Jean-Christophe II / Aamu

by Romain Rolland

II.

OTTO

Eräänä sunnuntaina oli Christophen Musik Direktor Tobias Pfeiffer kutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka hänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti rheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään ikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle tilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken päästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin kääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa olivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella puolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti viattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä täydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu: flanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa vaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän katseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska jäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi häneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden ja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen jälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua. Christophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli uudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti lyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi muiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen itserakkauttaan.

Pian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi maisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä nauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen kasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta ja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä, ja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa myöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien tehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä ja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän suorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä nyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja, jotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin verhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri niitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita kysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää tietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen puoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: "Herra Hof Violinist".

— Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.

— Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä, että Christophen turhamaisuus nautti siitä.

He jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen konsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään liikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä ei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli hämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä puhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli matkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki; toinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan; ja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli ainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen puoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen kohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla kysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe sai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli "herra Otto Diener", erään rikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin, että heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta laukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva laski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin Otto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja Christophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja katselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin pian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä Oton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi tuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti ikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti tutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu, sivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä huomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta, ei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli jo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle siitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta ja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne pääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko päiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun näki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:

— Entä ne päivällisenne?

Christophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi rauhallisesti:

— Roskaa!

Sitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja purskahti nauruun:

— Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään.
Odottakoot, jos tahtovat!

Hän kohottausi toiselle syrjälleen:

— Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi tehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään ravintolan.

Diener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että häntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä vaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa: hän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen kaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän voinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he jälleen pakisivat kaikenlaista.

Ravintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä vaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle päivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia se tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta jälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet kumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa käskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti hänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein hienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä varoissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja koetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe hänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta viiniä, mitä ravintolassa oli.

Nyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan noloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he söivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat. He huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat molemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi: se lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän ikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat katselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei ollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi. Hän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti avomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka, hänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat häntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt heidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä. — Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä hänen ollessaan saapuvilla. — Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa ymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät yhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä kauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla runoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi paeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta. (Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.) Otto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän surullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea Christophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän niistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta ne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat työskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia Liederkreise-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan. Oton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen voimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas ulkoasu, hänen hienot tapansa ja, — kaikkihan tässä maailmassa on relatiivista, — hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei ollut laisinkaan ja jota hän janosi.

Ateriasta hiukan velttoina istuivat he sitten kyynärpäät pöydän varassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä heltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki viimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi hänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun enää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka: kun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi mieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin myöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään; hänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko kuukauden palkkansa.

He laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien juurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat raskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten ääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin. Christophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän oli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään. Hän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset surisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti ja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:

— Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:

— Tahdon.

He puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He uskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.

Hetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin askeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes saapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä mielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet ennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja ottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa ja puhelivat katkonaisin sanoin.

Laivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat puhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan; suloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät ojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat toisiaan lähellä.

Kaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana sunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla, kaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat lämpöisesti: Näkemiin. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet he olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman tunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta keskeyttävän sanan virkkaminen.

Christophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja lauloi: "Minulla on ystävä, minulla on ystävä!" Hän ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.

Häntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin päästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä aivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: "Minulla on ystävä", ja nukahti jälleen.

Seuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta. Tullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä eilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan niitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän orkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä lähtiessään, mitä oli soittanut.

Kotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei tarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa sitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille, huolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin kirjaimin:

"Rakas herra Christophe, — uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava ystäväni?

"Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra Hof Musik Direktorin päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut harmia minun tähteni!

"Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen palvelijanne ja ystävänne

Otto Diener."

"P.S. — Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata Schlossgartenissa."

Christophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän purskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi pöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut odottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän ei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi arkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi kärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen kieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta, seuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin päin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:

"Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi. Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja. Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä olet minulle uskollinen? Aina! Aina!… Kuinka suurenmoista on varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä, minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä. Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!… Mutta ei, kuten äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme. Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, — vaikka minä en, totta puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, — mutta sinä olet älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa…

Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? — Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. — Sunnuntaina siis! — Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut elää niin kauan ilman sinua?

Tahtipuikko koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen ystäväsi

Christophe".

Christophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut suoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen Oton kotitalon ympärillä, — ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään; mutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan mielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden kirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi siihen tunteellisesti.

Viimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle. Mutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien puistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla levottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli, että Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: "Jumala, Jumala, anna hänen tulla!" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä kiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi kiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin Otto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin tuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi Oton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina arvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä vastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi: hyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista, paitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia yli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan tornikello jätätti aina.

He menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle pysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla eivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää tyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin. Vaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he olivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät pelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä, mikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut niin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin Christophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi samanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime viikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen diapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden rajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli ehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän kummankin vaikea tyytyä.

He samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta tunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat ja metsät olivat täynnä kävelijöitä, — pikkuporvarien perheitä, jotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa tuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä pääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin puhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan aiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään sanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi laajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa. He kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin, kun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten keskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden kuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt hän oli.

Vasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he lämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi siellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat lymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat nopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät oikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen entiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan kuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti. Christophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä ojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira oli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten vallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain lentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka lepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, — kuoleman säännöllistä hengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät hievahtaneetkaan.

Juuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin: "Nyt se loppui. Se ei tule tänne", — pujahti pieni jänis esiin pensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen ja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja loikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä; kahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä. Vaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu teki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen hullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti matkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto oli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää ja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan talonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta he eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää haukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he kierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut. Kun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja katselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä sankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi lasta.

He palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut mitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin vaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun metsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi kuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset tunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun katsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat viettäneet "valtavan ihastuttavan päivän" (kolossal entzückend); ja tämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.

He jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja kekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä muistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja ystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten sunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan sopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja muodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.

He ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset piirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno tukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä ja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut valtaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto oli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti kaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin seurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä. Hän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen pilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse suurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli ystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi; hän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien yhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli tyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä samaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin ollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.

Christophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä minkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi sitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien muureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät saataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun hän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili pelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty tuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin taipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle vaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse kaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä oli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa suunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto myöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli Christophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä kerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt vastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin, ettei herra Commerzienrath Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu käyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän pakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä voinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos Otto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan toivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta kärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta, joka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että kävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa puolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän rauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa kulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto väsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi sen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen päällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä itseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut. Ja totta sanoen hän olikin rakastunut.

Sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on. Mutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen ahdistus, — samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden päivänä kuusikossa; — ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen poskensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta erosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen jäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin innoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he tienneet, miksi he olivat rauhattomia.

Mutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin eivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän kuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen kaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin mainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He pohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka vaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He kutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: "minun ainoani, minun toivoni, minun rakastettuni, minun oikea itseni". He käyttelivät hirvittävän ahkerasti sanaa: "sielu". He kuvailivat traagillisilla väreillä sallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä elämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.

— Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti Christophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: se ei saa tapahtua, minä en sitä tahdo! (Hän veti näiden sanain alle niin lujan viivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa jaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole vaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele minua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta. Sinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi. Jos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu talvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.

— Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.

— Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen Christophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko olemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse, missä määrin!

Otto oli epäilevittään:

— Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?

— Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen, vaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä tunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?

— Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut historiassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi, ettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!

— Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi, mutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään, lakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua. Kuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi mitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos raatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota tuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen, äläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!

Mutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:

— Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä vapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani… Niin, aivan varmaan!… Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa kylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut jättää!… Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä, minä tapan sinut niinkuin koiran!

— Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat minut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit tehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että vaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä rakastaakseen sinua!

— Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni itkemään!… Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä olen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.

Heillä oli oma keskinäinen tapansa piirtää kirjekuoreen toistensa osoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle puolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi kuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille henkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä suloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.

Kerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi hän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat ja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes he katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä nähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi pimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.

Seuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe hiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi ahtaalla äänellä:

— Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.

— Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:

— Sinä et ollut yksinäsi.

— En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi sylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:

— Kuka se oli?

— Serkkuni Frans.

— Vai niin, virkkoi Christophe.

Ja jatkoi tuokion päästä.

— Hänestä et ole minulle koskaan puhunut.

— Hän asuu Rheinbachissa.

— Tapaatko häntä useina

— Hän käy täällä joskus.

— Ja sinä, käytkö sinä hänen luonaan?

— Joskus.

— Ahaa! äännähti Christophe,

Otto halusi kääntää puheenaihetta toisaalle ja huomautti Christophelle, että tuolla oli lintu, joka hakkasi nokallaan puunkupeeseen. Sitten he juttelivat muista asioista. Kymmenen minutin päästä alkoi Christophe yhtäkkiä:

— Ja te olette hyvissä väleissä?

— Kenen kanssa? kysyi Otto.

(Hän tiesi kyllä, ketä Christophe tarkoitti.)

— Serkkusi kanssa?

— Kyllä. Mitenkä niin?

— Ei mitään.

Otto ei pitänyt liioin serkustaan, joka ärsytti häntä yleensä kaikenlaisilla häijyillä letkauksilla. Mutta vaistomainen kiusoitteluhalu kiihoitti häntä lisäämään, kun hän oli hetkisen vaiennut:

— Hän on hyvin mukava poika.

— Kuka? kysyi nyt Christophe.

(Hän tiesi erinomaisesti, ketä Otto tarkoitti.)

— Frans.

Otto odotti Christophelta vastausta; mutta viimemainittu ei ollut muka kuulevinaan; hän leikkeli keppiä pähkinäpensaan oksasta. Otto jatkoi:

— Hän on hauska. Hänellä on kaikenlaisia juttuja.

Christophe vihelteli huolettomasti. Otto veti esiin parempaa:

— Ja hän on hyvin älykäs… ja lahjakas!… Christophe kohautti hartioitaan, aivan kuin sanoakseen:

— Mitä tuo olento sitten minuun kuuluu?

Ja kun Otto siitä ärsytettynä aikoi jatkaa, keskeytti hän jyrkästi jutun ja määräsi rajan, johon heidän nyt oli juostava kilpaa.

Koko sinä iltapäivänä eivät he koskettaneet enää siihen asiaan; mutta heidän välillään vallitsi nyt kylmyys, samalla kun he olivat toisilleen kovin kohteliaita, mikä ainakin Christophen puolelta oli harvinaista. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun. Viimein ei hän enää tätä jaksanut sietää, vaan kääntyi keskellä tietä Ottoon päin, joka kulki viitisen askelta taempana, otti kiivaasti häntä käsistä ja purkausi sanomaan:

— Kuule, Otto! Minä en tahdo, en tahdo, että sinä olet ystävä Fransin kanssa, siksi, että… että, sinä olet minun ystäväni; ja minä en tahdo, että sinä rakastat ketään enemmän kuin minua! Minä en tahdo sitä! Näetkös, sinä olet minulle kaikki kaikessa. Sinä et voi… sinä et saa sitä tehdä… Jos minulla ei enää olisi sinua, ei minulla olisi mitään muuta, ei mitään, vaan tahtoisin kuolla. Minä en tiedä, mitä silloin tekisin. Minä surmaisin itseni. Minä surmaisin sinutkin. Ei, anna anteeksi!…

Ja vedet virtasivat hänen silmistään.

Otto oli liikutettu ja peljästynyt sellaisesta suorasta tuskasta, joka purkautui uhkauksiin, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ettei hän rakastanut eikä tulisi koskaan rakastamaan ketään niin kuin Christophea; ettei hän välittänyt Fransista ja ettei hän tahtonut enää serkkuaan tavatakaan, jos se oli Christophesta paha. Christophe ahmi hänen sanojansa, hän nauroi ja hengitti syvään. Hän kiitti Ottoa kiihkeästi. Hän häpesi, että oli pannut toimeen tällaisia rettelöitä; mutta hän oli nyt päässyt raskaasta painosta. He katselivat toisiinsa, seisten kasvotusten, liikkumatta ja pitäen toisiaan käsistä; he olivat hyvin onnellisia ja kummallisella tavalla hämillään. Sitten jatkoivat he vaieten matkaansa; ja viimein he alkoivat jälleen puhella suunnitelmistaan ja iloisuus palasi: he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen.

Mutta se ei ollut viimeinen kohtaus tätä laatua. Kun Otto nyt tunsi valtansa Christopheen, tuli hänelle kiusaus käyttää sitä väärin; hän tiesi, mikä hänessä oli arin kohta, ja hän sai voittamattoman halun kaivella juuri sitä. Ei silti, että häntä olisi Christophen vihastus ilahduttanut: päin vastoin hän sitä pelkäsi. Mutta hän tunsi oman voimansa, kun voi tuottaa Christophelle kärsimyksiä. Hän ei ollut häijy: hänen sielunsa oli kuin tytön.

Hän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin tai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto nauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle siitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti, kunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän vihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän päätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli hän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja mainitsi häntä nimellä:

— Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä en tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi koirat!

Mutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti Christophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta vertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja hän vastasi kirjeellä:

— Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni… Sinä olet miesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma Christophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet. Minä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran sitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se haavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi ja oman häpeällisen mielettömyyteni!…

Vähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite, että pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut sielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle vääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa oli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että toinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei hyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän oli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin, suorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle itsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty samaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati jotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti alistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs olento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen vapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän teki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen, vaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa muistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli iloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa kuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata, häijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään tulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.

Ehkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli mieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista ei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen tai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan kuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei ollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten arkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin aivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja ennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan milloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen suorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, — tai jostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan pahana, — niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen itsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä oli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli hän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi sitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli hän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden; ehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä suorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut Christophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata itseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman halveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta jälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen hävyttömyyksiinsä.

Ensimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat tulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää kiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri kävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä. Hän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja kauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti hattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän heilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli punainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava talonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen kävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä kaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli tullut muka yksinään sinne.

Yhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla rautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän pälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti häikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat tunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia huomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä terveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli pyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei tuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos olisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli vaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.

Pahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa käytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain muureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi jokin Verbot ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan ja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli kävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet mitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.

Kun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään erään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua, vaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, — tai paremminkin juuri siksi, — niin he joutuivat yhtäkkiä vartian eteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa oikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä tavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa: hän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään erehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka oli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan, vaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe häpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä nimellä: "Akka". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti eronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin; nyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla enää toisiaan huomaavinaankaan.

Oli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet sen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien hyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä hiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan alkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä peittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat joka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät kaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan kuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei uskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi siitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin toisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden. Aivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys, joka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi tuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä raivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti puhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.

Christophe vastasi:

— Mennään vaan.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti heidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa hirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat, ukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät likomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa päivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli juosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän kulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän ruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli suunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi pysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän uhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa. Christophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain sokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana hänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.

Ja yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin. Mutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe muulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys lisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka ulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja kun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta kaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä ollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän puhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella silmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat vaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta oli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut yhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan. He tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan toisilleen kättä.

Tämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun kumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun sunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin ikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen ensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan sovinnon.

Alinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman toisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin itsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet kypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi; he eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein herttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan. He kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka ilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä satuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä seikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja suojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe ei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta: "Jospa Otto olisi täällä." Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin elämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin kirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet toisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin, kaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan niitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä, käytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa, joka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen omilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta hän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen pukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja. Se oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän sydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin keväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He eivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.

Christophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa kotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet rutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili Otolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt niitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa väliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän ei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.

Hän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan keskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan joitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe ei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista menettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan välinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät kuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää epäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta kun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän kutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: "Minun rakas sieluni", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet ymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan millä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä paikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.

Muutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku vintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan. Christophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta purkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät olleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo ollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän tiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua, ja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä. Christophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi sekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest näki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän tahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi hänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja oli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti hänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän hänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia. Christophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi tarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan. Ernest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa, kellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään kivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa, Melchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen käsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää otettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle annettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen silmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän tahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa Ernestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.

Sitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja itki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään tapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli veljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka jyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä alkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi oli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta säilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja alinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt hänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut aavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus oli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa ja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan koko ystävyydenajatus oli myrkytetty.

Vielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa pisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli muka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin, kun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen kävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut sillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli huomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa melkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara pulmakautensa.

He koettelivat vielä tavata salaa toisiaan. Mutta nyt oli mahdotonta löytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys oli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan hienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes veljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa onnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella toisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin ihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein viattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he punastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui sietämättömäksi.

Puhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin. He koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin pienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi. He masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi Christophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta sitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli ollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.

Mitäpä siitä; uusi rakkaus, jonka airut tämä ainoastaan oli, valtasi sitten Christophen sydämen ja sai kaikki muut valot hänen elämässään kalpenemaan.