KOLMAS NÄYTÖS.
(Ruokapöytä perällä on varustettu teen-juontia varten).
Ensimmäinen kohtaus.
Iduna.
IDUNA (vasemmalta, etu-alalta). Kello on yli kuuden, hänen pitäisi jo olla täällä. Missäpä hän viipyneekään. — Ahaa, tuoltapa hän tuleekin!
Toinen kohtaus.
Iduna. Offenburg (vasemmalta, perältä).
OFFENBURG (kiireesti). Mitä on tapahtunut, armas impeni? Hetki sitte sain kirjeenne. Te tahdoitte välttämättömästi puhella kanssani. Onko mitään tapahtunut?
IDUNA. Oi, ystäväni, minä pelkään vaaran meitä uhkaavan.
OFFENBURG. Mikä Teitä peloittaa?
IDUNA. Barnau-orpana oli tän' aamuna erinomaisen ystävällinen minua kohtaan, ja samalla ilmoitti hän aikovansa naida, niin, hän lupasi vielä tänäpäivänä esitellä morsiamensa. Äitini luulee varmasti hänen tarkoittavan minua, ja minä, minäkin pelkään samaa. Jos hän todellakin valitseisi minut, olisi äitini tietysti valmis suostumaan, ja minun täytyisi mennä hänelle.
OFFENBURG (katkerasti). Tietystikin, herra Barnau on kuuluisa pohatta, hän saapi etu-oikeuden äidiltänne.
IDUNA. Voi, minulla on kova kamppaus edessäni vielä, mistä saanen voimia vastustellakseni äitiäni!
OFFENBURG. Nyt pitää meidän tehdä jotakin!
IDUNA. Niin, mutta mitä?
OFFENBURG. Joka olisi pitänyt tehtämän jo aikoja sitte. Meidän täytyy ilmaista rakkautemme ja pyytää äidiltäsi suostumusta siihen. Tuskin olisi hän ennen sitä kieltänyt ja sinä olisit nyt minun morsiameni.
IDUNA. Nyt on jo myöhäistä.
OFFENBURG. Eipä niinkään, orpanasi ei ole vielä ennättänyt ilmaista asiaansa, meidän täytyy ehtiä ennen häntä. Minä menen nyt heti paikalla äitisi luoksi, ilmoitan hälle rakkautemme ja pyydän häneltä sinua. — Missä tapaisin nyt äitisi?
IDUNA. Hän on kamarissaan järjestelemässä kirjekokoelmiaan ja paperiloitaan. Senlaisessa työssä hän ei mielellään anna häiritä itseään.
OFFENBURG. Ja kuitenkin pitää sen tapahtua. Saata minut hänen luokseen!
IDUNA. Ei juuri vielä, minä käyn hälle ensin ilmoittamassa Teidän olevan täällä!
OFFENBURG. Se lisäksi, — minä odotan täällä.
IDUNA. Oi, ystäväni, ken olisi eilen illalla saattanut ajatella tätä, kun puhelimme metsässä. Kumpikin silmäilimme niin toivosta autuaina tulevaisuuteen!
OFFENBURG. Minä toivon yhä vielä. — Meneppä äitin luo!
IDUNA. Minä menen. Oi, kuuluvasti sykkii sydämeni pelvosta.
(Pois).
OFFENBURG (levottomasti edes takaisin). Yksi ainoa silmänräpäys syöksi meidät uneksumamme onnen kukkuloilta! Oi, onnetonta salaisuuttamme! Ja se oli toki niin autuaan suloinen!
Kolmas kohtaus.
Offenburg. Irmgard (oikealla, etu-alalla).
IRMGARD. Te täällä, hyvä tohtori, ja aivan yksinänne? Miks'ette ilmoittanut olevanne täällä? Hupaista vain, että tulette meille tee-aikanakin, ettekä ainoastaan velvollisuuksienne pakoituksesta.
OFFENBURG. Hyv'iltaa, neitini!
IRMGARD. Tohtori, Te olette liikutuksessa, olette hajamielinen, mikä
Teitä vaivaa?
OFFENBURG (hajamielisesti). Minuako? Ei mikään! Anteeksi, valtasuonenne!
IRMGARD. Te olette levoton, hämillä, onko Teille tapahtunut jotain?
Ettekö usko sitä minulle? Te tiedätte minun suuresti kunnioittavan
Teitä, olevan ystävättärenne. Voinko ehkä olla Teille avuksi?
OFFENBURG. Ette, ette — ja kuitenkin — ehkä — —
IRMGARD. Ettekö saata äänettömyyttänne katkaista?
OFFENBURG. Olkoon niin, minä uskon teille salaisuuteni. Jo aikoja sitte olen ajatellut perustaa oman kodin, naida ja suloisella perhe-elämällä lieventää elon vaivaloisuuksia.
IRMGARD. Oivallinen aatos!
OFFENBURG. Myönnättekö sen?
IRMGARD (hiukuen). Mitä kysyttekään?
OFFENBURG. Olkoon menneeksi, vielä en ole löytänyt esinettä, johon kohtaloni liittäisin — — —
IRMGARD (kainosti). Ja nyt?
OFFENBURG. Nyt olen sen löytänyt! Oi, hyvä neiti, jos te — — —
IRMGARD (hiljaa). Jatkakaa vain.
OFFENBURG. Jos te vain tahtoisitte puhua hyvän sanan puolestamme — — —
IRMGARD (kahden vaiheella). Hyvän sanan?
OFFENBURG. Äidille — —
IRMGARD (pettyneenä). Äidille? Kenestä te puhuttekaan? Ken on esine, jolle onnenne luomisen uskotte?
OFFENBURG. Iduna.
IRMGARD (pilkallisesti, katkerasti). Iduna! Hahaha! Tuo puolikasvuinen letukka! Herrani, minusta on hyvin kummallista, että te valitsette minut uskotuksenne lempenne juonissa, joita meidän tietämättämme talossamme kutonut olette. Se on kaikkea muuta, kuin sopivaisuuden ja hyvien tapojen mukaista. Minä pyydän, älkää enää tästälähin vaivatko itseänne minun tähteni, minä valitsen itselleni toisen lääkärin.
(Pois).
OFFENBURG. Olenko vallan mieletön? Mitä se? Mistä hän lie suuttunut?
Vait — tuolta tulee Iduna takaisin.
Neljäs kohtaus.
Offenburg. Adelgunda (vasemmalta).
ADELGUNDA. Te tahdoitte puhutella minua, herra tohtori? Anteeksi, että otan Teidät vastaan täällä — kamarini on vallan täynnä paperiloita.
OFFENBURG. Siitä ei mitään, suokaa Te anteeksi, että olen Teitä häirinnyt.
ADELGUNDA. Saanko tietää, mikä Teidät on tänne saattanut?
OFFENBURG. Ilman esipuheita, armollinen rouva, minä rakastan tytärtänne ja pyydän Teidän suostumustanne.
ADELGUNDA. Kuinka, herrani?
OFFENBURG. Taitoni, mun koko pieni omaisuuteni, on varma vakuutus siitä, että voin tarjota tyttärellenne huolettoman tulevaisuuden.
ADELGUNDA (kylmästi). Minä kunnioitan arvoisata tarjoustanne, herra tohtori; sääli vain, että mun täytyy siihen kieltävästi vastata.
OFFENBURG. Tyttärenne vastaa rakkauteeni rakkaudellaan.
ADELGUNDA. Te olette siis minun tietämättäni edistänyt salahankkeitanne tyttösen kanssa?
OFFENBURG. Älkää panko pahaksenne, mutta lempivät tahtovat olla varmat toisistaan, ennenkuin vanhempia asiasta puhuttelevat.
ADELGUNDA (ylpeästi). Vaikka kaikki niin tekisivät, en minä kuitenkaan saata esitykseenne suostua. Te olette sillä saattanut tyttäreni vaikeaan kamppaukseen itsensä kanssa, sillä minulla on toiset ajatukset hänen suhteensa, ajatukset, joita Teidän pitää seurata, ajatukset, jotka minulle kiitollisuutta ja suurempia etuja tuottavat.
OFFENBURG. Onko se viimeinen sananne?
ADELGUNDA. Se on viimeinen sanani. Voikaa hyvin, herra tohtori.
(Pois).
OFFENBURG. Iida oli oikeassa. Mitäs nyt? Jospa vain saisin puhutella häntä. Mutta nyt häntä äitinsä varmaankin tarkkaan vartioipi. (Mennessään). Jos uskoisin Barnau'ille kaikki!
Viides kohtaus.
Offenburg. Barnau (aikoo perältä, oikealta vasemmalle).
BARNAU. Kas vain, herra tohtori! Mitä? Aiotteko mennä pois?
OFFENBURG. Toimitukseni täällä on päättynyt.
BARNAU. No, mutta jääkääpä tänne kerran ilman toimituksettakin. Naiset kokoontuvat tänne aivan paikalla, juottehan kupillisen teetä kanssamme?
OFFENBURG. Anteeksi, min'en saata jäädä.
BARNAU. Min'en kuuntele anteeksipyyntöjä, Teidän pitää.
OFFENBURG. Olkoon menneeksi, minä tulen! Minä olen asemassa, josta ainoastaan Teidän neuvonne minut lopullisesti pelastaa taitaa.
BARNAU. Saatanko olla Teille avuksi, sanokaa — —
OFFENBURG. Ei tässä, herra Barnau, saattaisimme tulla häirityksi.
BARNAU. No mennään sitten.
(Offenburg'in kanssa perältä vasemmalle).
Kuudes kohtaus.
Irmgard.
IRMGARD (oikealta). Hän on poissa, todellakin poissa! Ja kuitenkin kuulin minä juuri äsken-ikään hänen äänensä! Hän meni siis pois pyytämättä minulta anteeksi! Voi, kuinka suurta pilkkaa ihminen joutuu kärsimään! Minulle ilmaisee hän salaisen lempensä toisiin! Käyttää minua välittäjänä, neuvonantajana, kuni vanhaa tätiä tai mummoa. Ja kaikenmoisiin nuo miehet rakastuvatkin! Nuoriin, puoli-kasvuisiin lapsiin. Voi, noita miehiä, noita miehiä! — Ken tulee?
Seitsemäs kohtaus.
Irmgard. Wismar (aikoo perällä oikealta vasemmalle).
IRMGARD. Ahaa, Bruno! Oi, ystäväni, nyt ainoastaan pari sanaa!
WISMAR. Anteeksi, veljenne odottaa minua.
IRMGARD. Ainoastaan pari sanaa! Minun täytyy pyytää Teiltä neuvoa.
WISMAR (esiin). Minä kuultelen, neitini.
IRMGARD. Voi, Te olette niin sanomattoman kylmäkiskoinen! Tuollainen ette ollut ennen muinoin.
WISMAR. Jättäkäämme sikseen muinoiset muistot! Kuinka saatan olla hyödyksenne?
IRMGARD. Teidän lauseenne on nyt minun päätökseni. Eräs ystäväni on pyytänyt minua seurakseen Italiaan, jossa viipyisimme pitemmän aikaa. Suostunko minä siihen?
WISMAR. Ehdottomasti.
IRMGARD. Sekö neuvonne?
WISMAR. Italiassa on hyvin paljon kaunista, erinomaisen paljon katseltavaa.
IRMGARD (surumielisesti moittien), Min'en olisi luullut Teidän neuvovan minua poistumaan, niin kauvas poistumaan täältä!
WISMAR (yhä kylmästi). Miks'ette?
IRMGARD (its.). Inhoittavaa!
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Barnau (vasemmalta, perältä).
BARNAU. Ahaa, täällähän sinä oletkin!
WISMAR. Minä juuri ai'oin tulla sua auttamaan.
BARNAU. Älähän huoli, se olikin väärä laatikko, siinä oli pelkkiä luurankoja. Tohtori Offenburg jäi sinne mittailemaan kalloja. Mutta minulla olisi muuta puheltavaa kanssasi.
IRMGARD. Minä luultavasti häiritsen herroja.
BARNAU. Hm — et varsin — pianhan toki jo salaisuudet ilmaistaan. Kuinka pitkälle on asiasi Ottilian kanssa joutunut? Joko olet hälle tunteesi tunnustanut?
WISMAR. En vielä.
IRMGARD (kiihkolla). Mitä sanot, Oswald, rakastaako Wismar Ottiliaa?
BARNAU. Kummastuttaako se sinua?
IRMGARD (suurimmalla katkeruudella). Ei suinkaan, minua ei enää kummastuta mikään. Herrojen sydämet näkyvät olevan erinomaisen tulen-arkoja! Tuskin tänne saapunut, kun jo palaa ilmi-tulessa! Onneksi vain Ottilialle ja Idunalle! Minä pelkään toki seikoista syntyvän kamppailuja, rettelöitä, sillä teill' on kilpa-kosioita pelissä! Niin, niin, Oswald-kulta, tohtori Offenburg lempii Idunaa, hän on kymmenen vuotta nuorempi sinua, ja ken tietää kumpaisen puolelle Idunan sydän kallistuu. Ja herra Schummrich aikoo myöskin naida yhden tämän talon naisista. Kun ei Iduna enään olekkaan vapaa, töyttää hän varmaankin Ottiliaan ja Teihin, herra Wismar. No, minä toivon toki, ett'ei nämät kilpakosiat koskaan veristä toisiaan.
(Pois).
BARNAU. Kateus ja kiukku kalvaa hänen sydäntään, ja syystäpä kyllä!
WISMAR. Minun on häntä melkein sääli.
BARNAU. Hän on kohtalonsa hyvin ansainnut, hän on pitänyt leikkinään miesten pyhimpiä tunteita koketteriallaan, kiemailemisellaan on hän tuottanut tuskaa monelle, niinkuin sinullekkin, ja siten omaa onneansa pilkannut. Nyt kärsii hän vain ansaittua kostoa siitä. Niinpä joka koketille käyköön.
WISMAR. Saatatpa olla oikeassakin, mutta yksi hänen sanoistaan saattoi minut rauhattomaksi. Tiedätkö herra Schummrich'in tähtäilevän Ottiliaa?
BARNAU. Tiedän varsin hyvin ja siksipä sinua etseinkin. Ilmoita sukkelaan tunteesi Ottilialle, ennenkuin Schummrich ennättää sen tehdä. Sitte olet asiastasi varma.
WISMAR. Mitä, suostuisiko Ottilia toiseen? Vereni kuohuu sitä vain aatellessanikin!
BARNAU. Min'en ollenkaan pelkää ymmärtäväisen Ottilian pitävän tuosta narrista; kuitenkin: Tyttöjen sydämet ovat epäluotettavia. Tee sentähden kiireesti tunnustuksesi.
WISMAR. Kyllä jo tänäänkin sana kolme tuntia pyöri kielelläni, kun olin hänen kanssaan kävelyllä, mutta leikillään hän yhä suuni lukitsi. Hänen hilpeytensä poisti jok'ainoan totisen aatoksen mielestäni.
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Ottilia (perältä, vasemmalta)
OTTILIA (näyttämön takana, laulaa). Sun on sydämein, on iankaikkisesti!
BARNAU. Hän tulee kuin kutsuttu. Käytä nyt tilaisuutta hyväksesi.
OTTILIA (esiin). Herrani, alamaisin palveliattarenne on jalkojenne juuressa.
WISMAR. Päinvastoin pitäisi olla.
BARNAU. Miestenhän pitää langeta polvilleen suloisien impien eteen.
OTTILIA. Mutta ei kahden niin korkiasti oppineen herran kuin te olette. Suurimmasti kunnioitan minä teitä. Suuria laatikkoja laatikkojen jälkeen on asemahuoneelta vedetty kaupunkiin, ja minun arveluni mukaan kuuluvat ne kaikki teidän tieteellisiin kokoelmiinne. Tohtori Offenburg seisoo par'aikaa siellä alhaalla, tutkistellen erästä hirvittävää kalloa. Hän koetti vakuuttaa minulle, että se on Goliat-jättiläisen sylikoiran pääkallo, mutta sitä min'en uskonut. Kaikki te tiedättekin, hyvät herrat! Minun ymmärrykseni seisoo vallan.
BARNAU. Ja kuitenkin tiedät sinä jotain, jota me emme tiedä, vaan jonka sanomattoman kernaasti tahtoisimme tietää. (Hiljaa). Autanko ma sua?
WISMAR (hiljaa). Jos olisit niin hyvä.
BARNAU (hiljaa). Täällä on tänään jo jaettu kahdet rukkaset, minä toivon toki sinulle käyvän paremmin.
OTTILIA. Eno, minä olen varsin hämmästynyt. Te tahdotte tietoja minulta, kysytte neuvoja minulta?
BARNAU. Niin neiti raivio. Katseleppas herraa tuossa!
OTTILIA. No?
BARNAU. Etkö huomaa hänessä mitään?
OTTILIA. En muuta, kuin mitä jo alusta pitäin olen hänessä huomannut.
BARNAU. Ja mitä se?
OTTILIA. Pitääkö minun sanoa?
BARNAU. Tietysti! Kun enosi ja holhojasi kysyy.
OTTILIA. No, niin, minä olen nähnyt miehiä, jotka ovat olleet vähemmin viehättäviä kuin herra Wismar.
WISMAR. Oi, neitini!
BARNAU. Tämä herra on mahtava mathematikeri, hän osaa mitata kaikki kulmat, vieläpä sekä auringon että kuun parallaksitkin, yksi ainoa kulma vain on, jota hän ei vielä ole saanut tutkineeksi.
OTTILIA. Mikä kulma?
BARNAU. Sinun sydämesi kulma.
OTTILIA. Mutta eno, sinä saatat minut hirveään pulaan.
BARNAU. Tarkoitat kai, kun minä kolmantena puhelen asiasta, kun en jättänyt sitä hänen tehtäväkseen, ollessaan sinun kanssasi kahdenkesken, kuu en antanut hänen itse sulle tunteitaan tunnustaa? Niinpä kyllä, lapsikulta, mutta sinun hilpeytesi saapi hänet aina äänettömäksi, senvuoksi täytyi minun rientää hälle avuksi.
WISMAR. Lakkaahan jo, säästähän toki tuon armaan neidon arkatuntoisuutta. Niin, neitini, Oswald on puhunut totta; Te olette tehnyt minuun syvimmän, katoamattoman vaikutuksen, vaikutuksen, joka vetää miestä neidon luo tarjoamaan itseään hänelle. Ainoa, minkä minä voin teille tarjota, on suora, rehellinen sydän, joka vilpittömällä uskollisuudella teihin liittyy. Jos tahdotte olla omani, olen vakuutettu elämäni onnesta ja toivon ett'ei teidänkään kohtalonne minun kanssani onnettomaksi tule. Nyt päättäkää itse.
OTTILIA (kainosti). Herrani, kuinka saatan minä näin aivan silmänräpäyksessä — pitäähän mun ensin toki miettiä — —
BARNAU. Mitä siin'on miettimistä? Pika-päätös paras päätös! Sulla ei ole äitiä, jonka tahtoa sun kuulustella pitää, ainoastaan seurata minun, enosi ja holhojasi neuvoa. Ja minä puolestani liitän riemulla teidän kätenne, sillä Brunon tunnen minä perinpohjin, jotta saatankin sanoa: Parempata miestä sin'et saisi milloinkaan. Puhu nyt.
OTTILIA. Vaan — kuinka sinä minua pakoitat!
BARNAU. Muille sit'en tekisikkään, mutta iloiselta, älykkäältä
Ottilialtani tohdin jo odottaa pikaista päätöstä.
OTTILIA. Oi, kuinka viekkaasti sa ajoit minut satimeen — min'en saata pettää luottamustasi — no — niin!
(Kasvot poispäin, käsi Wismar'ille).
WISMAR (ottaa hänen kätensä), Ottilia! Onko tämä totta?
OTTILIA. Enhän muuta saata, kun te mua pakoitatte.
WISMAR. Mutta ainoastaan käsi? Eikö silmää myöskin? Enkö siitä saa nähdä tämän käden antavan itseänsä mielellään?
OTTILIA (kääntyy vitkaan, katsoo häneen häveliäästi).
WISMAR. Ja silmää seuraapi sydän?
OTTILIA. No niin. Pakoitattehan te minut ilmaisemaan kaikkityyni!
Kuinka te sydämeni vangitsitte, sit'en tiedä mutta — — —
WISMAR. Mutta?
OTTILIA. Minä miellyin teihin heti ensisilmänräpäyksessä.
WISMAR. Miellyitte vain?
OTTILIA. Jos vielä enemmän tietää tahdotte, odottakaa kunnes olemme kahdenkesken. Tuon hirveän enon ei tarvitse kaikkea kuulla!
BARNAU. Olenko minä todellakin niin hirveä?
OTTILIA (heittäikse hänen kaulaansa). Hirveä, paha julmuri sinä olet, eno, kun saatoit ilmi sen, mitä itsekseni aivan hiljaa salailin.
BARNAU. Sydämesi kulmassa?
WISMAR. Ottilia! Morsiameni! Sulo impyeni!
OTTILIA. Morsian! Minä morsian! Voi, herrainen aika, nyt pitää mun siis ruveta vallan hiljaiseksi, nyt en enää tohdi laulella enkä nurmella juoksennella?
WISMAR. Laulele sinä vain ja tanssiele tahtosi mukaan, minä teen sulle seuraa.
BARNAU. Minun seuraukseni seuraa teitä, armaat ystäväni. Hiljaa toki, nyt emme enää ole yksin.
Kymmenes kohtaus.
Entiset. Schummrich (perältä oikealta).
SCHUMMRICH. Hyvä herrasväki, saan kunnian toivottaa hyvää iltaa!
WISMAR. OTTILIA (kiittävät äänettömällä kumarruksella, menevät perälle vasemman koriste-aidan luo, puhelevat hiljaa keskenään).
BARNAU. Tervetultua, herra Schummrich.
SCHUMMRICH (Barnau'ille kuni uskotulleen). Minua on vähän kaivellut, herra Barnau, että tuo pikkuinen tän'aamuna antoi mulle — rukkaset — sitä en olisi uskonut — me olemme kaupungin rikkaimpia — ää — mutta minä koen unhoittaa sen. Minun varoissani saatan kolkuttaa kenen ovea tahansa ja nyt vasta olen tullut oikein vakavaan päätökseen ottaa itselleni rouvan tästä talosta. Näin meidän miesten kesken, kumpaan te neuvotte minun tähtäämään? Neiti Ottiliaanko vai neiti Idunaan?
BARNAU. Herra Schummrich, rouvansa pitää jokaisen valita itse, siinä suhteessa ei saa luottaa kenenkään muun makuun.
SCHUMMRICH. Ää — te olette oikiassa. Hm, sitten olisi Ottilia-neiti — kuten huomaan, syvässä keskustelussa tohtori Wismar'in kanssa.
BARNAU. Tohtori Wismar selittää hälle erästä tähtitieteellistä perusjohdetta!
SCHUMMRICH, Kuinka?
BARNAU. Suhteellisista vetovoimista.
SCHUMMRICH. Se selitys tuntuu jotenkin pitkäveteiseltä. Kuinka mokomasta saattaa neidon kanssa puhella?
BARNAU. Neidot kuuntelevat semmoista ylipäänsä aivan mielellään.
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Ulrika (oikealla). Thusnelda.
Palvelia (perältä, oikealla).
PALVELIA (tuopi tee-varustukset, pois).
THUSNELDA (valmistelee teetä perällä).
SCHUMMRICH. Niin, varsinkin niin oppineet kuin Ulrika-neiti.
ULRIKA. Herrat puhelevat minusta?
SCHUMMRICH (kääntyy). Hyv'iltaa, neitini.
ULRIKA. Kuinka saan minä kunnian olla keskustelunne esineenä?
SCHUMMRICH. Me emme oikeastaan puhelleet Teistä — — —
BARNAU. Yleisestä vetovoimasta oli puhe.
ULRIKA. Sepä varsin tärkeä peruste! Vetovoima pitää koko maailman koossa.
BARNAU. Kuuletteko, herra Schummrich.
ULRIKA. Vetovoima yhdistää maan auringon kanssa.
BARNAU. Kuuletteko, herra Schummrich, vetovoima yhdistää esineitä toisiinsa.
SCHUMMRICH. Niin, minä muistuttelen, — siitä oli puhe koulussa.
ULRIKA. Ilman vetovoimaa rymähtäisi maailma kokoon.
BARNAU. Ja ihmissuku kuolisi kokonaan.
ULRIKA. Kuinka, Oswald?
BARNAU. Sittemmin enemmän tästä, toiset kokoontuvat jo teelle.
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Adelgunda, Iduna (vasemmalta). Irmgard (oikealta).
Palvelia (perältä, oikealta).
PALVELIA (jääpi Thusneldan avuksi, hänen taakseen).
SCHUMMRICH. Neitini, armollinen rouva, neiti Iduna — (hiljaa
Barnau'ille). Iduna-neiti on teki myöskin hyvin sievä!
BARNAU. Minusta hän on hurmaava.
SCHUMMRICH. Siis jompikumpi. Mutta kumpi?
IRMGARD (on istunut Ulrikan viereen).
ADELGUNDA (on istunut Idunan viereen, hiljaa hälle). Sinun pitää käyttäidä ymmärtäväisesti, et saa näyttää kyyneleitä.
ULRIKA. Etkö istu meidän viereemme, Oswald?
ADELGUNDA. Minä pyydän, Oswald-hyvä, suo se kunnia meille.
PALVELIA (tarjoo kaikille teetä).
BARNAU. Kyllä minä paikkani löydän. Minä odotan toki yhtä vielä, jonka pyysin jäämään teelle. Ahaa, tuolta hän tuleekin.
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Offenburg (vasemmalta, perältä).
OFFENBURG. Hyvät naiset, Herra Barnau on sallinut minun — — —
BARNAU. Ei pitkiä puheita, hyvä tohtori. Suvaitsetteko istua tähän hovineuvoksen rouvan — —
ADELGUNDA. Anteeksi, Oswald-kulta, minä ai'oin juuri tarjota tämän paikan herra Schummrich'ille.
SCHUMMRICH. Minä olen teille suuresti kiitollinen, armollinen rouva.
(Istuu).
BARNAU. Sitten on teidän istuminen sisareni viereen —
OFFENBURG. Suokaa anteeksi, hyvät naiset!
(Istuu).
BARNAU (seisoo keskellä).
BARNAU. No, entä te siellä takana, ettekö tekin mieli tulla tänne yhteen jonoon?
WISMAR. Tuossa paikassa, hyvä Oswald.
BARNAU. Vai niin, sin'et ole valmis vielä! Lopeta jo selityksesi.
PALVELIA (pois).
BARNAU. Siis olemme jälleen pitkistä ajoista koossa kaikki.
ADELGUNDA. Koko perhe-seura.
ULRIKA. Hellä sukulais-seura.
BARNAU. Tämä hetki mua suuresti ilahuttaa. Hupaisa perhe-elämä on toki suurin, melkeinpä ainoa maallinen onni.
ULRIKA (hellästi moittien). Ja sinä kuin ai'oit hajoittaa tämän suloisen seuran?
BARNAU. Ai'oinko?
ULRIKA. Niin, kun ai'oit naida, tuoda perheesemme ventovieraan?
BARNAU. Min'en suinkaan ai'o hajoittaa seuraa, ainoastaan kaunistaa sitä. Enkä minä vierastakaan perheesemme tuo; se, jonka olen valinnut, on tuttu teille kaikille.
ADELGUNDA (hiljaa Idunalle). Istu suorana, Iduna!
IRMGARD. Siis olet sinä jo todellakin valinnut?
BARNAU. Olen!
ADELGUNDA (hiljaa Idunalle). Luo siimasi alas.
ULRIKA. Sinä lupasit esitellä sen meille tänään.
BARNAU. Sen teenkin.
ADELGUNDA (hiljaa Idunalle). Älä väännä päätäsi noin paljon eteenpäin!
BARNAU. Teidän ei tarvitse kauvemmin olla epätiedossa. Tässä hän on!
(Viepi Thusneldan esiin).
KAIKKI (nousevat, seisovat paikoillaan).
ULRIKA. Mutta veljeni!
ADELGUNDA. Mitä on tämä!
IRMGARD. Tämä on liiallista pilaa!
BARNAU (yhä totisemmin). Ken sitä pilaksi sanookaan? Thusnelda, armas, sulotyttösein, tahdotko olla mun vaimoni? —
THUSNELDA (hämillään, vavisten). Minä — minä — mitä tämä?
ULRIKA. Ei ollenkaan kaunista, noin häväistä tyttöä.
BARNAU. Thusnelda, tahdotko olla mun vaimoni?
THUSNELDA. En — en — se on liiaksi! Minä tahdon palvella teitä, olla teidän palvelustyttönne, se on elämäni päämaali ja ainoa toivo.
BARNAU. Sen päämaalin saavutat minun vaimonani. Sinä palvelet minua niinkuin vaimo miestään palvelee, lemmellä ja hartaudella, ja vastineeksi lemmin minä sinua niin innokkaasti kuin mies vaimoaan lempiä saattaa!
THUSNELDA (yhä suuremmassa liikutuksessa). Minä saattaisin — en, sehän on tuiki mahdotonta. Minä, halpa orpo, jonka te kurjuuden nielusta pelastitte — en, en, teidän pitää ottaa emäntänne jalommasta suvusta, ja jos sen teette, on suurin iloni palvella häntä hänen silmäyksiensä orjana.
BARNAU. Mutta min'en ota ketään muita kuin sinut; minä olen tutkistellut sinun jaloa luonnettasi, minä tiedän, ett'ei kukaan voi rakastaa minua niinkuin sinä. (Hellästi). Tahdotko olla mun vaimoni?
THUSNELDA. Minä — minä — min'en tätä käsitä.
BARNAU (yhä hellemmin). Tahdotko olla mun vaimoni?
THUSNELDA. Te — tahdotte — ja — teidän tahtonne on minun tahtoni.
(Aikoo langeta polvilleen).
BARNAU (vetää hänet luokseen). Siis painan minä sinut vasten rintaani — morsiamenani. Tämä sormus, jonka tän'aamuna sulle ai'oin antaa, olkoon merkkinä siitä, että sinä olet liitetty minuun ainiaks'.
THUSNELDA. Mun armas is — mun armas herrani!
BARNAU (tyynesti). No, eikö kenkään teistä toivota mulle onnea?
OTTILIA (syleilee Barnau'ia). Runsahin siunaus teille, armas, armas enoni, (syleilee Thusneldaa). Thusneldani, tullos onnelliseksi tämän herttaisen miehen kanssa!
WISMAR (puristaa Barnau'in kättä).
IDUNA (aikoo mennä Thusneldan luo).
ADELGUNDA (estää häntä).
SCHUMMRICH. Toivotan onnea herra Barnau!
OFFENBURG (puristaa Barnau'in ja Thusneldan kättä).
BARNAU. Entä sisareni? Tätini?
ULRIKA (kylmästi). Toivotan onnea, rakas veljeni. Asiain nykyisellään ollessa, katson edullisemmaksi ruveta Pohjanlehden aputoimittajaksi. Suo anteeksi, että menen valmistamaan itseäni matkalle.
(Pois).
IRMGARD. Samoin toivotan sulle onnea minäkin, rakas veljeni. Avioparille on kolmas liikaa, min'en suinkaan tahdo olla sulle vaivoiksi, minä suostun ystävättäreni ehdotukseen, matkustan Italiaan.
(Pois).
ADELGUNDA. Minäkin toivotan onnea, herra Oswald. Ymmärräthän sinä minun asemani tässä talossa, ainakin nyt alussa, muuttuvan kummalliseksi. Sentähden muutan minä yliopistolle poikineni, joka muutenkin kaipaa huolellista äidinhoitoa. (Menee, kääntyy takaisin) Vielä yksi seikka! Herra tohtori Offenburg, te pyysitte äsken tyttäreni kättä, minä luovun nyt arveluistani ja annan teille myöntymykseni.
IDUNA. Oi, armas äiti!
OFFENBURG. Armollinen rouva!
ADELGUNDA. Kylliksi, puhukaamme tästä sittemmin.
(Pois).
WISMAR (nauraen). Oikein harras, äidillinen siunaus!
OFFENBURG. Armahin impyein!
(Syleilee Idunaa).
IDUNA. Ken olisi tätä aavistanut.
SCHUMMRICH. Ää — yksi on jälellä vielä! Nyt ei mun enää tarvitsekkaan valita.
BARNAU. Älä huoli noiden sydämettömyydestä. Minun lempeni palkitsee sulle kaikki.
THUSNELDA. Ja kuitenkin surettaa minua, että sisarenne minun tähteni talosta — — —
BARNAU. Ken tietää, kuinka pian he vääryytensä huomaavat ja palajavat takaisin; sitte heidät jälleen ystävällisesti vastaan otamme.
WISMAR. Lempi ja sovinto saavat taas täällä asuntonsa.
OFFENBURG. Ja me —
BARNAU. Yhteen kuulumme kaikki! Pikku serkku-näpykkäni ei niin pian orpanaansa unhoita.
IDUNA. Saanko olla siskosi?
(Syleilee Thusneldaa).
THUSNELDA. Sydämestäni suostun siihen!
SCHUMMRICH. Mutta nyt tulen minä vielä. Minä haluaisin myöskin liittyä onnellisten yhteyteen! (Ottilialle). Neitini, ehkä te suostutte — —?
WISMAR. Mihin pitäisi minun morsiameni suostuman, herra Schummrich?
SCHUMMRICH (hölmönä). Teidän morsiamenne?
OTTILIA (ottaen Wismar'ia käsivarresta). Palveliattarenne, herra
Schummrich.
SCHUMMRICH (nuljottaa kolmeen pariin). Minä ää — jäinkin, luulen ma, ilman?