei, poikani, Iduna on mokoma kelvoton kappale; hänen pitää vihdoinkin oppia osoittamaan asian-mukaista kunnioitusta vanhemmalle veljelleen. Mikä oli asia siis? Sano, Iduna!
IDUNA. Jos sitä niin ankarasti vaadit, niin kun minä tulin tänne, tahtoi Dietrich väkisin suudella Thusneldaa.
DIETRICH (hävyttömästi). Noo — leikillä vain!
ADELGUNDA. Sitä en olisi luullut sinusta, poikani!
DIETRICH. Kaikkia vielä! Olenhan minä ylioppilas!
THUSNELDA (on perällä järjestänyt pöytää, aikoo nyt mennä).
ADELGUNDA (ilkeästi). Tekisit parhaiten, Thusnelda, jos et loisi nuorille miehille tilaisuutta sopimattomiin leikkeihin!
THUSNELDA (seisahtuu, jalosti), Minä? Tilaisuutta, armollinen rouva?
ADELGUNDA. Niin! Mokomia miehet eivät tohdi, ellei tyttö heitä niihin houkuttele!
THUSNELDA. Mutta, armollinen rouva — —
ADELGUNDA. Sävyisä tyttö väistyy nuorten miesten tieltä!
THUSNELDA. Minä olin täällä velvollisuuksiani täyttämässä.
ADELGUNDA. Hyvä! Miesten uskallus riippuu aina naisten myöntyväisyydestä. No, miksi noin tuijotat minuun?
THUSNELDA (tyynesti). Te tuomitsette minua väärin, katkerasti väärin.
Siinä kaikki, mitä vastata voin.
(Perältä oikealle).
ADELGUNDA. Hupakko! — Noiden uljuus tuntuu aikaa voittain yhä kiusoittavammalta. — Mutta kuuleppas, Dietrich, sinua täytyy minun totisesti moittia.
DIETRICH (menee). Voi hyvin, äiti!
ADELGUNDA. Minne nyt?
DIETRICH. Ratsastamaan! Metsästämään!
ADELGUNDA. Ja jäät sinne koko päiväksi?
DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin!
ADELGUNDA. Minä olen niin iloinnut siitä, että sinä vietät lupa-aikasi täällä kotona ja että saan seurustelemistasi nauttia — vaan alati olet sinä poissa.
DIETRICH. Alati aloitat sinä päiväsi valitusvirsillä ja nurinalla, siksi menen minä tieheni!
ADELGUNDA. Niin, jos sinä toki mokomia kohtauksia kuin äskeinen — —
DIETRICH (yhä huolimattomasti). Olenhan minä ylioppilas! Kun somat huulet tavataan, aina niitä suudellaan.
ADELGUNDA. Sinun puheesi ovat todellakin sävyttömiä!
DIETRICH. Ylioppilas-puheita vain, äiti, ei muuta. Voi hyvin!
ADELGUNDA. Ai'otko todellakin lähteä?
DIETRICH. Huvitteleimaan, — mitenkä muuten! Siksihän lupa-aika onkin! Yliopiston tuolit saavat ihmisen aivan tarpeeksi asti puun ma'un tuntemaan!
ADELGUNDA. Tulethan toki viimeistään päivälliseksi takaisin!
DIETRICH. Sitä en saata luvata; minä ratsastan kaupunkiin, ja jos siellä tapaan hyviä tuttuja, en niinkään pian palanne.
ADELGUNDA. Vaan jäät sinne yli puolen-yön!
DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin, äiti!
AADELGUNDA. Mutta Dietrich!
DIETRICH. Säästä räminäsi huomiseksi, muuten pilaat koko päiväni! Voi hyvin.
(Tahtoo pois).
ADELGUNDA. Mutta kuulehan toki, Dietrich!
DIETRICH. Min'olen jo kylliksi kuullut!
ADELGUNDA. Mutta jos orpana juuri tänään palajaisi! Joka päivä pitää meidän hänen tuloansa odottaa.
DIETRICH. Siis saatan minä nähdä sen vanhan juutalaisen huomisaamuna varhain aivan hyvissä ajoin!
ADELGUNDA. Mitä lauseita, Dietrich!
DIETRICH. Aivan oikeita. Herra Barnau-orpana on kauppias, ja kaikki kauppiaat ovat vähän juutalaisia.
ADELGUNDA. Sinun pitää puhua suuremmalla kunnioituksella siitä miehestä, sillä me olemme kaikki hänelle kiitollisuuden-velassa.
DIETRICH. Tuon sinä olet jo monen monesti kertonut, mutta min'en sitä sittekään ymmärrä. Minkätähden pitää meidän hälle kiitollisuutta osoittaa? Kuinka sen asian laita nyt oikeastaan on?
ADELGUNDA. Barnau, tämän tilan omistaja, on minun veljeni-poika. Kun veljeni kaksikymmentä vuotta sitten kuoli, jätti hän jälkeensä ainoastaan pienenlaisen omaisuuden. Hänen poikansa ryhtyi asioihin, joissa uskaliaisuus sekä onni pian saivat hänet varakkaaksi. Sitten hylkäsi hän asioimisensa, kun saattoi tyydyttää palavan halunsa nähdä vieraita maita. Hän osti tämän kartanon suurine perintötiloineen. Tässä varusti hän vieraanvaraisen olopaikan sisarilleen, jotka muuten, pienestä isän perinnöstä eläen, olisivat saaneet supistaa oloansa; täällä tarjosi hän ystävällisesti olennon ja elannon köyhälle sisarensatyttärelle, Ottilialle, ja vihdoin meillekkin. Huomaathan siis, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kaikki hänelle olemme.
DIETRICH. No kaikkia! Koska hän on rikas, tekee hän ainoastaan velvollisuutensa, vähän auttaissaan. (Nauraen) Toinen kysymys on, onko hän tehnyt niinkään viisaasti majoittaissaan tänne koko pataljonan akkoja, jotka lakkaamatta riitelevät.
ADELGUNDA. Dietrich, nyt puhut pahoin. Lupaathan toki kohdella orpanaa asianmukaisella kunnioituksella.
DIETRICH. Hyvä, hyvä! Tuo vanha juutalainen tuntuu olevan kelpo poika, me kai kyllä tulemme toimeen.
ADELGUNDA. Poikani, minä pyydän — — —
DIETRICH. Kylliksi, äiti! Sinä olet aivan meidän kaljupään rehtorimme kaltainen! Kun kerran saarnan alkuun pääset, et enää loppua löydäkkään.
ADELGUNDA. Dietrich!
DIETRICH. Voi hyvin, voi hyvin.
(Perällä vasemmalle).
ADELGUNDA. Hän on poissa. Saattaisinpa suuttua tuohon poikaan, mutta hän on toki herttainen nuorukainen, ja nuoruuden vallattomuus on aina vähän hurjamainen. Mutta sinä, Iduna, sin'et vain milloinkaan opi oloas ja asemaasi tuntemaan?
IDUNA (on viimeisten sanojen aikana ottanut neuloinkehyksen perältä, istunut vasemmalle pöydän ääreen, neuloo). Minäkö, äiti?
ADELGUNDA (torellen). Sinä olet kelvoton kappale; veljesi on oppinut. Hän ymmärtää paljon asioita, joita sin'et aavistakkaan, hän osaa kreikan- ja latinan-kieltäkin. Sinun pitää osoittaa hälle nöyryyttä ja kunnioitusta! Siten käyttäikse kunnon tyttö, joka muutama vuosi sitten vielä kävi koulua. No, mitä nyt nökötät? Miks'et vastaa?
IDUNA. Mitä saatan minä vastata? Dietrich on ollut pahamainen ja hänen tähtensä saan minä kärsiä toria.
ADELGUNDA. Tämä on liiaksi! Sinä soimaat minua väärästä puheesta! Jos vain voisin, ellei Dietrich'in lukeminen maksaisi niin paljon, lähettäisin minä sinut vielä pariksi vuodeksi kasvatus-kouluun, jotta vihdoinkin oppisit kohtelemaan äitiäsi asianmukaisella kunnioituksella.
Viides kohtaus.
Entiset. Ulrika (oikealle).
ULRIKA (lasisilmät nenällä, lyyjykynä korvan takana, kirja ja paperi-arkkia kädessä, istuu toisien seuraan pöydän taakse). Jälleen aamuvirsi aljettu!
ADELGUNDA (pisteliäästi). Mitä pitää?
ULRIKA (ylenkatseella). Ei mitään! Minä vain iloitsen väsymättömästä uutteruudestanne, jolla harrastatte Idunan kasvatusta täydellisentää.
ADELGUNDA (yhä kiihoissaan ja pisteliäästi). Hyvää huomenta ensin, neiti veljen-tytär.
ULRIKA (niiaten ylenkatseellisesti). Niinpä niinkin, hyvää huomenta, täti-rouva! Suokaa anteeksi, minä unhotin tuon ohjelmanmukaisen "hyvän huomenen", — ehkä senkin tähden, ett'ei tämä huomen minusta tunnu ollenkaan hyvältä, ja vielä vähemmin Idunasta, joka tottumukseen saakka saapi kuunnella teidän jokapäiväisiä moimatuksianne.
ADELGUNDA (istuu pöydän taakse vasemmalle, tästälähin neuloustyössä). Minun mielestäni on vallan sopimatonta sinun sekaantua puheesen, kun minä huomautan tyttärelleni hänen vikojansa.
ULRIKA. Jos te tyttärenne kasvatuksen harjoituspaikaksi valitsette tämän yhteisen salin, joutuu ihminen aivan välttämättömästi teidän sydämenne kuohumisen todistajaksi.
ADELGUNDA. Tähän saakka ei todistajat tavallisesti ole puhuneet mitään, ennenkuin niiltä on kysytty.
Kuudes kohtaus.
Entiset. Irmgard (oikealta). Thusnelda (oikealta, perältä; häntä seuraa palvelia; kantaen suurta tarjotinta, jolla on useampia aamiais-osuuksia; palvelia asettaa tarjottimen ruoka-pöydälle, menee heti pois).
THUSNELDA (viepi eri osuudet määrätyille pöydille. Adelgunda ja Iduna ottavat kahvia, Ulrika teetä, Irmgard chokoladia).
IRMGARD (somassa aamu-puvussa, jatkaa puhetta herkeämättä). Mitä nyt jälleen? Puhelettehan te oikein malizioso con fuoco.
ADELGUNDA. Jälleen yksi sekaantumassa puheeseni. Erinomaisen hienoja ryökkynöitä nuo veljeni-tyttäret, jotk' eivät milloinkaan ota tervehtiäkseen, kuten kohteliaan naisen sopisi.
IRMGARD (myöskin purevasti). Anteeksi, armollinen rouva, että vasta nyt toivotan teille hyvää huomenta. Me unohdamme ani usein tuon ankaran kohteliaisuuden tärkeät pykälät, mutta ettehän sitä meille synnin viaksi lukene. Onnettaret eivät ole sallineet meidän liehuella hovin hienontavissa ilman-aloissa, siihen katsoen olemme tietysti paljonkin jälessäpäin.
(Istuu oikealle pöydän ääreen).
ADELGUNDA. Aivan oikein, Irmgard; kasvatuksessa te olettekin hyvin paljon jälessä. Isänne, mun Herrassa nukkunut veljeni, ei ole ollut tarpeeksi ankara teitä kohtaan.
ULRIKA (lukee, tekee välin muistutuksia lyyjykynällä). No, sopiihan meidän toki lohduttaa itseämme sillä, että me — ainakin moniaissa suhteissa — olemme saaneet paremman kasvatuksen.
ADELGUNDA. Sinä kuvittelet yhä viisauksissasi niin hirveän paljon. Sinä olet kiusoittava; mokomat tieteellisyyttä harrastavat, miehistyneet naiset eivät koskaan ole ihmisille mieleen.
ULRIKA. Ihmisten mieltymys on mulle yhdentekevä; kirjojeni seurasta pidän paljon enemmän kuin elämästä ihmisten keskuudessa, varsinkin niiden, joita en kärsi. Se, joka yksinäisyyttä rakastaa, saattaa helposti poistua panettelevaisesta perhe-seurasta.
ADELGUNDA. Mutta sen, jota kohtalo pakoittaa seurassa pysymään, pitää myöskin seurata seuran vaatimuksia.
IRMGARD. Niin, mutta toinen kysymys on, ken noita vaatimuksia kaikkein vähimmin seuraa.
ADELGUNDA. Oliko tuo minulle?
IRMGARD. Oikein arvattu. Seura-elämä vaatii yhdenarvoisuutta. Mutta se, joka yhä kokee etevyyttään kohoittaa, yhä olla pykälätä ylempänä, se loukkaa seura-elämän vaatimuksia.
ADELGUNDA. Minä olen — — —
ULRIKA (hyvin ylenkatseellisesti). Täti, ja me veljentyttäriä, senvuoksi pitää meidän suurimmasti kunnioittaa teitä.
ADELGUNDA. Minä olen — — —
IRMGARD. Rouva, me tyttöjä, siitä syystä alempana teitä.
ADELGUNDA. Minä olen — — —
ULRIKA. Hovineuvos von Halten'in rouva, me ainoastaan tavallisia porvari-olentoja. Me myönnämmekin Teille ensimmäisen sijan.
ADELGUNDA. Tuo kohteliaisuutenne ei enää suo sananvuoroakaan.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).
OTTILIA (näyttämön ulkopuolella, laulaa tai ainakin rallittaa).
Kas, Koitar tuo
Kuin loiston luo
Nyt laaksoihin, tuntureille!
IRMGARD. Tuolta tulee jo hänkin!
ADELGUNDA. Tuo alituinen loilottaminen alkaa tuntua yhä inhoittavammalta.
ULRIKA. Nyt toki kumminkin osasitte oksaan.
OTTILIA (esiin, mukavassa aamu-puvussa, leveälierinen olkihattu päässä, panee heti hatun pois, laulaa). "Kuin kaunihisti Koitar koittaa!" (Puhuu iloisesti). Kunnioituksella tervehdin teitä, hyvät naiset!
ULRIKA. Sen kuulimme jo sadan askeleen päästä.
IRMGARD. Sinähän laulat kilpaa leivosten kanssa.
OTTILIA (kuin ennen). Ainakin nousin minä leivosten kanssa ja olen aamun herttaisuutta luonnon vapaudessa nauttinut, sill'aikaa kun te vielä vuoteellanne viruilitte. Min'en ymmärrä, kuinka te saatatte niin kauvan loikoilla, huolimatta elämän nautinnosta.
ADELGUNDA. Me emme ollenkaan kaipaa sinun kehoitustasi.
ULRIKA. Tieteellisesti sivistyneelle on öisen lampun himmeys mieleisempi, kuin auringon häikäisevät säteet.
IRMGARD. Juosta aamu-kasteen kosteudessa on moitittavan huikentelevaista.
OTTILIA. Huhuu, mitä katkeria vastauksia! Te olette jälleen tavallisella, ystävällisellä tuulella, min'en tahdo häiritä teitä. (Ystävällisesti) Thusneldaseni, oletko hankkinut maitoa tänne?
(Menee ruokapöydän ääreen, juopi seisoaltaan maitoa).
ADELGUNDA. Mutta Thusnelda!
THUSNELDA (on mennyt ulos ja palannut Ottilian kanssa, mutta toiselta sivulla). Armollinen rouva!
ADELGUNDA. Mitä kahvia tämä nyt jälleen on! Vesi ei ole kiehunut!
THUSNELDA. Anteeksi, minä olen sen itse keittänyt.
ADELGUNDA. Ja tämä maito, tämä on todellakin hirveätä.
THUSNELDA. Se on aivan tuoretta, vasta kyökistä tuotua!
ADELGUNDA. Niin, niin, vastauksia ei neitsyeltä koskaan puutu, mutta kahvi ei siitä paremmaksi muutu.
ULRIKA. Minun täytyy myöskin muistuttaa sinua olemaan vähän huolellisempi, Thusnelda; salati, jonka eilen sain päivälliseksi, oli aivan turmeltunut.
THUSNELDA. Se oli omasta kasvi-tarhastamme, ja meidän puutarhurimme on tunnettu hyvästä kasvinhoitamisestaan.
ULRIKA. Mutta salati oli huonoa. Äläkä aina väittele!
IRMGARD. Niin, sinun pitää totuttaa itseäsi jättämään pois tuon ruman väittelemistavan. Se ei sovi sinunlaisellesi. Minä unohdin nenäliinani huoneeseni. Meneppä noutamaan sitä!
THUSNELDA (etualalta oikealle pois).
OTTILIA. Tyttö-parka!
ADELGUNDA. Sanoitko jotain?
OTTILIA (astuen keskelle). Sanoinpa kyllä, minä sanoin jotain, eikä kenenkään käy kieltäminen minua sanomasta eikä väittämästä. (Ärsyttyneenä). Tapaa, jolla te alinomaa kohtelette Thusneldaa, ei saata kylliksi moittiakkaan!
ADELGUNDA. Mitä merkitsee mokoma ääni?
OTTILIA. Anteeksi, täti-rouva, ett'en säikähdä teidän pontevia silmäilyjänne! Min'en soisi olevani Thusnelda-paran asemassa. Jok'ainoa päivä on mielestänne kahvissa joku vika, ja minä olen vakuutettu että se on vallan hyvää. Iduna, puhupas totuuden kieltä, onko kahvi ollut huonoa?
IDUNA. Minä — kuinka minä — — —
ADELGUNDA. Minä pyydän myöskin saada olla vapaa siitä, että mokomata kelvotonta kappaletta käytetään todistajana äitiänsä vastaan.
OTTILIA. No, hyvä, täti-rouva, paras todistaja Thusneldan suhteen olette te itse, sillä te juotte joka aamu täyteläiset kuusi kuppia kahvia, — teiltä ei edes vahingossa milloinkaan jää tippaakaan kannun pohjaan.
ULRIKA (nauraen). Siinä olet oikeassa!
IRMGARD (nauraen). Hyvin lausuttu!
OTTILIA. Älkää naurako ilman syytä, sillä joka katsannossa te kohtelette Thusneldaa vallan kelvottomasti.
IRMGARD. Pidä sinä vain huolta itsestäsi, äläkä meistä.
OTTILIA. Minun tietääkseni oli enon aikomus, että Thusneldaa piti pidettämän hänen lapsensa vertaisena eikä kohdeltaman niin kamalan ilkeästi kuin nyt tapahtunut on.
IRMGARD. No kaikkia! Hänen lapsensa vertaisena! Thusnelda on mieron-kiertäjän, köyhän näytteliättären tytär. Hänen äitinsä kuoli kaupungissa kurjuuteen. Jalomielisyydestään otti veljemme tytön perheesemme; ahkeruudellaan ja toimeliaisuudellaan tekee Thusnelda ainoastaan velvollisuutensa.
OTTILIA. Kunpahan te vain tekisitte velvollisuutenne häntä kohtaan!
ULRIKA. Mitkä ne olisivat?
OTTILIA. Ystävällisyys alammaisia kohtaan on jokaisen velvollisuus, ja kuta sivistyneempi, kuta ymmärtäväisempi tahdot olla, sitä täydellisemmin sua vaaditaan tuota velvollisuutta täyttämään.
ULRIKA. Eipä maksa vaivaa sinun kanssasi kiistellä.
OTTILIA. Tiede-ylpeys on kelpo ketun-pesä, johon sopii vetäytyä aina, kun ei satu tietämään mitä sanoisi.
ADELGUNDA (huo'aten). Jospa toki viimeinkin riita meidän talosta loppuisi!
OTTILIA. Tuohon huokaukseen yhdyn minäkin aivan sydämeni pohjasta!
ULRIKA. Ah niin, kylläpä jo olisi aika kuulla ystävällisiä sanoja täällä!
IRMGARD. Jospa sen huomaisivat ne, jotka aina riidan alkavat!
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Thusnelda.
THUSNELDA (palajaa, tuopi nenäliinan, kokoo astiat, jotka asettaa ruokapöydälle, menee perältä oikealle).
OTTILIA (laulaa).
Majassa rauhan tässä
Ei rauhaa tunneta.
(Idunan luoksi, ystävällisesti).
No, mitenkä käypi sun neulomuksesi? Hm, hm, se ei ole tarpeeksi kaavan mukainen eikä sileä!
IDUNA. Min'en saa sitä kelvolliseksi kuuna kulloinkaan.
OTTILIA. Annappas, minä neuvon sua.
IDUNA (nousee),
OTTILIA (istuu, neuloo). Ota vaari, näin sun pitää tehdä!
IDUNA (katsoo hänen olkansa yli).
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Offenburg (perältä, oikealta),
OFFENBURG. Toivotan teille hyvää huomenta, hyvät naiset!
KAIKKI. Hyvää huomenta!
OTTILIA (iloisesti). Hyväpä että tulitte, herra tohtori, ikävän yksitoikkoiselta tuntuu usein elämä huoneessa, joka on täpösen täynnä pelkkiä naisia!
IRMGARD. No, herra tohtori ei toki tullut sinun luoksesi!
OTTILIA. Ei, Herralle kiitos, lääkärinä, vaan toki ystävällisenä miehenä, jonka kanssa saapi puhella muutaman sanan.
OFFENBURG. Erinomaisen hupaista, että yksityisenäkin olen tervetullut.
IRMGARD (hyvin ystävällisenä ja kiekailevana). Niin olette; hyvä tohtori, ainakin minä puolestani voin sen vakuuttaa.
OFFENBURG (läheten häntä). Kuinka olette nukkunut?
IRMGARD. Vähän paremmin! Mutta istukaahan toki!
IDUNA (tuopi sukkelaan tuolin).
OFFENBURG (nopeaan häntä vastaan, ottaa häneltä tuolin). Suokaa neitini, — kiitän nöyrimmästi.
(Puristan salaa hänen kättään).
IDUNA (myhäilee, varkain kiittäin häntä, menee jälleen Ottilian taakse).
OFFENBURG (istuu Irmgardin viereen). Minä toivoin viimeksi antamien lääkkeitteni vaikuttavan parempaa ja saattavan Teille hyvän yö-levon.
IRMGARD (ojentaa hänelle kätensä, valta-suonen tunnustelemista varten). Lääkkeenne olivat varmaankin hyvät, mutta kenties on unettomuuteeni muitakin, kuin vain ruumiillisia, syitä.
OFFENBURG. Neitini, jos minulta jotain salaatte, en koskaan pääse vammanne perille.
IRMGARD (hiu'eten, kainosti). Te olette tosin lääkäri, mutta kuitenkin mies. Me tytöt arastelemme monessa suhteessa miehiä, varsinkin nuoria. Niin, jospa te vain olisitte harmaa-hiuksinen!
ADELGUNDA (ahkerassa työssä, hiljaa Ottilialle). Katsoppas, kuinka
Irmgard kiekailee!
OTTILIA (hiljaa, kuivasti). Hm! Pilaa kaikki!
OFFENBURG. Niin, neitiseni, jos sairas vaiti olollaan salaa jotain, ovat lääkärin keinot voimattomat.
IRMGARD (yhä hiu'eten). Eiköhän lääkäri saata arvaamalla apua antaa?
OFFENBURG. Miks'ei, kun vain saapi pienen viittauksen.
IRMGARD (kainosti). Ettekö sitä vielä ole huomannut?
IDUNA (yskähtää hiljaa). Offenburg (kääntyy äkkiä).
IRMGARD. Mikä Teidän on?
OFFENBURG. Tuo kuului epäiltävältä.
IRMGARD. Mikä niin?
OFFENBURG. Iduna-neidin yskä.
IRMGARD. Noo, Iduna on terve, kuin kala vedessä. Turhanpäiväinen yskä noin nuorella i'ällä —
OFFENBURG. Anteeksi, juuri hänen i'ässään saattaa helppo yskä muuttua hyvinkin vaaralliseksi, ellei siitä ajoissa huolta pidetä. Suokaa anteeksi! (Nousee, menee Idunan luo). Valta-suonenne, neiti.
IRMGARD (vähän kärsimätönnä). Mikä meteli heti, kun vain kuulee pienen "hm, hm!"
OOFFENBURG. Onko teillä sydämen-ahdistus?
IDUNA (salaa katsellen häntä). Oi, — on!
OFFENBURG. Onko se kovin tuskallinen?
IDUNA (vilkkaasti, hellästi) Ei! (Pitkällisesti). Tuskallinen? Sitä en saata sanoa.
OFFENBURG. Nukutteko te hyvin?
IDUNA. Iltasin on mun kovin vaikea saada unta.
ADELGUNDA. Ethän siitä ole mulle mitään puhunut?
IDUNA. Ei se mua vielä juuri kauvan ole vaivannutkaan.
ADELGUNDA. Kuinka kauvan?
IDUNA. Noin neljä viikkoa.
OTTILIA (nauraen). Herra tohtori, silloin te kävitte ensi kerran meillä. Ettehän vain tuonekkaan tautia muassanne?
OFFENBURG. Se olisi aivan vastoin ammattiani.
IRMGARD (kärsimätönnä). Kaikkienhan on vaikea iltasin saada unta, ja luonnollistahan se, kun on kova helle.
OFFENBURG. Anteeksi, unettomuus on aina paha merkki! (Idunalle). Teidän pitäisi kävellä ahkerasti, jotta väsyisitte. Mutta ei keskipäivällä, vaan illan virvoittavassa viileässä, (merkityksellä) noin kello seitsemän ajoissa.
IDUNA. Minä teen niin, hra tohtori!
IRMGARD (yskii. Kauemmaksi oikealle).
OFFENBURG. Ja kävelkää tuolla puiston takaisessa metsässä. Metsä-ilma on erinomaisen virvoittava.
IDUNA. Hyvä, hra tohtori.
IRMGARD (yskii).
OFFENBURG (tarkoituksella). Jos puiston takana käännytte oikealle, tulette tammi- ja pyökki-metsään, siellä on ilma erinomaisen terveellinen.
IDUNA (älyää). Tarkoin seuraan teidän määräyksiänne.
OFFENBURG (merkityksellä). Olkaa hyvin tarkka; sillä niiden seuraamisesta saattaa riippua paljon.
IDUNA. Olkaa vakuutettu, tänä iltana kello täsmälleen seitsemän olen minä kävelemässä tammi- ja pyökki-metsässä.
IRMGARD (yskii). Mutta, hyvä tohtori, te tulitte tänne minun tähteni ja kuitenkin hylkäätte minut tykkänään.
OFFENBURG (istuu hänen viereensä). Anteeksi neitini.
IRMGARD (vähän suuttuneena). Minun yskääni te ette ollenkaan huomaa.
OFFENBURG. Huomaan kyllä.
IRMGARD. Minäkään en saa unta. Minun ajatukseni ovat aina iltasin niin kiihtyneet, ne eivät anna minun uinahtaa.
OFFENBURG. Ettekö voi poistaa noita ajatuksianne?
IRMGARD (katsoo häneen huo'aten). Oi, — en!
OFFENBURG. Te huokasitte syvään, ovatko ajatuksenne niin kovin vastenmielisiä?
IRMGARD. Ei, oi, ei! Jättäkää minut, te kyselette liian paljon. Ajatukseni ovat omaisuuteeni. Ne eivät toki saa minun sairauteeni vaikuttaa.
OOFFENBURG. Tulinen kiihtymys vaikuttaa usein pahoin ruumiisen. Mutta, puhuessanne sairaudestanne, te lausutte liiaksi. Teidän kohtauksenne on vain pieni pahoin-vointi, eikä mitään muuta.
IRMGARD. Pidättekö asian niin vähäpätöisenä?
OFFENBURG. En suinkaan, luottakaa minuun.
(Nousee).
IRMGARD. Ai'otteko nyt jo lähteä pois?
OFFENBURG. Minun pitää kiiruhtaa kaupunkiin takaisin; sairaani odottavat. Nauttikaa vain edelleen rohtojanne.
IRMGARD. Mutta tulettehan te huomenna jälleen? Lääkärin läsnä-olo vaikuttaa sanomattoman lieventävästi sairaasen, varsinkin kun luottaa lääkäriinsä niin, kuin minä teihin.
OFFENBURG. Hupaista, että luotatte minuun.
IRMGARD. Mitä vakavammasti; minä saattaisin uskoa teille muutakin, kuin sairauteni.
OFFENBURG. Minä olen suuresti kiitollinen. Huomiseksi siis. Hyvät naiset, minä saan sanoa jäähyväiseni.
IRMGARD. Voikaa hyvin, hyvä tohtori!
KAIKKI (tervehtivät äänettöminä).
OFFENBURG (töyttää ovensa Schummrich'iin).
Kymmenes kohtaus.
Entiset. Schummrich (perältä, vasemmalta).
SCHUMMRICH (verrattoman muodinmukaisesti puettu, täydellinen narri).
Ää, — tohtori! Jo näin aikaseen täällä!
OFFENBURG. Velvollisuuteni on kutsunut minua!
SCHUMMRICH. Ää — hyvin lausuttu! Niin minuakin — ää — mutta minun velvollisuuteni on mieleisempi, kuin Teidän. Odottakaapa neljännes tuntia, niin saatte ajaa minun vaunuissani kaupunkiin takaisin.
OFFENBURG. Kiitoksia, hevoseni odottaa tuolla ulkona, minä ratsastan.
Vielä kerran: Nöyrimmästi, jääkää hyvästi!
(Perältä vasemmalle).
SCHUMMRICH (astuu esiin). Hyvät naiset, alammaisin palvelianne on jalkojenne juuressa.
ADELGUNDA. Palveliattarenne, herra Schummrich!
ULRIKA. Kiitän!
OTTILIA (matkien). Hyvää huomenta.
IDUNA (kumartaa vaieten).
IRMGARD (hyvin kohteliaasti ja kiekailevasti). Mikä verraton äkki-ilo!
Tervetullut, herra Schummrich!
SCHUMMRICH. Kuulitteko, mitä äsken sanoin? Ää. Velvollisuuteni on kutsunut minut tänne. Minun velvollisuuteni on osoittaa kunnioitustani, suosiotani tämän kartanon sulottarille.
ULRIKA. Sulottaria on ainoastaan kolme, herra Schummrich, mutta meitä on tässä viisi. Kelle nyt osoitatte suosiotanne?
SCHUMMRICH. Kellekkö? Ää, — ää — saattaa löytyä enemmänkin sulottaria.
ULRIKA. Kreikkalaiset tunsivat ainoastaan kolme sulotarta, Aglajan,
Euphrosynen ja Thaleian.
SCHUMMRICH. Niin, kreikkalaiset! Synkkänä keski-aikana, mutta me olemme edistyneet, valistuneet, me tunnemme useampia sulottaria.
IRMGARD. Älkää antako viedä itseänne hairaan, herra Schummrich, sisareni tahtoisi mielellään sekoittaa tietojanne. Olkaa hyvä, istukaa tähän.
(Osoittaa Offenburgin tuolia, joka jäi paikoilleen).
SCHUMMRICH (istuu). Teidän viereenne? Mainiota! Kuinka voitte, neitini?
IRMGARD. No niin, me tytöt olemme heikkoja astioita, meillä on aina siellä täällä taisteloita.
SCHUMMRICH. Taisteloita! Aivan oikein. Minä olen myöskin nähnyt kaikenlaisia taisteloita, härkätaisteloita, kukko-taisleloita, poksaus-taisteloita, ää — —
IRMGARD. Oi, kuinka hupaista! Te olette paljon matkustellut; matkusteleminen antaa miehelle omituisen loiston.
ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle.) Nyt hän kiekailee taas tuon kanssa.
OTTELIA (hiljaa). Pilaa kaikki.
SCHUMMRICH. Ää — loiston! Sangen mainiosti lausuttu, neitiseni. Minä saatankin vakuuttaa, että tuo loisto minua ympäröipi! Mun pappani sanoi tuonoin mulle: "Anatole — —"
IRMGARD. Teidän nimenne on Anatole? Oi, se nimi hurmaa minut!
SCHUMMRICH. Niin, Anatole, — Anatole Schummrich. Noin meidän kesken, minun nimeni on oikeastaan Kasper, se on lahja tuhmalta kummilta, ää, mutta minäpä olin niin viisas, että hylkäsin mokoman lahjan ja kutsun itseäni Anatoleksi! Siis, "Anatole," sanoi pappani tuonoin, "sinä olet ainoa poikani, sinä saat periä koko omaisuuteni, ää, sinä saatat tästälähin elää rikkaana raha-miehenä, sinun ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat käyttää kaikki sivistyksesi edistämiseksi. Mutta parahin sivistyttämiskeino on matkusteleminen, siis matkusta." Ja minä olenkin matkustellut, koko neljä vuotia, olen ollut Englannissa, Franskassa, Spaniassa, Italiassa ja palasin vasta muutama viikko sitte kotiin. Minun sivistykseni on täydellinen.
IRMGARD. Heti ensi silmäyksessä huomaa, että te olette paljon matkustanut.
SCHUMMRICH (yhä enenevällä itse-rakkaudella) Ei niin suuria summia turhaan tuhlatakkaan. (Kääntyy, tirkislelee lornjetilla Ottiliaa). Ettekö tekin, neitini, tahtoisi matkustella?
OTTILIA. Varmaan! Mutta tytön ei käy laatuun.
SCHUMMRICH. Miksi ei? Hähä, seurassa — miehen seurassa — häämatkalla?
He?
IRMGARD (nykäisee häntä hiasta). Missä paraiten viihdyitte matkallanne?
SCHUMMRICH (kääntyy häneen). Parisissa! Mitä kysyttekään! Ainoastaan
Parisissa. Château des fleurs, Mabille, frères provençaux, teatereja,
Cirque, cafés chantants — — —
ULRIKA. Ja verrattomia kokoelmia, kirjastoja, Louvre, Versailles!
SCHUMMRICH. Aivan oikein, Louvre, vanhoja kuvia, pelkkiä pyhimyksiä — entre nous, vähän yksitoikkoisia nuo pyhimykset!
ULRIKA. Mutta Louvre'n verrattomat antikit?
SCHUMMRICH. C'est juste, paljon antikia, mutta pahoin pideltyjä. Ajatelkaapa, kuvilta on usein kädet ja jalat poikki, moni on päätäkin vailla. Parisissa lie raakaa väkeä, tai on siellä huono järjestys. Ää.
IRMGARD (on aina levoton, kun vain joku muu puheesen puuttuu).
Olittehan te kai Lontoossakin?
SCHUMMRICH. Yes, mutta Lontoossa kaikki yksitoikkoista. Mainioita biffsteekkejä siellä saapi, ne oikein sulaa suussa — mutta muuten — (kohottaa olkapäitään).
ULRIKA. Minä luulisin Lontoossa toki olevan hyvin paljon suurellista ja kaunista. — Esimerkiksi British Museum?
SCHUMMRICH (mietiskellen). British Museum? British Museum? Oikein, oikein, paljon kirjoja, vanhaa rojua, Sodomasta ja Gomorrhasta kaivettuja, luulen ma — ja hevosien ja elefanttien ja vanhojen valaskalojen luurankoja, jotka vedenpaisumukseen hukkuivat. Luurangot eivät ole hauskoja, niissä on jotain — kamottavaa.
ULRIKA. Entä suuri eläin-tarha?
SCHUMMRICH. Niin, niin, minä muistuttelen, se, jossa on suuri joukko apinoita. Minä olen usein sydämestäni nauranut noille narrimaisille apinoille.
ULRIKA. Ja ovathan laivan veistimötkin hupaisat nähdä mahtavine laivoineen ja ne äärettömän suuret tavara-huoneet, maailman kauppaliikkeen keskipiste?
SCHUMMRICH. Hupaisat, — ovat kyllä, mutta se tukehduttava tervan haju! Ajatelkaahan, ken voipi sitä kestää? Tervaa — abominable! Täytyy itsensä ihan tykkänään upottaa eau de Cologne'en!
IRMGARD. Te olette oikeassa, hra Schummrich. Sisareni tuntee nuo seikat ainoastaan kirjoista, Te olette ne itse nähnyt, Te voitte varmemmin tuomita.
SCHUMMRICH. Itse nähnyt, niin ja itse haistellut tervaakin! Abominabel, sanon minä. (Lornjetteeraa Idunaa). Omakätinen, ipse fecit. Neiti Iduna näyttää terävä-järkiseltä oppilaalta?
IDUNA. En, minä olen vielä vallan taitamaton.
IRMGARD (nykii häntä, jolla hänen vihdoin täytyy kääntyä). Olittehan te
Italiassakin! Oi, kertokaahan jotain Italiasta.
SCHUMMRICH (katsoo häneen tuhmana). Kyllä (kääntyy Idunaan). Taitamaton? Ää! Nuori tyttönen ei koskaan ole taitamaton! Jolla on noin kauniit silmät — — —
IRMGARD (kaikin voimin koettaen levottomuuttaan hillitä). Iduna!
IDUNA. Mitä?
IRMGARD. Anteeksi, herra Schummrich. Ole hyvä, käske tuomaan lasi madeiraa herra Schummrich'ille.
IDUNA. Mielelläni! (Oikealle perältä).
SCHUMMRICH (seuraa häntä, lornjetilla tähystellen).
IRMGARD. Italiasta siis, herra Schummrich.
SCHUMMRICH (kääntyen häneen). Kuten haluatte.
IRMGARD. Minä tahtoisin kernaasti kuulla jonkun kertomusta, joka on siellä ollut. Eräs vanhoista ystävistäni lähtee huonon terveytensä tähden Italiaan ja on pyytänyt minua seurakseen. Minä olen vielä kahden vaiheella, mikä on Teidän neuvonne?
SCHUMMRICH. Älkää lähtekö, älkää lähtekö, jääkää te meidän kanssamme tänne vain.
IRMGARD (kainosti). Niinkö arvelette?
SCHUMMRICH. Entre nous, se on tuhma maa, tuo Italia. Siell' ei saa ollenkaan voita, kaikki paistetaan öljyssä, — varsinkin Neapelissa.
ULRIKA. Mutta se on klassillinen maa, kahden tuhannen vuotisen historian näkymö.
SCHUMMRICH. Tiedän kaikki, siellä eli Homerus, Sokrates, Aleksander, Hannibal ante portas — tiedän kaikki. Mutta nuo hauskat ukot ovat kaikki kuolleet, niistä ei kuulu eikä näy mitään, korkeintaan haudat. Ja ihmiset, jotka siellä nyt elävät, eivät — entre nous — maksa katsomis-vaivaa.
ULRIKA. Mutta taide-aarteet — —
SCHUMMRICH. Minä pyydän, vanhoja kirkkoja, vanhoja kuvia, vanhoja kuvapatsaita, kaikki vanhaa. Ei, ei, — ei mikään vedä vertoja Parisille, siell' on kaikki uutta ja muodinmukaista.
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Thusnelda (tuopi lasin viiniä).
THUSNELDA. Suvaitsetteko!
SCHUMMRICH (nousee, hyvin ystävällisesti). Kiitän, kaunis lapsukainen.
IRMGARD (kiivaasti). Miksi tuot sinä viinin? Eikö siellä ollut palvelus-tyttöä?
THUSNELDA. Ei ollut ketään sisässä. Min'en tahtonut antaa odottaa.
SCHUMMRICH. Oi, minä pyydän neitini, noin kauniiden kätösten kantama viini maistuu kahdenkertaisesti hyvältä.
IRMGARD. Sinä saat nyt mennä.
THUSNELDA (pois).
SCHUMMRICH (seuraa häntä lornjetilla tähystäen, kunnes hän on näkymättömissä).
IRMGARD. Herra Schummrich, — herra Schummrich — mutta herra
Schummrich!
SCHUMMRICH (istuu hänen viereensä). Mitä käskette, neiti?
IRMGARD. Minä kiitän Teitä hyvästä neuvostanne, minä mietin toki asiata, ennenkuin seuraan ystävääni Italiaan.
SCHUMMRICH. Jääkää Te vain tänne, meidän seurassamme on parempi. — Ja vaikkapa olisi kysymys itse Parisista, ah mon Dieu, Parisi on maailman kaikki.
IRMGARD. Minä tunnen myöskin, että kotona on parempi, uskollisessa seurassa.
ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle). Hän tekee itsensä naurettavaksi!
SCHUMMRICH. Aivan oikein uskollisessa seurassa. Ää! (lornjetteeraa
Ottiliaa).
IRMGARD. Veljeni palajaa pian kotiin, hänkin on paljon matkustellut. Kuulkaapa, herra Ana — (häveliäästi) olinpa juuri sanoa Anatole — suokaa anteeksi.
SCHUMMRICH. Kutsukaa minua tästälähin vain Anatoleksi, se nimi on minulle mitä rakkahin. — — Mutta — eipähän Iduna-neiti näy vielä palajavan?
IRMGARD. Hän on varmaankin mennyt puistoon.
SCHUMMRICH. Puistoon? Tämmöisessä helteessä? Hän pilaa ihonsa. (Nousee, lähenee Ottiliaa). Eikö niin neiti?
OTTILIA. Mitäpä siitä?
SCHUMMRICH (tyhmänä). Mitäkö siitä? Ää! Kaunis iho — aurinko — ruskeat käsivarret — ää!
IRMGARD. Torukaa Te vain, hra Anatole, Te olette oikeassa. Me tytöt olemmekin hyvin huikentelevaisia.
SCHUMMRICH (kummeksien). Me tytöt? (Miettii) Niin, aivan oikein. (Ottilialle). Oi, niin kaunis taideteos. Eipä saattaisi luulla noin pienien kätösten voivan tuommoista valmistaa.
OTTILIA. Vielä vähemmin voivat sitä suuret kädet tehdä.
SCHUMMRICH (hämillä). Niin, haha — sepä hyvin lausuttu. Suuret kädet — niinkuin — työmiehellä — ää.
OTTILIA (nousee, panee pois neulomuksen). Mutta nyt on jo kylliksi! Min'en saata näin kauvan istua yhdessä kohden. Menenpä kävelemään kerran puutarhan läpi, katsomaan missä Iduna on. (Kumartaa jäähyväiseksi.) Herra Anatole Schummrich — (juoksee pois).
IRMGARD. Mutta Te jätitte paikkanne, herra Anatole?
SCHUMMRICH (on katsellut Ottilian jälkeen). Ää!
IRMGARD. Istukaahan, minä pyydän.
SCHUMMRICH (katselee jälellä olevaa kolmea). Nyt lie minun jo aika sanoa jäähyväiseni.
IRMGARD. Joko Te ai'otte jättää meidät?
SCHUMMRICH. Lyhyt aamu-visiitti ei saa olla pitkä, en tahdo häiritä, en saata antaa hevosteni liian kauvan odottaa, ne ovat niin tuliset! mun pappani lahjoitti ne mulle syntymäpäivänäni, ne maksavat kuusi sataa Louisd'or'ia, parole d'honneure, kuusisataa. Jääkää hyvästi, hyvät naiset.
(Vasemmalle pois).
ULRIKA, ADELGUNDA (tervehtivät vaieten).
IRMGARD. Voikaa hyvin, herra Anatole, toivomme Teidän pian jälleen ilahuttavan meitä käynnillänne. Hyvin huvittava tuo nuori, matkoillaan sivistynyt mies!
ADELGUNDA (pilkaten). Vie porsas Saksaan, tulee suurena takaisin.
IRMGARD (suuttuneena). Te tunnette luultavasti yhden ainoan huvittavan nuoren miehen, täti-rouva, ja se on Teidän siivoton poikanne!
ADELGUNDA (kiivaasti). Siivoton! Mitä lauseita!
ULRIKA. Aivan oikeita!
ADELGUNDA. Kuinka? Sinäkin myönnät — —?
IRMGARD. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki ihmiset, jotka Dietrich'inne ovat nähneet, lausuvat yksimielisesti, että hän on siivottomin mammanpoika koko maailmassa.
ADELGUNDA. Kauhistavaa!
ULRIKA. Täti, Teidän liiallinen hellyytenne on poikasenne pahaksi pilannut, sitä ette saata kieltää.
ADELGUNDA. Liiallinen! Ken on liian hellä?
IRMGARD. Näkeehän jokainen, että Te pidätte pojastanne paljon enemmän, kuin Idunasta.
ADELGUNDA. Idunasta! Kenpä pitäisi lukua mokomasta ymmärtämättömästä olennosta.
ULRIKA. Jos Iduna on ymmärtämätön, kohdelkaa Te häntä huolellisemmalla rakkaudella, se hänet pian ymmärtäväiseksi saapi.
ADELGUNDA. Tämän talon elämä on perinjuurin inhoittava! Turhaan saapi odottaa päivää, jona te ette riitaa ja toraa aloittaisi! Ainoa toivoni on, että teidän veljenne pian palajaisi. Ellei sittenkään rauhallisempaa tule, jätän minä tämän talon.
(Vasemmalle pois).
IRMGARD. Nyt näyttihe hän kerrankin oikeassa valossaan.
ULRIKA. Niinpä sinäkin tän' aamuna — ja oikein rehellisesti.
IRMGARD. Minäkö näyttäinyt oikeassa valossani? Mitenkä?
ULRIKA. Hupsumaisella kiekailullasi — koketteriallasi!
IRMGARD (kiivaasti). Koketterialla? Minäkö koketti?
ULRIKA. Turhia väitteletkään! Heitäthän sinä verkkosi jok'ainoan, naima-ikäisen miehen eteen?
IRMGARD. Tuo oli kateutesi ääntä. Kun sinä jo olet ennättänyt siihen ikään, ett'et enää voi toivoakkaan miestä, olet antautunut tieteellisyyden alalle, olet muka syvästi oppinut filosofitar.
ULRIKA. Tieteellisyyttä olen rakastanut alusta pitäin, enkä miehistä vähintäkään välittänyt; matta sinä saat syyttää itseäs, ettäs olet vanhaksi piiaksi jäänyt!
IRMGARD. Vanhaksi piiaksi! Inhoittavaa! Ja syyttää itseäni?
ULRIKA. Etkö sinä jo alusta aikain, siitä kuin jätit nukkien kanssa leikkimisen, ole pelaillut miesten kanssa? Kuinkahan monta sinä olet koketteriallasi houkutellut, ja sitte kääntänyt niille selkäsi? Ethän sinä koskaan löytänyt kylliksi kelvollista, sinä olet varmaankin tähtäillyt johonkuhun prinssiin.
IRMGARD. Inhoittavaa!
ULRIKA. Muistathan toki esim. veljeni ystävän, tohtori Bruno Wismarin! Se miesparka rakasti sinua totisella innolla, sinä vain narrikoit ja pidit häntä leikkipallonasi, liehakoiten viehättelit häntä, hylkäsit hänet, ja sitten jälleen liehakoitsit, viehätellen tuota poika parkaa; ja kun hän vihdoin vaati viimeistä vastausta, kielsit sinä. Wismar-rukka on siitä saakka ollut kovin onneton. Hän matkusti veikon kanssa ulkomaille, siellä unhotuksella lieventääkseen lemmen-tuskaansa, hän luultavasti palajaakin hänen kanssaan nyt. Toivottavasti on hän parantanut sydämensä haavat. — Mutta noista sinun suloisista ajoistasi on jo kulunut varmaankin kymmenen vuotta, ja nyt, kun kosioittesi luku päivä päivältä on vähentynyt, ja kuu ei enää ainoatakaan ilmaudu, nyt kai jo antaisit sydämesi kelle tahansa.
IRMGARD. Minkätähden käytät sinä noin ilkeitä lauseita?
ULRIKA. No mutta, luuletko sinä meitä sokeiksi? Näkeehän jokainen, millä viehättävällä hurmaavaisuudella sinä koet käyttäidä tohtori Offenburg'ia kohtaan! Sinä kutsutit hänet tänne, ollen muka sairas, vaikk'ei pikku-sormeasikaan vähintäkään vaivaa. Hänen pitää käydä meillä jok'ainoa päivä, ja jok'ainoa päivä on sulla erilaisia tuskia, joka kerta tervehtii sun silmäsi häntä hiukenevalla tulisuudella.
IRMGARD. Ulrika! — Enpä toki huoli suuttua; tiedänhän tuon olevan sun kateutesi kieltä.
ULRIKA. Ja kuinka saartelit sinä herra Schummrich'ia sitten, tuota puolihupsua narrinkuvaa! Olithan sinä melkein heittäytyä hänen syliinsä! Niin, niin, joka miehen jälkeen heität sinä koukkusi, sillä sinä huomaat olevasi juuri siinä i'änjaksossa, jossa ajatellaan: Nyt pitää saada mies, — vaikka mistä hinnasta!
IRMGARD, Ja noin lausuu sisar sisarelleen!
ULRIKA. Kun sisar sisarensa parhaiten tuntee, kun minä, sisaresi, olen velvollinen lausumaan sulle totuuden. Kenpä sua varoittaisi, ellen minä? Muut pilkkaavat sinua takanapäin, minä sanon sulle suoraan, sillä minusta on ilkeätä nähdä, että teet itsesi naurettavaksi. Mieti tarkoin sanojani, seuraa neuvoani!
(On ottanut kirjansa ja noussut, nyt etu-alalta oikealle).
IRMGARD. Voi tuota ilkeätä olentoa! Mutta kylläpä pistää vihaksesikin, jos minä toki vielä vihdoinkin rouvaksi pääsen ja sinä saat jäädä romuilemaan kirjojesi sekaan. Tohtori Offenburg? — Miks'ei? Hän on taitava lääkäri, minun pieni omaisuuteni siihen lisäksi, veikkoni antanee myöskin pikku myötäjäiset, — me saattaisimme varsin hyvin tulla toimeen. Ja — entäs Anatole Schummrich? Hän on tuhma, se on totta, mutta hän on myöskin rikas, sangen rikas! Enpä oikein tiedä, kumman niistä valitseisin; mutta molemmista olen varma, sinä kiukkuinen kissa, sitä voiton-riemua saan toki vielä nauttia!
(Etu-alalta oikealle).
Kahdestoista kohtaus.
Philippina (vasemmalta etu-alalta).
PHILIPPINA. Jok'ikinen päivä jättää tuo hovineuvoksen rouva jotain jälkeensä! Ikäänkuin kukaan olisi jalkansa ilmaiseksi ostanut! Oikein, tuossapa onkin neuloustyö.
(Ottaa Adelgundan neulous-työn, aikoo mennä).
Kolmastoista kohtaus.
Philippina. Barnau. Wismar (matkapuvussa, pöly-manttelit yllä, vasemmalta perältä).
BARNAU. Nyt olemme perillä!
WISMAR. Ei kukaan ole meitä nähnyt.
BARNAU. Ei, kun kiertelimme puiston läpi.
PHILIPPINA. No, ketähän nuo taas lienee?
BARNAU (heittäikse noja-tuoliin). Kas, tuollahahan on tyttönen!
WISMAR (istuu Barnau'in viereen). Vihdoinkin ihmis-olento! Minä jo aloin mietiskellä, että olimme saapuneet johonkin loihtu-linnaan, jossa asujamet olivat kiviksi velhotut.
PHILIPPINA. No, mitähän tämä merkitsee?
BARNAU. Mitä?
PHILIPPINA. Oudossa talossa ei toki käy aivan suoraa päätä ruveta noin mukavasti elämään.
BARNAU (nauraen). Siinä on neitsyt oikeassa.
PHILIPPINA. Te tulitte kai jalkaisin?
WISMAR. Niin tulimme.
PHILIPPINA. Jalkamiesten ei ole meillä mitään tehtävää, ne saavat korkeintaan lautasellisen soppaa kyökistä.
BARNAU (yhä iloisesti). Sepä tekeekin meidän hyvää.
PHILIPPINA. Menkää siis kyökkiin, älkää jättäkö hiekkaa ja tomua jaloistanne puhtaille lattioille.
BARNAU. Lapsukaiseni, me olemme väsyksissä ja kun nyt kerran istumme, tekisitte sydämettömästi, jos ajaisitte meidät ulos jälleen.
PHILIPPINA. Mutta täällä ei ole Teidän paikkanne.
BARNAU. Sallikaa meidän toki levähtää hieman.
PHILIPPINA. Enkä, — ulos, ulos kyökkiin!
BARNAU. Mutta minäpä en liikahda paikaltani!
PHILIPPINA. Sen saamme kohta nähdä! Lähdettekö hyvällä?
BARNAU. Hyvälläkö? En.
PHILIPPINA. Minä huudan kyökinpäällikön tänne.
BARNAU. Sepä hauskaa, häntä minä tahtoisinkin puhutella.
PHILIPPINA. Ei, nyt menee hävyttömyytenne jo liian loitos! Saattepa nähdä, mitä seuraa, ellette nyt heti lähde hyvällä.
BARNAU. Mitä siitä seuraa?
PHILIPPINA. Teidät heitetään pihalle. Minä noudan kyökinpäällikön tänne.
(Perältä oikealle).
BARNAU (nauraen). Kauniisti ottavat he vastaan isäntäänsä, joka palajaa kymmenenvuotiselta matkaltaan. Sen sijaan, että olisivat pyytäneet meidän astumaan koristetusta ovesta sisään, aikovat he heittää meidät ovesta pihalle.
WISMAR. Luultavasti uusi palvelustyttö, joka ei tuntenut sinua.
BARNAU. Niin on. Toki nyt (ojentaen hälle kätensä) ole tervetullut huoneeseni, uskollinen toverini! kymmenen vuotinen yhdessä-olomme on iäksipäiväksi eroittamattomasti sitonut meidät toisiimme, ja sinun pitää tästä alkain elää minun kanssani tässä talossa. Minä koen tehdä elämäsi niin mukavaksi, kuin suinkin.
WISMAR. Oikein! Me emme eroa toisistamme milloinkaan. Me järjestämme kaikki, mitä matkallamme olemme koonneet!
BARNAU. Me hoidamme minun omaisuuttani!
WISMAR. Ja vaikka ikämme ensi puolisko onkin kulunut työssä ja vaivassa — —
BARNAU. Sitä onnellisemmin ja rauhallisemmin saamme jälki-puoliskoa nauttia.
WISMAR. Niin olkoon!
(Ojentaa Barnau'lle kätensä).
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Philippina. Weithold (perältä, oikealta).
PHILIPPINA. Tuossa ne nyt istuvat, katsokaa itse. Mokomaa hävyttömyyttä ei ole kuultu kuuna kulleinkaan.
WEITHOLD. Hoilaa, mitäs täällä tapahtuu. Kas niin, nyt suorinta sarkaa — — (on tullut esiin, tuijottaa Barnau'iin) Kuinka — mitä — tehän olette — —
BARNAU. No, Weithold-vanhus, onko päivönen minut niin kovin polttanut, ett'et mua enää tunnekkaan?
WEITHOLD (sydämmellisimmällä ilolla). Herran päivät! Tekö todellakin?
Herra Barnau? Mun isäntäni, mun rakas, hyvä isäntäni!
PHILIPPINA. Mitä tämä?
BARNAU. Luultavasti näytän minä päivittyneeltä; ulapan myrskyt ja auringon säteet kuumissa maissa jättävät aina ihmiseen merkkinsä.
WEITHOLD (tarttuu käteen, jonka Barnau tarjoaa). Tuhannesti, tuhannesti tervetullut kotimaahanne, rakas herrani! Oi, minä olen joka hetki odottanut Teidän palaamistanne!
PHILIPPINA. Mitä nyt?
WEITHOLD. Tyhmikkö, kiittäkää onneanne, ett'ei herra heitä teitä pihalle.
PHILIPPINA. No hei, mistä minä sen tiesin armollinen herra, suokaa anteeksi — —
BARNAU. Hyvä, hyvä. — —
PHILIPPINA. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, minä ilmoitan heti tulonne armolliselle rouvalle.
(Etu-alalla vasemmalle).
WEITHOLD. Hovineuvoksen rouvan kamari-neitsyt, ettekö vielä tiedä — —
BARNAU. Hyvä. Mutta katsohan toki ympärillesi, vanhus, tuolla on vielä joku.
WEITHOLD. Sehän on, — todellakin, hra tohtori Wismar.
WISMAR. Tunnetteko minut vielä, vanha, uskollinen sielu?
WEITHOLD. Sydämestä monin kerroin tervetullut!
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Thusnelda (perältä, oikealta).
THUSNELDA (vähän kukoissaan). Kaksi vierasta herraa — sanoivat — jalkamiehiä — oi, hän on — aavistukseni ei ole mua pettänyt — isäni!
(Töyttää Barnau'in luoksi).
WISMAR (perälle, tarkkaa sieltä).
BARNAU (askeleen taakse). Mitä?
THUSNELDA. Te olette oikeassa, jalkojenne juuressa on minun paikkani, mun armas, kallis isäni.
(Lankee polvilleen, suutelee hänen kättään).
BARNAU. Mutta min'en ymmärrä Teitä?
THUSNELDA. Ettekö enää tunne Thusneldaanne?
BARNAU (hämmästyen). Tekö Thusnelda? Nouskaa.
THUSNELDA (nousee, pyyhkii kyyneleen).
BARNAU. Mitä? Te itkette?
THUSNELDA (hiljaisella luopumisella). Anteeksi, minä olen kai paha — Te teitittelette minua — varmaankin olen minä paha — kuinka taisinkaan enää odottaa tuota ystävällistä "sinä," jolla muinoin mua mainitsitte.
BARNAU (kummastellen, tarkastelee häntä). Todellako? Thusnelda?
WEITHOLD. Kyllä hän on juuri sama, armollinen herra.
BARNAU (sydämmellisesti). Tullos sydämelleni, armas lapsosein!
THUSNELDA (riemuissaan kuunnellen). Kuinka?
BARNAU. Olethan sinä lapseni, armas tyttö!
THUSNELDA (hellästi, iloissaan). Saanko olla?
BARNAU (vetää hänet luokseen, suutelee hänen otsaansa). Tässä on sinun paikkasi, tytär kuuluu isän sydämelle. Pahasti oli, että teitittelin sinua, mutta minä hämmästyin, min'en tuntenut sinua. Poislähtiessäni olit sinä tuskin noin pitkä ja nyt olet jo koko neidoksi vaurastunut. Minun ajatuksissani eli yhä tuo pikku kaksitoista-vuotias tyttönen.
THUSNELDA (iloisesti). Siis te olette välin muistellut minuakin?
BARNAU. Usein, lapseni, usein!
THUSNELDA (suutelee hänen kättään, riemun vallassa). Oi, kiitos, tuhansin, tuhansin kerroin, mun kallis — tohdinko sanoa isäni?
BARNAU. Olenhan minä sun isäsi?
THUSNELDA. Niin, niin, Te olette minulle kaikki, pelastajani, opettajani, suojeliani, herrani, — oi, kaikki nuo yhdistän minä isän nimeen, joka on minusta kaikkein kallihin sana.
BARNAU. Oletko sinäkin muistellut minua?
THUSNELDA. Ei ole kulunut silmänräpäystäkään, jolloin en olisi teitä muistellut. Oi, niin elävästi muistan minä hetken, jona äitiparkani hivui kuolinvuoteellaan, kuinka minä turhaan rukoilin ihmisten apua ja armahtavaisuutta, ja kuinka sairas äitini kuumia kyyneleitä vuodatteli, tuntiessaan kuolema-hetkensä lähestyvän; hän suri, täytyessään jättää lapsensa turvatonna vieraan valtaan. Silloin te tulitte luoksemme, toitte sairaalle virvoitusta, lupasitte toivottomalle äidille pitää huolta hänen lapsestaan, ja kun kuolevan silmä sammui, sen viimeinen kiitollisuuden säde loisti kirkkaasti teihin, sillä te kevensitte hänen raskahimman suru-kuormansa, hän saattoi rauhassa kuolla. Te otitte minut luoksenne, tarjositte turvattomalle orporukalle kodin, surkuteltavalle pikku kerjääjättärelle hoivan hellyyden helmassa. Te olitte hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, minä sain kutsua teitä isäksi, te opetitte minua, — oi, oi, mitä te mulle opettanut olette, sitä en milloinkaan unhoittaa voi. Ja minäkö en muistelisi teitä? Olla teitä muistelematta on minusta yhtä kuin kuolla, mun armas, rakkahin isäni!
BARNAU. Kylliksi, kylliksi, lapseni! Sun liikutuksesi on oikein kiihkoinen.
THUSNELDA. Oi, niin! — Mutta se on suloinen, — niin suloinen!
BARNAU. Vait, vait, Thusnelda, sinä saat minut jo heltymään, älkäämme
puhuko siitä enää. Ei, minä tahdon olla iloinen kotiin palatessani.
Minä hämmennän kiihkoasi, pistäen jotain oikein jokapäiväistä sekaan.
Me olemme kävelleet kolme tuntia yhtämittaa, meidän on nälkä.
THUSNELDA (toimessaan). Heti, heti! (Aikoo pois).
WEITHOLD. Odottakaahan toki, Thusnelda hyvä. Koska tahdotte atrioita?
BARNAU. Päivällis-aikana.
WEITHOLD. Hm, meillä syödään päivällistä kello yhden, kolmen, neljän ja viiden aikana.
THUSNELDA. Mutta hyvä herra Weithold, isän on nälkä, hänen pitää heti saada ruokaa.
WEITHOLD. Niin, mutta onko nyt heti mitään valmista?
THUSNELDA. Siitä minä pidän huolen. Kymmenessä minutissa on atrianne valmis.
BARNAU. Kuinka? Sä itket?
THUSNELDA. Ilosta! Minä saan valmistaa teille jotain, minä saan palvella teitä, — oi, jos tietäisitte, kuinka onnellinen minä nyt olen!
(Oikealle perällä).
BARNAU (katselee pitkän aikaa Thusneldan jälkeen, sitten Weithold'ille) Nyt, Weithold, pieni kysymys: Mitä merkitsee se, että täällä syödään päivällistä eri tunneilla?
WEITHOLD. Hm, naiset ovat niin määränneet.
BARNAU. No? Sinä joudut hämille, et tahdo lausua suoraan.
WEITHOLD. Kylläpähän itse saatte nähdä.
BARNAU. Etkö saata sitä sanoa? Minä tahdon saada tietää sen sinulta.
WEITHOLD. No niin, lähteissänne te majoititte tähän kartanoonne sisar-ryökkynänne, täti-rouvanne, veljenne-tyttäret, ja käskitte minun tottelemaan heitä, kuni emäntiäni ainakin. Mutta — — —
BARNAU. Mutta?
WEITHOLD. Hm, nuo naiset eivät aina tahdo oikein sopia keskenään.
BARNAU. Vai niin?
WEITHOLD. Toinen ei tahdo kernaasti totella toista, jokaisella on oma päänsä. Ruokatunneista eivät he myöskään ole sopineet, ja sentähden syöpi kukin ajallaan. Hovineuvoksen rouva ei, säätyynsä katsoen, syö ennenkuin kello viiden aikana, Ulrika-neiti tahtoo päivällisen edellä rauhassa tutkistella tieteitään ja syöpi kello neljä, Irmgard-neiti nousee myöhään, hänen ei ole nälkä ennenkuin kello kolme, ainoastaan Ottilia-neiti, joka aina nousee varhain syö päivällisensä kello yksi.
BARNAU (tyynesti). Onhan täällä siis oikea ravintola-liike.
WEITHOLD. Tosin antaa neljän eri päivällisen laittaminen palvelusväelle paljon työtä ja vaivaa, sillä heille täytyy olla jokaiselle eri ruoka-lajitkin: Mitä toinen tahtoo, se ei toiselle kelpaa. Sen huomaa aamiaisesta. Hovineuvoksen rouva juopi kahvia, Ulrika-neiti teetä, Irmgard-neiti chokolad'ia ja Ottilia-neiti maitoa.
BARNAU (yhä tyynesti). Onpa sillä ilveellinen puolensakin. Miten kohtelevat naiset Thusneldaa?
WEITHOLD (hämillään). No niin — — —
BARNAU. Minä olen pitänyt häntä lapseni vertaisena, ja kuitenkin käypi hän puettuna kattunivaatteihin ja suureen kyökki-esiliinaan, melkein kuin palvelus-tyttö.
WEITHOLD. Hm, niin on laita; ehkä on Thusnelda itsekin syypää siihen.
BARNAU. Kuinka niin?
WEITHOLD. Thusnelda-pikkuinen oli teidän määräyksenne mukaan kolme vuotta opetuslaitoksessa. Kun hän kuusi vuotta sitten palasi sieltä, tahtoi hän heti ruveta voimiensa takaa hyödyttämään taloutta, hän tahtoi oppia keittämään ja paistamaan, siten joutui hän kyökkiin ja pitääkin nyt oikeastaan koko talouden hoidon. Väsymättömästi on hän harrastanut olla sisarienne ja tätinne mieliksi — —
BARNAU. Kiitollisuudesta minua kohtaan — —
WEITHOLD. Hänen palvelemis-intoansa käytettiin heti hyväksi — —
BARNAU. Ja vaaditaan nyt. Minä ymmärrän. Hän on poljettu aivan palvelus-tytöksi. Hän saattaa itsekkin olla syypää siihen, hän ei ymmärtänyt pitää asemaansa, jonka hälle perheessäni annoin; hän oli ainoastaan kaksitoista vuotias tyttönen ja toiset — sinä olet oikeassa, Weithold, minun pitää itse asiata tarkastaa.
WEITHOLD. Tehkää niin. Sallittehan minun mennä pitämään huolta huoneittenne järjestämisestä.
(Perältä oikealle).
BARNAU. Hm, hm, täällä näkyy monta seikkaa olevan nurin puolin. Niin monta naista yhdessä, eikä ainoatakaan miestä heitä tyyneydellä välittämässä, — se on ymmärrettävää. Minä tutkin ja tarkastan.
Kuudestoista kohtaus.
Entiset. Ulrika (oikealta etualalta sisään).
ULRIKA. Rakas veljeni, vast'ikään sain kuulla, että olit saapunut kotiin ja kiiruhdin heti sua tervehtimään. (Suutelee häntä). Suothan anteeksi, ett'en nyt ennätä muuta, minun täytyy päättää käännökseni Pohjan-lehteä varten, ei ole aikaa minuuttiakaan viivytellä, muuten myöhästyn postista. (Suutelee häntä). Siis vieläkin tervetullut, vast'edes enemmän.
(Pois).
BARNAU (katsoo Wismar'iin).
WISMAR (kuivasti). Saatpa sinä nauttia oikein hiukean herttaista vastaanottoa, palatessani kymmenenvuotiselta matkaltasi.
BARNAU (nauraen). Tämäpä koomillista!
WISMAR (kuivasti). Ei ainakaan minun mielestäni!
BARNAU. Ulrika on kirjailiatar; oppineilla naisilla on aina omituisuuksia.
Seitsemästoista kohtaus.
Entiset. Adelgunda (vasemmalta).
ADELGUNDA (säännöllisesti). Mon cher neveu, vous êtes le bienvenu! Vast'ikään sain kuulla, että olet palannut kotiin, minä säästin sinulta vaivan tulla minun luokseni ja kiiruhdin itse ensin tervehtimään sinua.
BARNAU (säännöllisesti). Min'en suinkaan olisi jättänyt armasta tätiäni — — —
ADELGUNDA. Kylliksi, mon neveu, ei mitään turhanpäiväistä kohteliaisuutta näin läheisten kesken! Sinä näytät oikein terveeltä ja raittiilta, vähän päivittynyt sinä vain olet; lienethän toki voinut vallan hyvin?
BARNAU. Vallan hyvin!
ADELGUNDA. No, nyt tietänet kertoa meille paljon moorilaisista, kiinalaisista ynnä muista villeistä kansoista.
BARNAU. Tiedän, armas täti.
ADELGUNDA. Siitä me kaikki iloitsemme. Nyt lienet toki väsyksissä, tahdot levätä, väärin olisi häiritä sinua. Siis näkemään asti! Embrassez-moi! (Syleilee häntä). Ah, que je vous aime, mon neveu!
(Pois).
WISMAR (katsoo Barnau'iin).
MOLEMMAT (nauravat).
WISMAR. Sinä saat toki suudelmia, min'en edes tervehdystäkään.
BARNAU. Minä unohdin esitellä sinut, siitäpä syystä et joutunutkaan täti-rouvan säännöllisyyden esineeksi. Se on hänen perittyjä heikkouksiaan, sitä et saa hälle liioin viaksi lukea.
Kahdeksastoista kohtaus.
Entiset. Irmgard (oikealta etu-alalta).
IRMGARD (tukka täynnä paperikierteitä, pistää päänsä ovesta sisään).
Sydämestä tervetullut, rakas veikko!
BARNAU. Hyvää päivää, Irmgard!
IRMGARD. Näethän, että par'aikaa olen pukeutumassa enkä saata näyttäytyä miehille. Tyydy siis toistaiseksi vain pieneen tervehdykseen. (Huomaa Wismar'in, joka nyt lähestyy häntä). Ai!
BARNAU. Mitä nyt?
IRMGARD. Pettävätkö silmäni? Wismar —?
WISMAR (kuivasti). Palvelianne.
IRMGARD. Heti ensi-silmäyksessä tunsin minä Teidät, te uskoton!
WISMAR. Uskoton?
IRMGARD (hiukuen). Voitteko kieltää, että muinoin, — vaan mitä minä teenkään? Veljeni seurassa voisin kyllä näin olla, vaan oudon miehen nähden täytyy mun hävetä. Minä kiiruhdan lopettamaan pukeutumistani ja riennän jälleen tänne oikein sydämellisesti toivottamaan teille tervetuloa.
(Pois).
WISMAR. Hän sanoi mua uskottomaksi? Sepä melkein liiaksi! Hän hylkäsi minut — ja nyt olen minä muka uskoton?
BARNAU (nauraa). Ole varoillasi. Kenties rakasti hän sinua siiloin oikein todenperäisesti ja on vain koetellut sua. Ehkä on hänen lempensä sinuun syttynyt jälleen?
WISMAR (kuivasti). Kiitos, minun haavani ovat täydellisesti parantuneet. Ainoastaan tapa, jolla he ovat vastaanottaneet sinua, on ollut mulle hyvin opettavainen.
BARNAU. Mitä tarkoitat? Sisarukset saavat kyllä maikailematta rakastaa toisiaan.
WISMAR. Mutta maikailematta saattaa myöskin olla sydämellinen.
Yhdeksästoista kohtaus.
Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).
OTTILIA (vilkkaasti). Onko se totta? Onko tuo eno? (Seisoo epäillen).
BARNAU. No?
OTTILIA. Oletteko te — oletko sinä — —?
BARNAU. Ken mun pitäisi olla?
OTTILIA. Oswald-eno!
BARNAU. Oikein arvattu.
OTTILIA. Sitte saan minä sinua suudellakin, rakas, armas eno!
(Entää hänen kaulaansa).
BARNAU. Olethan sinä Ottilia?
OTTILIA (nauraa sydämestään, taputellen käsiään). Tämä on naurettavaa!
BARNAU. Mikä?
OTTILIA. Eno ja sisaren-tytär eivät tunne toisiaan, — heitä täytyy esitellä.
BARNAU. Eihän ihme, ett'en tunne sinua. Sinä olit minun lähteissäni ainoastaan yhdentoista vuotias pikku pienokainen, ja nyt olet jo täysikasvuinen sorea neitonen.
OTTILIA. Sorea? Sitä en tiedä, mutta iloinen ma olen, sen tiedän. Ethän siitä suutu?
BARNAU. En suinkaan! Iloiset ihmiset ovat tavallisesti hyviä.
OTTILIA. Sepä iloista. Minä jo pelkäsin.
BARNAU. Pelkäsit?
OTTILIA. Sisaresi ja tätisi eivät kärsi minun iloani, he nurisevat. Siitä en minä ole juuri suuresti väliä pitänyt, mutta jos sinäkin olisit nurissut — — —
BARNAU. Min'en koskaan nurise, mutta ehkä ystäväni, herra tohtori
Wismar.
OTTILIA (kumartaa, hienosti). Suokaatte anteeksi, ett'en vielä ole tervehtinyt teitä, mutta min'en ole niin pitkään aikaan nähnyt enoani ja olen jo kauvan iloinnut hänen tulostaan.
WISMAR (tarkastaa häntä huomattavalla mielihyvällä). Minull' ei ole mitään anteeksi annettavaa, neitiseni; minun on hupaista nähdä noin sydämellistä, viatonta iloa.
OTTILIA (uhkaa sormellaan). Eno, eno!
BARNAU. Miksi uhkaat?
OTTILIA. Miksi narraat; tuo herra ei näytä ollenkaan nurisevalta.
WISMAR. En suinkaan!
BARNAU. Hm, hm! Tämä herra on mun paras ystäväni, hän on ollut uskollinen kumppanini ja on usein torunut minua, kun olen ollut huikentelevainen.
OTTILIA. Huikentelevainen?
WISMAR. Niin, kun hän oli liian uskalias.
OTTILIA. Silloinhan teillä oli oikeuskin torua. Niinpä olisin minäkin tehnyt.
BARNAU. Eikös vaan, osaatko sinäkin torua? Missä siihen olet oppinut?
Tässäkö talossa?
OTTILIA (huokaa). Oi, niin, täällä on siihen kylliksi tilaisuutta.
BARNAU. Siis täällä torellaan usein?
OTTILIA. Saatpahan itse kuulla. Minä olen ollut täällä vasta kaksi vuotta, sillä siihen saakka olin sinun määräyksesi mukaan opetus-laitoksessa. Siellä sain aina olla iloinen.
BARNAU. Niin sun pitää olla täälläkin.
OTTILIA. Sepä oivallista! Sinun pitää myöskin olla iloinen?
BARNAU. Minä olen kernaasti iloinen, mutta Bruno-ystävä on aina totinen.
OTTILIA (katselee Wismar'ia, pudistaa päätään).
WISMAR. Ettekö usko?
OTTILIA. No niin, pitäneehän miehessä olla vähän totisuuttakin, mutta — —
WISMAR. Mutta?
OTTILIA, Mutta pikku veitikka toki pilkistää teidän silmistänne.
Kahdeskymmenes kohtaus.
Entiset. Thusnelda (oikealla perällä).
THUSNELDA (pieni, soma esiliina edessä). Atria on valmis, jos suvaitsette.
BARNAU. Sepä suloinen sanoma! Sinäpä olet ollut nopeajalkainen.
THUSNELDA. Mitä vielä, minun mielestäni se kesti liiankin kauvan.
OTTILIA. Nytkö jo ruualle? Eihän kello ole vielä kuin — tuskin yksitoista.
BARNAU. Niin, käpyseni, meidän on nälkä.
OTTILIA. Voi, niin on minunkin.
WISMAR. Tulkaa meidän kanssa ruualle!
OTTILIA. Thusneldaseni, saanko minäkin jotain?
THUSNELDA. Heti, neiti, käykää vain pöytään. Minä toimitan teille paikalla kuvert'in.
(Pois).
OTTILIA. No, sitte minä tulen mukaanne. (Koomillisella arvokkaisuudella). Sopiihan tyttösenkin toisinaan pöydässä pitää emännän virkaa. Suvaitsetteko, herrani? Käsivartesi, eno!
BARNAU. Emäntä tarjoo käsivartensa vieraalle.
OTTILIA. Vai niin, anteeksi!
WISMAR (tarjoo käsivartensa Ottilialle). Tohdinko tarjota?
OTTILIA. Eno, tämä on ensimmäinen hupaisa päivälliseni tässä kartanossa.
(Kääntyy menemään).