Jean-Christophe II / Aamu

by Romain Rolland

III.

MINNA

Neljä, viisi kuukautta ennen näitä tapahtumia oli rouva Josepha von Kerich, äskettäin kuolleen valtioneuvos Stephan von Kerichin leski, muuttanut pois Berlinistä, jossa miehen virka oli sitä ennen pitänyt perhettä, ja asettunut pienen tyttönsä kanssa synnyinseudulleen, tuohon pikku kaupunkiin Rheinin rannalla. Hänellä oli siellä vanha sukutalo ja suuri puutarha, melkeinpä puisto, lähellä sitä taloa, jossa Christophe asui, mäenrinteellä, ulottuen jokeen asti. Ullakkokamaristaan näki Christophe rouva Kerichin talon muurin ylitse riippuvat puitten tuuheat oksat ja punaisen, sammaltuneen tiilikaton huipun. Puiston oikealla sivulla oli pieni kuja, jolla ei ollut juuri laisinkaan liikettä; sieltä päin saattoi helposti nähdä yli muurin, jos kiipesi kadun kulmassa olevan puskurikiven päähän: Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. Hän näki silloin puutarhan ruohoittuneet käytävät, nurmikentät, jotka rehoittivat rauhassa kuin metsäniitty, sekaisin kasvavat ja ikäänkuin olinpaikasta ottelevat puut, sekä talon valkean sisäsivun itsepäisesti sulkeutunein ikkunaluukuin. Pari kertaa vuodessa tuli sinne puutarhuri, teki kierroksensa ja tuuleutti huoneita. Mutta luonto anasti kohta jälleen isännyyden puistossa, ja kaikki oli taas hiljaista.

Se hiljaisuus veti kovasti Christophea puoleensa. Usein kiipesi hän puskurikivensä päähän tähystelemään salaa taloon; sikäli kuin hän kasvoi suuremmaksi, ulottui ensin hänen nenänsä ja sitten hänen suunsa muurin reunalle; nyt saattoi hän jo varpailleen nousten pitää siitä kiinni käsivarsillaan; ja vaikka se asento olikin epämukava, riippui hän siinä leukaansa muuriin nojaten, katsellen ja kuunnellen, illan levitellessä nurmikentille lempeitä, kultaisia juovia, jotka kuusien varjossa saivat sinertävän vivahduksen. Hän unohti silloin kaikki, kunnes kuuli takaansa kujalta lähestyviä askeleita. Öisin leijui puutarhan seutuvilla huumaavia tuoksuja: keväällä syreenien, kesällä akaasiain, syksyllä lakastuneitten lehtien. Kun Christophe palasi illalla linnasta, pysähtyi hän aina kotiportilleen ahmimaan niiden suloista leyhyntää, miten väsynyt hän olikin; ja sitten hänen oli suorastaan vaikea mennä ummehtuneeseen kamariinsa. Olipa hän ennen monesti leikkinytkin —, aikoina, jolloin hän vielä leikki, — pienellä ruohoisella aukeamalla, joka oli kadulla Kerichien talon ja sen rautasäleisen portin edustalla. Kummallakin puolen porttia kasvoi satoja vuosia vanha kastanjapuu; isoisä oli aikoinaan usein istuskellut niiden juurella, poltellen piippuaan, ja lapset käyttelivät niiden hedelmiä heittoaseina ja leluina.

Eräänä aamuna nousi hän tapansa mukaan kujaa kulkiessaan puskurikiven päähän. Hänellä oli mielessä muita asioita ja hän katseli hajamielisesti puutarhaan. Hän aikoi jo laskeutua takaisin, kun hänessä välkähti ajatus, että talossa oli tekeillä jotain erikoista. Hän tähysti nyt taloa uudestaan: ikkunat olivat auki; auringon valo virtasi huoneisiin; ja vaikkei hän nähnyt siellä ketään, oli vanha asumus nyt ikäänkuin herännyt viisitoista-vuotisesta unestaan ja hymyili aamun loisteessa. Christophe lähti sieltä aivan ymmällä.

Ruokapöydässä kertoi isä asian, josta nykyään koko kortteli puhui: Rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä muutosta tänne, ja miten he olivat tuoneet mukanaan hirvittävän määrän matkatavaraa. Kastanjapuu-aukeama oli täynnä joutilaita, katselemassa muuttotavarain purkamista. Christophen mieltä kiehtoi kovasti tämä uutinen, sillä se oli hänen ahtaan elämänsä piirissä tärkeä tapaus; ja hän palasi työhönsä koetellen sommitella isänsä kuvausten mukaan, jotka olivat melkoisen liioiteltuja, kuten tavallisesti, käsitystä tuon lumotun talonsa asukkaista. Sitten anasti päivän työ kaikki hänen ajatuksensa, ja hän oli jo koko tapauksen unohtanut, kunnes hän muisti sen jälleen illalla kotiin mennessään; ja uteliaisuus sai hänet kiipeämään tähystyspaikalleen ja vakoilemaan, mitä puutarhamuurin sisäpuolella tehtiin. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin rauhalliset puistokujat, joissa puiden liikkumattomat lehvät näyttivät nukahtavan auringon viimeisten säteitten hohteeseen. Jonkun minutin päästä oli hän unohtanut uteliaisuutensa esineen kokonaan ja hän antautui niinkuin muulloinkin hiljaisuuden sulouden valtaan. Tuo omituinen seisontapaikka, — sangen vaikea pitää tasapainoa, puskurikiven päässä, — oli hänen unelmiensa rauhallisin tyyssija. Kun hän oli noussut rumalta ja tukahuttavalta kujalta, joka oli aina varjossa, veti se yksinäinen puutarha häntä puoleensa taikamaisella viehätysvoimalla. Hänen sielunsa liihoitteli siellä vapaasti sopusointuisissa ilmoissa, ja sävelet heräsivät hänessä; hän nukahti niiden soittoon, unohtaen ajan ja paikan, koettaen ainoastaan kuulla sydämensä vienoimmatkin kuiskeet.

Niin hän uneksi nytkin silmät ja suu auki, eikä hän olisi tiennyt sanoa, kuinka kauan hän siinä uneksi, sillä hän ei nähnyt mitään. Yhtäkkiä hän kuitenkin hiukan tyrmistyi: hänen edessään, erään lehtikujan päässä, seisoi kaksi naista, jotka katselivat häneen. Toinen heistä, — nuori, mustiin puettu nainen, jonka piirteet olivat hienot ja epäsäännölliset, tukka oljenvaalea, ja joka oli muuten kookas ja solakka, päänasennossaan jotain tottuneen huoletonta, — tarkasteli häntä ystävällisin ja hiukan kujeilevin silmin. Toisen kasvojen ilme, — hän oli noin viisitoistavuotias tyttö, kalliissa surupuvussa, — oli kuin lapsen, jota on käsketty hillitsemään hurjaa naurunpuuskaansa; hän seisoi jonkun askelen taempana äitiään, joka ei häneen katsonut, mutta viittaili häntä vaikenemaan; ja tytär painoi käsiään suutaan vasten, aivankuin hänen olisi ollut tuiki mahdotonta estää itseään purskahtamasta nauruun. Tytär oli pienikokoinen, kasvot raikkaat, valkean ja punaisen hohtavat ja pyöreät; hänellä oli pieni, hiukan nykerö nenä, pieni, melkeinpä täyteläinen suu, pieni, lihavahko leuka, hienot kulmakarvat, kirkkaat silmät ja valtavan runsas, vaalea tukka, joka oli palmikoitu kierroksille pään ympärille ja jätti pyöreän niskan ja sileän, valkean otsan paljaaksi: — oikea pieni Cranachin tyyppi. Christophe oli kivettyä sen näyn nähdessään. Hän ei pystynyt edes juoksemaan pakoon, hän jäi paikalleen kuin patsas, suu ammollaan. Vasta sitten, kun nuori neiti tuli jo ystävällinen ja kujeileva hymyily huulillaan jonkin askelen häntä kohti, heräsi hän liikkumattomuuden tilastaan, ja hyppäsi, — nurin niskoin keikahtaen, — alas kujalle, niin rajusti, että raastoi mennessään mukaansa muurin rappausta. Hän kuuli suopean äänen puhuttelevan itseään, ystävällisesti: "No pikku mies." Ja sitten lapsellisen naurun, kirkkaan ja helmeilevän kuin linnunviserrys. Christophe oli kujalla, polviensa ja käsiensä varassa; ja uudestaan tyrmistyen hän livisti nyt pakoon, minkä käpälistä pääsi, aivan kuin peljäten, että häntä ajettaisiin takaa. Hän häpesi; ja se häpeä valtasi hänet yhä uudestaan puuskittain kotonakin, ollessaan yksinään kamarissaan. Sitten ei hän uskaltanut enää kulkea kujan kautta, sillä hän oli saanut päähänsä sen hassunkurisen kuvittelun, että joku siellä oli aina häntä väijymässä. Milloin hänen oli pakko mennä ohi talon, hiipi hän aivan aitamuuria pitkin, painoi päänsä kumaraan ja riensi melkein juoksujalkaa ja taakseen katsomatta. Samalla ei hän saanut mielestään noita kahta olentoa, jotka hän oli nähnyt puutarhassa; hän nousi ullakolle, riisuen kenkänsä, ettei hänen kuultaisi sinne menevän; ja hän koetteli pilkistellä luukusta Kerichien taloon ja puistoon, vaikka hän tiesi hyvin, ettei sieltä voinut nähdä muuta kuin puitten lainehtivat latvat ja katon savupiiput.

Noin kuukausi tästä tapauksesta soitti hän eräässä Hof Musik Vereinin viikkokonsertissa jonkin oman sävellyksensä pianolle ja orkesterille. Hän oli ehtinyt viimeisen osan keskipaikkeille, kun hän huomasi sattumalta itseään vastapäätä olevassa aitiossa rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä ja näki heidän katselevan häntä. Se oli niin odottamatonta, että hän joutui aivan päästä pyörälle ja oli jättää vastaamatta orkesterin osaan. Hän jatkoi soittoaan kuin kone kappaleen loppuun asti. Kun se päättyi, näki hän, vaikka hän koetti olla katsomatta sinne päin, että rouva ja neiti von Kerich taputtivat käsiään aivan liiallisesti, kuten olisivat tahtoneet Christophen huomaavan heidän taputuksensa. Christophe katosi kiireen kaupalla näyttämöltä. Juuri poistuessaan teatterista huomasi hän eteishallissa rouva von Kerichin, joka näytti odottavan hänen tuloaan. Välillä seisoi ainoastaan pieni jono väkeä, joten Christophen oli mahdotonta olla näkemättä häntä; mutta hän ei ollut häntä kuitenkaan huomaavinaan; ja aukaisten itselleen läpi tungoksen tiensä hän meni kiireesti ulos teatterihenkilöstön ovesta. Sitten hän pahoitteli menettelyään; sillä hän ymmärsi hyvin, ettei rouva von Kerich tahtonut hänelle mitään pahaa. Mutta hän tiesi, että jos hän joutuisi uudestaan samaan asemaan, menettelisi hän samoin. Häntä suorastaan kauhisti ajatella kohtaavansa rouva von Kerichin kaupungilla. Kun hän näki kaukana jonkun naisen, joka muistutti häntä, niin hän kääntyi toiselle kadulle.

Rouva von Kerich itse haki Christophen käsiinsä, niin, hän noudatti hänet hänen kotoaan.

Kun Christophe kerran tuli kotiin päivälliselle, kertoi Louisa hänelle aivan ylpeänä, että muuan polvihousuihin ja livreaan puettu lakeija oli tuonut sinne hänelle kirjeen; ja äiti antoi Christophelle mustareunaisen kirjekuoren, jonka takapuolelle oli painettu von Kerichien vaakuna. Christophe avasi kirjeen, peljäten jotain sellaista, — jonka hän nyt sai lukea:

"— Rouva Josepha von Kerich kutsuu Herra Hof Musicus Christophe Krafftin luokseen nauttimaan teetä tänään kello puoli kuusi illalla."

— Minä en sinne mene, julisti Christophe.

— Mitä ihmettä! huudahti Louisa. Minä vastasin, että sinä tulet.

Christophe moitti ankarasti äitiään ja kielsi häntä sekaantumasta asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet. —

— Lakeija tahtoi vastausta. Minä sanoin, että sinä juuri tänään olit vapaa. Sinulla ei sillä tunnilla ole mitään tehtävää.

Christophe sai suututella ja vannoa miten tahansa, ettei hän sinne mene, hänen oli nyt mahdoton livahtaa pakoon. Kun kutsutunti lähestyi, niin hän pukeutui äkäillen; mutta salaisesti ei hän ollut laisinkaan pahoillaan, että sattuma pakotti hänet voittamaan vastahakoisuutensa.

Rouva von Kerich oli tuntenut konsertissa helposti nuoressa pianistissa saman pikku metsäläisen, jonka pörröisen pään hän oli nähnyt pilkistelevän puutarhansa muurin ylitse muuttopäivänään. Hän oli tiedustellut naapureilta, kuka tuo nuorukainen oli; ja se, mitä hän oli saanut kuulla Christophen perheestä ja itse pojan vaikeasta ja uljaasta elämästä, oli herättänyt hänessä osanottoa ja uteliaisuuden puhutella häntä.

Christophe tuli vieraisille puettuna tummankuosiseen pitkääntakkiin, joka teki hänet maalaispapin näköiseksi; hän oli arkuudesta melkein kipeä. Hän koetti vakuuttaa itselleen, etteivät rouva ja neiti von Kerich olleet ehtineet huomata hänen kasvojaan silloin, kun olivat ensi kertaa hänet nähneet. Muuan palvelija vei hänet pitkää käytävää myöten, jonka lattialla matot tekivät askeleet äänettömiksi, erääseen huoneeseen, jossa oli lasiovi puutarhaan päin. Sinä päivänä oli kylmä tihkusade; uunissa paloi kodikas roihu. Ikkunan läpi kuulsivat valokuvamaisina märät puut sumusta; sen ääressä istuivat nyt nuo kaksi naista, rouva von Kerichillä sylissään käsityö ja tyttärellä kirja, jota hän luki ääneen juuri Christophen sisään tullessa. Kun he hänet näkivät, vilkaisivat he veitikkamaisesti toisiinsa.

— He tuntevat sittenkin minut, ajatteli Christophe nolona.

Ja hän teki yhden kömpelön kumarruksen toisensa jälkeen.

Rouva von Kerich tervehti häntä ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä.

— Hyvää päivää, rakas naapurini. Olen hyvilläni, että saan teidät nähdä. Siitä saakka, kun kuulin soittonne konsertissa, olen halunnut ilmoittaa teille, minkä ilon sillä minulle tuotitte. Ja kun ainoa keino ilmoittaa se teille oli pyytää teitä tänne, niin toivon teidän antavan anteeksi, että käytin sitä.

Näissä ystävällisissä ja tavallisissa sanoissa, vaikka niissä piilikin ivallisen alentuvaisuuden vivahdus, tuntui Christophesta sellainen sydämellisyys, että hän rauhoittui.

— He eivät minua tunne, ajatteli hän keventynein mielin.

Rouva von Kerich osoitti tytärtään, joka oli sulkenut kirjansa ja katseli nyt Christophea.

— Tyttäreni Minna, esitteli hän; hänkin halusi suuresti nähdä teitä.

— Mutta äiti, sanoi Minna, mehän emme näe toisiamme ensi kertaa.

Ja hän helähti nauramaan.

— He tuntevat minut, ajatteli Christophe tyrmistyneenä.

— Se on totta, virkkoi rouva von Kerich, nauraen hänkin; kävittehän vieraanamme jo sinä päivänä, jolloin tänne tulimme.

Näille sanoille nauroi tyttö kahta kiivaammin, ja Christophe tuli niin surkean näköiseksi, että kun Minna loi silmänsä häneen, niin hänen naurunsa yhä vaan yltyi. Se oli vallan hurjaa naurua: Minna nauroi vedet silmissä. Rouva von Kerich koetti häntä hillitä, mutta ei voinut estää itseäänkään nauramasta; ja myöskin Christopheen tarttui heidän iloisuutensa, niin häpeissään kuin hän olikin. Heidän hilpeytensä voimaa ei voinut vastustaa; siitä oli mahdoton suuttuakaan. Mutta kun Minna viimein kysyi häneltä henkeään haukkoen, mitä hän oikeastaan oli tehnyt siellä muurilla, niin Christophe joutui suorastaan tolkuiltaan. Minnaa huvitti hänen sekaannuksensa; ja Christophe änkytteli, tietämättä, mitä sanoa. Rouva von Kerich riensi häntä auttamaan ja käänsi jutun muualle, samalla kun hän käski tuomaan sisään teen.

Rouva kyseli ystävällisesti kaikenlaista häneltä. Mutta Christophe ei voinut rauhoittua. Hän ei tiennyt, miten istuutua, ei miten pitää kädessään kuppia, oli vaan sen vähällä kaataa; hän luuli, että hänen täytyi nousta joka kerta ylös, kun hänelle tarjottiin teetä, kermaa, sokeria tai leivoksia, ja hän kavahti kiireesti pystyyn ja kiitti jäykin kumarruksin, pinkattuna ahtaaseen takkiinsa, korkeaan kaulukseen ja kireään kravattiin kuin rautaiseen haarniskaan; hän ei voinut kääntää päätänsä oikealle eikä vasemmalle; hän tyrmistyi rouva von Kerichin monista kysymyksistä ja vilkkaasta käytöksestä; hän tunsi hyytyvänsä, kun huomasi Minnan tarkastelevan hänen kasvojaan, käsiään, liikkeitään ja pukuaan. Ja hän sekautui yhä enemmän heidän koettaessa saada häntä kotiutumaan, — rouva von Kerich tavattomalla sanatulvalla, — Minna kiemailevilla katseilla, joita hän vaistomaisesti ja huvitellakseen hänelle heitteli.

Viimein eivät he enää toivoneet saavansa häneltä muuta kuin kumarruksia ja parisanaisia vastauksia; ja rouva von Kerich, joka yksinään piti huolta pakinan sujumisesta, ikävystyi niin, että pyysi häntä pianon ääreen. Christophe oli paljon arempi kuin kokonaisen konserttiyleisön edessä; hän soitti erään Mozartin adagion. Mutta juuri hänen arkuutensa, sydämen levottomuus, jota hän alkoi tuntea näiden kahden naisen lähistöllä, vilpitön järkytys, joka täytti hänen rintansa ja teki hänet yhtaikaa onnelliseksi ja onnettomaksi, ne sopivat hyvin tuon soitetun kappaleen hellämieliseen ja nuorekkaan puhtaaseen sävyyn ja lisäsivät sen keväistä hurmausta. Se liikutti rouva von Kerichiä; ja hän kiitteli Christophea kovin ylistelevin sanoin, kuten maailman ihmisten on tapa; mutta kuitenkin olivat ne sanat vilpittömiä, ja olihan liioiteltukin kiitos suloista niin viehättävästä suusta kuultuna. Ilkamoiva Minna oli vaiti, hän katseli kummissaan tuota poikaa, joka oli puhuessaan niin hölmö, mutta sormiltaan niin kaunopuheinen. Christophe tunsi heidän suopeutensa ja tuli rohkeammaksi. Hän soitti lisää; ja viimein hän kääntyi puolittain Minnaa kohti, ja sanoi, hämillään hymyillen ja silmät maahan luotuina arasti: — Tätä minä tein siellä muurilla. Ja hän soitti nyt pienen sävellyksen, jossa kehittelemänsä musikaalisen aatteen hän oli tosiaan saanut tuolla mielipaikallaan, katsellessaan puutarhaa, ei tosin sinä iltana, jolloin hän oli ensi kertaa nähnyt Minnan ja rouva von Kerichin, — vaikka hän koetteli sitä itselleen vakuuttaa, mistä syystä, sen hämärän seikan saattoi yksin hänen sydämensä tietää, — vaan monina iltoina jo sitä ennen. Tuo andante con moto ilmaisi rytmiensä rauhallisessa keinunnassa tunnelmaa, jossa puhuu lintujen laulu, tuhansien pikku hyönteisten surina ja valtavain puiden majesteettinen unelmoiminen laskevan auringon rauhallisessa loisteessa.

Christophen pikku yleisö kuunteli hurmaantuneena. Kun hän lopetti, nousi rouva von Kerich ylös, tarttui hänen molempiin käsiinsä vilkkaasti kuin hänen tapansa aina oli, ja kiitteli häntä ylenpalttisesti. Minna taputti käsiään ja huudahti, että se oli "suuremmoista", ja että hän panettaisi muuria vastaan pystyyn tikapuut: niin saisi Christophe työskennellä mukavammin ja säveltää vielä toisia yhtä "yleviä" kappaleita kuin tämä. Rouva von Kerich pyysi Christophea olemaan välittämättä Minnasta, tuosta hulluttelijasta; ja hän kutsui Christophea tulemaan puutarhaansa niin usein kuin vaan tahtoi, koska hän siitä piti; ja hän lisäsi, ettei hänen tarvitsisi edes tulla heidän luokseenkaan, jos se oli hänestä ikävää.

— Teidän ei tarvitse tulla meidän luoksemme, näki Minna hyväksi lisätä. Mutta varokaakin, jos ette tule!

Ja hän pudisti somasti ja uhkaavasti sormeaan.

Minna ei suinkaan toivonut, että Christophe tulisi usein heidän luokseen vieraisille, eikä edes, että Christophe olisi hänelle millään tavoin kohtelias. Mutta häntä huvitti hiukan veikeillä, ja tuo sormenpudistus tuntui hänestä siihen tarpeeseen tehokkaalta.

Christophe punastui ilosta. Ja lopuksi voitti rouva von Kerich täydellisesti hänen luottamuksensa, niin hienotunteisesti puhui hän hänen äidistään ja isästään; viimemainitun oli hän aikoinaan tuntenut. Noiden naisten tavanvaatima herttaisuus valtasi hänen sydämensä; hän liioitteli tuen helppohintaisen hyvyyden suuruutta, tuota hienon maailman menoihin kuuluvaa viehättävyyttä, sillä hän halusi luonnostaan uskoa sellaista syvälliseksi. Ja hän alkoi nyt kertoa omista suunnitelmistaan, onnettomuuksistaan, aivan lapsellisen luottavasti. Hän ei huomannut enää edes, miten aika meni, ja hän hypähti hämmästyksestä, kun eräs palvelija tuli ilmoittamaan, että illallispöytä oli katettu. Mutta hänen nolostumisensa muuttui pelkäksi iloksi, kun rouva von Kerich pyysi häntä jäämään heidän luokseen aterialle, kuten ainakin hyvä ystävä, ja ystäviähän he jo olivatkin. Hänelle asetettiin lautanen äidin ja tyttären väliin; mutta hän antoi heille tosiaan epäedullisemman näytteen lahjoistaan pöydän ääressä kuin pianoa soittaessaan. Se puoli hänen kasvatustaan oli laiminlyöty; hän luuli, että pöydässä oli tärkeintä vaan syödä ja juoda ja ettei tapa, miten sen teki, merkinnyt mitään. Ja niinpä katseli näppärä Minna häntä aivan vaiti ja kauhistuneena.

Naiset olettivat, että hän lähtisi heti illallisen jälkeen pois. Mutta hän meni heidän perästään pieneen saliin, istuutui heidän seuraansa eikä näyttänyt ollenkaan haluavan väistyä. Minna tukahutti haukotuksiaan ja antoi äidilleen merkkejä. Christophe ei niitä huomannut, sillä hän oli onnesta juopunut ja luuli, että toiset olivat sellaisia kuin hänkin: Minna näet heitti yhä häneen veitikkamaisia silmäyksiä, kuten hänen tapansa aina oli; ja sitäpaitsi ei Christophe tiennyt, kuinka nousta ja hyvästellä, kun oli kerran tullut sinne istuutuneeksi. Hän olisi varmaankin jäänyt sinne koko yöksi, ellei rouva von Kerich olisi itse häntä hyvästellyt, auttaen hänet ystävällisen huolettomasti pääsemään pois.

Hän lähti, vieden sielussaan rouva von Kerichin ruskeain silmäin hyväilevän hohteen ja Minnan sinisten silmäin loisteen; hän tunsi vielä kädessään heidän sormiensa hienon kosketuksen, käsien, jotka olivat herkät ja suloiset kuin kukat; ja häntä ympäröi ylhäinen tuoksu, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut ja joka huumasi häntä niin, että melkein pyörrytti.

Hän palasi tuohon taloon kahden päivän päästä antamaan Minnalle pianotunteja, kuten oli sovittu. Siitä alkaen kävi hän sitten siellä kaksi kertaa viikossa; ja usein meni hän sinne uudestaan myöskin illalla, soittelemaan ja pakinoimaan. Rouva von Kerich näki hänet mielellään vieraana. Hän oli älykäs ja hyväsydäminen nainen. Hän oli kolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen, kun hän kadotti miehensä; ja vaikka hän oli silloin sekä ruumiiltaan että sielultaan nuori, oli hän vetäytynyt ilman kaipausta syrjään maailmasta, jossa hänellä oli ollut naimisiin mentyään tärkeäkin osansa. Ehkäpä hän erosi siitä sitäkin helpommin, kun hän oli siellä jo perin pohjin huvitellut ja ajatteli terveesti, ettei voi enää saada sellaista, jonka on jo saanut. Herra von Kerichin muisto eli hänen mielessään aina jälkeenkin päin, vaikkei hän ollut koskaan, koko avioliiton aikana tuntenut miestään kohtaan mitään rakkauden tapaista; hänelle riitti hyvä ystävyys; hän oli intohimoton, ja hänen sydämensä pelkästään hyvä.

Nyt omistausi hän täydellisesti tyttärensä kasvatukselle; mutta sama kohtuullisuus, joka oli hänelle ominainen rakkaudessa, hillitsi tässäkin tehtävässä äidillisyyttä, tuota tunnetta, joka on eräissä naisissa usein aivan sairaaloisen kiihtynyt, jos nimittäin lapsi on ainoa olento, joka voi tyydyttää heidän kiihkeää kaipuutaan rakastaa ja olla rakastettu. Hän rakasti suuresti Minnaa, mutta arvosteli häntä selkeästi, eikä salannut hänen vikojaan, enempää kuin hän kuvitteli itsestäänkään liikaa hyvää. Koska hän oli sekä viisas että älykäs, oli hänellä erehtymätön taito huomata ensi silmäyksellä kunkin ihmisen heikko ja naurettava puoli; ja se oli hänelle suuri huvitus, jossa ei ollut häijyyden rahtuakaan; sillä hän oli yhtä hyväntahtoinen kuin ilveileväkin, ja huvitellessaan ihmisillä hän auttoi mielellään heitä.

Pikku Christophe tarjosi hänen hyvyydelleen ja arvostelevalle puolelleen erinomaisen kokeilualan. Pikkukaupungissa olon ensimäisinä aikoina, jolloin rouvan täytyi suruvuotensa tähden pysyä syrjässä seuraelämästä, oli Christophe hänelle ajanrattona. Ensinnäkin musikaalisilla lahjoillaan. Rouva von Kerich rakasti musiikkia, vaikkei hän sanan täydellisessä merkityksessä ollut musikaalinen; musiikki tuotti hänelle fyysillistä ja henkistä hyvinvointia ja vaivutti hänen ajatuksensa mukavasti mieluisan alakuloisuuden tilaan. Hän istui takkavalkean ääressä, — Christophe soitti, — käsityö kädessä, ja hymyili raukeasti; hän tunsi sanatonta nautintoa seuratessaan Christophen sormien alinomaista liikuntaa ja omien unelmiensa epämääräisiä värähdyksiä, antautuessaan surullisiin tai suloisiin muistelmiinsa.

Mutta vielä enemmän kuin musiikki kiinnitti hänen mieltään itse soittaja. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen Christophen harvinaiset lahjat, vaikkei hän ollutkaan pystyvä käsittämään hänen todellista nerokkuuttaan. Häntä huvitti uteliaisuudestakin vaalia tuon mystillisen liekin syttymistä, jonka hän näki Christophessa tuikahtelevan. Hän näki pian, miten suuret hänen siveelliset avunsa olivat; hänen suoruutensa ja uljuutensa, koko tuo stoalaisuus, joka on lapsessa niin liikuttava nähdä. Ja kuitenkin tarkasteli hän Christophea teräväin ja ivallisten silmäinsä tarkkanäköisyyden kannalta. Hän huvitteli itseään hänen kömpelyydellään, hänen rumuudellaan, hänen pienillä naurettavuuksillaan; hän ei ottanut häntä täysin vakavalta kannalta, — hän ei ottanut yleensä vakavalta kannalta paljon mitään. — Christophen hassunkuriset puuskapäisyydet, hänen kiivautensa ja oikullinen luonteensa saivat rouva von Kerichin muuten uskomaan, ettei hänen älynsä ollut aivan tasapainossa; hän näki Christophessa vaan erään uuden näytteen Kraffteja, jotka olivat kunnon miehiä ja hyviä soittoniekkoja, mutta kuitenkin hieman päästä vialla.

Tuota hienoa ivallisuutta ei Christophe huomannut; hän tunsi ainoastaan rouva von Kerichin hyvyyden. Hän oli niin vähän siihen tottunut, että hänelle oltiin hyviä! Vaikka hänen jokapäiväinen tehtävänsä linnassa saattoi hänet hienon väen yhteyteen, oli Christophe-parka yhä vielä pikku metsäläinen, joka ei ollut saanut opetusta eikä sivistystä. Hovin itsekkyys ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että käytti hyväkseen hänen lahjojaan, koettamatta puolestaan mitenkään olla hänelle hyödyksi. Hän tuli linnaan, istuutui pianon ääreen, soitti ja meni matkaansa, kenenkään huolimatta nähdä vaivaa puhella hänen kanssaan, paitsi ehkä heittääkseen hänelle jonkin kuluneen ja jokapäiväisen kohteliaisuuden. Isoisän kuoleman jälkeen ei kukaan kotona tai kaupungilla ollut ajatellutkaan auttaa häntä hankkimaan tietoja, käyttäytymään elämässä, tulemaan mieheksi. Hän kärsi itse katkerasti tietämättömyydestään ja kömpelöistä tavoistaan. Hän ahersi veren ja hien voimalla kasvattaakseen itseään itse; mutta se ei onnistunut. Hänellä ei ollut kirjoja, ei seuraa, ei esimerkkiä, ei kerrassaan mitään. Hänen olisi pitänyt tunnustaa hätänsä jollekin ystävälle, mutta hän ei voinut sitä tehdä. Edes Otollekaan ei hän ollut uskaltanut ripittää itseään siinä suhteessa, sillä kun Otto kuuli ensimäiset sanat, jotka Christophe tohti siitä hänelle hiiskua, sai hän kohta halveksivan ylemmyyden sävyn, joka poltti Christophea kuin tulinen rauta.

Ja nyt hävisivät rouva von Kerichin seurassa kaikki tuollaiset vaikeudet. Hänen ei tarvinnut mitään edes sanoa, — se olisi käynyt liian ankarasti ylpeän Christophen kunnialle, — vaan rouva von Kerich näytti itsestään hänelle, lempeällä tavalla, mitä Christophen ei pitänyt tehdä, ilmoitti, mitä hänen piti tehdä, antoi hänelle neuvoja, kuinka hänen piti pukeutua, syödä, kävellä, puhella, ei sallinut pujahtaa ohitse ainoaakaan hänen totuttua heikkouttaan, mitä tuli hyviin tapoihin ja makuun puheissa ja käytöksessä. Ja Christophen oli mahdoton loukkaantua, niin hellä oli oikaisijan käsi ja varoi loukkaamasta lapsen arkaa itserakkautta. Rouva von Kerich kasvatti Christophea myöskin kirjallisesti, antamatta oppilaan sitä edes huomata; hän ei näyttänyt koskaan kummastuvan hänen tavatonta tietämättömyyttään; mutta hän ei lyönyt laimin ainoaakaan tilaisuutta, jolloin voi oikaista hänen erehdyksiään, yksinkertaisesti ja rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut varsin luonnollista, että Christophe oli erehdyksessä. Hän ei kiduttanut häntä saivartelevilla läksyillä, vaan keksi sellaisen keinon, että antoi Minnan ja hänen lukea illan ratoksi vuorotellen ääneen jonkin kauniin kohdan historiaa tahi saksalaisia tai ulkomaalaisia runoilijoita. Hän kohteli Christophea aivan kuin kodissaan kasvatettua lasta, kuitenkin hieman alentuvasti ja suojelevasti; seikka, jota Christophe ei huomannut. Hän piti huolta yksinpä Christophen puvustakin, hän hankki hänelle jotain kuosikkaampaa, hän neuloi hänelle villaisen kaulusliinan, hän lahjoitti hänelle pieniä toilettiesineitä; ja kaiken sen teki hän niin hienotunteisesti, etteivät lahjat ja huolenpito saaneet Christophea koskaan hämille. Lyhyesti sanoen: hän antoi Christophelle kaikkea tuollaista pientä apua ja melkein äidillistä huolenpitoa, jota jokainen hyvä nainen suo vaistomaisesti jokaiselle lapselle, joka joutuu hänen kanssaan tekemisiin tai turvautuu häneen, tuntematta silti suojattia kohtaan mitään syvempää tunnetta. Mutta Christophe luuli, että moinen hellyys kohdistui nimenomaan juuri häneen, ja niinpä hän oli ylenpalttisen kiitollinen; joskus purkausi se tunne ilmi intohimoisina puuskina, jotka olivat rouva von Kerichistä hiukan naurettavia, mutta huvittivat häntä siitä huolimatta.

Minnan ja Christophen välit olivat aivan toiset. Kun Christophe näki hänet uudestaan, ensimäisellä musiikkitunnilla, vielä aivan huumautuneena eilisistä muistoista ja tytön hyväilevistä silmäyksistä, niin oli hän kovin kummastunut, kun huomasi nyt hänessä henkilön, joka ei ollut missään suhteessa samanlainen kuin muutama tunti aikaisemmin nähty. Minna tuskin huoli katsoakaan häneen, hän ei kuunnellut, mitä Christophe sanoi; ja kun hän kohotti silmänsä Christopheen, näki poika niissä niin jäätävän kylmyyden, että hän aivan tyrmistyi. Christophe vaivasi kauan aivojaan miettien, miten hän oli mahtanut neiti von Kerichiä loukata. Hän ei ollut loukannut häntä millään tavalla; Minnan tunteet eivät olleet häntä kohtaan sinä päivänä sen kylmemmät tai suosiollisemmat kuin eilenkään; tänään niinkuin eilenkin oli Minna häntä kohtaan välinpitämätön. Jos hän oli edellisellä kerralla tuhlannut hänelle hiukan hymyjä hänen vieraaksi tullessaan, johtui se vain nuoren tyttösen vaistomaisesta kiemailunhalusta, tarpeesta huvitella koettamalla silmiensä voimaa ensimäiseen esineeseen, mikä eteen sattuu, olipa se vaikka koira hattu päässä. Seuraavana päivänä ei tuo liian helppo voitto huvittanut häntä enää laisinkaan. Minna oli tarkastanut tyystin Christophea; ja hän oli päässyt siihen tulokseen, että hän oli ruma ja köyhä ja huonosti kasvatettu poika, joka soitti hyvin pianoa, mutta piteli haarukkaa ruokapöydässä kauhean kömpelösti talonpoikaisessa kädessään ja söi kalaa veitsellä. Christophe oli siis hänestä hyvin vähän mieltäkiinnittävä. Hän tahtoi kyllä ottaa häneltä pianotunteja; ja hän tahtoi myöskin hänen kanssaan huvitella, koska hänellä ei tätä nykyä ollut muitakaan tovereita ja koska hänelle yhä vielä, vaikka hän ei enää ollutkaan olevinaan mikään lapsi, nousi silloin tällöin päähän hurja halu leikkiä, tuhlata liikaa iloisuuttaan, into, jota kiihdytti lisäksi tavattomasti nykyinen suruvuoden kielto, samoin kuin hänen äidissäänkin. Mutta Christophea ei hän ajatellut sen enempää kuin jotakin lauhkeata kotieläintä; ja jos hän joskus vieläkin yhtäkkiä, kesken kaikkein kylmintä tuultaan, sattui luomaan häneen soman silmäyksen, teki hän sen vain hajamielisyydessään ja siksi, että hän ajatteli jotain muuta, — tai hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, ettei hän tahtonut aivan kokonaan unohtaa sitä tottumustaan. Christophen sydän vavahti onnesta, kun Minna katsahti häneen niin. Ja kuitenkin tyttö sitä tuskin huomasikaan: hän mietti vain omia haaveitaan. Tuo tyttönen oli iässä, jolloin ihminen hemmoittelee aistejaan miellyttävillä ja imartelevilla unelmilla. Hän ajatteli alinomaa rakkautta, pohti sitä niin mielenkiintoisesti ja uteliaasti, ettei moinen ajatus ollut viatonta enää muun vuoksi kuin siksi, että hän oli niissä asioissa aivan tietämätön ja yksinkertainen. Muuten hän ei, hyvin kasvatettuna vallasnaisena, kuvitellut rakkautta muuna kuin avioliittona. Hänen miesihanteensa ei ollut läheskään vielä vakaantunut. Milloin haaveksi hän mennä naimisiin jonkun luutnantin kanssa, milloin uneksi hän jotakin runoniekkaa, sellaista ylevää ja täysin soveliasta lajia kuten esimerkiksi Schiller. Yksi suunnitelma hävitti toisen; ja viimeksi tullut otettiin vastaan aina yhtä hartaasti ja yhtä suurella vakuutuksella kuin edellinenkin. Ja lopuksi olivat kaikki haaveet valmiit syrjäytettäviksi edullisen todellisuuden tarjoutuessa. Sillä onpa omituista nähdä, miten helposti nuoret, romantiset tytöt tavallisesti luopuvat ihanteistaan, kun heidän eteensä ilmaantuu vähän ihanteen mukainen, mutta sitä varmempi tilaisuus.

Kaiken kaikkiaan oli hempeätunteinen Minna sangen rauhallinen ja kylmä luonne, niin vähän kuin hän sitä itse aavistikin. Ylimyksellisestä nimestään ja sen aatelisesta von-lisäkkeestä huolimatta oli hän pieni, saksalainen rouva-sielu, niin, jo keskellä nuoruutensa kauneinta kevättä.

Christophe ei tietysti voinut ymmärtää naissydämen monimutkaista koneistoa, — monimutkaisempaa näennäisesti kuin todellisuudessa. Hän hölmistyi usein kunnon ystävättäriensä käytöksestä; mutta hän oli niin onnellinen saadessaan heistä pitää, että hän mielellään sulki silmänsä kaikelta sellaiselta heissä, joka teki hänet rauhattomaksi tai surulliseksi, voidakseen uskoa, että häntä rakastettiin yhtä paljon kuin hän heitä rakasti. Yksi ainoa sana tai katse sai hänet hurmauksen valtaan. Hän oli moisesta usein niin järkytetty, että puhkesi kyyneliin.

Kun hän istui pöydän ääressä, rauhallisessa, pienessä salissa, jonkun askeleen päässä rouva von Kerichistä, joka ompeli lampun valossa… — (Minna luki ääneen toisella puolen pöytää; he eivät puhelleet; puoliavoimesta puutarhaovesta näkyi hiekkakäytävä kuutamossa kiiltäen; puitten latvat suhisivat ulkona hiljaa…) — silloin tunsi hän yhtäkkiä sellaisen onnen paisuttavan sydäntään, että hän ryntäsi ilman näkyvää syytä ylös tuoliltaan, heittäytyi rouva von Kerichin jalkain juureen, tarttui hänen käteensä, jossa saattoi olla neulakin, ja suuteli sitä suutelemistaan ja painoi sen nyyhkytellen huulilleen, poskiaan tai silmiään vasten. Minna kohotti katseensa kirjasta, nykähytti välinpitämättömästi olkapäitään ja nyrpisti hiukan suutaan. Rouva von Kerich katseli hymyillen isoa poikaa, joka pyöriskeli hänen jaloissaan, taputteli hänen päätänsä vapaana olevalla kädellään ja virkkoi kauniilla äänellään, ystävällisesti ja hiukan ivaavasti:

— No mitä nyt, suuri tyhmyrini, mikä teillä nyt on?

Oi, tuon äänen suloutta, oi, tätä rauhaa, tätä hiljaisuutta, tätä hienostunutta ilmapiiriä, jossa ei tarvinnut kärsiä huutoja, ei tuuppimisia, ei raakuutta; tätä keidasta keskellä katkeraa elämää, lumottua maailmaa, joka aukesi Christophelle jumalaisia runoilijoita luettaessa, — sankarihohdetta, joka kultasi heijastuksellaan kaikki esineet ja olennot! Goethe, Schiller, Shakespeare, voiman, tuskan ja rakkauden ehtymättömät virrat!…

Minna luki kumartuneena kirjan puoleen, hiukan jännityksestä hohtavin kasvoin, raikkaalla äänellä, joka oli hiukan teeskennellyn sipattava ja koetti kohota itsetietoisen mahtavaksi lausuessa sotasankarien ja kuninkaitten nimiä. Joskus otti rouva von Kerich itse kirjan käteensä; hän antoi silloin traagillisille tapahtumille koko olentonsa älykkään ja hellän sulon; mutta enimmäkseen hän vaan kuunteli, kenottaen mukavasti nojatuolissaan, iankaikkinen käsityö helmassa; hän hymyili omille ajatuksilleen; — sillä hän löysi aina itsensä kaikkien runoelmain pohjalla.

Myöskin Christophe oli koettanut lukea ääneen, mutta siitä yrityksestä täytyi hänen luopua: hän katkoi lauselmat pilalle, sekautui sanoissa, hyppäsi yli välimerkkien, ei näyttänyt ymmärtävän mitään, ja heltyi niin, että hänen täytyi keskeyttää pateettisissa paikoissa, koska hän tunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Silloin heitti hän suutuksissaan kirjan käsistään pöydälle; ja hänen ystävättärensä nauroivat hänelle niin, että raikui… Kuinka hän heitä rakasti! Alinomaa kuljetti hän heidän kuvaansa sielussaan, ja heidän muotonsa yhtyi Shakespearen ja Goethen runoelmain henkilöihin. Hän tuskin eroitti niitä toisistaan. Jokin runoilijain kaunis ajatus, joka varisti hänen olemustaan intohimoisesti, sen juuriin saakka, ei eronnut sittemmin, vanhempana hänen sitä kuullessaan niistä rakkaista huulista, joiden hän oli kuullut lausuvan sen ensi kertaa. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin ei hän saattanut lukea tai nähdä näyteltävän Egmontia tai Romeota tuntematta eräiden niiden säkeiden kajahtaessa sielunsa pohjalta nousevan muiston juuri näistä kertomistamme ajoista, näiden iltojen onnen haaveista; ei, jälleen hän näki silloin edessään rouva von Kerichin ja Minnan rakkaat kasvot.

Christophe katseli niitä kasvoja tuntikausia, silloin, kun he lukivat, — katseli niitä öisinkin, unelmoidessaan valveillaan vuoteessaan, silmät auki, — päivin haaveksien orkesterissa nuottitelineittensä ääressä, soittaen konemaisesti, silmät puoliummessa. Hän jumaloi heitä kumpaakin puhtain tuntein; ja kun hän ei tuntenut rakkautta, niin hän luuli nyt olevansa rakastunut. Mutta hän ei oikein tiennyt, kumpaanko, äitiin vai tyttäreen. Hän tutki itseään vakavasti, mutta ei voinut ratkaista, kumpaisen valita. Kuitenkin näytti hänestä välttämättömältä kaikin mokomin päättää, ja hän oli lopulta taipuisampi hyväksymään rouva von Kerichin. Ja kas vaan, heti, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, hän huomasi, että hän rakastikin juuri häntä. Hän rakasti hänen älykkäitä silmiään, hänen puoliavoimen suunsa hajamielistä hymyä, hänen vielä nuorekkaan tasaista otsaansa, hänen hienoa ja pehmeää tukkaansa, jossa oli jakaus toisella ohimolla, hänen verhottua ääntään, hänen pikku ryiskelyään, hänen äidillisiä käsiään, hienostuneita liikkeitään, ja hänen tuntematonta sieluaan. Hän värisi autuudesta, kun hän istui hänen vieressään ja rouva von Kerich selitti hänelle ystävällisesti jotain luettavaa kohtaa, jota hän ei ymmärtänyt: rouva von Kerich nojasi kättään Christophen olkapäähän; Christophe tunsi hänen sormiensa lämmön, hänen hengityksensä poskillaan, hänen ruumiinsa suloisen tuoksun; hän kuunteli hurmauksen vallassa, eikä ymmärtänyt selityksistä mitään. Opettaja huomasi sen, hän käski Christophea toistamaan, mitä oli hänelle sanonut: Christophe oli vaiti; rouva von Kerich oli suuttuvinaan, hän painoi Christophen nenän kirjaan ja sanoi, ettei Christophesta tule koskaan muuta kuin pikku aasi. Siihen vastasi Christophe, että se on hänestä yhdentekevää, jos hän vain saa olla hänen pikku aasinsa, jos hän ei vain karkoita aasia luotansa pois. Rouva von Kerich oli epäröivinään, suostuako anomukseen; mutta viimein hän sanoi, että vaikka Christophe olikin paha, pieni aasi, sangen tyhmä aasi, niin ehkäpä hän hänet kuitenkin pitää, — ehkäpä hän rakastaakin aasia, — vaikkei hänestä tosiaan ole mihinkään; sillä ehdolla vain, että hän on heti kiltti. Sitten he nauroivat molemmat, ja Christophe kylpi autuudessa.

Kun Christophe oli huomannut, että hän rakasti rouva von Kerichiä, vieroittui hän vähitellen Minnasta. Häntä alkoi tytön kylmyys ärsyttää; ja kun hän näki hänet alinomaa ja tuli siten rohkeammaksi ja viimein uskalsi esiintyä vapaan luonteensa mukaisesti, niin ei hän salannutkaan Minnalta tyytymättömyyttään. Minna pisteli häntä mielellään, ja Christophe antoi tuimia vastauksia. He kiusoittelivat toisiaan alinomaa, ja rouva von Kerich nauroi vaan heille. Christophe, joka ei päässyt yläkynteen näissä sanakahakoissa, lähti talosta usein niin vimmoissaan, että luuli oikein vihaavansa Minnaa; ja hän kuvitteli itselleen palaavansa hänen lähelleen takaisin ainoastaan rouva von Kerichin tähden.

Christophe opetti Minnalle yhä edelleen pianonsoittoa. Kaksi kertaa viikossa, kello yhdeksästä kymmeneen aamulla, hän piti huolta tytön skaalaharjoituksista. Huone, jossa he silloin oleskelivat, oli Minnan studio. Omituinen työhuone; se kuvasi huvittavan uskollisesti tuon pikku naisen aivojen hullunkurista sekamelskaa.

Pöydällä oli pieniä veistoskuvia, jotka esittivät soittavia kissoja, — kokonainen orkesteri, yksi käyttelemässä viulua, toinen selloa; ja pieni taskupeili, toiletti-esineitä ja kirjoitusneuvot, kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Hyllyllä oli mikroskoopisen pieniä suurten säveltäjäin rintakuvia: Beethoven rypistetyin kulmin, Wagner baretti päässä, — sekä Belvederen Apollo. Uunin reunalla, sammakon vieressä, joka poltti kaislapiippua, lepäsi paperinen viuhka, johon oli maalattu Bayreuthin teatteri. Kirjahyllyllä kirjoja kahdessa rivissä, sellaisia kuin: Lübke, Mommsen, Schiller, Sans famille, Jules Verne, Montaigne. Seinillä suurina valokuvina sikstiniläinen madonna ja Herkomerin tauluja: ne olivat reunustetut sinisillä ja vihreillä nauhoilla. Oli siellä myöskin näköala eräästä sveitsiläisestä hotellista, kehyksissä, jotka oli tehty hopeoiduista takiaisista; ja huoneen joka nurkassa mahdoton määrä upseerien, tenorilaulajien ja ystävättärien valokuvia, — kaikissa omistuskirjoitus, melkein kaikissa jokin runo tai ainakin jokin sellainen, jota Saksassa sanotaan runoksi. Keskellä huonetta komeili marmorijalustalla partaisen Brahmsin rintakuva; ja pianon yläpuolella heilui nuoran päässä pieniä plyyssiapinoita ja kotiljonkimuistoja.

Minna tuli tunnille aina liian myöhään, silmät yhä pöhöttyneinä unesta ja happamen näköisenä; hän tuskin ojensi kättään Christophelle, sanoi vain välinpitämättömästi hyvää päivää, asettui pianon ääreen vaiti, jäykkänä ja arvokkaana. Kun hän oli yksin, soitti hän halusta loppumattomia skaaloja; sillä se salli hänen miellyttävästi pidentää puolihorrosmaista tilaansa ja kauniita haaveitaan. Mutta Christophe pakotti hänet nyt kohdistamaan huomionsa vaikeampiin harjoituksiin; ja kostaakseen Minna soitti joskus ne tahallaan niin huonosti kuin suinkin mahdollista. Hänellä oli melkoisen hyvä korva, mutta hän ei pitänyt musiikista, — kuten monienkin saksatarten on laita. Mutta niinkuin muutkin heistä luuli hän, että hänen velvollisuutensa oli rakastaa sitä; ja hän otti siis tuntinsa melkoisen tunnontarkasti, paitsi joinakuina pirullisen ilkeyden hetkinä, jolloin hän tahtoi kiusata opettajaansa. Ja vielä enemmän raivostutti Minna jäätävällä välinpitämättömyydellään, jollainen hän ahkeroidessaankin oli. Pahinta oli, että Minna kuvitteli velvollisuudekseen olla jossakin paljon puhuvassa paikassa sielukas: hän tuli silloin sentimentaaliksi, eikä tuntenut sisässään kerrassaan mitään.

Pikku Christophe hänen vieressään ei ollut liioin kohtelias. Hän ei kehuskellut Minnaa koskaan: päin vastoin. Minna oli siitä äkeissään hänelle eikä jättänyt vastaamatta ainoaankaan opettajan huomautukseen. Hän intti vääräksi, mitä Christophe sanoikin, ja kun hän erehtyi, niin hän väitti kiven kovaan soittaneensa nuottien mukaan. Christophe suuttui ja he menivät epäkohteliaisuuksiin ja loukkauksiin.

Vaikka Minna katseli muka vain koskettimiin, niin hän seurasi syrjäsilmällä kuitenkin Christophea ja nautti hänen raivostaan. Ikävän hommansa huviksi hän keksi kaikenlaisia pieniä, joutavia kujeita, joiden tarkoituksena oli saada tunti keskeytetyksi ja Christophe pilalle hermostuneeksi. Minna oli silloin saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, että häntä olisi säälitty, hänelle tuli yskänpuuska, tai jotain tärkeää sanottavaa kamarineitsyelle. Christophe tiesi, että se oli pelkkää juonittelua; ja Minna tiesi Christophen tietävän, että se oli juonittelua. Ja se huvitti tyttöä suuresti; sillä Christophe ei voinut sanoa hänelle suoraan, mitä hän moisesta ajatteli.

Eräänä päivänä, kun hän jälleen huvitteli tällä tavoin ja ryiskeli muka nääntymäisillään, nokka kätkettynä nenäliinaan, aivan kuin hän olisi ollut siihen paikkaan tukehtua, mutta vilkuen kuitenkin salavihkaa vimmasta kiehuvaan Christopheen, sai hän päähänpiston pudottaa lattialle nenäliinansa ja pakottaa Christophea ottamaan sen ylös maasta. Christophe totteli niin epäkohteliaasti kuin mahdollista. Minna palkitsi häntä lausumalla: "Kiitos!", mutta niin ylhäisnaisen tapaan, että Christophe oli haljeta raivosta.

Tämä leikki oli Minnasta liian hauskaa hänen voidakseen olla sitä uudistamatta. Ja seuraavana päivänä hän yritti sitä taas. Christophe ei hievahtanutkaan: hänen sappensa kiehui. Minna odotti tuokion, sitten hän sanoi närkästyneellä äänellä:

— Oletteko hyvä ja otatte nenäliinani maasta? Christophe ei sitä enää sietänyt.

— Minä en ole teidän pikenttinne! huusi hän karkeasti. Nostakaa itse nenäliinanne!

Minna joutui aivan suunniltaan. Hän ponnahti rajusti ylös tuoliltaan, joka kaatui:

— Oh, tämä on jo liikaa, sanoi hän ja rämäytti raivoissaan koskettimia; ja ryntäsi vimmastuneena ulos.

Christophe odotti häntä. Minna ei tullut takaisin. Christophe häpesi käytöstään: hän tunsi olleensa kuin mikä jätkä. Mutta hän ei ollut enää jaksanut, Minna piti häntä selvästi pilkkanaan tuolla alinomaisella vastaan vääntämisellään. Christophe pelkäsi, että Minna valittaisi äidilleen ja että hänen ja rouva von Kerichin välit kylmenisivät ainaiseksi. Christophe ei tiennyt, mitä tehdä; sillä jos hän katuikin töykeyttään, niin millään ehdolla maailmassa hän ei olisi kuitenkaan pyytänyt anteeksi.

Hän tuli seuraavana päivänä takaisin, vaikka hän ajatteli, ettei Minna huolisi enää tunteja. Mutta Minna, joka oli liian ylpeä kannellakseen, Minna, jonka omatunto ei ollut aivan puhdas, tuli kuitenkin tunnilleen, mutta antoi nyt Christophen odottaa vielä viisi minuuttia kauemmin kuin tavallisesti. Ja hän meni ja asettui pianon ääreen ja istui siinä jäykkänä, kääntämättä päätään ja lausumatta sanaakaan, aivan kuin Christophea ei olisi ollut olemassa. Hän otti kuitenkin tämän tuntinsa ja kaikki muutkin sovitut tunnit, sillä hän tiesi hyvin, että Christophe oli etevä opettaja, ja että hänen täytyi oppia soittamaan kunnollisesti pianoa, jos hän aikoi käydä siitä, mitä hän luuli olevansa: — jalosyntyinen, täydellisen kasvatuksen saanut neiti.

Mutta kuinka se hänestä oli ikävää! Kuinka se heistä molemmista oli ikävää!

Eräänä sumuisena maaliskuun aamuna, jolloin pienet lumihiutaleet leijuivat kuin untuvat harmaassa ilmassa, olivat he kahden studiossa. Päivä oli tuskin vielä valjennut. Minna puolusti kuten tavallisesti lyömäänsä väärää ääntä ja väitti, että "niinhän oli nuoteissa". Vaikka Christophe tiesi hyvin, että tyttö lipakoi, kumartui hän katselemaan nuottivihkoa, nähdäkseen kysymyksessä olevan kohdan lähempää. Minna piti kättään nuottitelineillä eikä siirtänyt sitä pois. Christophen suu joutui aivan lähelle tuota kättä. Christophe koetti lukea, mutta se ei onnistunut: hän katseli jotain muuta, — jotain hentoa ja hienoa ja läpikuultavaa, niinkuin kukkasen terälehdet. Yhtäkkiä, — hän ei tiennyt, mikä hänen päähänsä pisti, hän painoi kiihkeästi huulensa tuohon pieneen käteen.

He tyrmistyivät molemmat yhtä paljon. Christophe kavahti takaperin, Minna veti kätensä pois — he punastuivat molemmat. He eivät virkkaneet sanaakaan, he eivät katsoneet toisiinsa. Lyhyen ja nolon vaitiolon jälkeen ryhtyi Minna uudestaan soittamaan; hän oli järkyksissään: hänen povensa kohoili hiljaa, aivan kuin hänellä olisi ollut hengenahdistus; hän löi yhden väärän nuotin toisensa jälkeen. Christophe ei huomannut sitä: hän oli vielä enemmän tyrmistynyt kuin Minna; hänen ohimosuonensa jyskyttivät; hän ei kuullut mitään, ei tiennyt, mitä Minna soitti, ja saadakseen vaikenemisen loppumaan teki hän käheällä äänellä joitakin huomautuksia ristiin rastiin. Hän luuli olevansa Minnaan nähden lopullisesti tuhon oma. Hän oli aivan murtunut teostaan, hän tuomitsi sen järjettömäksi ja moukkamaiseksi. Kun tunti loppui, lähti hän Minnan luota katsomatta häneen ja hyvästelemättä. Mutta Minna ei ollut hänelle ollenkaan vihainen. Hän ei enää ajatellut, että Christophe oli huonosti kasvatettu; ja se että hän teki äsken soittaessaan niin paljon virheitä, johtui siitä, ettei hän koko aikana voinut olla katselematta salaa Christopheen, kummastuneen uteliaana ja, — nyt ensi kertaa, — suopeasti.

Kun Minna jäi yksin, ei hän lähtenyt äitinsä luokse niinkuin muina päivinä, vaan sulkeutui kamariinsa ja alkoi aprikoida tätä merkillistä tapausta. Hän istui kyynärpää pöytää vasten kuvastimensa edessä. Hänen silmänsä näyttivät hänestä lempeiltä ja loistavilta. Hän puri hiljaa huuliaan, koettaen palauttaa kaikki muistiinsa. Ja katsellen mielihyvällä pieniä, sieviä kasvojaan, eli hän jälleen koko äskeisen kohtauksen, ja punastui ja hymyili. Ruokapöydässä hän oli vilkas ja iloinen. Sitten hän ei tahtonut lähteä kävelemään, vaan jäi saliin suurimmaksi osaksi iltapäivää; hänellä oli ompelus käsissä, mutta hän ei tehnyt kymmentäkään pistosta, jotka eivät menneet vinoon; mutta mitä se haittasi! Siellä yhdessä kolkassa huonetta ja selin äitiinsä hän hymyili; tai halutti häntä yhtäkkiä oikaista vartaloaan, ja hän alkoi hypellä pitkin permantoa laulaen täyttä suuta. Rouva von Kerich oikein säikähti ja sanoi, että hän oli hassu. Minna heittäytyi hänen kaulaansa, kiemurrellen naurusta ja syleili äitiään niin, että oli hänet kuristaa.

Sinä iltana meni kauan ennenkuin hän asettui nukkumaan kamariinsa mentyään. Hän katseli yhä itseään kuvastimesta, koetteli muistella äskeistä asiaa, eikä ajatellut mitään, siksi, että hän oli koko päivän ajatellut samaa asiaa. Hän riisuutui hitaasti; vähän väliä hän keskeytti sen toimensa, istuutui sänkyyn, koettaen palauttaa mieleensä kuvaa Christophesta: hänelle ilmestyi silloin Christophe ihannoituna; ja nyt hän ei ollut Minnasta laisinkaan hullumpi. Hän asettui vuoteeseen ja sammutti kynttilän. Kymmenen minuutin kuluttua tuli aamullinen kohtaus yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hän purskahti nauruun. Äiti nousi hiljaa ylös ja avasi hänen ovensa, luullen, että Minna kielloista huolimatta luki vuoteessa. Hän näki Minnan loikovan aivan rauhassa, silmät avoinna yölampun himmeässä valossa.

— Mikä sinua niin huvittaa? kysyi rouva von Kerich.

— Ei mikään, vastasi Minna vakavana.

— Oletpa sinä miekkonen, kun sinulla on niin hauska omassa seurassasi.
Mutta nyt täytyy sinun jo nukkua.

— Kyllä äiti, vastasi Minna taipuisasti.

Ja hän alkoi puolestaan toruskella:

— Menehän nyt vaan pois! Mene pois!

Kunnes ovi sulkeutui ja hän saattoi rauhassa nauttia unelmistaan. Hän vaipui miellyttävään horrokseen. Juuri nukkumaisillaan hätkähti hän ilosta:

— Hän rakastaa minua… Miten onnellinen olen! Miten hän on kiltti, kun rakastaa minua!… Minä rakastan häntä niin!

Minna halasi pielustansa ja nukahti viimein.

Kun lapset seuraavan kerran kohtasivat toisensa, niin Christophe hämmästyi, miten rakastettava Minna oli. Minna toivotti hänelle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, miten hän voi, hyvin lempeällä äänellä; ja hän asettui pianon ääreen kiltin ja vaatimattoman näköisenä; hän oli siivo kuin enkeli. Kaikki koulutytön ilkeät kujeet olivat haihtuneet; ja hän kuunteli hartaasti Christophen huomautuksia, tunnusti, että ne olivat oikeita, huudahti itsekin kauhusta, kun teki virheen, ja koetti kaikin mokomin sitä korjata. Christophe ei ymmärtänyt tästä mitään. Sangen lyhyessä ajassa Minna edistyi hämmästyttävästi. Hän ei ainoastaan soittanut paremmin, hän rakasti musiikkia. Niin vähän kuin Christophe olikin taipuvainen imarteluun, hänen täytyi nyt Minnaa kiitellä. Minna punastui ilosta ja loi Christopheen kiitollisuudesta kostean katseen. Hän pukeutui Christophea ajatellen; hän koristi itseänsä valitun hienovärisillä nauhoilla; hän soi Christophelle hymyjä ja riutuvia silmäyksiä, jotka huolestuttivat Christophea, jotka kiihdyttivät häntä, jotka järistivät häntä sielun syvyyteen saakka. Nyt koetti Minna puolestaan päästä puheisiin; mutta hänen puhuttavansa olivat kaikkea muuta kuin lapsellisia: hän puhui vakavasti ja lausui suurten runoilijain ajatuksia tietoviisaalla ja paljon vaativalla äänellä. Christophe ei vastannut laisinkaan; hänen oli paha olla: tämä uusi Minna, jota hän ei tuntenut, kummastutti häntä ja teki hänet rauhattomaksi.

Minna katseli aina Christophea. Hän odotti… Mitä?… Tiesikö tyttö sitä itsekään?… Hän odotti, että Christophe alkaisi uudestaan… Sitä varoi Christophe tekemästä, sillä hän oli vakuutettu, että oli silloin käyttäytynyt hölmösti; hän ei muuten näyttänyt sitä muistavankaan. Minna hermostui siitä; ja eräänä päivänä, kun Christophe istui aivan rauhassa, kunnioittavan välimatkan päässä noista vaarallisista pikku kynsistä, tuli Minna kärsimättömäksi: niin äkillisellä liikkeellä, ettei Christophe ennättänyt sitä ajatellakaan, Minna painoi itse pikku kätensä Christophen huulille. Christophe tyrmistyi, sitten hän suuttui ja häpesi. Kuitenkin hän suuteli kättä, ja sangen kiihkeästi. Minnan hillitön julkeus harmitti häntä; hän oli vähällä jättää Minnan sinne yksinään.

Mutta hän ei enää sitä voinut. Hän oli vangittu. Ajatukset kuohuivat hänen päässään: ne tuntuivat kaikki vierailta. Niinkuin laakson pohjasta nousevat usvat ne kohosivat hänen sydämensä syvyydestä. Hän hapuili ja kulki miten sattui tuon rakkauden usvan keskellä; ja mitä hän yrittikin, hän joutui aina samaan paikkaan, johonkin hämärään ja alinomaiseen päähänpiintymään, johonkin outoon ja hirvittävään Himoon, joka kiehtoi kuin liekki hyönteistä. Se oli sokeain Luonnon voimien rajua esiinkuohahtamista.

Heille tuli nyt odotuksen jakso. He tarkastelivat, kaipasivat ja pelkäsivät toisiaan. He olivat rauhattomia. Kuitenkin olivat he edelleen joskus vihollisia ja mököttivät toisilleen; mutta tuttavallisuus oli nyt heidän väliltään kadonnut: he vaikenivat. Kummallakin oli hommaa rakennella hiljaisuudessa rakkauttaan.

Rakkaudella on merkillisiä taannehtivia vaikutuksia. Samassa, kun Christophe huomasi, että hän rakasti Minnaa, huomasi hän myöskin, että hän oli rakastanut häntä aina. Kokonaista kolme kuukautta olivat he nähneet toisensa joka päivä, Christophen aavistamatta tätä rakkauttaan. Mutta koska hän tänään häntä rakasti, niin vaadittiin ehdottomasti, että hän oli rakastanut häntä ilmoisen ikänsä.

Christophen oli oikein hyvä olla siksi, että oli vihdoinkin keksinyt, ketä hän rakasti. Hän oli rakastanut niin kauan tietämättä ketä! Hän tunsi nyt ikäänkuin helpoitusta, kuten sairas, jota on kauan kiusannut yleinen, epämääräinen ja hermostuttava huono-olo, mutta joka huomaa yhtäkkiä vaivansa tarkistuvan joksikin kiivaaksi kivuksi, joka rajoittuu ainoastaan määrättyyn paikkaan. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin sellainen rakkaus, jolla ei ole määrättyä maalia: se kalvaa ja riuduttaa voimia kuin kuume. Intohimo, jonka tuntee, jännittää sielun purkautumiskohtaan saakka; se pieksää voimat loppuun, mutta silloin ainakin tietää, minkä tähden. Se on rajua liikaponnistusta, mutta ei tiedotonta raihnastumista. Kaikki on parempaa kuin tyhjyys.

Vaikka Minna oli antanut Christophelle täyden syyn uskoa, ettei hän ollut välinpitämätön häntä kohtaan, niin kiusasi Christophe kuitenkin itseään ajatuksella, että Minna halveksi häntä. Koskaan ei heillä tosin ollut selvää käsitystä toisistaan; mutta milloinkaan ei se käsitys ollut sekavampi ja väärempi kuin nykyään. Se oli kokoonhaalittuja, eriskummaisia, yhtä ainoaa jaksoa kuvitelmia, jotka eivät voineet sointua yhteen; sillä he heittäysivät toisesta äärimmäisyydestä toiseen; omistivat vuorotellen toisilleen sellaisia vikoja tai viehättäviä avuja, joita heillä ei ollut; avuja silloin, kun he olivat erillään toisistaan, vikoja, kun he olivat yhdessä. He erehtyivät kummassakin tapauksessa yhtä paljon.

He eivät tienneet itsekään, mitä he tahtoivat. Christophen rakkaus ilmeni saman hellyyden janon muodossa, joka oli polttanut häntä lapsuudesta saakka kiivaana, ehdottomana, vastinetta vaativana; hellyyden, jota hän olisi tahtonut saada toiset tuntemaan, mielisuosiolla tai väkisin. Joskus sekoittui tähän tyrannilliseen kiihkoon, joka vaati häntä uhraamaan täydellisesti itsensä ja muut, ehkä ennen kaikkea muut, — eräänlaisia karkeita ja hämäriä himonpuuskia, jotka pyörryttivät häntä ja joita hän ei ymmärtänyt. Minna oli ennen kaikkea utelias ja hurmautunut siitä, että hänellä oli nyt todellinen oma romaani, ja hän koetti saada siitä niin paljon kuin mahdollista iloa itserakkaudelleen ja haaveileville tunteilleen; hän erehtyi täydellisesti kaikesta, mitä hänen sydämessään liikkui. Suuri osa heidän rakkauttaan oli puhtaasti kirjallista; he muistivat romaaneja, joita olivat lukeneet, ja lainasivat niistä itselleen alinomaa tunteita, joita heillä ei todellisuudessa ollut.

Mutta lähestyi hetki, jolloin kaikki nuo pikku valheet, pikku itsekkyyden ilmaisut hälvenivät rakkauden jumalallisen säteilyn edessä. Päivä, lyhyt tunti, muutamia ikuisia sekunteja… Ja se oli niin odottamatonta!

He juttelivat yhdessä eräänä iltana. Salissa alkoi hiljaa hämärtää. Heidän keskustelunsa oli saanut vakavan sävyn. He puhelivat ikuisuudesta, elämästä, kuolemasta. Se oli ikäänkuin suurenmoinen kehys heidän leikittelylleen pikku intohimolla. Minna valitti yksinäisyyttään: siitä seurasi luonnollisesti vastaus, ettei Minna ollut niin yksin kuin luuli olevansa.

— Ei, äännähti Minna pudistaen pikku päätään, nuo tuollaiset ovat vain tyhjiä sanoja. Jokainen elää itseään varten, kukaan ei toisesta välitä, kukaan ei toista rakasta.

Hiljaisuus.

— Entä minä sitten? sanoi Christophe yhtäkkiä, kalpeana liikutuksesta.

Kiihkeä pikku naikkonen hypähti ylös ja tarttui hänen käsiinsä.

Ovi aukesi. He tempausivat nopeasti erilleen toisistaan. Rouva von Kerich astui sisään. Christophe oli lukevinaan innokkaasti kirjaa, joka hänellä oli nurin käsissään. Minna kumartui ompeluksensa puoleen ja pisti neulalla sormeensa.

He eivät olleet kahden enää koko sinä iltana, ja heitä peloitti jäädä kahden. Kun rouva von Kerich nousi ylös ja aikoi mennä noutamaan jotain esinettä viereisestä huoneesta, niin juoksi Minna sille asialle äitinsä puolesta, vaikka hän tavallisesti oli sangen vähän palvelevainen. Ja Christophe käytti hyväkseen hänen poistumistaan ja lähti talosta sanomatta Minnalle edes jäähyväisiä.

Seuraavana päivänä tapasivat he toisensa palaen kovasti halusta jatkaa keskeytynyttä puhelua. Mutta se ei onnistunut, joskin tilaisuutta olisi ollut. He lähtivät kävelemään rouva von Kerichin kanssa, ja he olisivat saaneet pakinoida rauhassa vaikka kymmenen kertaa, mutta Christophe ei voinut puhua; ja hän oli niin onneton että hän pysyttelihe mahdollisimman loitolla Minnasta. Viimemainittu ei ollut muka huomaavinaan hänen epäkohteliaisuuttaan. Mutta se loukkasi häntä, ja hän ilmaisi sen selvästi. Ja kun Christophe viimein pakotti itsensä sanomaan jonkun sanan, kuunteli Minna häntä jääkylmän näköisenä! Christophe uskalsi tuskin lopettaa lausettaan. Kävelyretki päättyi, aika loppui. Christophe oli lohduton, ettei hän ollut sitä oikein käyttänyt.

Meni viikko. He luulivat molemmat erehtyneensä tunteissaan. He kyselivät itseltään, eikö toissa iltana tapahtunut kohtaus ollut pelkkää unta. Minna oli katkera Christophelle. Christophe pelkäsi kohdata häntä yksin. Heidän välillään vallitsi suurempi kylmyys kuin koskaan ennen.

Sitten tuli eräs päivä. — Oli satanut koko aamun ja osan iltapuoltakin. He olivat olleet koko päivän sisällä, puhelematta, lueskellen, haukoitellen, tähystellen ulos ikkunasta; he olivat ikävystyneet ja pahalla tuulella. Kello neljän tienoissa illalla taivas selkeni. He juoksivat ulos puutarhaan. He pysähtyivät pengermälle, nojasivat kaiteeseen, katselivat sen ylitse nurmikkorinteelle, joka laskeusi loitosti rantaan. Maa höyrysi, lämmin utu nousi aurinkoa kohti; sadepisarat kimaltelivat ruohikossa; märän mullan hajuun yhtyi kukkien tuoksua; heidän ympärillään surisivat mehiläiset kultaisin siivin. He seisoivat vieretysten, he eivät katsoneet toisiinsa; he eivät jaksaneet saada loppumaan vaitioloa. Muuan mehiläinen lensi kömpelösti vesipisaroista raskasta glysiini-köynnöksen terttua vastaan ja karisti päälleen oikean vesisyöksyn. He purskahtivat yhtäaikaa nauramaan; ja kohta he tunsivat, että jöröttely loppui, että he olivat hyviä ystäviä. Kuitenkaan he eivät katselleet toisiinsa.

Yhtäkkiä tarttui Minna Christophen käteen, kääntämättä päätänsä, ja sanoi hänelle:

— Tulkaa!

Hän vei Christophen juoksujalkaa pieneen, metsittyneeseen sokkeloon, puksipuiden reunustamaa polkua pitkin, kummulle, joka oli keskellä puutarhaa. He nousivat ylös pitkin rinnettä, he olivat luikahtaa lionnutta maata kiivetessään; ja märät puut karistivat oksistaan pisarat heidän niskaansa. Kummulle pääsemäisillään Minna pysähtyi hengästyneenä.

— Odottakaa… odottakaa… sanoi hän aivan hiljaa, koettaen saada ilmaa keuhkoihinsa.

Christophe katsoi häneen. Minna katseli muualle: hän hymyili ja huohotti suu puolittain avoinna; hän puristi kovasti Christophen kättä. He tunsivat veren ponnahtelevan kämmenissään ja vapisevien sormiensa päissä. Kaikkialla ympärillä hiljaisuus. Puitten vaaleat silmikot värisivät auringon udussa; harva sade tipahteli lehdistä, hopeana helähdellen; ja ilmassa kuului pääskysten teräviä huutoja niiden liitäessä ylitse.

Minna käänsi kasvonsa Christopheen päin: se kävi salaman-nopeasti. Hän heittäytyi Christophen kaulaan, Christophe hänen syliinsä.

— Minna! Minna! Rakas!…

— Minä rakastan sinua, Christophe! Rakastan sinua!

He istuutuivat märälle puupenkille. Heidät oli läpitunkenut rakkaus, suuri, syvä, järjetön rakkaus. Kaikki muu oli kadonnut. Ei itsekkyyttä, ei sivuajatuksia, ei turhamaisuutta. Kaikki sielun sopukat oli rakkauden henkäys puhdistanut kuin tuuli. Rakastaa, rakastaa, — sitä puhuivat vain heidän nauravat ja kyyneleistä kosteat silmänsä. Tuo kylmä ja kiemaileva pikku tyttö, tuo pöyhkeä poika janosivat vain yhtä: uhrautua, antaa itsensä, kärsiä, kuolla toistensa puolesta. He eivät tunteneet enää itseään, he eivät olleet enää itseään; kaikki oli muuttunut: heidän sydämensä, heidän kasvonsa, heidän silmänsä säteilivät hyvyyttä ja liikuttavaa hellyyttä. Lyhyitä täydellisen puhtauden, kieltäymisen ja itsensä antamisen hetkiä, jotka eivät palaa enää koskaan elämässä!

Sokertelevia, juopuneita sanoja, kiihkeitä lupauksia olla toistensa aina, suudelmia ja sekavia, autuaita sanoja. Sitten huomasivat he, että oli myöhä. Ja he palasivat sisään, juoksujalkaa, pitäen toisiaan kädestä, ollen vähällä kompastua ahtailla käytävillä, törmäten puita vastaan, tuntematta mitään, sokeina ja mielettöminä ilosta.

Kun Christophe lähti Minnan luota, ei hän mennyt heti kotiinsa: hän ei olisi voinut nukkua. Hän käveli kauas kaupungin ulkopuolelle ja samoili vainioiden poikki, sattumalta, pimeässä. Ilma oli tuores, maisema tumma ja autio. Huuhkaja huhuili kaameasti jossakin. Christophe liikkui kuin unissakulkija. Hän nousi kukkulan rinnettä viinitarhojen keskelle. Kaupungin pienet, tuikkavat tulet värisivät laaksossa ja tähdet tummalla taivaalla. Hän istahti kiviaidalle tien viereen, ja yhtäkkiä tuli hänelle itkunpuuska, hän ei tiennyt, miksi. Hän oli onnellinen; ja se ilon ylenpalttisuus oli samalla sekä surua että iloa; siihen yhtyi kiitollisuus onnesta, sääli niitä kohtaan, jotka eivät olleet onnellisia, haikea ja suloinen tunne kaiken katoavaisuudesta, juovuttava halu elää. Hän itki nautinnokseen, hän nukkui sinne kesken kyyneleitään. Kun hän heräsi, alkoi päivä heikosti sarastaa. Valkeat usvat häilyivät joella ja kietoivat harsoihinsa kaupungin, jossa Minna nukkui, lopen uupuneena, sydämessään onnen riemuitseva valo.

Varhain seuraavana aamuna onnistui heidän tavata toisiaan puutarhassa; ja he vakuuttivat uudestaan, että he rakastivat toisiansa; mutta siinä ei ollut enää eilistä tiedottomuutta. Minna ikäänkuin näytteli rakastavaisen neitosen osaa; ja vaikka Christophe oli rehellisempi, oli hänelläkin oma näyteltävänsä. He puhelivat, minkälaiseksi heidän elämänsä järjestyisi. Christophe suri köyhyyttään, vähäpätöistä tointaan. Minna tekeytyi jalomieliseksi ja nautti siitä ylevyydestään. Hän sanoi, että rahat ovat hänelle yhdentekevä asia. Se olikin totta; sillä hän ei niitä tuntenut, hän ei ollut koskaan ollut niitä vailla. Christophe lupasi Minnalle, että hänestä tulisi suuri taiteilija; se oli Minnasta suurta ja kaunista, aivan kuin romaani. Ja Minna arveli velvollisuudekseen esiintyä todellisena rakastuneena. Hän lueskeli runoutta ja tuli kovin hempeätunteiseksi. Se tarttui myöskin Christopheen. Hän piti tarkkaa huolta ulkoasustaan, ja tuli naurettavaksi; hän vartioi jokaista sanaa, minkä lausui, ja oli juhlallisen tekeytyvä. Rouva von Kerich katsoi häntä naureskellen ja ihmetteli, mikä hänet oli mahtanut tehdä niin hassuksi.

Mutta heillä oli myöskin kuvaamattoman runollisia hetkiä. Ne pilkahtivat esiin heidän kalpeanlaisten päiväinsä keskeltä kuin auringon säteet usvasta. Yksi ainoa katse, liikahdus, sana, joka ei mitään merkinnyt, vaivutti heidät onnen huumaukseen; joku illalla lausuttu: "Näkemiin!" huonosti valaistuissa portaissa, toisiaan puolipimeässä etsivät ja aavistukselta löytävät silmät, toisiinsa koskevain kätten värinä, äänen värähdys, kaikki nuo vähäpätöiset pikkuseikat, kaikista niistä hekumoi muisto yöllä, kun he nukkuivat untansa, niin keveää, että kellonlyönti herätti heidät joka tunti; ja silloin heidän sydämensä lauloivat: "Hän rakastaa minua", aivankuin lempeä puron sorina.

Heitä hurmasi nyt joka asia. Kevät hymyili heille ihmeellisen suloisesti. Taivas loisti, ilmassa henki hellyys, jota he eivät ennen olleet tunteneet. Koko kaupungilla, sen punaisilla katoilla, sen vanhoilla muureilla ja mukulaisella katukivityksellä oli tuttavallinen lumovoimansa, joka liikutti Christophea. Yöllä, kaikkien muiden nukkuessa, nousi Minna vuoteestaan ja meni ikkunan ääreen, viipyi siinä kyyrysissään ja kuumemaisessa horteessa. Ja iltapuolella, kun Christophe ei ollut siellä, uneksi Minna keinutuolissa, kirja helmassa, silmät puoliummessa, riutuen autuaaseen väsymykseen; ruumis ja sielu tuntuivat leijailevan keväisessä ilmassa. Hän vietti nyt pitkät hetket pianon ääressä, soittaen niin kiihkeällä kärsivällisyydellä, että se olisi ollut muille sietämätön ponnistus, yhä vain eräitä samoja sävelmiä, jotka saivat hänet kalpeaksi ja kylmäksi liikutuksesta. Hän itki, kun hän kuunteli Schumannin sävellyksiä. Hän oli pelkkää sääliä ja hyvyyttä muita kohtaan; ja Christophe oli samanlainen kuin hän. He antoivat salavihkaa rahaa köyhille, joita kohtasivat kävellessään; ja he loivat toisiinsa sääliviä silmäyksiä: he olivat onnellisia siitä, että olivat niin hyviä.

Totta puhuen olivat he hyviä pelkästään väliajoittain. Minna huomasi yhtäkkiä, miten surullista vanhan, uskollisen Fridan elämä oli, palvelijattaren, joka oli ollut heillä Minnan äidin lapsuudesta saakka; ja Minna juoksi heti ja heittäytyi muorin kaulaan, hänen suureksi ihmeekseen, Fridan istuessa keittiössä korjaamassa liinavaatteitaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Minnaa kaksi tuntia myöhemmin puhuttelemasta Fridaa tylysti, kun vanhus ei tullut heti neidin kilauttaessa kelloa. Ja Christophe, jota riudutti rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan ja joka teki kävellessään mutkan, ettei olisi tallannut ryömivää hyönteistä, oli kylmä ja välinpitämätön omaa perhettään kohtaan. Omituisen reaktsioonin vaikutuksesta oli hän omaisilleen sitä tylympi ja kuivempi, kuta hellemmät hänen tunteensa olivat muita olennoita kohtaan: hän tuskin omaisiaan ajattelikaan; hän puhutteli heitä töykeästi, ja hänen oli ikävä nähdäkin heitä. Sekä Minnan että Christophen hyvyys ei ollut muuta kuin liiaksi kasaantunutta hellyyden tunnetta, joka kuohui puuskina yli äyräittensä ensimäisen vastaantulijan osaksi. Näiden puuskain jälkeen olivat he vielä itsekkäämpiä kuin tavallisesti; sillä heidän sielunsa täytti ainoastaan yksi ajatus, ja kaikki keskittyi siihen.

Millaisen paikan olikaan tuo tyttönen anastanut Christophen elämässä! Kuinka liikutetuksi hän tuli, kun näki Minnaa puutarhasta etsiessään kaukana hänen keveän, valkean pukunsa; — kun hän teatterissa, istuessaan jonkun askelen päässä heidän vielä tyhjistä paikoistaan, kuuli aition oven avautuvan ja tuon nauravan äänen, jonka hän tunsi niin hyvin; — kun jossakin hänelle vieraassa juttelussa mainittiin se rakas nimi von Kerich! Christophe kalpeni, hän punastui; muutamaan minuuttiin ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kohta sitten syöksähti oikea veritulva hänen ruumiiseensa, aivan kuin jokin tuntematon voima hyökäten rynnäkköön.

Tuolla yksinkertaisella ja aistillisella pikku saksattarella olivat omat varsin merkilliset leikkinsä! Hän pisti sormuksensa jauhokasaan, ja heidän oli nyt kummankin vuorostaan otettava hampaillaan se siitä jauhoamatta nenäänsä. Tai hän pujotti korpun läpi nauhan, jonka toisen pään hän antoi Christophen suuhun ja pisti toisen pään omaansa; ja sitten oli kilvalla ja nauhaa nielemällä päästävä korppua puraisemaan. Heidän kasvonsa lähenivät toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän huulensa koskettivat toistensa huuliin, he nauroivat väkinäisesti, heidän kätensä olivat jääkylmät. Christophelle tuli kiivas halu purra, tehdä jotain pahaa; ja hän ponnahti yhtäkkiä takaisin; ja Minna nauroi, väkinäisesti kuin äskenkin. He kääntyivät ja menivät kumpikin omalle taholleen; he olivat olevinaan rauhallisia ja katselivat toisiaan salavihkaa.

Näillä oudoilla leikeillä oli heihin vetovoima, joka teki heidät suorastaan levottomiksi; he halusivat niitä ja pelkäsivät niitä. Christophe alkoi niitä oikein kammota, ja hänestä oli sellainenkin häiriö, että rouva von Kerich tai joku muu istui heidän seurassaan, parempi kuin ne. Kenenkään syrjäisen läsnäolo ei voinut estää heidän rakastavain sydäntensä keskinäistä seurustelua; esteet tekivät sen vain kahta vertaa kiihkeämmäksi ja suloisemmaksi. Kaikki pikku seikat saivat silloin heidän välillään suuren arvon: jokin sana, huulten supistus, nopea silmäys, ne kaikki riittivät nostamaan heidän sisäisen elämänsä kimaltavan ja kalliin aarteen jokapäiväisen elämän arkisen verhon kätköstä. He yksin voivat sen nähdä: ainakin he niin luulivat, ja he hymyilivät toisilleen, onnellisina yhteisistä pienistä salaisuuksista. Kukaan ei olisi heidän sanojaan kuunnellessaan huomannut niissä mitään muuta kuin tavallisen kyläilyjuttelun jokapäiväisiä asioita; heille ne olivat lakkaamatonta rakkaudenlaulua. He lukivat kuin avoimesta kirjasta toistensa kasvoista pienimmätkin ajatukset; ja he olisivat voineet ne lukea vaikka silmät ummessa; sillä heidän ei tarvinnut muuta kuin kuunnella oman sydämensä sykintää, niin he saivat vastaukseksi kaiun ystävänsä sydämestä. Heidän uskonsa elämään, onneen, heihin itseensä oli ylitsekuohuva. Heidän toiveensa olivat rajattomat. He olivat rakastettuja, onnellisia; ei ollut varjoa, ei epäilystä, ei pelkoa tulevaisuudesta. Kevätpäivien ainoanlaatuista kirkasta huolettomuutta! Ei pilveä taivaalla. Niin raikas luottamus, ettei minkään luule sitä koskaan voivan lakastuttaa. Niin runsas ilo, ettei mikään jaksa sen aarteita tyhjentää. Elävätkö he? Uneksivatko he? Varmaan he uneksivat. Elämä ja heidän unensa eivät ole missään suhteessa toistensa kaltaiset. Ei missään, elleivät he itse juuri tuona lumoavana aikana ole pelkkää unta: heidän koko olemuksensa on sulanut rakkauden henkäykseen.

Ei kulunut varsin kauan, kuin rouva von Kerich huomasi heidän pikku vehkeensä, joita he pitivät hyvin ovelina, vaikka ne olivatkin melkoisen kömpelöitä. Minna aavisti sen jossakin määrin, sillä hänen äitinsä oli kerran tullut yhtäkkiä sisään, eräänä päivänä, jolloin hän puheli Christophen kanssa seisten häntä lähempänä kuin sopi; oven kolahtaessa olivat he kumpikin nopeasti rynnänneet taholleen, avuttomasti, sekaannuksissaan. Rouva von Kerich ei ollut huomaavinaan mitään. Siitä oli Minna melkein harmissaan. Hän olisi tahtonut joutua pieneen taisteluun äitinsä kanssa; se olisi ollut romantisempaa. Äiti varoi antamasta siihen tilaisuutta; hän oli liian älykäs huolestuakseen tästä asiasta tai huomauttaakseen siitä. Mutta hän puhui Minnalle aina Christophesta hiukan ivallisesti, hän laski säälimättä leikkiä hänen naurettavista puolistaan: hän luhisti hänet parilla sanalla. Rouva von Kerich ei menetellyt näin minkään laskelman nojalla, hän teki sen vaistosta, käyttäen puolustaessaan omaisuuttaan kunnon naisen luonnollista asetta. Minna voi kyllä nousta vastarintaan, mököttää ja olla nenäkäskin, koettaa väittää itsepintaisesti näitä huomioita vääriksi: ne olivat kuitenkin aivan oikeita, ja rouva von Kerich osasi julman taitavasti tytärtään arimpaan kohtaan. Christophen isot kengät, hänen ruma pukunsa, pölyinen takkinsa, hänen leveä maalaismurteensa, hänen kömpelöt kumarruksensa, epähienot naurun-rämähdyksensä, mitään sellaista ei unohdettu, joka saattoi loukata Minnan turhamaisuutta; ja kaikki oli vain pikku huomautusta, annettu ohimennen; koskaan ei se saanut minkään kuulustelun muotoa; ja kun Minna ärtyneenä kavahti kannuksilleen, niin silloin puhui rouva von Kerich aivan viattomasti jo jostakin muusta. Mutta nuoli jäi, ja Minnaan oli sattunut.

Hän alkoi katsella Christophea vähemmän kupein silmin. Christophe aavisti sen hämärästi ja kysyi häneltä rauhattomana:

— Miksikä minuun noin katsotte?

Minna vastasi:

— En miksikään.

Mutta kun Christophe joku hetki myöhemmin oli iloinen, niin Minna huomautti hänelle terävästi, että hän nauroi liian kovaäänisesti. Christophe tyrmistyi; hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen täytyisi olla varuillaan Minnan seurassa: koko hänen ilonsa turmeltui. — Tai kun Christophe jutteli hänen kanssaan aivan vapaasti, niin Minna keskeytti hänet hajamielisen näköisenä ja huomautti hänelle epäkohteliaalla tavalla jotakin hänen puvustaan, tai hän oikaisi hyökkäävän saivartelevasti hänen rahvaanomaisia sananparsia. Christophelta meni halu virkkaa enää mitään, ja joskus hän vihastuikin. Sitten hän kuvitteli noiden kiusallisten huomautusten ainoastaan todistavan, että Minna tahtoi pitää hänestä kauniisti huolta; ja Minna itsekin uskoi niin. Christophe koetti nöyrästi saada niistä hyötyä. Minna oli siitä häneen sangen vähän tyytyväinen, sillä Christophe ei hyvällä tahdollaankaan onnistunut.

Mutta Christophella ei ollut enää aikaa, — eikä myöskään Minnalla, — huomata muutosta, joka Minnassa tapahtui. Oli tullut pääsiäinen, ja Minnan piti lähteä äitinsä kanssa matkalle, sukulaistensa luokse Weimarin puolelle.

Viimeisenä viikkona ennen heidän eroaan palasi heidän ensimäisten aikainsa välittömyys. Muutamia kärsimättömyyden puuskia lukuunottamatta oli Minna Christophea kohtaan parempi kuin koskaan ennen. Lähtöpäivän edellisenä iltana kävelivät he yhdessä kauan puistossa; Minna veti Christophen salaperäisesti erään lehtimajan hämärään ja pani hänen kaulaansa pienen, hajuvedeltä tuoksuvan pussin, johon hän oli leikannut tukastaan hiuskiharan; he uudistivat ikuisen valansa, he vannoivat kirjoittavansa toisilleen joka päivä; ja he valitsivat taivaalta erään tähden, johon he katselisivat molemmat yhä yhtaikaa. Tuli tuo kohtalokas päivä. Ainekin kymmenen kertaa oli Christophe öisin yksikseen ajatellut: "Missä hän on huomenna?"; ja nyt hän sai ajatella: "Tänään siis, tänä aamuna hän on vielä täällä; tänä iltana ei hän enää ole." Christophe läksi Minnan luo jo ennen kello kahdeksaa. Minna ei ollut vielä noussut ylös. Christophe koetti kävellä puutarhassa; hän ei voinut sitä tehdä, hän tuli takaisin sisään. Eteiskäytävä oli täynnä matkalaukkuja ja kääröjä; hän istahti erään huoneen nurkkaan kuunnellen jännityksessä ovien ääniä ja permantopalkkien narinaa; hän tunsi askelet, joiden tepsutuksen hän kuuli yläkerrasta. Rouva von Kerich riensi läpi huoneen; hänen huulillaan vilahti hymy, kun hän näki Christophen, ja hän toivotti hänelle leikillisesti ja pysähtymättä hyvää huomenta. Minna tuli viimein. Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat itkettyneet; hän ei ollut nukkunut viimeisenä yönä enempää kuin nuorukainenkaan. Hän jakeli palvelijoille käskyjä, hätäisen näköisenä; hän ojensi kätensä Christophelle, puhuen samallaikaa vanhan Fridan kanssa. Hän oli jo matkapuvussa. Rouva von Kerich tuli takaisin. Naiset väittelivät keskenään jostakin hatturasiasta. Minna ei näyttänyt huomaavankaan Christophea, joka seisoi unohdettuna pianon vieressä. Hän poistui äitinsä kanssa ulos, tuli takaisin; ovella hän vielä huusi jotakin rouva von Kerichille. Hän sulki oven. He olivat kahden. Minna juoksi Christophen luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet kanssaan viereiseen pikkusaliin, jonka ikkunaluukut olivat jo suljetut. Sitten hän painoi rajusti kasvonsa Christophen kasvoja vastaan, ja syleili häntä kaikin voimin. Hän kysyi, itkien: — Lupaathan, lupaathan rakastaa aina minua? He nyyhkyttivät hiljaa ja suonenvetoisesti, koettaen estää muiden kuulemasta heidän itkuaan. He erosivat toisistaan, kun kuulivat läheneviä askeleita. Minna pyyhki silmänsä ja tekeytyi palvelijoille puhuessaan jälleen tyynen ja arvokkaan näköiseksi; mutta hänen äänensä vapisi.

Christophen onnistui varastaa nenäliina, jonka Minna oli pudottanut, hänen likainen, rypistynyt, kyyneleistä kostea nenäliinansa.

Hän saattoi ystävättäriään heidän vaunuissaan asemalle saakka. Lapsukaiset istuivat vastatusten ja uskalsivat tuskin katsahtaa toisiinsa, he pelkäsivät purskahtavansa itkuun. Heidän kätensä etsivät salaa toisiaan ja puristivat niin, että koski. Rouva von Kerich katseli heitä ovelan suopeasti eikä ollut huomaavinaan mitään.

Viimein soi lähtökello. Christophe seisoi ulkona, rautatievaunun ovella; kun juna lähti liikkeelle, alkoi hän juosta vaunun vieressä, katsomatta eteensä, törmäten rautatievirkailijoihin, silmät luotuina yhä Minnan silmiin, kunnes juna vilisti ohitse. Ja hän juoksi yhä vaan, kunnes ei enää nähnyt mitään. Silloin hän pysähtyi, aivan hengästyksissään; hän huomasi olevansa asemasillalla, keskellä vieraita ihmisiä. Hän meni kotiinsa, josta kaikki muut olivat silloin onneksi kaupungilla; ja koko aamun hän itki.

Ensi kertaa elämässään tunsi hän eron kauheaa tuskaa. Julma kidutus kaikille rakastavaisille sydämille! Maailma on kuollut, kaikki on tyhjää. Sydän rutistuu kokoon, ei voi enää hengittääkään: se on kuoleman ahdistusta, voittamatonta vaikeutta elää. Varsinkin, kun samoaa joka hetki polkuja, joita rakastettu kulki, kun kaikki esineet, jotka ihmistä ympäröivät, loihtivat alinomaa esiin armaan kuvan; kun täytyy olla siinä tutussa piirissä, jossa ennen oltiin yhdessä, kun samaan paikkaan sidottuna tahtoo itsepäisesti elää muistoissaan kadonneet onnenhetket. Silloin tuntuu kuin kuilu aukeaisi jalkain alla: siihen kumartuu katselemaan, päätä alkaa pyörryttää, on kaatumaisillaan siihen, kaatuu. Luulee näkevänsä kuoleman kasvojensa edessä. Ja näkeekin sen: ero rakastetusta on vain yksi kuoleman naamioita. Elää tuijottaen tuskakseen kalleimman katoamista, mitä sydämellä on: itse elämä katoaa, jää ainoastaan syvyys, musta tyhjyys.

Christophe kierteli katselemassa kaikkia rakkaita paikkoja, saadakseen kärsiä yhä enemmän. Rouva von Kerich oli jättänyt hänelle puutarhan avaimen, että hän olisi saanut käydä siellä heidän poissa ollessaan. Christophe palasi sinne jo samana päivänä, hän oli nääntyä siihen paikkaan tuskasta. Hänestä oli tuntunut, että hän voisi löytää sieltä edes rahdun tuota olentoa, joka oli lähtenyt: hän löysi sitä liikaakin; Minnan kuva liihoitteli kaikkialla nurmikentillä; hän luuli näkevänsä hänen tulevan vastaan jokaisesta puistokäytävän kulmauksesta: hän tiesi kyllä, ettei Minna ilmestyisi; mutta hän tahtoi lisätä kidutustaan, uskotellen sellaista mahdottomuutta, haeskellen rakkaiden muistojen jälkiä sokkeloisen pensaston poluilla, glysiini-köynnösten verhoamalla pengermällä, lehtimajan penkillä. Ja julmasti kuin pyöveli hän toisti itselleen: "Viikko sitten… kolme päivää sitten… eilen, niin, juuri eilen hän oli tässä… ja vielä tänä aamuna!…" Hän raateli sydäntään näillä ajatuksilla, kunnes hänen täytyi viimein lakata, sillä hän oli nääntyä kuoliaaksi. — Suruun sekaantui kiukku häntä itseään vastaan, että hän oli niin huonosti käyttänyt kadonneen ajan, vaikka hän olisi voinut käyttää sen toisin. Niin monta minuuttia, niin monta tuntia oli mennyt hukkaan, jolloin hänellä oli ollut autuus nähdä häntä, hengittää hänen läheisyydessään, saada virvoitusta hänen olennostaan! Ja hän oli päästänyt ajan käsistään, nauttimatta jok'ainoasta pikku hetkestä!… Ja nyt… nyt oli liian myöhäistä… Auttamatonta! Parantamatonta!

Christophe meni kotiin. Omaiset olivat hänestä vihattavia. Hän ei voinut sietää heidän kasvojaan, heidän joutavia juttujaan, samanlaisia kuin eilen, kuin aina sitä ennen, samanlaisia kuin silloinkin, jolloin hänellä oli vielä Minna. He vain elivät totuttua elämäänsä, niinkuin heidän keskuudessaan ei olisi tapahtunut tällainen onnettomuus. Eikä myöskään kaupunki näyttänyt aavistavan mitään. Ihmiset menivät töihinsä, laulaen, metelöiden, kiireissään; sirkat sirisivät, taivas hohteli. Hän vihasi niitä kaikkia, häntä tukahutti sellainen yleinen itsekkyys. Mutta hän oli itse itsekkäämpi kuin koko maailma. Millään ei ollut hänelle enää arvoa, hänessä ei ollut enää hyvyyttä. Hän ei rakastanut enää ketään.

Kului joukko surkeita päiviä. Työ otti konemaisesti hänen aikansa; mutta elämän rohkeutta ei hänellä enää ollut.

Eräänä iltana, kun hän istui pöydässä läheistensä kanssa, mykkänä ja masentuneena, kolkutti kirjeenkantaja oveen ja antoi hänelle kirjeen Hänen sydämensä tunsi sen ennenkuin hän näki käsialan. Neljä paria silmiä iskeytyi häneen hävyttömän uteliaina, odottaen, että hän lukisi kirjeen, toivoen kovasti huvia tässä alinomaisessa ikävässä yksitoikkoisuudessa. Christophe asetti kirjeen lautasensa viereen ja pakotti itsensä olemaan sitä avaamatta, väittäen välinpitämättömästi tietävänsä, mitä se sisälsi. Veljet eivät uskoneet häntä, heitä harmitti, he vaaniskelivat häntä yhä; ja hän kärsi todellista kidutusta, kunnes ateria viimeinkin loppui. Silloin vasta pääsi hän sulkeutumaan kamariinsa. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että hän oli repiä kirjeen sitä avatessaan. Hän vapisi pelosta, mitä kirjeessä olisi; mutta kun hän vilkaisi ensimäisiin sanoihin, valtasi hänet ilo.

Siinä oli muutamia sangen ystävällisiä rivejä. Minna kirjoitti hänelle salaa. Hän kutsui häntä nimellä: "Rakas Christlein"; hän sanoi, että hän oli paljon itkenyt, että hän oli katsonut tähteen joka ilta, että hän oli ollut Frankfurtissa ja se oli suuremmoinen kaupunki, siellä oli hurmaavan komeita kauppoja, mutta hän ei ollut huomannut mitään, siksi, että hän ajatteli ainoastaan Christleiniä. Minna muistutti hänelle, että hän oli vannonut olla hänelle uskollinen, eikä katsoa ainoaankaan toiseen hänen poissa ollessaan, vaan ajatella pelkästään häntä. Minna tahtoi, että Christophe tekisi työtä koko ajan, kun hän oli poissa kaupungista, että Christophesta tulisi kuuluisa, ja Minnasta silloin myöskin. Minna lopetti kysyen, muistiko Christophe pikku salia, jossa he olivat ottaneet toisiltaan jäähyväiset sinä aamuna, jolloin hän lähti, ja hän pyysi, että Christophe menisi jonakin aamuna sinne; hän vakuutti, että hän olisi sielussaan siellä ja että hän sanoisi siellä hänelle ne jäähyväiset uudestaan samalla tavalla. Minna kirjoitti alle: "ikuisesti, ikuisesti sinun!…" ja hän oli lisännyt kirjeeseen postscriptumin, jossa hän kehoitti häntä ostamaan vanhan, ruman huopahattunsa sijaan olkisen merimieshatun: — Kaikilla hienoilla herroilla täällä on sellainen: — sen piti olla paksusti punottu, nauha leveä ja sininen.

Christophe luki kirjeen neljästi ennenkuin hän kykeni ymmärtämään sen kokonaan. Hänen päätään pyörrytti, hänellä ei ollut edes voimaa olla onnellinen; hän tunsi yhtäkkiä itsensä niin väsyneeksi, että hän heittäytyi vuoteeseensa ja luki kirjeen uudestaan ja suuteli sitä vähän väliä. Hän pani sen päänaluisensa alle, ja käsi koetteli lakkaamatta, oliko se siellä. Olo tuntui hänestä kuvaamattoman hyvältä. Hän nukahti ja nukkui yhtä mittaa seuraavaan aamuun.

Elämä oli nyt siedettävämpää. Minnan uskollinen ajatus leijui hänen ympärillään. Hän ryhtyi vastaamaan hänen kirjeeseensä; mutta hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa hänelle vapaasti, hänen täytyi salata, mitä tunsi; se oli tuskallista ja vaikeaa. Hän kiusasi itseään koettaessaan kömpelösti verhota rakkauttaan juhlallisiin kohteliaisuuslauseihin, jollaiset tekivät hänet aina naurettavaksi.

Kun hän oli lähettänyt kirjeensä, alkoi hän odottaa Minnalta vastausta; hän eli pelkästään tuosta odotuksesta. Jaksaakseen olla kärsivällinen koetti hän kävellä kaupungilla, lueskella. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin Minnaa, hän toisti hänen nimeään kiihkohullun itsepintaisuudella; hän rakasti tuota nimeä niinkuin epäjumalaa; hänellä oli aina taskussa, minne hän menikin, nide Lessingin teoksia, koska siinä oli Minnan ristimänimi; ja joka päivä kiersi hän teatterista tultuaan pitkän matkaa erään ompelutavarakaupan eteen, sillä sen kyltissä olivat nuo viisi rakasta kirjainta.

Hän soimasi itseään, jos vähänkin huvitteli, vaikka Minna oli käskenyt häntä työskentelemään lakkaamatta ja tekemään Minnan kuuluisaksi. Tuon pyynnön turhamainen lapsellisuus liikutti häntä, se oli hänestä luottamuksenosoitus. Christophe päätti täyttää Minnan toivomuksen ja kirjoittaa sävellyksen, joka ei olisi Minnalle ainoastaan omistettu, vaan suorastaan pyhitetty. Eikä hän olisi tähän aikaan voinutkaan mitään muuta tehdä. Tuskin hän oli päättänyt sen, niin musikaaliset ajatukset suorastaan pursuivat hänessä esiin. Ne tulivat niinkuin vesivyöry, joka oli kuukausia kokoontunut padon sisälle ja murtautui nyt yhtäkkiä rikkoen esteet. Hän ei lähtenyt huoneestaan kokonaiseen viikkoon. Louisa kantoi ruuan hänen ovensa eteen; sillä Christophe ei antanut hänen edes tulla sisään.

Hän kirjoitti kvintetin klarinetille ja jouhisoittimille. Ensimäinen osasto oli runoa nuoruuden toiveista ja kaipuusta; viimeinen leikittelevää lemmen haaveilua, jossa pilkahteli hieman Christophen kesytöntä huumoria. Mutta koko teoksen pääosa oli sävellyksistä toinen: larghetto, jossa Christophe kuvasi kiihkeää ja viatonta pikku naista; se oli, tai sen piti olla, kuvaus Minnasta. Kukaan ei sitä olisi tuntenut häneksi, kaikkein vähimmin Minna itse; mutta tärkeintä oli, että Christophe tunsi sen itse erinomaisesti; ja hän nautti väristävää iloa kuvitellessaan anastaneensa siten rakkaansa koko olemuksen. Mikään työ ei ollut koskaan ollut hänelle helpompaa eikä onnellisempaa: se oli rakkauden ylenpalttista purkautumista, rakkauden, jota ero oli nyt häneen koonnut; ja samalla antoi kunnioitus taidetta kohtaan ja vaadittava ponnistus hallita intohimonsa ja keskittää se kauniiseen ja selvään muotoon hänelle henkisen terveyden, sielun voimain tasapainon, joka tuntui melkeinpä ruumiillisena hekumana. Korkein nautinnoista, jonka kaikki luovat taiteilijat tuntevat: luomishetkenä vapautuu täydellisesti kiihkojen ja tuskien orjuudesta; tulee vuorostaan niiden herraksi. Ja kaikki, mikä tuottaa iloa, kaikki, mikä antaa kärsimyksiä, tuntuu nyt oman tahdon vapaalta leikiltä. Ah, liian lyhyitä onnen hetkiä; sillä pian kokee jälleen entistä raskaampina todellisuuden kahleet.

Sillaikaa kuin Christophe oli työssä, ennätti hän tuskin muistaa, että Minna oli poissa: hän eli hänen kanssaan. Minna ei ollut Minnassa, hän oli nyt täysin Christophen omassa persoonassa. Mutta kun Christophe lopetti sävellyksensä, oli hän jälleen yksin, yksinäisempi kuin ennen, väsyneempi, uupunut ponnistuksesta. Hän muisti, ettei hän ollut kirjoittanut Minnalle kahteen viikkoon, ja ettei Minna ollut hänelle vastannut.

Hän kirjoitti nyt taas hänelle: ja tällä kertaa ei hän voinut tyytyä täydellisesti pakkoon, johon hän oli ensimäisessä kirjeessä alistunut. Hän moitiskeli Minnaa, leikkiä laskien, — sillä hän ei uskonut sanojaan itsekään, — että Minna oli hänet unhottanut. Hän toruskeli hänen laiskuuttaan, ja koetteli häntä hellästi ärsytellä. Herättääkseen Minnan uteliaisuutta hän puhui työstään hyvin salaperäisesti; myöskin siksi, että hän tahtoi valmistaa Minnalle hänen palatessaan yllätyksen. Hän kuvaili yksityiskohdin hattua, jonka hän oli ostanut; ja kertoi, että totellakseen pikku tyranniaan, — ja hän olikin totellut kirjeen kaikkia määräyksiä, — ei hän ollut lähtenyt enää kotoaan, vaan oli tekeytynyt sairaaksi, ettei olisi tarvinnut mennä mihinkään vieraisille. Hän ei lisännyt, että hän oli loukannut herttuaakin, siten, että oli kerran mieluisemmassa totteluinnossa suvainnut olla menemättä eräihin illatsuihin linnaan, vaikka hänet oli sinne kutsuttu. Koko kirje oli pelkkää iloista välittömyyttä ja täynnä rakastavaisille suloisia pikku salaisuuksia: hän kuvitteli, että yksin Minnalla oli niihin avain, ja luuli olevansa hyvin kekseliäs, kun käytti joka paikassa "rakkaus"-sanan asemasta sanaa "ystävyys".

Kirjeensä laadittuaan tunsi hän hetken helpoitusta: ensinnäkin siksi, että se oli saanut hänet tuntemaan jollain tavoin puhelleensa poissa olevan kanssa. Mutta varsinkin sen tähden, että hän uskoi Minnan kohta vastaavan. Hän oli siis sangen kärsivällinen ne kolmisen päivää, joiden hän oli laskenut menevän postilta kirjettä Minnalle viedessä ja tuodessa hänelle vastausta. Mutta kun neljäs päivä loppui, alkoi hänestä taas tuntua siltä kuin hän ei olisi voinut elää. Hänellä ei ollut enää tarmoa, ei mielenkiintoa mihinkään, paitsi niillä hetkillä, jolloin hän odotti postimiehen saapumista. Silloin hän suorastaan vapisi kärsimättömyydestä. Hän sai taikauskoisia päähänpistoja ja haki kaikenlaisista pikkumerkeistä, — uunissa palavien puiden rätinästä, sattumalta lausutusta sanasta, — vakuutusta, että kirje tulisi. Kun odotusaika meni turhaan, niin hän vaipui jälleen voimattomuuteen. Ei työstä, ei kävelystä puhettakaan: olemassaolon ainoa tarkoitus oli odottaa seuraavaa postia; ja häneltä vaadittiin koko tarmoa, että hän olisi jaksanut odottaa siihen saakka. Mutta kun tuli ilta eikä sinä päivänä enää ollut mitään toivon syytä, silloin masentui hän aivan; hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi enää elää huomiseen asti; ja hän istui tuntikausia pöytänsä ääressä, puhumatta, ajattelematta, vailla voimaa mennä edes nukkumaan, kunnes viimeiset tahdon tähteet johtivat hänet vuoteeseen; ja hän nukkui vaikeaa unta, nähden sekavia unia, jotka saivat hänestä yön tuntumaan iankaikkiselta.

Moinen lakkaamaton odotus muuttui viimein suorastaan ruumiilliseksi kidutukseksi, kalvavaksi taudiksi. Christophe alkoi epäillä isäänsä, veljiään, jopa postimiestäkin, että he piiloittelivat hänelle saapunutta kirjettä. Häntä kiusasivat kaikenlaiset rauhattomat luulot. Minnan uskollisuutta ei hän epäillyt hetkeäkään. Ettei Minna hänelle kirjoittanut, johtui siitä, että hän oli sairas, kuolemaisillaan, ehkäpä jo kuollut. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kolmannen kirjeen, muutamia sydäntä viiltäviä rivejä, joissa hän ei enää välittänyt estää tunteitansa näkymästä enempää kuin huoli oikeinkirjoitusvirheistäkään. Posti oli pian lähtevä; hän oli pyyhkinyt pois, tuhrannut koko sivun arkkia kääntäessään, räiskyttänyt kuorta sulkiessaan sille mustetta: ei sillä väliä! Hän ei olisi jaksanut odottaa seuraavan postin lähtöön. Hän juoksi ulos ja lykkäsi kirjeen laatikkoon, ja odotti sitten kuolemantuskissa. Seuraavana yönä näki hän Minnan ilmielävänä, mutta sairaana, kutsuvan häntä avukseen; Christophe nousi ylös, aikoi juosta, mennä jalkaisin hänen luokseen, mutta minne? Missä hän nyt oli?

Neljäntenä aamuna tuli viimein Minnalta kirje, tuskin puoli sivua, — kylmä ja jäykkä. Minna sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mistä Christophe oli saanut syyn moiseen hassuun huoleen; kertoi, että hän voi hyvin, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa, pyysi häntä olemaan vasta niin kiihtymättä ja keskeyttämään kirjevaihdon.

Christophe aivan tyrmistyi. Hän ei suinkaan epäillyt Minnan rehellisyyttä. Hän vain syytti itseään, hän ajatteli, että Minna oli täydellä oikeudella tyytymätön hänen varomattomiin ja järjettömiin kirjeisiinsä. Hän haukkui itseään hölmöksi, hän iski otsaansa nyrkeillään. Mutta tekipä hän mitä tahansa: hänen oli pakko tuntea, ettei Minna rakastanut häntä niinkuin hän Minnaa.

Sitten seuraavat päivät olivat niin harmaat, ettei niistä voi sanoa mitään. Tyhjyyttä ei saata kuvailla. Christophelta oli viety kaikki, mikä häntä kiinnitti elämään: hänen kirjeensä Minnalle. Niinpä hän olikin nyt kuin mikä kone; ja ainoa teko, joka herätti hänen harrastustaan, oli se, että hän illalla ennen levolle menoaan nyppi kuin koulupoika almanakastaan pois jälleen yhden noita loppumattoman pitkiä päiviä, jotka eroittivat hänet siitä päivästä, jolloin Minna oli palaava kaupunkiin.

Aika, jolloin rouvan ja hänen tyttärensä olisi pitänyt olla kotona, oli mennyt; heidän olisi pitänyt saapua jo viikko sitten. Christophen horrosmaista tylsyyden tilaa oli seurannut kiihkeä levottomuus. Minna oli lähtiessään luvannut ilmoittaa hänelle, minä päivänä ja millä tunnilla he palaisivat. Christophe oli joka hetki valmis rientämään heitä vastaan; ja hän aprikoi yhtä mittaa, mikä tähän myöhästymiseen oli syynä.

Eräänä iltana tuli muuan naapuri ja isoisän ystävä, verhoilija Fischer pakinoimaan hetkisen piippuaan poltellen Melchiorin kanssa, kuten usein ennenkin illallisen jälkeen. Christophe, jota kalvoi alinomainen huoli, aikoi lähteä ylös huoneeseensa, sillä nytkin hän oli odottanut turhaan postimiestä. Silloin hätkähti hän yhtäkkiä: hän kuuli Fischerin sanovan, että hänen täytyi lähteä varhain seuraavana aamuna Kerichien taloon panemaan uutimia ikkunoihin. Christophe kysyi tyrmistyneenä:

— Ovatko he sitten jo tulleet?

— Vekkuli, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin; aikaa sitten! vastasi ukko Fischer irvistellen. He tulivat toissa päivänä.

Christophe ei kuullut enää muuta; hän poistui huoneesta ja aikoi lähteä ulos. Äiti, joka oli jo jonkun aikaa pitänyt häntä silmällä, vaikkei Christophe ollut sitä huomannut, meni hänen perästään ja kysyi arasti, minne hän aikoi. Christophe ei vastannut, hän juoksi ulos. Hän kärsi hirveitä tuskia.

Hän riensi Kerichien taloon. Kello oli yhdeksän illalla. Vallasnaiset istuivat molemmat salissa, eivätkä näyttäneet kummastelevan, kun huomasivat hänet. He sanoivat hänelle hyvää iltaa. Minna, joka oli kirjoittamassa, kurotti hänelle pöydän takaa kätensä ja jatkoi kirjettään, kysellen hajamielisen näköisenä, miten hän voi. Hän pyysi sitäpaitsi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, ja oli sitten kuuntelevinaan, mitä Christophe puhui; mutta hän keskeytti nuorukaisen puheen kysyäkseen jotakin äidiltään. Christophe oli valmistanut joukon liikuttavia sanoja, kertoakseen kaikki, mitä hän oli kärsinyt heidän poissa ollessaan: nyt jaksoi hän tuskin sammaltaa muutaman sanan; kumpikaan naisista ei niistä välittänyt, eikä hän uskaltanut jatkaa: se olisi kuulunut sorasoinnulta.

Kun Minna oli lopettanut kirjeen, otti hän käsityönsä, istuutui muutaman askelen päähän Christophesta ja alkoi kertoa matkastaan. Hän tarinoi hupaisista viikoista, jotka oli viettänyt, ajeluretkistä, hovielämästä, mielenkiintoisista ylhäisistä ihmisistä; hän innostui vähitellen ja puhui paljon sellaisista tapahtumista ja henkilöistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut, mutta joiden muisto sai Minnan äidin ja hänet itsensä ilosta nauramaan. Christophe tunsi itsensä muukalaiseksi keskellä kaikkea tuota kerrottua; hän ei tiennyt, miten käyttäytyä, ja hän nauroi nolon näköisenä. Hänen silmänsä eivät lakanneet katselemasta Minnan kasvoja, ne pyysivät, ne rukoilivat yhden ainoan katseen almua. Mutta kun Minna katsoi häneen, — ja se tapahtui harvoin, sillä paremminkin hän puhui äidilleen kuin Christophelle, — niin olivat hänen silmänsä samoin kuin hänen äänensäkin ainoastaan rakastettavat ja välinpitämättömät. Varoiko Minna äitiään, vai ymmärsikö Christophe hänet väärin? Hän olisi tahtonut puhua Minnalle kahden kesken, mutta rouva von Kerich ei poistunut heidän paristaan hetkeksikään. Christophe koetti kääntää pakinan suuntaan, joka läheni häntä itseään; hän puhui töistään, suunnitelmistaan; hän aavisti hämärästi, että Minna väistyi hänestä erilleen; ja vaistomaisesti koetti hän herättää hänessä mielenkiintoa itseensä. Ja tosiaan näytti Minna kuuntelevan hyvin tarkkaavasti; hän keskeytti hänen kertomustaan pikku huudahduksilla, jotka eivät aina sopineet paikalleen, mutta joiden sävy kuitenkin ilmaisi mielenkiintoa. Mutta juuri, kun Christophe alkoi jälleen pienen lempeän hymyn huumaamana toivoa, näki hän Minnan nostavan pikku kätensä suulleen ja haukoittelevan. Christophe vaikeni heti. Minna huomasi sen, ja pyysi sievästi anteeksi, sanoen olevansa väsynyt. Christophe nousi ylös, ajatellen, että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta hänelle ei virketty mitään. Hän viivytteli hyvästejään ja odotti ainakin sanottavan, että hän olisi tervetullut takaisin huomenna: siitä ei puhettakaan. Hänen täytyi lähteä. Minna ei saattanut häntä eteiseen. Hän ojensi hänelle kätensä, — välinpitämättömänä ja kylmänä riippui se Christophen kädessä; ja Christophe erosi heistä keskellä salia.

Hän palasi kauhistunein sydämin kotiinsa. Siitä Minnasta, jonka hän oli nähnyt kaksi kuukautta sitten, hänen rakkaasta Minnastaan, siitä ei ollut enää mitään jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Mikä hänestä oli tullut? Poika-raukalle, joka ei ollut koskaan vielä kokenut sitä alinomaista vaihtelua, täydellistä katoamista, perinpohjaista uudistumista, jonka alaisia elävät olennot ovat, olennot, joista enemmistö ei ole edes sieluja, vaan sielukokoelma, jossa toiset seuraavat toisiaan, muuttuvat, sammuvat yhtämittaa, — hänelle oli suora totuus liian julma: hän ei voinut alistua sitä uskomaan. Hän karkoitti kauhuissaan mielestään sen ajatuksen ja koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli näköharhaa, että Minna oli yhä entinen. Hän päätti palata hänen luokseen heti huomisaamuna ja puhua hänen kanssaan, millä hinnalla tahansa.

Hän ei nukkunut hetkeäkään seuraavana yönä. Hän luki kaikki seinäkellon lyönnit, yhden toisensa jälkeen. Kohta päivän valjettua hän lähti maleksimaan Kerichien talon ympärillä; ja hän meni sisään niin pian kuin suinkin saattoi. Hän ei tavannut Minnaa, vaan rouva von Kerichin, joka kasteli aamuvirkkuna paraikaa karahvi kädessä verannan vieressä kasvavia kukkia. Kun hän huomasi Christophen, pääsi häneltä hiukan pilkallinen huudahdus:

— Ahaa, tekö se olette!… Te tulette oikeaan aikaan, minulla on teille hiukan puhumista. Odottakaa, odottakaa…

Rouva pistäysi sisään viedäkseen sinne karahvin ja kuivatakseen kätensä; sitten hän tuli takaisin, ja hänen huulillaan vilahti hieno hymy, kun hän näki, miten typertynyt Christophe oli: poikanen aavisti varmaankin onnettomuuden lähestyvän.

— Mennään puutarhaan, sanoi rouva, siellä saamme olla paremmin rauhassa.

Christophe seurasi rouva von Kerichiä tuohon puutarhaan, joka oli niin täynnä hänen rakkauttaan. Rouvalla ei ollut kiire puhumaan, häntä huvitti pojan mielenliikutus.

— Istutaanhan, virkkoi rouva viimein.

He asettuivat penkille, jossa Minna oli ojentanut hänelle huulensa suudeltaviksi lähtöpäivän edellisenä iltana.

— Minä uskon, että te jo tiedätte, mistä on kysymys, virkkoi rouva von Kerich, tullen niin totisen näköiseksi, että Christophe tyrmistyi yhä enemmän. Minä en olisi koskaan uskonut sellaista, Christophe. Minä pidin teitä aina vakavana poikana. Minä luotin teihin täydellisesti. Minä en olisi uskonut teidän käyttävän väärin luottamustani ja koettavan panna tyttäreni päätä pyörälle. Hän oli uskottu teidän huostaanne, teidän olisi pitänyt kunnioittaa häntä, ja kunnioittaa minua, kunnioittaa itseänne.

Rouva von Kerichin äänessä oli leikillisen ivan vivahdus; — rouva ei pitänyt tätä lasten pikku haaveilua millään tavoin huolestuttavana tapauksena; — mutta Christophe ei sitä vivahdusta ymmärtänyt; hän käsitti nuo moitteet traagillisesti, niinkuin kaiken muunkin: ne repivät hänen sydäntään:

— Mutta, rouva… mutta, rouva… sammalteli hän kyyneleet silmissä. Minä en ole koskaan käyttänyt teidän luottamustanne väärin. Älkää sitä uskoko, minä rukoilen teitä… Minä en ole kunniaton mies, sen vannon teille!… Minä rakastan neiti Minnaa, rakastan häntä koko sielustani, mutta tahdon hänet vaimokseni. Rouva von Kerich hymyili.

— Ei, poika-parka, vastasi hän alentuvaisen suopeasti, pohjalla halveksinta, jonka Christophe nyt viimeinkin alkoi ymmärtää. Ei, se on mahdotonta, se on lapsetusta.

— Miksi? Miksi? kysyi Christophe.

Hän tarttui rouvaa käsiin, luuli, ettei hän puhunut vakavasti, sillä rouvan ääni oli tullut lauhkeammaksi ja oli häntä rauhoittanut. Rouva von Kerich hymyili yhä ja sanoi:

— Siksi, että…

Christophe vaati suoraa vastausta. Ja vallasnainen sanoi nyt Christophelle ivansävyisen säälivästi, — sillä rouvahan ei käsittänyt: Christophea täysin vakavasti, — ettei Christophella ollut omaisuutta, että Minna oli tottunut toisenlaisten. Christophe huudahti vastaan, että se ei haittaisi mitään, että hänestä tulee kuuluisa, rikas, että hän saa rahaa, kaikkea, mitä Minna tahtoi. Rouva von Kerich näytti epäilevältä; häntä huvitti moinen itseluottamus, ja hän pudisti päätään kieltävästi. Christophe uudisti vakuuttelunsa.

— Ei, Christophe, sanoi silloin rouva von Kerich, ei maksa vaivaa keskustella enää asiasta, se on mahdotonta. Se ei ole pelkästään rahakysymys. Paljon muuta!… Säätyrajoitus…

Hänen ei tarvinnut lopettaa. Se tunkeutui kuin oka suoraan Christophen ytimiin. Hänen silmänsä aukenivat. Hän näki nyt ivan tuossa ystävällisessä hymyssä, hän näki kylmyyden rouvan suopeassa katseessa, hän ymmärsi yhtäkkiä kaiken, joka eroitti hänet tuosta hänen edessään olevasta naisesta, jota hän oli rakastanut pojan rakkaudella, joka näytti kohdelleen häntä äidillisesti. Hän tunsi nyt, miten paljon rouvan hellyydessä oli alentuvaa ja halveksivaa. Christophe nousi ylös, kalman-kalpeana. Rouva von Kerich jatkoi selittelyään, hyväilevällä äänellään; mutta nyt oli tullut loppu; Christophe ei kuunnellut enää sanojen musiikkia, hän näki joka sanan alla tuon jalosukuisen sielun kuivuuden. Hän ei voinut vastata sanaakaan. Hän poistui. Maailma kieppui hänen silmissään.

Kamariinsa päästyään heittäytyi hän vuoteelleen ja vääntelehti vimmansa ja ylpeytensä raatelemana aivan kuin ennen pienenä. Hän puri pielustansa, hän työnsi nenäliinan suuhunsa, ettei olisi kuultu hänen huutoaan. Hän vihasi rouva von Kerichiä, hän vihasi Minnaa. Hän halveksi heitä raivon voimalla. Hänestä tuntui kuin olisi häntä lyöty korvalle, hän vapisi häpeästä, hän värisi raivosta, hänen täytyi tehdä jotain heti paikalla, hän olisi kuollut, ellei olisi kostanut.

Hän nousi, kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä järjetöntä kiehuntaa:

"Rouvani!

"Minä en tiedä, onko niinkuin te vakuutitte, että olette erehtynyt minun suhteeni. Mutta sen minä tiedän, että minä olen erehtynyt suuresti teidän suhteenne. Minä luulin, että te olisitte minun ystäviäni. Te sanoitte niin, ja te olitte sitä olevinanne, ja minä rakastin teitä niinkuin omaa henkeäni. Minä näen nyt, että se oli pelkkää valhetta, ja että hellyytenne minua kohtaan ei ollut muuta kuin petosta: te käytitte minua omaksi huviksenne, minä olin teille ajanviettona, minä olin teille musikanttina, — pikenttinä. Mutta teidän pikenttinne minä en ole! Minä en ole kenenkään pikentti.

"Te annoitte minun tylysti ymmärtää, että minulla ei ole oikeutta rakastaa teidän tytärtänne. Mikään maailmassa ei voi estää minun sydäntäni rakastamasta ketä se tahtoo, ja vaikka minä en ole jalosyntyinen kuin te, olen kuitenkin yhtä jalo kuin te. Sydän miehen aateloi: jos en olekaan kreivi, on minussa ehkä enemmän kunniaa kuin kreiveissä usein. Olipa edessäni pikentti tai kreivi, sillä hetkellä, kun hän minua herjaa, minä häntä halveksin! Minä halveksin kuin likaa jalkaini alla kaikkea, joka väittää olevansa jaloa, jos sillä ei ole sielun jaloutta.

"Hyvästi! Te ette ole tuntenut minua. Te olette pettänyt minut.
Minä inhoan teitä.

"Tämän lausuu se mies, joka kielloistanne välittämättä rakastaa
Minna-neitiä, hän, joka rakastaa häntä kuolemaansa saakka, koska
hän on minun, eikä mikään voi häntä minulta riistää."

Tuskin hän oli heittänyt tämän kirjeen laatikkoon, niin hän kauhistui, mitä oli tehnyt. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta eräät lauseet palasivat aina hänen mieleensä; kylmä hiki nousi hänen ohimoillensa, kun hän ajatteli, että rouva von Kerich luki näitä mahdottomuuksia. Ensi hetkellä piti häntä vielä hänen epätoivonsa yllä; mutta seuraavana päivänä hän jo käsitti, ettei hänen kirjeestään ollut muuta tulosta kuin että se eroittaisi hänet perinpohjin Minnasta: ja se tuntui hänestä onnettomuuksista kauheimmalta. Hän toivoi vielä, ettei rouva von Kerich, joka tunsi hänen pikaisuutensa, ottaisi tätä vakavalta kannalta, että hän tyytyisi varoittamaan häntä ankarasti, ja että, — ja kukapa tietää? — hän ehkä heltyisi hänen vilpittömän rakkautensa tähden. Hän odotti ainoastaan sanaa heittäytyäkseen rouva von Kerichin jalkain juureen, hän odotti viisi päivää. Sitten tuli kirje. Siinä sanottiin:

"Hyvä herra Krafft.

"Koska mielestänne on tapahtunut erehdys kahden puolen meidän välillämme, niin on ehdottomasti viisainta olla sellaista enää jatkamatta. Minä soimaisin itseäni, jos pakottaisin teitä pitkittämään ystävyyttä, joka on käynyt teille kiusalliseksi. Teistä lienee siis luonnollista, että meidän välimme katkeavat. Toivon, että olette löytävä toisia ystäviä, jotka osaavat antaa teille sen arvon kuin haluatte. Minä en epäile laisinkaan tulevaisuuttanne ja seuraan loitompaa suopein mielin kehitystänne musiikkiurallanne.

Parhaat tervehdykseni

Josepha von Kerich."

Katkerimmat moitteet eivät olisi olleet näin julmia. Christophe näki olevansa hukassa. Henkilölle, joka viattomasti syyttää, voi aina vastata. Mutta mitä tehdä tällaista välinpitämätöntä kohteliaisuutta, tällaista olematonta vastaan? Christophe meni aivan sekaisin. Hän ajatteli, ettei hän näkisi enää koskaan Minnaa; sitä hän ei jaksaisi sietää. Hän tunsi, miten vähänarvoinen oli kaiken maailman ylpeys pienimmänkin rakkauden rahdun rinnalla. Hän unohti koko itsetuntonsa, hän tuli raukkamaiseksi, hän kirjoitti uusia kirjeitä, joissa hän rukoili anteeksi. Ne olivat yhtä järjettömiä kuin tuo vihan puuskauskin. Vastausta ei tullut.

Ja kaikki oli lopussa.

Hän oli kuolla. Hän aikoi tappaa itsensä. Hän aikoi tappaa toisia. Hän ainakin kuvitteli, että hän sitä aikoi. Hänelle tuli murhapolton ja murhan vimma. Ei saata aavistaa, minkälainen rakkauden ja vihan tunteitten voima saattaa raivota eräiden lasten sydämissä. Se oli hänen lapsuutensa hirvittävin kriisi ja siitä tuli lapsuuden loppukohta. Se karkaisi hänen tahtonsa, mutta se olikin sen ainaiseksi murtaa.

Hän ei voinut elää enää. Hän seisoi tuntikausia ikkunaa vasten ja katseli alas pihakivitykseen; hän ajatteli, aivan niinkuin ennen pienenä ollessaan, että löytyi ainoastaan yksi keino päästä elämän kidutuksesta, jos se kasvoi liian raskaaksi kantaa. Se keino oli tuolla, hänen alapuolellaan, juuri tuossa… Hetki vain? Kukapa tietää?… Ehkä vasta monien tuntien — vuosisataisten — hirveäin kärsimysten jälkeen!… Mutta niin suuri oli hänen nuori epätoivonsa, että hänen sieluaan veti vastustamattomasti tuohon päätä pyörryttävään nieluun.

Louisa näki hänen kärsivän. Hän ei voinut tarkoin aavistaa, mikä hänellä oli; mutta hänen vaistonsa varoitti häntä hämärästi vaarasta. Hän koetti lähentyä poikaansa, ymmärtää hänen suruansa ja lohduttaa häntä. Mutta äiti-parka oli vähitellen tottunut olemaan puhumatta suoraan Christophen kanssa. Monet vuodet oli Christophe kätkenyt ajatuksensa itseensä; ja Louisalla oli liiaksi elämän aineellisia huolia, niin ettei hänellä ollut aikaa koettaa niitä aavistaa. Nyt, kun hän olisi tahtonut rientää häntä auttamaan, ei hän tiennyt, mitä tehdä. Hän kierteli Christophen ympärillä todellisessa sielun ahdistuksessa; hän olisi toivonut löytävänsä sanoja, jotka olisivat helpoittaneet hänen tuskaansa; hän ei uskaltanut puhua, sillä hän pelkäsi häntä loukkaavansa. Ja niin varovainen kuin hän olikin, hän ärsytti häntä kuitenkin, jokaisella liikkeellään, yksinpä läsnäolollaankin; sillä Louisa ei ollut liioin kekseliäs eikä kovin herkkä tunteiltaan. Ja kumminkin Christophe häntä rakasti, he rakastivat toinen toisiaan. Mutta kun vähät seikat voivat maailmassa eroittaa toisistaan henkilöt, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan koko sielustaan! Liian kovaääninen puhe, kulmikkaat liikkeet, pieni loukkaava nykäys silmäluomissa tai nenänjuuressa, tottumukset aterioidessa, kävellessä tai nauraessa, jokin ruumiillinen vastenmielisyys, jota ei vei selittää… Sanotaan, että se ei merkitse mitään; ja se on kuitenkin kokonainen maailma. Sangen usein se riittää syyksi, että äiti ja poika, veljekset tai ystävykset, jotka ovat toisilleen kovin läheisiä, jäävät silti aina vieraiksi.

Christophe ei siis löytänyt äidin hellyydessä riittävää tukea vaarallisena kautenaan, joka hänellä nyt oli. Ja muuten: mitä arvoa on toisten hellyydellä intohimon itsekkyydessä, joka ajattelee pelkästään omaa olemustaan?

Eräänä yönä, kun hänen omaisensa nukkuivat ja kun hän istui pöytänsä ääressä liikkumatta ja ajattelematta mitään, vaipuneena tuijottamaan tuohon vaaralliseen aikomukseensa, kaikui pieneltä hiljaiselta kadulta askeleita, ja naputus oveen herätti hänet yhtäkkiä synkästä horroksesta. Ulkoa kuului epäselvää äänten sorinaa. Christophe muisti, ettei isä ollut tullut vielä illalla kotiin, ja hän ajatteli vihastuen, että hänet tuotaisiin nyt sinne juovuksissa, niinkuin viime viikollakin, jolloin hänet oli löydetty keskeltä katua makaamasta. Sillä Melchior ei noudattanut enää vähintäkään kohtuutta; hän heittäytyi yhä enemmän paheen valtaan; hänen rautainen terveytensä ei vain näyttänyt vähääkään kärsivän moisista mielettömistä hurjuuksista, jotka olisivat tappaneet minkä muun miehen tahansa. Melchior söi neljän miehen ruokahalulla, joi niin, että kaatui tiedottomana maahan, jäi öiksi ulos jääkylmään sateeseen, rusikoitui pahasti tappeluissa, ja oli seuraavana päivänä taas pystyssä, meluavan iloisena kuin ennenkin, ja vaati, että kaikkien hänen ympärillään oli oltava iloisia.

Louisa oli jo noussut ylös ja meni kiireesti avaamaan; Christophe ei hievahtanut, hän tukki käsillään korviaan, päästäkseen kuulemasta Melchiorin juopunutta ääntä ja naapurien ilveileviä huomautuksia…

… Yhtäkkiä valtasi hänet selittämätön ahdistus: hän alkoi vavista, tietämättä, miksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja samassa sai sydäntäviiltävä tuskanhuuto hänet nostamaan päänsä. Hän ryntäsi ovelle…

Keskellä miesten parvea, jotka puhuivat hiljaisella äänellä, pimeässä, ainoastaan lyhdyn lekuttavan hohteen valaisemassa käytävässä, makasi paareilla ruumis, niinkuin isoisä ennen, vettä valuen ja liikkumattomana. Louisa nyyhkytti sen kaulassa. Melchior oli löydetty myllyjoesta hukkuneena.

Christophelta pääsi huuto. Koko muu maailma unohtui, kaikki toiset tuskat haipuivat tuossa tuokiossa. Hän heittäytyi isänsä ruumiille, Louisan viereen, ja he itkivät yhdessä.

Istuessaan vuoteen vieressä vartioiden Melchiorin viimeistä unta, isän, jonka kasvot olivat nyt saaneet ankaran ja juhlallisen ilmeen, tunsi Christophe kuoleman synkän rauhan tulevan sieluunsa. Hänen lapsellinen intohimonsa oli haihtunut niinkuin kuumepuuska; haudan jääkylmä henkäys oli pyyhkäissyt sen kaiken pois. Minna, hänen ylpeytensä, hänen rakkautensa, ja hän itsekin… oi, ihmiskurjuutta, miten kaikki oli vähäpätöistä tämän todellisuuden, ainoan todellisuuden rinnalla: kuoleman! Mitä maksoi vaivaa kärsiä niin paljon, kaivata niin paljon, ahertaa niin paljon, saavuttaakseen ainoastaan tämän!

Hän katseli iäksi uinahtanutta isäänsä, ja hänen sielunsa täytti ääretön sääli, hän muisti nyt hänen pienimmätkin hellyyden osoituksensa, sillä kaikkine heikkouksineen ei Melchior ollut paha, hänessä oli paljon hyvää. Hän rakasti omiaan. Hän oli rehellinen. Hänessä oli rahtu Krafftien horjumatonta kunniallisuutta, joka ei suvainnut moraali- ja kunniakysymyksissä tingintää eikä koskaan olisi hyväksynyt itsessään noita pieniä rumuuksia, joita hienoissa piireissä ei pidetä juuri vikoina. Melchior oli rohkea, ja kaikilla vaaran hetkillä asetti hän itsensä sille suorastaan nauttien alttiiksi. Jos hän oli omaksi ilokseen tuhlaavainen, oli hän sitä myöskin muille: hän ei voinut nähdä ketään suruisena; ja hän antoi vierasvaraisesti siitä, mikä oli hänen omaansa, ja siitäkin, mikä ei ollut hänen omaansa, — köyhille vaivaisille, joita jossakin kehtasi. Kaikki nämä avut muistuivat nyt Christophen mieleen: — osaksi hän keksikin ne tai ainakin niitä liioitteli. — Hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt isäänsä oikein, hänen tuntonsa soimasi, ettei hän ollut rakastanut häntä tarpeeksi. Hän näki hänet elämän lyömänä; ja hän luuli kuulevansa tuon onnettoman sielun, joka oli ollut liian heikko taisteluun ja jonka virta oli vienyt mukanaan, vaikeroivan hukkaan tuhottua elämäänsä. Hän kuuli tämän valittavan rukouksen, jonka sävy oli kerran rusentanut hänen sydäntään:

— Christophe, älä halveksi minua!

Tunnontuskat mursivat häntä. Hän heittäytyi itkien suuteleman vainajan kasvoja. Hän toisti niinkuin sillein ennenkin:

— Rakas isä, minä en halveksi sinua, minä rakastan sinua! Anna anteeksi!

Mutta valitus ei vaiennut, se kiihtyi hädäksi:

— Älkää halveksiko minua, älkää halveksiko minua!…

Ja yhtäkkiä Christophe näki makaavansa itse vainajan paikalla. Hän kuuli noiden kauheain sanain tulevan omasta suustaan, hän tunsi sydäntään painavan hyödyttömän, auttamattomasti hukatun elämän epätoivon. Ja hän ajatteli kauhuissaan: "Ah, ennen kaikki maailman kärsimykset, kaikki tuskat kuin päättyä näin."… Miten lähellä hän sitä oli ollut! Eikö hän ollut vähällä antautua kiusauksen valtaan, murskata itse elämänsä, paeta pelkurimaisesti tuskaansa? Niinkuin eivät kaikki tuskat, kaikki häpeät olisi pelkkää lapsen leikkiä suurimman kidutuksen ja rikoksen rinnalla, joka oli: pettää itsensä, kieltää vahva uskonsa, joutua halveksimaan itseään kuolemassa!

Hän näki, että elämä oli taistelu ilman lepoa ja armoa, jossa ihmisen, jossa miehen, joka tahtoo miehen nimen kantaa, täytyy taistella lakkaamatta, kokonaisia näkymättömien vihollisten sotalaumoja vastaan: luonnon saaliinhimoisia voimia, valonarkoja haluja, hämäriä ajatuksia, jotka vetävät petollisesti häntä alentamaan itsensä ja tuhoutumaan. Hän näki, että hän oli ollut langeta ansaan. Hän näki, että onni ja rakkaus ovat hetken petosta, joilla koetettiin saada sydän riisumaan aseensa ja antautumaan. Ja tuo viisitoista-vuotias pikku puritaani kuuli Jumalansa äänen:

— Käy, käy, lepäämättä koskaan.

— Mutta minne käyn, Herraa Mitä teenkin, minne menenkin, eikö loppu ole aina sama, eikö päämaali ole tuossa?

— Käykää kuolemaan, te, joiden täytyy kuolla! Käykää kärsimään, te, joiden täytyy kärsiä. Ei eletä sen tähden, että oltaisiin onnellisia. Eletään siksi, että täyttyisi Lakini. Kärsi. Kuole. Mutta ole, mitä sinun pitää olla: — Mies.