TOINEN NÄYTÖS.
Entinen huone.
Ensimmäinen kohtaus.
Barnau. Wismar (perältä, oikealta).
WISMAR. Minä etsin sinua!
BARNAU (tulee perältä, vasemmalta). Minä olin puistossa.
WISMAR. Ainoastaan pari sanaa! Minä en tahdo hetkeäkään salata ystävältäni sitä, joka häntä liikuttaa.
BARNAU. No! Minä kuultelen!
WISMAR. Minulle on tapahtunut onnettomuus!
BARNAU. Onnettomuus?
WISMAR. Niin aivan: minä olen rakastunut.
BARNAU. Vai niin.
WISMAR. Taivas tietää, mitenkä se lie tapahtunutkaan. Siitä saakka kun sisaresi minua halveksivasti kohteli, luulin tykkänään, ikipäiviksi parantuneeni lemmen taudista, ja nyt toki jälleen tunnen sen tuskia! (Polkien jalkaansa). Aivan oikein lausutaan sananlaskussa: Ei huoli hulluus iästäkään.
BARNAU (nauraen). No, sun kuusineljättä ikävuotesi ei lemmen hulluutta liiaksi kiihoita. Mutta ken on tuo noita, joka sun on loihtinut?
WISMAR. Niin, noita hän on, mutta pieni, armas, suloinen noita, sanalla sanoen — Ottilia!
BARNAU. Oivasti, se on mieleeni! Sinä olet totinen, Ottilia hilpeä, se sopii. Siis, aloita vain valloituksesi.
WISMAR. Valloitus?
BARNAU. Tytön sydäntä sanotaan linnaksi. Valmista siis saarto-kaivantosi, vahvista varukkeesi, niissä asioissa ei saa viivytellä.
WISMAR. Hyvä, minä menen puistoon, sieltä hänet useimmiten löytää.
(Aikoo mennä).
Toinen kohtaus.
Entiset. Irmgard (etu-alalta, oikealta).
IRMGARD (somassa aamupuvussa). Hyvää huomenta, herrani. Oletko maannut hyvin, Oswald?
BARNAU. Sangen hyvin.
IRMGARD. Entä te, hyvä Wismar?
WISMAR (kuivasti). Minä makaan aina hyvin.
IRMGARD (huoaten). Oi, jospa saattaisi sanoa samoin! Minun mielikuvitukseni on niin kiihoitettu, se ei suo mulle pienintäkään lepoa. Kuvia entisistä ajoista väikkyy mielessäni! Niinkö teidänkin mielessänne, hyvä Wismar?
WISMAR (kylmästi). Ei, minä elän ainoastaan nykyisyydessä, mennyt on minusta mennyttä.
IRMGARD. Voi, kuinka paljon mies on onnellisempi naisraukkaa! Hän vaipuu tieteihinsä ja unhoittaa — me tunnemme sydämemme tykkäilykset kaiken ikämme.
WISMAR. Sepä lienee kovin surullista.
IRMGARD. Lääkäri on määrännyt minun olemaan alituisessa liikkeessä, minä menenkin nyt puistoon kävelemään. Teettekö mulle seuraa, Wismar.
WISMAR. Minun täytyy pyytää anteeksi — — —
IRMGARD. Te tiedätte kertoella kaikista asioista. Minä haluaisin niin mielelläni kuulla jotain teidän matkastanne.
WISMAR. Sääli vain, etten saata haluanne tyydyttää. Osa kapineistamme tuli eilen illalla, mun täytyy ne järjestää.
IRMGARD. Laillinen este, mutta vast'edes saatte sen korvata, Te uskoton! Voikaa hyvin, herrani.
(Vasemmalle perältä).
WISMAR. Uskoton? Nyt minä jo kohta suutun! Muinoin hän itse hylkäsi minut ja sättii nyt yhä mua uskottomaksi.
BARNAU (nauraen). Koetappa vielä kerran, ehk'ei hän tänään enää hylkäisikkään sua.
WISMAR. Kiitoksia paljon.
BARNAU (nauraen). Ei ruostu vanha rakkaus.
WISMAR (kiivaasti). Ruostuupa, sanon ma, minun ainakin on niin läpi ruostunut, että on mahdoton saada sitä kirkkaaksi enää.
Kolmas kohtaus.
Entiset. Ottilia (vasemmalta, etu-alalta).
OTTILIA (ulkona, laulaa).
Niin vienosti tähtöset tuikkaa,
Läp' yön elon synkeänkin.
WISMAR. Kuule!
BARNAU. Tunnet ehkä äänen?
WISMAR. Se on Ottilia!
BARNAU. Rakastuneilla on ihmeen tarkat korvat! (Ottilia keskeyttää laulunsa, huomatessaan läsnä oliat). Kas vain! Hyvää huomenta, eno. (Kättelee), Hra tohtori Wismar —
(Kumartaa).
BARNAU. Hyvää huomenta, raivio!
OTTILIA. No, mutta eno! Puolustakaahan toki minua, herra tohtori. Kauheata, että täytyy käyttää puolustajaa enoansa ja holhojaansa vastaan!
BARNAU. Onko se tärkeän tarpeellista?
OTTILIA. Niin, kun sinä annat minulle niin kauhistavia lisä-nimiä!
BARNAU. Ja aivanko ansaitsemattasi?
OTTILIA. Annappas kun mietin. Koulussa kutsuttiin minua myöskin raivioksi, mutta opettajattaret vakuuttivat silloin minun vast'edes parantavan itseni ja muuttuvan vallan siivoksi. Ja kyllähän mini olen koettanutkin, vaan eipä siitä lie suurta apua ollut, koska sinä heti kutsuit minua — niin — — —
BARNAU. Raivioksi.
OTTILIA, Ah, niin. (Wismar'ille) Onkohan tuommoinen — raivio kovinkin kauhistava?
WISMAR. Ei suinkaan, ainakin minä niitä suvaitsen.
OTTILIA. No, sitte turvaun minä teihin, kun eno alkaa torua.
BARNAU. Parhaasenpa turvaut! Tuo totinen ihminen ei kärsi vallattomuutta ollenkaan.
WISMAR. Miksi sinä aina minun totisuuttani vedät esiin.
BARNAU. Enkö ole oikeassa? Huomaappas, Ottilia! Bruno-ystäväni on ensiksikin suuri matematikeri ja astronomi, sitte botanisti, sitte kemisti, sitte meteorologi, geologi ja geognosti. Ne ovat syvällisimpiä tieteitä, joita pitää suurimmalla totisuudella harjoitella.
OTTILIA. Minä alan jo pian pelätä teitä.
WISMAR. Pelätä?
OTTILIA. Kun olette niin äärettömän viisas, näytän kai minä teistä liian yksinkertaiselta. Te vihdoin nauratte minua.
WISMAR. Mitä ajattelettekaan!
OTTILIA. Mutta ettehän toki? Ettehän te pidä mua tuhmana?
WISMAR. Mutta hyvä neiti!
BARNAU (nauraen).
"Sun sanas, katsehesi ainoinen
Se voittaa maisen viisauden,"
sanoo Faust.
WISMAR. Taivas siunatkoon tuota Göthe-vanhusta, hän on lausunut monta kultaista sanaa.
OTTILIA. Jos sinä alat viitata Göthe'een, on minun paras mennä tieheni.
BARNAU. No, minne nyt?
OTTILIA. Puistoon, metsään, nurmikolle!
WISMAR. Saanko minä seurata teitä?
OTTILIA. Saatte — kyllä! Vaikk'en minä mielelläni lähtisi Teidän kanssanne.
WISMAR. Miks'ette?
OTTILIA. Sillä te muistutatte minulle pian, kuinka pienet minun tietoni ovat, kuinka tyhmä minä olen.
WISMAR. Älkää lausuko tuota kauheata sanaa. Jos minulla on enemmän tietoja kuin teillä, niin asemanikin vaatii sitä. Teillä on toisessa suhteessa tietoja enemmän kuin minulla. Ja mitä ette itse saa selville, kysykää minulta.
OTTILIA. Tahdotteko opettaa sen minulle?
WISMAR. Sydämestäni mielelläni.
OTTILIA. Tulkaa sitte. Te opetatte minulle matematiikkia, botaniikkia, kemiaa — — (Olkihattu päähän). Voi hyvin, eno.
(Wismar'in kanssa perältä vasemmalle).
BARNAU (huutaen hänen jälkeensä). Voi hyvin! Bruno, älä vain tee tyttöstä liian viisaaksi, se on tarpeetonta! — Monessa asiassa on taitamattomin tyttönen ymmärtäväisempi oppineinta miestä. Kas, kas, Bruno-ystävä liekehtii jo ilmitulessa! Sitäpä en olisi luullut. Lemmen orjia kai olemme kaikki, miks'ei myöskin hän? Onneksi, ystäväni! Kaikki olemme lemmen orjia? Siis minä myöskin? Niin, — miks'en? Löydänhän kai minäkin sydämen, joka minut onnelliseksi tekee? Minun pitää vain etsiä. Mutta mistä? Neljänkymmenen vuotiaana ei mun enää pitäisi liian kauvan vitkailla. Neljänkymmenen? Vitkailla mun ei pidä, vaan ei myöskään hätäillä. Koetella tahdon toki, kaikin huolin koetella. (Kääntyy). Kas, Thusnelda!
Neljäs kohtaus.
Barnau. Thusnelda (perällä, oikealla, ruusu kädessä).
THUSNELDA. Monen vuoden kuluttua saan jälleen toivottaa teille hyvää huomenta, mun armas, armas isäni. Niin, oikein herttaista hyvää huomenta toivon teille! Älköön ikävä aamu herätkö teille milloinkaan!
BARNAU. Kiitos sydämellisestä tervehdyksestäsi!
THUSNELDA. Tämä ruusunen olkoon riemuisan tulevaisuutenne esikuvana.
Saanko antaa sen teille?
BARNAU (ottaen sen). Sinä lienet vanhan äreän puutarhurimme suosikki, muuten hän varmaankaan ei olisi sallinut sinun taittaa ruusujaan.
THUSNELDA. Se ei olekkaan puutarhurilta, minä olen sen itse kasvattanut.
BARNAU. Kuinka?
THUSNELDA. Kaksi vuotta sitte löysin ruusupensaan, jonka puutarhuri oli heittänyt pois, ajatellen: Se on surkastunut eikä siitä enää tule mitään. Minun oli sääli tuota hyljättyä ruusu-rukkaa, minä arvelin: Ehkä se toki vielä voipi elpyä, ja istutin sen astiaan, kastelin sitä, pidin sitä päivänpaisteessa ja hoidin sitä, kuten parhaiten taisin. Ja se elpyi tosiaankin, vaurastui — ja tänävuonna näkyi jo silmikoita. Tän'aamuna puhkesi ensimmäinen ja sen tuon teille. Eikö se ole hyvä enne minulle, että ensimmäisenä aamuna teidän kotiin tultuanne ruusustossani puhkesi ensimmäinen ruusu? Olinhan minäkin hyljätyn ruusun kaltainen, kunnes te minut puistoonne istutitte ja siten kadotuksesta pelastitte.
BARNAU. Sinä olet älykäs ja tunteellinen, Thusnelda. Sinä suosit ja rakastat luontoa ynnä sen ihmeteltäviä omaisuuksia, joita useimmat huolimattomuudella halveksivat, kun eivät käsitä, että mitättöminkin heinänkorsi, pikkuisinkin perhonen on ihmeteltävämpi, kuin kaikki ihmisten taidokkaimmat keksinnöt. Se huvittaa minua, tyttöseni, se minua suuresti huvittaa. Tämän pidän sun hellän tunteesi todisteena, ja semmoisena sen huolellisesti tallennan. Mutta ensiksi panen sen veteen, jotta säilyisi vielä muutaman päivän tuoreena.
THUSNELDA. Miksi te vaivaatte itseänne? Enkö minä saa sitä tehdä?
BARNAU. Salli mun. Samassa noudan lahjan, jonka olen sulle muassani tuonut. Minä tulen heti takaisin.
(Perältä oikealle).
THUSNELDA. Ruusunen ilahutti häntä. Oi, hän on niin armas, niin hyvä ja kuitenkin niin miehekäs ja vakaa. Niin, semmoisena on hänen kuvansa elävänä mielessäni väikkynyt!
Viides kohtaus.
Thusnelda. Dietrich (vasemmalta, etu-alalta).
DIETRICH. Ahaa, Thusneldaseni! Nytpä et enää multa karkaakkaan, pikku teeskentelevä velho!
THUSNELDA. Mitä minusta tahdotte?
DIETRICH. Onhan se varsin mitätöntä, jota sulta pyydän? Ainoastaan pikku suudelma sun purppura-huuliltasi!
THUSNELDA. Ehkä on se teidän mielestänne mitätöntä, vaan ei mun.
DIETRICH. No kaikkia! Suudeltavaksihan tytöt ovat luodutkin, täytä siis vain velvollisuutes.
(Saartaa hänet oikeaan nurkkaan).
THUSNELDA. Älkää pakoittako minua puolustaimaan teitä vastaan!
Kuudes kohtaus.
Entiset. Barnau (palajaa, jää perälle tarkastamaan kohtausta).
DIETRICH. Sen saamme nähdä!
THUSNELDA. Väistykää, herrani, tai minä häpäisen teitä!
DIETRICH. Sinä teeskentelet oikein viehättävän somasti!
THUSNELDA. Min'en teeskentele!
DIETRICH. Ja kuitenkin pidät povellasi miehen kuvaa! Minä näin sen eilen.
(Aikoo syleillä häntä).
THUSNELDA. Pois!
(Työntää hänet luotaan).
DIETRICH. Pirulainen, sulla tuntuu olevan käsivoimaa, vaan kuitenkin sun — —
(Hyökkää häntä kohti).
BARNAU (on astunut esiin, työntää hänet kauluksesta toiseen nurkkaan).
Hoilaa, nallikka, mitäs nyt!
THUSNELDA. Isäkulta!
DIETRICH. Isä? Oletteko te tuon mieronkiertäjättären isä? Mitä te täältä tahdotte? Ulos heti paikalla!
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Adelgunda (vasemmalta, etu-alalta).
ADELGUNDA. Taivahan tekiä, mikä täällä?
DIETRICH. Tuo hävytön maankulkia, Thusneldan isä, josta ei kenkään tähän saakka ole kuullut mitään — — —
ADELGUNDA. Oletko mieletön? Hän on Barnau orpana, tämän talon isäntä.
DIETRICH. Mitä?
ADELGUNDA. Mutta Dietrich!
DIETRICH. Mistä minä tiesin — — —
BARNAU (tyyneesti). Väisty syrjään, Thusnelda! (Arvokkaisuudella). Nyt tiedätte, kuka minä olen. Muta kenpä olette te?
THUSNELDA (pois).
ADELGUNDA. Hän on minun poikani, hyvä Oswald, joka täällä viettää lupa-aikaansa. Hän tuli vasta äsken kotiin eikä tiennyt sinun saapuneen.
BARNAU. Siis Dietrich-orpana. Me uudistamme tuttavuutemme omituisella tavalla.
DIETRICH. Jos minä vain olisin tiennyt teidän olevan
Barnau-orpanan — —
BARNAU. Niin ette ehkä olisi käyttäinyt siivottomasti tyttöä kohtaan.
DIETRICH (tuimana). Siivottomasti, herra orpana — —?
BARNAU. Se on sopivin lause teidän käytöksestänne.
DIETRICH. Pitääkö mun kärsiä moisia herjauksia?
BARNAU. Pitää. Kun te loukkaatte talon tapoja, on isännällä oikeus muistuttaa teitä.
DIETRICH. Tämä on toki — — —
ADELGUNDA. Minä rukoilen sua, Oswald-kulta — poistu sinä, Dietrich, poistu, sinä olet niin kiihoissasi, poistu!
DIETRICH. Mutta pitääkö mun kärsiä itseäni — —
ADELGUNDA. Mene, mene, minä rukoilen sua! (Sysää hänet pois vasemmalle). Mutta mitähän tämä oikeastaan merkitsee, Oswald-kulta? Tämä tapaus! Minä vapisen! Mitä on tapahtunut?
BARNAU (tyyneesti). Teidän poikaherranne tahtoi väkisin suudella
Thusneldaa.
ADELGUNDA. Enkö minä arvannut, että se rauhanrikkoja jälleen oli syypää rettelöön.
BARNAU (tyynesti, tarkasti). Mitenkä, täti-rouva, onko Thusnelda syypää poikanne siivottomuteen?
ADELGUNDA. Minun poikani oli tosin raju sinua kohtaan, mutta se on hälle anteeksi annettava, hän ei, näet, tuntenut sua. Mutta mitä Thusneldaa tulee — —
BARNAU. No?
ADELGUNDA. Mutta Dietrich'ini on siisti, sävyisä nuorukainen, ja jos hän Thusneldan kanssa leikitteli, oli Thusnelda epäilemättä houkutellut häntä — Oo, se tyttö taitaa kyllä konstin viekoitella silmillään, ja toisinaan sattuu siisteinkin nuorukainen verkkoon tarttumaan.
BARNAU (tyyneesti). Siis on Thusnelda huikentelevainen?
ADELGUNDA. Hm, niin en tahdo heti puhua hänestä pahinta, mutta hällä on omat tapansa; kysyppäs sisariltasi, ei kenkään puhu hänestä hyvää. Parasta olisi, että hän saataisiin pois talostamme, sais sitte hankkia itselleen toisen palveluspaikan.
BARNAU (tyyneesti). Niinkö arvelette?
ADELGUNDA. Niin juuri, olonsa meillä ei ole hälle itselleen hyväksi.
BARNAU. Sitte pitää kai muuttaa hänen olonsa toiselle kannalle. Minä alan mietiskellä sitä.
ADELGUNDA. Siinä teet oikein, Oswald-kulta. Ja pojalleni suot anteeksi hänen pikaisuutensa? Hän saapi vähän ajan kuluttua tulla tarjoamaan sulle kätensä sovintoon. Eikö niin?
BARNAU (vähän pilkallisesti). No niin, onhan hän mun orpanani.
ADELGUNDA. Hyvä, siis on kaikki hyvin jälleen. Minä menen heti puhuttelemaan poikaani. Sinun pitää oppia tuntemaan hänet paremmalta puolelta; se on kelpo poika, hän tuottaa mulle vielä paljon iloa, ja hän on erinomaisen oppinut. Voi siis hyvin toistaiseksi.
(Pois).
BARNAU. Eipä tarkastukseni, tutkintoni mulle suuria vaivoja tuota, totuuden todistuksia satelee mulle joka haaralta. Siis on tuo siivoton poikanen orpanani. Minun on häntä melkein sääli; sillä minä pelkään äidin lellittelemisen tykkänään pilaavan hänet. Ja Thusnelda? Hän pitää miehen muotokuvaa povellaan? Enemmän selkoa pitää vielä saada.
(Menee).
Kahdeksas kohtaus.
Barnau. Offenburg (vasemmalta, perältä).
OFFENBURG (tulee kiireesti, syöksyy Barnau'iin). Herrani!
BARNAU. Emmeköhän me liene vanhoja tuttuja?
OFFENBURG. Niin, emmekö vain liene, — olettehan te herra Barnau!
BARNAU. Ja te olette herra Offenburg! Te olitte ylioppilas, minun lähtiessäni matkoilleni.
OFFENBURG. Sydämestäni toivotan teille tervetuloa kotiinne jälleen!
BARNAU. Kiitän. Niin, niin, nyt muistan yhä tarkemmin. Te olitte pikkuisen haaveksia myöskin, te kyhäilitte runopätkiä. Oletteko sittemmin oikein runoiliaksi ruvennut?
OFFENBURG (naurahtaen). Lomahetkeni houkuttelevat minua tosin toisinaan pikku runo-synteihin, mutta ylipäänsä olen vain tavallinen ihminen, luotettu lääkäri.
BARNAU. Ja virkatoimenneko teitä nytkin tänne kutsuvat?
OFFENBURG. Virkatoimeni.
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Iduna (vasemmalta, etu-alalta).
IDUNA (kiireesti sisään). Hyvä tohtori — (säpsähtää, hämillään, huomatessaan Barnau'in).
BARNAU (on tarkastanut kumpaisenkin suhteita, iloiten heidän hämmästyksestään, yhä ystävällisellä hyväntahtoisuudella, josta toki pikku iva pilkistää). Ahaa, pikku serkku-näpykkä! Kuinka, herra tohtori, eihän pikku serkku-näpykkäni vain lie sairas?
IDUNA. Eihän toki!
OFFENBURG (myöskin hämillään). Se on, toistaiseksi ainoastaan helppo yskä — —
BARNAU. Te tulitte siis kuitenkin hänen tähtensä?
OFFENBURG. Oikeastaan teidän sisarenne tähden
BARNAU. Minä jo ajattelinkin. — No, pikku serkku-näpykkä! Miksi kiiruhdit sinä tänne semmoisella vauhdilla?
IDUNA. Minä etsein — —
BARNAU. Ketä?
IDUNA. Sinua, kiltti orpana.
BARNAU. Minua?
IDUNA. Niin. Kerroinhan sulle eilen kanarialinnustani ja sinä tahdoit nähdä sen, — ja kun äitini sanoi sun nyt olevan salissa, — luulin sinun tahtovan nähdä sen nyt heti.
BARNAU. Ja senvuoksi kiirehdit tänne entäen. Sä hyvä lapsi. Mutta eihän sun pitäisi juosta niin ankarasti, kun sulla on yskä. Eikö totta, herra tohtori? Se on kovin vahingollista! Eihän tuo yskä toki liian vaarallinen liene?
OFFENBURG. Ei, ei, kun neiti vain on varovainen!
BARNAU. No, varovainen hän kai onkin. Lääkäriä pitää tarkoin totella, pikku serkku-näpykkäni, s.o. jos on luottamusta lääkäriin. Luotatko sinä nykyiseen lääkäriisi?
IDUNA (kainosti). Luotan kyllä! Mennäänkö nyt kanaria-lintuja katsomaan?
BARNAU. Mennään vaan. Tänään ei minulla koko päivänä ole muuta tehtävääkään, kuin tarkastaa mitä uutta poissa-ollessani on lisääntynyt.
IDUNA. Mennään sitte.
BARNAU. Emmeköhän ota tohtoria mukaamme?
OFFENBURG. Anteeksi, Irmgard-neiti odottaa käyntiäni; velvollisuus ennen kaikkea.
BARNAU (antaen käsivartensa Idunalle). No, menkäämme kahden sitte. Ehkä te tulette jälestäpäin. Siis, kunnes tavataan, herra tohtori.
(Idunan keralla perältä vasemmalle).
OFFENBURG. Hän on huomannut kaikki. Iduna kiirehtikin niin varomattomalla vauhdilla vastaani. Salaisuutemme ei pysy enää salassa, sillä Barnau on vallan selvällä asiasta.
Kymmenes kohtaus.
Offenburg. Irmgard (vasemmalta, perältä).
IRMGARD. Voi, tuota hellettä, tuota hellettä! Täälläkö olettekin, hyvä tohtori? Siksipä muistuttikin mua sisällinen ääni: Älä mene kauvemmas, käänny kotiin nyt heti. Ja, näettekös, aavistukseni oli todellisuutta; lääkärini, ystäväni odotteli mua täällä.
OFFENBURG. Te olitte kävelemässä?
IRMGARD. Olettehan te siten määrännyt? Teenhän minä kaikki, mitä te käskette? (Heittäikse tuolille). Mutta tuo helle!
OFFENBURG. Se tekee teille hyvää. Väsyttäkää vain yhä ruumistanne.
IRMGARD. Minä kohta menetän henkeni tällä väsyttämisellä. Te olette vallan armoton. Mikä vain vaikeinta on, sitä te mulle määräätte. Miksikähän minä oikeastaan tottelen teitä?
OFFENBURG. Siksi että minä olen lääkärinne.
IRMGARD. En, en, en sen vuoksi.
OFFENBURG. Mitä?
IRMGARD. En minä teitä lääkärinäni niin tarkoin tottelisi.
OFFENBURG. Selittäkää tarkemmin!
IRMGARD. Kuinka saattaa tytöltä erityisiin seikkoihin pyytää tarkempaa selitystä? Ettekö huomaa sallimuksen viittausta?
OFFENBURG (yhä hajamielisemmin). Viittausta? Viittausta? Minä en ollenkaan osaa arvata viittausten merkityksiä. (Its.). Minun täytyy mennä etsimään niitä. (Ään.). Kuinka voitte tänään?
IRMGARD. En aivan hyvin.
OFFENBURG. Se tulee siitä, että olette tottumaton kävelemään. Muutaman päivän kuluttua on kaikki hyvin. Anteeksi (Koettelee hänen valtasuontaan). Min'en tahdo kiusata teitä rohdoilla, liikkuminen on kaikkein paras. Valta-suonenne on tänään aivan säännöllinen, siitä ei huolta. Nyt täytyy mun jättää teidät.
IRMGARD. Älkäähän toki noin kiirehtikö.
OFFENBURG. Suokaa anteeksi, minun pitää vielä käydä monessa paikassa.
IRMGARD. Oletteko kuullut uutisia? Minun veljeni on saapunut kotiin.
OFFENBURG (its.). Olenpa kuin tulisilla hiilillä!
IRMGARD. Tervehdittehän toki häntä.
OFFENBURG (kiireesti). Sen olen jo tehnyt, olen jo puhutellutkin häntä. Kuulkaahan, neiti, kävelkää te vain yhä, oikein ahkerasti, muuta en saata teille määrätä. Nöyrimmästi: Voikaa hyvin!
(Perältä vasemmalle).
IRMGARD. Tuopa oli puolittain epäkohteliasta. Herrainen aika, kuinka mies-suku toki on muuttunut! Kaksitoista, viisitoista vuotta sitten olivat nuorukaiset paljon kohteliaammat. (Soittaa kellolla). Voi, noita miehiä, noita miehiä! Tuota Wismar'ia! Muinoin hehkui hän edessäni ilmitulessa, nyt on hän kylmä kuin jää! Totta on, että minä silloin hylkäsin hänet, mutta eihän hänen olisi pitänyt huolia siitä, vaan jatkaa lempensä hellyyttä! Ehkä olisin minä toki vihdoin viimein antanut myöntävän vastauksen. Mutta lieköhän tuo hänen kylmyytensä todellista? Ehkä kytee hänen sydämessään vielä kipinä entisestä lemmen-liekistä. Siten varmaankin; sillä niin äkkiä ei ihminen saata unhoittaa sitä, jota palavasti lempinyt on.
Yhdestoista kohtaus.
Irmgard. Thusnelda (kiireesti oikealta, perältä, hämmästyy, huomatessaan lrmgard'in).
IRMGARD (ynseästi). Sinäkö? Minkätähden sinä tulit?
THUSNELDA. Anteeksi, minä luulin herra Barnau'in soittaneen.
IRMGARD. Eikö siellä ole palvelioita, koska sinä heti hyökkäsit tänne?
Sinun paikkasi on kyökissä.
THUSNELDA. Palveliat ovat toimittamassa vasta tulleita kapineita korjuun.
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Barnau (vasemmalta, perältä).
BARNAU (kädessä avaamaton kirje, jää perälle).
IRMGARD. Missä on kamari-neito?
THUSNELDA. Ulrika-neidin luona.
IRMGARD. No sitte saatat sinä pikkuisen kohennella tukkaani. Minä tartuin pensaasen ja hiukseni ovat ihan tuulenpesänä. Täss'on pikku kampani.
(Istuu oikealle).
THUSNELDA (kohentelee hänen tukkaansa).
BARNAU. Olet jo palannut kävely-retkeltäsi?
IRMGARD. Ahaa, Oswald! Anteeksi, että sinun läsnä-ollessasi — — tukkani on joutunut epäjärjestykseen.
BARNAU (istuu vasemmalle, leikittelee kirjeellä, nauraen). Älä anna häiritä itseäsi. Minä olen usein saanut järjestää tukkaani synkässä salossa.
IRMGARD. Niin, sinä olet maat, mantereet vaeltanut. Olithan
Amerikassakin?
BARNAU. Sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa.
IRMGARD. Ja Wismar seurasi sua aina?
BARNAU. Jok'ainoa hetki.
(Pudottaa kirjeen).
THUSNELDA (juoksee ottamaan sen ylös).
IRMGARD (suuttuu). No? Mitä nyt?
THUSNELDA. Kirje — —
BARNAU. Anteeksi! Thusnelda teki mulle palveluksen.
IRMGARD. Vai niin — min'en huomannut. Missä muualla matkustit?
BARNAU. Vähässä-Aasiassa, Syyriassa, Persiassa, Kiinassa.
IRMGARD. Ja Wismar aina muassasi?
BARNAU. Aina muassani.
(Menee ruokapöydän ääreen, aikoo juoda lasin vettä).
THUSNELDA (juoksee perälle, jättäen Irmgard'in).
IRMGARD (kiivaasti). No?
THUSNELDA (Barnau'ille). Suokaa, tämä vesi on jo vähän aikaa ollut sisässä, minä menen heti noutamaan raitista.
(Ottaa puteliin, juoksee perällä oikealle).
IRMGARD. Vai niin, Thusnelda palvelee sinua. — Mitä te oikeastaan näitte matkoillanne? Usein kai olitte vaaranalaisiakin?
BARNAU (nauraen). Kuitenkin pelastuimme onnellisesti, niinkuin näet.
IRMGARD. Ja teidän täytyi olla kaikkea perheellisyyttä vailla?
BARNAU (yhä tarkastellen hänen tarkoitustaan). Kaikkia ei voi yht'aikaa nauttia.
IRMGARD. Minä pelkään vain, että siten eläen katoovat kaikki perheelliset mietteet.
BARNAU. Luuletko niin?
IRMGARD. Sinusta en tosin vielä ole sitä huomannut, vaan sitä enemmän Wismar'ista. Hän on muuttunut kylmäksi ja vastahakoiseksi naisia kohtaan, semmoinen ei hän ollut ennen muinoin.
BARNAU. Ehkä olet erehtynyt!
IRMGARD. Se olisi mulle mieluista, — hänen tähtensä. Tiedot ja taidot eivät yksinään onnea luo, ainoastaan perheellisyys, ainoastaan lempi on todellisen onnen perustus ja ponsi.
BARNAU. Päätätkö noin omista kokemuksistasi?
IRMGARD. Tarkoitat, kun muinoin Wismar'in hylkäsin, — niin, no, silloin olin minä vielä varsin nuori.
BARNAU. Ainoastaan kolmenkolmatta.
IRMGARD (kuulematta). Sittemmin olen aprikoinnut asioita.
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Thusnelda (täytetty vesi-putelli kädessä).
THUSNELDA (kaataa vettä lasiin, jonka tarjoo Barnau'ille). Tässä, aivan raikasta, vast'ikään kaivosta tuotua!
BARNAU (juopi). Kiitoksia, lapseni!
IRMGARD (its.). Aina hän tulee häiritsemään!
THUSNELDA. Sallitteko, neiti?
IRMGARD. Jätä sikseen — sittemmin. Mene kyökkiisi, siellä sua tärkeämmin tarvitaan.
THUSNELDA (pois).
BARNAU (aivan tyynesti). Sin'et ole oikein ystävällinen tuota tyttöä kohtaan.
IRMGARD. Voi, jospa tietäisit, kuinka hän meitä suututtaa.
BARNAU. Vai niin?
(Avaa kirjeen, lukee).
IRMGARD. Hänellä on omituiset tapansa.
BARNAU. Onko hän julkea? Vastusteleeko hän?
IRMGARD. Ei sanoilla, mutta alituisesti käytöksellään. Suo anteeksi, Oswald, että sanon, vaan minä luulen, että sinun hellyytesi on ollut hänen pahuutensa alku.
BARNAU. Näyttää, kuin ei kenkään teistä pitäisi hänestä.
IRMGARD. Ei kenkään voi kärsiä häntä.
BARNAU (pienellä merkityksellä). Siis pitää asiassa muutos tapahtuman. Suo anteeksi että jätän sinut hetkiseksi. Tässä kirjeessä oli kysymys kapineistamme, kokoelmamme kirstuista ynnä muusta. Minä menen niitä toimittamaan, tulen heti takaisin jälleen.
(Perältä oikealle).
Neljästoista kohtaus.
Irmgard. Schummrich (vasemmalta, perältä).
SCHUMMRICH. Hyvää huomenia, neitini!
IRMGARD (lempeästi). Ahaa, hyvä Schummrich. Sydämestäni tervetullut!
SCHUMMRICH. Erinomaisen mieluista, neitini! Hartahin haluni on aina ollut naisia miellyttää.
IRMGARD. Ja juuri tänään tulitte, kuni kutsumuksen mukaan.
SCHUMMRICH. Miksi juuri tänään?
IRMGARD. Minä olin suruissani. Tiedättehän, että naisen sydän on moninaisten suhteitten orja; se ei saata omin voimin vapautua. Mutta teidän tullessanne, Anatole, palasi heti hilpeys mielelleni jälleen.
SCHUMMRICH. Sepä kummallista!
IRMGARD. Se on sielujen sympatia. Tunnettehan te sen?
SCHUMMRICH. Sympatian? Kyllä, — hiukset pitää leikattaman loppu-kuulla ja muuta semmoista.
IRMGARD. Älykäs hulivili, hienostipa mua väistelettekin!
SCHUMMRICH. Älykäs? Niin, älykäs minä olenkin. Kun Parisissa toimitin déjeuners ja diners — ja se tapahtui hyvin usein, mun pappani lähetti mulle runsaasti rahaa, — niin ystäväni kutsuivat minua aina älykkääksi ja korkeamieliseksi. He huomasivat minussa neroa ja esprit'ä. Kummallista kyllä, ett'en sitä vielä tähän saakka itse ole tiennyt.
IRMGARD. Useimmiten tuntee itse itsensä kaikkein vähimmin. Joko tiedätte, että veljeni on palannut matkoiltaan? Hän tulee varmaan kohta. Teidän pitää tulla hänen ystäväkseen, Anatole!
SCHUMMRICH. Luuletteko?
IRMGARD. Olettehan te jo minun ystäväni?
SCHUMMRICH. Ää — certainement!
IRMGARD. Olenhan minä teidän ystävänne?
SCHUMMRICH. Oletteko todellakin? Oikein oikea ystävä?
IRMGARD (kainosti). Vielähän kysytte?
SCHUMMRICH. Siis käytän minä heti hyväkseni teidän ystävyyttänne mua kohtaan.
IRMGARD. Käskekää vain!
SCHUMMRICH. Minä pyytäisin teiltä hyvää neuvoa.
IRMGARD. Saatte parahimpani.
SCHUMMRICH. Mitä luulette — hähä — minä olen mietiskellyt naimista?
IRMGARD. Minusta se on mitä herttaisin tuuma!
SCHUMMRICH. Minä olen vielä nuori, aivan nuori, viisikolmatta vuotta!
IRMGARD. Oi, hyvä Anatole, sehän on suloisin naima-ikä. Sydän on silloin vielä hellätunteinen, kun ei elämän taistelot eikä vastukset ole sitä ehtineet paaduttaa.
SCHUMMRICH. Hyvä. Mitä arvelette, jos olisin iskenyt silmäni tähän taloon?
IRMGARD (kainosti). No niin, kun täällä ystävyyttä olette löytänyt, miks'ette myöskin rakkautta?
SCHUMMRICH. Niinpä niinkin, te olette vanhemmista naisista ainoa, johon saatan luottaa.
IRMGARD (jäykkänä pelästyksestä). Vanhemmista naisista?
SCHUMMRICH. Niin! Teillä on kokemusta, te saatatte antaa paljon hyviä neuvoja näin nuorelle miehelle, kuin minä olen.
IRMGARD. Herra Schummrich!
SCHUMMRICH. Te saattaisitte neuvoa, ken minun pitää ottaa. Täällä on nyt Ottilia-neiti, Iduna-neiti — — —
IRMGARD (hypähtäen ylös, suurimmassa liikutuksessa). Kylliksi, herrani!
Oi minä saan halvauksen!
SCHUMMRICH. Mikä teitä vaivaa?
IRMGARD. Te kysytte vielä? Ettekö tiedä, että on sopimatonta ottaa naista uskotukseen lemmen-asioissa? Kiittämätön! Siksikö olen tuhlannut Teille ystävyyttäni, että nyt mun immellisiin korviini soitatti mokomia epä-ihmisellisiä pyyntöjä? Jos olette niin sokea, että pidätte kokeneen sydämen ymmärtämättömän tyttöletukan povea parempana, niin syöksykää vain tahallanne perikatoon, mutta säästäkää minua katalista neuvon-pyynnöistänne!
(Oikealle pois).
SCHUMMRICH (jääpi avo-suin istumaan). Ää ää — sepä peijakkaan pippurin sydän! Ja miksikä oli hän noin julman hurja? Ensin hyvä Anatole ja nyt — — —?
Viidestoista kohtaus.
Schummrich. Barnau (perältä, oikealta).
BARNAU. Nyt olen tässä jälleen — ahaa, vieras!
SCHUMMRICH (nousee). Herra, — ää, kuten aavistan, talon isäntä? Herra
Barnau?
BARNAU. Aivan oikein. Te, herrani — —?
SCHUMMRICH. Minä olen Schummrich, Anatole Schummrich, talonne ystävä.
BARNAU. Minä olen kuullut. Tervetullut.
SCHUMMRICH. Kiitos. Te olette paljon matkustellut, herra Barnau? Ää?
BARNAU. No niin, olenhan minä nähnyt koko kappaleen maailmata.
SCHUMMRICH. Sepä hupaista, minä olen myöskin ollut rohkea, — käynyt
Parisissa, Lontoossa, Neapelissa!
BARNAU. Minä olen kuullut sen.
SCHUMMRICH. Maksoi paljon, herra Barnau, suuret summat — kuitenkin oli minulle siitä — hm, hm — suurista summista johtuu mieleeni — tiedättekö myöskin, herra Barnau, kuinka olen tullut tutuksi perheessänne?
BARNAU. En. Ehkä kerrotte sen?
SCHUMMRICH. Eh bien! Palattuani matkoiltani sanoi mulle pappani: "Anatole, nyt olet täydellisentänyt sivistyksesi, nyt sinun pitää naida. Meillä on paljon rahaa, ja Schummrich'ien suku ei saa kuolla." Siihen vastasin minä: "Jos sinua huvittaa, pappa, nain minä." Siihen sanoi pappa: "Koko kaupungissamme en tunne ainoatakaan tyttöä, jonka saattaisin miniäkseni ottaa, mutta Barnau'in kartanossa on hienoja naisia, valitse sieltä." Niin tulin minä tänne — hähä — etsimään itselleni rouvaa.
BARNAU. Oletteko etsittävänne löytänyt?
SCHUMMRICH. Hm — niin — enpä tiedä oikein varmaan — pappa ahdistaa mua joka päivä — mutta min'en ole varma — täällä on Iduna-neiti, hieno suloinen tyttö, hän sopisi minulle — täällä on myöskin Ottilia-neiti, iloinen ja hilpeä, myöskin hän miellyttää mua.
BARNAU. Eikö sydämenne vielä ole toista niistä valinnut?
SCHUMMRICH. Sydämeni, — ää — näin meidän miesten kesken — minun sydämelläni on heikkoutensa silläkin.
BARNAU. Selittäkää selvemmin.
SCHUMMRICH. Täällä on vielä lisäksi eräs Thusnelda tässä talossa — hän on olevinaan emännöitsiä mutta kerrotaanpa hänen oikeastaan olevan teidän kasvate-tyttärenne.
BARNAU. Hän onkin.
SCHUMMRICH. No, näettekös, sitte kyllä käypi laatuun! Ainoastaan emännöitsiä, ei, se ei sopisi millään muotoa — mutta jos te ottaisitte hänet aivan omaksi tyttäreksenne — ää, ää, min'en pyydä mitään myötäjäisiä, meillä on kyllin kyllä rahoja.
BARNAU. Se on! Te pyydätte tyttöä vaimoksenne?
SCHUMMRICH. Eh bien, pyydän. Hän on kauniin kaikista — ja — meidän, miesten kesken tämä ei tosin sopisi, jos oltaisiin Parisissa — mutta minä olen nyt pikkuruikkusen rakastunut. Kyllähän ne toisetkin ovat koreita, mutta Thusneldasta pidän kaikkein enimmän.
BARNAU. Herrani, minä otan Thusneldan lapsekseni, aivan lainmukaisesti, eikä häneltä kelpo myötäjäisiäkään puuttuman pidä.
SCHUMMRICH. Eh bien, te siis annatte hänet minulle? Minä ilmoitan heti papalle, että asiat ovat oikealla tolallaan.
BARNAU. Ei niin hätäisesti, meidän pitää ensin kysyä Thusneldalta, suostuuko hän.
SCHUMMRICH. Kuinka niin?
BARNAU. Min'en pakoita häntä mihinkään, sydämestään ja kädestään saapi hän vapaasti päättää. (Soittaa). Emmeköhän lopeta asiata paikalla, kysykäämme häneltä.
SCHUMMRICH. Kysykäämme häneltä, aivan oikein. Tavan vuoksi, sillä tietysti hän ei kiellä.
BARNAU. Luuletteko?
SCHUMMRICH. Niin, no kaikkia vielä — kyökistä meidän salonkiin — eihän siinä kieltoa voi tulla kysymykseenkään!
Kuudestoista kohtaus.
Entiset. Palvelia (perältä, oikealta).
PALVELIA (tulee).
BARNAU. Pyydä Thusneldaa tulemaan tänne!
PALVELIA (pois).
SCHUMMRICH. Minä toivon ainoastaan hänen sitte minun morsiamenani — pukeutuvan vähän toisin. Kattuni, esiliina — me olemme toki kaupungin rikkaimpia — se ei sovi.
BARNAU. Olkaa huoletta, jos tyttönen teistä huolii, tulee hän loistamaan talonne rikkauden mukaan.
SCHUMMRICH. Mainiota!
Seitsemästoista kohtaus.
Entiset. Thusnelda (oikealta, perältä).
THUSNELDA. Te kutsuitte mua, isä-kulta?
BARNAU. Tällä herralla olisi puhuttavaa sinulle.
THUSNELDA. Herra Schummrich'illa?
SCHUMMRICH. Niin, Thusneldaseni — neitini, piti mun sanoa — ää ää — jos te kuitenkin, herra Barnau — — —
BARNAU. Puhukaa nyt itse vain.
SCHUMMRICH. Niin, minä olen siis nyt, — sanalla sanoen, minä mielin naida teidät.
THUSNELDA. Pilanne, herra Schummrich —!
SCHUMMRICH. Puheeni on totista, totta parole d'honneur.
BARNAU. Minun läsnä-oloni todistaa, ett'ei se ole pilaa; min'en sallisi sua loukattavan.
SCHUMMRICH. Ää, niin! No, antakaa vastauksenne.
THUSNELDA. Herra Schummrich, minä olen köyhä, perin köyhä; mitä minä olen ja mitä mulla on, siitä on mun kiittäminen tämän miehen jalomielisyyttä.
SCHUMMRICH. Ei tee mitään, Thusneldaseni, neitini, piti mun sanoa, me olemme rikkaita. Pappani sanoi mulle: "Sinun ei tarvitse huolia rahoista, Anatole; meillä on itsellämme kylliksi rikkautta. Toimita vain taloomme piammiten rouva, sillä minä tahtoisin vielä nähdä lasteni-lasten, tuommoisten pikku-Schummrich'ien leikkivän ympärilläni" — niin hän sanoi. Mun pappani on toisinaan erinomaisen leikkisä — hähä. — No, Te sanotte siis: suostun — ja historia on päätetty.
THUSNELDA. Kuinka saatan minä — —
SCHUMMRICH. Minä olen varsin hyväluontoinen mies, parole d'honneur! Te olette suloinen pikkuvelho, minä olen teitä jo monesti tirkistellyt, vaikka Te ette ole koskaan ollut sitä huomaavinanne.
BARNAU. Vastaahan toki, lapseni.
THUSNELDA (vavisten). Käskettekö minun menemään tälle herralle?
BARNAU. Taivas varjelkoon, min'en ollenkaan käske, päätä itse vain.
THUSNELDA. Siinä tapauksessa, herrani, kiitän sydämestäni ystävällisestä esityksestänne, vaan en saata siihen suostua.
SCHUMMRICH. Kuinka? Me olemme kaupungin rikkaimpia — —
THUSNELDA. Suokaa mulle sittekin anteeksi vaan min en menekkään naimisiin.
SCHUMMRICH (hämillään). Vai — ää vai — siis sain minä — miten sitä sanotaankaan — oikein siis sain minä rukkaset.
BARNAU (nauraen). Siltä näyttää.
SCHUMMRICH. Hm, empä olisi uskonut — luulin — me olemme toki — no, niin, herra Barnau, minä menen matkoihini — kuinka sitä sanotaan -. pitkällä nenällä — mutta se ei tee mitään — minä palajan jälleen — herra Barnau, te tiedätte, — niitä toisia — — kun olemme meidän, miesten kesken, puhelemme siitä vielä. Sanon nöyrimmät jäähyväiseni.
(Perältä vasemmalle).
BARNAU (yhä tyynenä). Sinä hylkäsit esityksen, johonka tuhannet olisivat ilolla suostuneet. Oletko myöskin miettinyt, mitä teit?
THUSNELDA. Miettinyt? En. Min'en tarvinnut miettimistä. Minä kielsin, kun tunsin en voivani myöntää.
BARNAU. Tuo herra on rikas, kaiken elämän loiston hän sulle tarjosi.
THUSNELDA. Sitä min'en halaja.
BARNAU. Ehkä sulla on — (keskeyttää).
THUSNELDA. Mitä, isäkulta?
BARNAU. Sinä kannat kuvaa povellasi?
THUSNELDA (hiljaa). Kannan.
BARNAU. Miehen kuvaa?
THUSNELDA. Miehen.
BARNAU. Saanko minä nähdä sen?
THUSNELDA (ottaa sen äänetönnä povestaan, antaa).
BARNAU (heltyneenä). Minun kuvani.
THUSNELDA (hiljaa). Te annoitte sen mulle lähtiessänne.
BARNAU. Ja sitä olet povellasi tallentanut?
THUSNELDA. Älkää toruko minua. Se on mun kallihin aarteeni, siitä en saattaisi hetkeksikään luopua.
BARNAU (its.). Minun kuvani. (Tyynellä hyvyydellä). Onko sulle kieltosi syyt selvällä? Sinä et sanonut niitä herra Schummrich'ille; saanko minä tietää ne? Sinä vaikenet?
THUSNELDA (hiljaa). Sitte täytyisi minun jättää teidät; sitä en saata ajatellakkaan.
BARNAU. Sinä tahdot siis ainiaksi jäädä minun luokseni?
THUSNELDA (elävästi, enemmän tunteellisesti, kuin innokkaasti). Tahdon, jos vain saan, ellette laita mua pois. Minä olen teidän kasvattamanne, kaikki muut ihmiset ovat mulle vieraita, ainoastaan teistä saan minä elähdystä. Oi, isäni armahin, älkäätte lastanne hyljätkö. Enhän minä toivo mitäkään muuta, kuin saada teitä palvella, min'en tunne suurempaa riemun onnea, kuin nähdä huulillanne hymyilyn, joka mulle lausuu: Minä olen tyytyväinen Thusneldaani. Älkää työntäkö minua tuonne kolkkoon, kamalaan maailmaan. Oi, mikä siellä palkitsisi mulle yhden ainokaisen tyytyväisyyden katseen teidän silmistänne?
BARNAU (tukehduttain liikutuksensa). Mitä lausutkaan? Min'en laske sua luotani milloinkaan.
THUSNELDA (suutelee hänen kättään). Oi, kiitoksia, tuhansia kiitoksia tuosta sanastanne.
BARNAU. Kyynel kimaltelee silmässäsi. Älä näytä sitä. Mene nyt, lapseni, ett'ei kenkään näkisi sua, muuten innostut liiaksi.
THUSNELDA. Ettehän vain suutu minuun?
BARNAU. En, en, mun armas tyttösein.
THUSNELDA. Sitte olen tyytyväinen. Te ette hylkää mua milloinkaan! Oi, nyt on kaikki hyvin. Siihen lauseesen perustan minä olemukseni, tapahtukoon sitte mitä tahansa!
(Menee).
Kahdeksastoista kohtaus.
Entiset. Iduna (vasemmalta, perältä).
IDUNA. Oletko itkenyt, Thusnelda?
THUSNELDA (pudistaa päätään, menee).
IDUNA. Oletteko torunut Thusneldaa orpana?
BARNAU. En.
IDUNA. Älä sitä teekkään. Toiset ovat niin ynseät häntä kohtaan.
BARNAU. Vai niin? Ehkä Thusnelda sen ansaitseekin?
IDUNA. Oi, ei, ei suinkaan. Hän on niin hyvä, niin väsymätön eikä kuitenkaan saata olla heille mieliksi. Min'en sitä oikein ymmärrä.
BARNAU. Sin'et ole kohdellut häntä ynseästi?
IDUNA. En koskaan, eikä Ottiliakaan.
BARNAU. No, minä pidän kyllä huolen siitä, ett'ei hälle väärin tehdä.
Oletko jo ruokkinut lintujasi?
IDUNA. Olen! (ottaa neulomuksensa esiin, istuu vasemman pöydän ääreen).
BARNAU. Mitä sinä teet?
(Istuu hänen viereensä).
IDUNA. Neuloskelen.
BARNAU. Jotakin tohtori Offenburg'ille?
IDUNA (huo'aten). Oi, en hänelle!
BARNAU. Mutta mielelläsi toki neuloisit jotakin?
IDUNA (katse alas).
BARNAU. Enkö saa vastausta?
IDUNA. Tuolta tulee äiti.
Yhdeksästoista kohtaus.
Entiset. Adelgunda (vasemmalta).
ADELGUNDA. Kuinka sinä saatat työskennellä, Iduna, kun orpana puhelee kanssasi! Anteeksi, hyvä Oswald, mutta hän on niin kovapäinen, hän ei milloinkaan opi ihmistapoja.
(Istuu pöydän ääreen).
BARNAU. Antakaahan pikku serkku-näpykän vain olla, tätikulta, min'en ole pitkään aikaan nähnyt noin näppäriä sormia, — hänen kätevyytensä ilahuttaa minua.
ADELGUNDA. Kuten suvaitset.
(Ottaa työnsä taskustaan, jatkaa sitä).
Kahdeskymmenes kohtaus.
Entiset. Ulrika (lyyjykynä ja painotarkastusarkki kädessä,
oikealta, etu-alalta).
ULRIKA. Hyvää huomenta, rakas veljeni, min'en ole sua vielä nähnytkään, suothan sen anteeksi, aamupuhteet ovat mitä tärkeimmät tutkinnoilleni.
(Istuu oikialle).
BARNAU. Sinähän kuulut olevan verrattoman ahkera.
ULRIKA. Mitemkäs muuten? Minä kirjoittelen Pohjanlehteen, se viepi suuren osan ajastani, jotta tutkintoni jäävät vähemmälle. Nykyään tutkistelen minä krystallografiaa.
BARNAU. Sinä työskentelet siis luonnontieteissä?
ULRIKA. Ne ovat koko elämäni. Minä lopetin vast'ikään fysiologian. Pohjanlehden kustantaja on jo kauvan aikaa pyytänyt minua muuttamaan täältä ja ottamaan osaa lehden toimitukseen, viimeksi tänään sain hyvin kehoittavan kirjeen häneltä asiasta — mutta aina olen minä viivytellyt vastaustani, ja nyt, kun sinä olet kotona jälleen — — —
BARNAU. Minä olen sulle suuresti kiitollinen, jos minun tähteni tahdot jäädä luoksemme, vaan en toki vaadi sulta mitään uhrausta.
ULRIKA. Ei, ei, minä tunnen velvollisuuteni sua kohtaan. Älä pane pahaksesi, että sinun läsnäollessasi luen korrehtuuria, kyllä minä sentähden puhella saatan.
BARNAU. No, pikku serkku-näpykkäni, eikö sinuakin haluttaisi tutkistella krystallografiaa?
IDUNA (häveliäästi). Min'ea tiedä, mitä se onkaan.
BARNAU. Jos saisit oikein hyvän opettajan, minut esimerkiksi.
ADELGUNDA (tarkastaa Barnau'in ystävyyttä Idunaa kohtaan).
IDUNA. Etkö tuskaantuisi, ellen minä heti kaikkea käsittäisi?
BARNAU. Sinä olet pieni veitikka, pikku serkku-näpykkäni, sinä olet vain olevinasi ymmärtämätön. Min'en sopisi sulle opettajaksi.
Yhdeskolmatta kohtaus.
Entiset. Irmgard (oikealta, etu-alalta).
IRMGARD (ei istu, kävelee edestakaisin, välin pysähtyen leikkimään laatikoilla). Täällähän on jo pian koko perhe koossa. Ahaa, rakas Oswald, miltä nyt tuntuu olla omaisiesi keskuudessa?
BARNAU. Minä olen oikein riemuinnut, nähdessäni teidät kaikki jälleen.
ADELGUNDA. Samoin mekin.
IRMGARD. Joka päivä olemme sinusta puhelleet.
BARNAU. Oletko sinäkin, pikku serkku-näpykkäni?
IDUNA. Olen, minä olen useasti ajatellut sinua.
IRMGARD. Minä toivon oikein sopusointuisan yhteiselämän täällä nyt alkavan.
BARNAU. Sitä toivon minäkin. Mitä luulet, pikku serkku-näpykkäni, olemmeko vast'edes oikein iloiset?
IRMGARD. Nyt, kun sinä jälleen olet kotona, muuttuu varmaankin monta asiaa. Nythän ei enää sopine, että meillä jokaisella on eri ruoka-aika.
ADELGUNDA. Etkö sinäkin, Oswald-kulta, pidä viiden lyömää sopivimpana päivällis-aikana?
ULRIKA. Ellei juuri viiden, niin ainakin neljän, siten muuttuu aamupuoli pidemmäksi.
IRMGARD. Minun mielestäni on toki kolmen lyömä kaikkein mukavin?
BARNAU. Ja mikä aika on sinun mielestäsi mukavin, pikku serkku-näpykkäni?
IRMGARD, ULRIKA (huomaavat Barnau'in käytöksen Idunaa kohtaan, vilkuilevat toisiinsa).
IDUNA. Sitä ei minun sovi päättää.
BARNAU. Miks'ei?
IRMGARD. Etkö lausu meille ajatustasi, Oswald. Sinähän tässä kuitenkin päättäjä olet.
BARNAU. Niin, jos tahdotte tietää minun ajatukseni, täytyy mun tunnustaa, että eilisestä saakka olen tässä talossa huomannut semmoista elämää, jota en olisi odottanut. Te elätte jokainen oman nenänne mukaan, jokainen itsekseen; yhteydestä, todellisesta seura-elämästä ei ole puhettakaan.
ULRIKA. Oletpa oikeassa, Oswald. Mutta se tulee siitä, ettei meillä ole keskusta.
ADELGUNDA. Aivan oikein, meiltä puuttuu keskus, johon saattaisimme yhtyä.
IRMGARD. Kun sinä nyt toki olet saapunut, syntyy keskus itsestään.
BARNAU (yhä iloisen rauhallisena). Siinä suhteessa olette oikeassa, että talostamme puuttuu se, jolla on ensimmäinen äänenvalta, ja joka siten pitää taloa koossa. Mutta väärässä olette, jos luulette miehen sitä voivan.
KAIKKI (pelästyen). Mitä?
BARNAU. Sen voipi ainoastaan nainen, emäntä, ja siis ei mulla ole muuta edessä, kuin mennä naimisiin.
IRMGARD. Mutta veljeni!
ULRIKA. Mitä sanot?
IRMGARD. Aiotko naida?
BARNAU. Ja miks'en?
ULRIKA. Mutta, Oswald, ajattelehan toki — —!
BARNAU. Mitä?
ULRIKA. Sinun i'ässäsi!
BARNAU. Minä täytin vast'ikään neljäkymmentä.
IRMGARD. Vaikka vaan, mutta mistä ai'ot löytää rouvan itsellesi?
BARNAU. Lieneekö se niinkään vaikeata? Mitä arvelee pikku serkku-näpykkäni, enkö minä enää saanekkaan rouvaa!
ULRIKA. Mitä lapset semmoisista ymmärtää! Rakas veljeni, sinä teet tietysti mielesi mukaan, mutta tohtineehan vanhempi sisaresi toki antaa sulle hyvän neuvon. Poista mielestäsi mokomat ajatukset.
IRMGARD (yhä innokkaammin). Sinulla on omat omituisuutesi, kuinka vento vieras voipi niihin tottua?
BARNAU. Minä olen teille suuresti kiitollinen sisarellisesta huolenpidostanne; mutta minä käsitän, että mun välttämättömästi pitää naida, ja te tietänette: Mitä minä tahdon, sen minä teenkin.
ULRIKA. Mutta eihän sulla enään ole ainoatakaan tuttavaa täällä, mistä niitä niin sukkelaan saat?
BARNAU. Ja mitä te minun tuttavuuksistani tiedätte.
IRMGARD. Sinä lasket leikkiä!
BARNAU. Enpähän, ja siitä saatte vielä tänä iltana todistuksen.
ULRIKA. Mutta sanohan toki — —
IRMGARD. Saatathan sinä meille noin sinnepäin — —
BARNAU. En, älkää enää urkkikokkaan! Iltaan saakka saapi uteliaisuutenne kiusautua, teetä juodessa esittelen teille morsiameni. Minä toivon teidän kohtelevan häntä hyvin ystävällisesti.
(Pois).
ULRIKA. Minä olen kuni pilvistä pudonnut.
IRMGARD. Minä olen kuni salaman lyömä.
ADELGUNDA. Min'en käsitä, mitä te sureksitte. Iduna, ota uusi bare'gehameesi ylles, pitää pukeutua vähän huolellisemmin nyt, kun orpana on kotona.
ULRIKA. Tuo naimis-aatos on toki liian hullunkurinen.
IRMGARD. Min'en ymmärrä veljeäni.
ADELGUNDA. Minun mielestäni se on varsin oivallinen aatos.
IRMGARD (pilkalla). Tosiaankin, täti-rouva?
ADELGUNDA. Aivan niin. Iduna, voit ottaa helmiset korvarenkaasi myöskin. Kuuletko, mene heti.
IDUNA. Kuten käskette.
(Pois).
ULRIKA. Ahaa, nyt huomaan; Te luulette Oswald'in iskeneen silmänsä
Idunaan.
ADELGUNDA. Min'en luule mitään.
IRMGARD. Nyt selkenivät silmäni! Hän oli erinomaisen ystävällinen Idunaa kohtaan, kutsui häntä yhä pikku serkku-näpykäkseen; min'en ymmärrä, mistä joku outo tulisi illaksi tänne — —
ULRIKA. Niin — mutta hän on jo toki varustanut huoneita.
IRMGARD. Siis Iduna? Sepä olisi ilettävää!
ADELGUNDA (yhä pisteliäämmin). Miksikä se olisi ilettävää, jos saan kysyä?
ULRIKA (yhä pisteliäämmin). Mokoma sivistymätön olento!
IRMGARD (yhä pisteliäämmin). Todellakin, mokoma siivoton — lapsi!
ADELGUNDA. Iduna ei ole enää niinkään lapsi, hän on jo kahdeksannellatoista!
ULRIKA. Vai niin, nyt on toinen ääni torvessa.
IRMGARD. Tähän saakka olette yhä pitänyt häntä typeränä nalliaisena.
ULRIKA. Ja nyt aivan yht'äkkiä muuttui hän täydellisesti sopivaksi rupeamaan emännäksi tähän taloon.
ADELGUNDA. Te olette kaksi myrkkykieltä. Tyttäreni on — — —
IRMGARD. Sivistymätön, siivoton lapsi — tollikko — omien sanojenne mukaan, armollinen rouva.
ADELGUNDA. Lapsesta kyllä kasvaa neitonen. Vanhat-piiat ovat yleensä jonkinjoutavaa liika-painoa vain.
IRMGARD (raivoissaan). Minuako tarkoititte, täti-rouva?
ADELGUNDA. Minä sanoin "yleensä," jos tahdot ottaa itseesi, niin tee niin hyvin.
IRMGARD. Tämä on kauheata! Jos oudot ihmiset lausuisivat mokomia loukkauksia, voisi olla kuinka tahansa; mutta isämme todellinen sisar!
ULRIKA. Jonka pitäisi näyttää meille hyviä, kärsivällisyyden esimerkkiä!
ADELGUNDA. Luuletteko te hyvän esimerkin vaikuttavan itseenne mitään!
IRMGARD. Voi, sua, veliparkani! Jos hän todellakin on saanut päähänsä naida Idunan — —
ULRIKA. Ja ruveta Teidän vävypojaksenne!
IRMGARD. Kauheata!
ADELGUNDA. Oi, jos hän nyt kuulisi nuo lauseenne! Varmaankin ottaisi hän vaimokseen vaikka kenen tahansa, ainoastaan päästäkseen elämästä mokomien sydämettömien, itserakkaiden sisarien kansaa!
(Esirippu alkaa laskeutua vitkaan).
ULRIKA. Mekö sydämettömiä?
IRMGARD. Mekö itserakkaita?
ADELGUNDA. Niin, te juuri!
ULRIKA. Sama sydän on häntä ja minua lämmittänyt!
IRMGARD. Meitä yhdistää luonnon siteet.
ADELGUNDA. Ne tuntuvat hänestä orjantappurakahleilta!
ULRIKA. Mikä pohjaton hävyttömyys! Ja todellinen täti — veljensä tyttärille! — Mokomata kuullessa, alkaa epäillä ihmisyyttä löytyvänkään!
IRMGARD. Te ylpeilette korkea-arvoisesta herra puolisostanne; mutta ellei Teidän ylevissä seuroissanne ole enemmän sivistystä, kuin mitä Teissä ilmoittaikse, kiitän minä kunniasta!
ADELGUNDA. Sisaret, jotka pelkästä itserakkaudesta vastustavat todellisen veljensä elämän-onnea, eivät ansaitse sisaren nimeä!