Jean-Christophe IV / Kapinoitsija

by Romain Rolland

II

HIEKKA HAUTAA

Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme näytäntöä.

Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua. Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori, ranskalainen ministeri, eräs edustaja Reichstagissa, ja samoin muuan kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita, joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa, käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta". Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla seuraava tarina:

"Insatiable vampire l'éternelle Luxure
Sur la grande Cité konvoite sa pâture."

Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä" ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin l'Aiglon, Madame Sans-Gêne ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei hänellä ollut moiseen varaa.

Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä oleva Tosca, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään, kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan, kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa esitystä.

Toisena ilmoitettiin näyteltävän Hamlet ranskalaisena käännöksenä. Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä. Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia, astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.

Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja, niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta ilosta.

— Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.

— Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä se nyt — (sinne olen juuri menossa) — tuolle idiootti Grünebaumille, isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!… Ainakin koetan keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä sama, kunhan vain saavat pääsyliput, — joskin heistä olisi ollut parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.

Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:

— Oh!… Mutta siinähän se onkin… Sitä juuri tarvitaan!…

Ja Mannheim kotkottamaan:

— Christophe, sinähän menet teatteriin?

— En.

— Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi kieltäytyä.

Christophe ei tätä ymmärtänyt.

— Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.

— Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin hänelle aitiokortin käteen.

— Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?

Mannheim vääntelehti naurusta:

— Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä, ja jatkoi:

— Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä tietää tästä mitään.

— En minä tähän voi myöntyä, — virkkoi Christophe, — kun se kerran on vasten hänen mieltään.

— Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei sinuun kuulu.

Christophe levitti auki kortin:

— Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?

— Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot. Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin sinulle lainata pari.

Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:

— Ei, aivan totta. Ota pois.

— En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei minuun enää kuulu. Hyvästi!

Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua teatteriliput kädessä.

Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla; ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön, jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton, musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan nenätysten neidin eteen:

— Eikö teillä ole paikkaa, neiti?

Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:

— Ei, herra.

— Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna.
Tahdotteko tulla kanssani sinne?

Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla. Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:

— Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti, minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. — (Ja Christophe oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua. Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.

Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta, jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin. Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin tahtonut riistää herran pilettiä.

— No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.

Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:

— No, minä tulen… Kiitoksia.

He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa, ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti, että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä, ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää, ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.

Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi, olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen näytteli Hamletia. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän luuli suorastaan näkevänsä unta…

— Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä toki ole…

Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen… mutta joka sitävastoin ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin, — ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies. (Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta, järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, — eikä nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään muuta kuin luonnoton kummitus, — niin, tehdä Hamletista kuohilas, kiero sekasikiö,… siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty heti ulos!… Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin, että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään, aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.

Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan, nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää. Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas, lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi; tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu, Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky: Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.

Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi: "Aasit!" — niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin päähän.

Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin; ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut häntä peljästyttää. — Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus: ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa — (taakseen ei hän tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti koskettaakin Christopheen.

Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli
Christophen sanovan lauhkealla äänellä:

— Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle anteeksi.

Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn, joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.

Christophe jatkoi:

— Minä en voi salata, mitä ajattelen… Mutta tämä oli liian inhoittavaa!… Tuo nainen, vanha muori!…

Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.

Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:

— Kuitenkin se oli kaunista.

Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:

— Oletteko ulkomaalainen?

— Kyllä, vastasi tyttö.

Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:

— Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:

— Niin.

— Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:

— Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:

— Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.

— Miksikä ette? kysyi toinen arasti.

— Te… te olette niin… vakava! vastasi Christophe.

(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)

— On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.

Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:

— Kummallista, että te olette ranskalainen!… Todellakin, olette samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.

Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:

— Kuinka hän on kaunis!

Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä; mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri perillä teatteriasioista.

— Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.

Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.

— Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti; se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.

Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:

— Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti nauruun:

— Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!

Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.

Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan, ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui, että hän oli muka niin heikko — (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että oikea taiteilija itkee), — ja kun hän ei tahtonut joutua naurun esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät. Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut… Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän, jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja katkeruus juovuttaa…

Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten, epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras, keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se kuuluikin seinän toiselle puolelle:

— Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?… Christophe…
Christophe mikä?… Christophe Krafft?… Sepäs on vasta nimi!

(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen tavattomasti r-kirjainta.)

— Sehän on kuin kirous…

(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)

— Onko hän nuori vai vanha?… Miellyttävä…

— No hyvä on, minä menen.

Ja hän lauloi jälleen:

— Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie…

Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi hänen eteensä.

Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista, tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla. Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa, että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi, joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen; eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät hänet ylen onnelliseksi: — (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu imarruksilla). — Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa, näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan, että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä, päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri enempää kuin mitä he näyttävät, — usein ei senkään vertaa. Mutta joka tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti, raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä, niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja". Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa typerää kateellisuutta, Jezabelin, — (sillä nimellä kutsui hän suurta näyttelijätärtä). — rettelöimisiä, — kuinka tuo suuruus ei tahtonut antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.

Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia. Christophe ehdotti Corinnelle — (se oli näyttelijättären teatterinimi) — että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.

Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin, mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:

— Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.

Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire. Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun, ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan, ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma kirous, tai karkeanlainenkin sana, — eräs hyvinkin karkea ja aivan lyhyt, jolla hän haukkui itseään. — Christophe hämmästyi, kuinka lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta, jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja julisti:

— Väliaika! kello soi!… Mennään nyt kävelemään!

Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi tunnollisena kuin ainakin: — Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte? Corinne vastasi varmasti:

— Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?

Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne huusi viereisestä huoneesta:

— Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!

Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa. Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä Tristan tai kuppi suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. — Corinne tahtoi tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi. Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:

— Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä uskonut…

Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.

Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä, koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:

— Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.

Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:

— Mikä vahinko!

— Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.

Corinne antoi Christophen selittää Lied-sävellystensä sisällön; Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa. Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki, mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä ollut sitä iloa, jonka jo ennen kuultu vaistomaisesti amatööreille, jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen vähäpätöisintä Liediä, — sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä, hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan. Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia: Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi. Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:

— Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.

— Se on väärä, vastasi Corinne.

— Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.
Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan tämän mukaista?

(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)

Mutta Corinne pudisti päätänsä:

— Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.

(Corinne vetäisi itseään korvasta.)

Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen korkeista ponnahduksista:

— Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin. Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin… (Anteeksi, ettehän te suutu?)… tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.

Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi, että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä, laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia, sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.

Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.

Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä. Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä, jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi Christopheen päin:

— Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.

Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.

— Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy hyvin. — (Hän puhui peruukistaan.) — Minä olin äsken niin onneton! Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana kuin kukaan koskaan olla saattaa.

Christophe kysyi syytä.

Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan sopinut osaan.

— Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?

— Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,
Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.

Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:

— Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän itse nauruun.

Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.

— Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän muitten osia, ei omaansa… Siinä juttelivat he niin hartaasti, että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan. Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti, ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään naista, joka oli niin "luxurieux". — Corinne katsahti häneen ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.

— Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä tavoin?

— Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se sattui aivan paikalleen.

Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari merikarhuna käsi Germania-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla, tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan. Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.

He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi, ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän muhamettilaista muezzinia. — Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön, joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:

Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön
vapaus!… Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!

Ystävättärenne!
Corinnette.

P.S. — Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!…

Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi, ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua, jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.

He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu, nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne vastasi huolimattomasti:

— En tiedä.

— Te ette syö yhdessä illallisia?

— Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa yhdessä!… Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!…

Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se
Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:

— Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!

— No, enkö minä siis ole seuraolento?

— Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa. Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia kilistämättä Seuran kanssa.

— Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin juoda samasta lasista?

— Eikö se ole veljellistä?

— Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole… ush, sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!

— Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka ajattelen samaan tapaan kuin tekin!

— Tulkaa sitten meille!

Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin; jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen. Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa, pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.

Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt niitä enempää kuin hänkään.

Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.

Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui, voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan kuin odottaen. — Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta; Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut. Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.

— Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.

Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.

Christophe ei käsittänyt mitään:

— Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?

Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi. Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle, painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin, Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat kätensä:

— Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.

— Kyllä kai, ilkeämpi monia.

Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.

— Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.

(Hän lausui: "Françouése".)

— Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.

Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja sanoi:

— Ystäviä, eikö niin?

— Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.

— Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?
Ettehän ole vihainen Françoiselle, siitä, että hän ei ole vakava?

— Ja Françoise ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä, että hän on niin tuhma?

— Juuri sentähden hänestä pidetäänkin… Hän tulee kai näkemään minua
Parisiin?

— Sen lupaan… Ja te, te kirjoitatte minulle?

— Sen minä vannon… Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.

— Kyllä, sen vannon.

— Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.

Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale, melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana, ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.

Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut. Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä, että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja, jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia. Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa, povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille, jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti hänelle, että hän voi — että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö, hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen, huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita, sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään, italialaista hymyään, — tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset: — se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan, se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä, vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. — Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.

Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna odottamassa. Juuri siinä vaunussa, — jonka viereen hänen vaununsa pysähtyi, — kolmannessa luokassa, — näki Christophe saman nuoren ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan, uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan; ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui: mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe päästänyt sisään.

Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen matalaa kiemailuaan.

— Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka nukkui viereisessä huoneessa.

Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:

— On niitä Ranskassakin sellaisia.

Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä rautatievaunussa:

— Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.

Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.

Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään vuoteessaan ja sanoi itsekseen:

— Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.

Ja hän nukahti uudestaan.

Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö, jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli uskaltanut toivoa:

— Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.

— Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. — Sinäpä olet erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen. Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, — ah, se on sellainen kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!

— Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe ällistyneenä.

— Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!… Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit ovat raivoissaan!… Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan pois.

— Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?… Erottivat minun tähteni.

— Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?

Christophe joutui aivan epätoivoon.

— Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit saisivat tietää, että…

— Että mitä? huudahti Christophe?

— Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!

— Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.

Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:

— Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati
Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:

— Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.

Christophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää heille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään sen tekemättä:

— Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.

Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään. Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.

Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä. Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella, lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti matkia maailmannaista; — muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia sanoja. — Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.

Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita — jonkinlaisen runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit; mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja, että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia omalla joutavalla roskallaan.

Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi. Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan? Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten, uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. — Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä, sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä, jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, — tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, — siitä saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.

Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. — Christophe ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.

Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta. Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu, ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin. Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija. Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi, ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista perillä.

Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten Christophelle Ifigeneian, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa. Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat — (aivan niinkuin heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) — koettivat kilpaa muokata uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, — tietysti lisänä apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko, Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa, eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, — hermosairaan, hysteerisen ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa, naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.

Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä. Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen edessään teatterissa näyteltiin.

Vasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä, että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa, ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi, että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa. Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä, sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". — Hän häpesi niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen, eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi hymyillen:

— Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?

Christophe vastasi rohkeasti:

— Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.

— Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?

— Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä ymmärsin sen toisella tavoin.

— Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä ymmärsitte.

— Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti, että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.

Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa, niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan; mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle, musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.

Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim, jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:

— Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes sen ymmärtää!

Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö; mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää vaatii? — Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa kuunnella loruja.

— Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.

Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:

— Se ei kuulu teihin!

Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. — Häntä oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa. Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.

Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.

Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.

Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin, keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin, ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä artikkelinsa, luki sen… Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi Dionysoksen toimitukseen.

Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi, sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa. Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:

— Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te olette… Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta ette ansaitse!…

Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan. Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka, että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi: olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu, jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.

Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli Ifigeneian premiääri. Siitä tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä, eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta viikkoa oli Ifigeneia ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin, ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia, joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua kuin todellista. — Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä viimeistäkin tukeaan.

Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää: (olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan, että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan, ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä, joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista. Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä. Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle; sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe tuon vapaan miehen jutteluissa — paitsi materialismia, joka ei häntä liioin viehättänyt, — saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden, eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin, joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa esimerkkejä.

Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön, vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei hänestä niin helposti päästy. — Senvuoksi vei hän kirjoituksensa tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin, jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti tunnettu.

Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella. Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista, jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja päästivät kaiken kuolleen haudastansa.

Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna. — Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut millänsäkään.

— Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.

Mutta äiti oli levoton;

— Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

— Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään tärkeää sanomista!… Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa ja säveltämään hänkin Hymniä Aegirille! Se on varma, että silloin en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei esi-isiä eikä santarmeja;… ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin enää jäljelle?"

Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen kätensä taivasta kohti:

— Älä toki sano hänelle niin!… Sinä olet hullu, aivan hullu!…

Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin nykähytti hän olkapäitään:

— Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.

Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, — eikä sekään ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään prinsessa Adelaiden, — suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.

Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa, — suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna, reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas, Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä, jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä katsellessaan.

Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: — (tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi. Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.

Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:

— Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!

Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan puuskaa. Hän änkytteli:

— Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?

Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:

— Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.

Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota kuristi. Ja viimein hän huudahti:

— Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta… Teillä ei ole oikeutta loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.

Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:

— Teidän moskaanne, hyvä herra!… Sietäisi tunkea se teidän sieraimiinne!

Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:

— Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.

— Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli kaikkien rajain!… Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä, sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!…

— Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.

— Te valehtelette! huudahti suurherttua.

— Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.

— Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää, teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun, mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä, joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa meidän olla rauhassa!

Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:

— Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä tahdon…

Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan, joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi, Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan. Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:

— Pankaa pois, pankaa pois tuo!…

Hän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti tuhkakuppia pöydän reunaan.

— Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan teidät ulos!

Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa. Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä, hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua, germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.

Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut loppua!… Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan. Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta, käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä olivat kuin murtuneet… Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea, jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta, jonnekin, olla olematta enää, missään!… — Äärettömällä vaivalla sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle, painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.

Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan. Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät kuin tulessa. — Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki kaikki sisäänsä.

Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä, niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.

Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään. Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi, vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen". Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään; selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:

— No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä.
Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.

Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään, kuinka varomaton hän oli ollut. — Yksin jäätyään muisteli hän kaikki, mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena uskonut: — (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä kirjeessä).

Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna, niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen tekemäkseen.

Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin. Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, — ja teki uuden erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että tarkoitettiin Christophea.

Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia, ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan, karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin. Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.

He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, — sitä kritiikkiä, joka tappaa.

Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen Liedinsä muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko lopetti tähän tapaan:

"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."

Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä. Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi pitänyt polttaa sekin.

Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti, aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen Kapellmeister, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan Kapellmeistereillä; häntä vaivasi — (vaikka hän siitä voikin erinomaisen hyvin) — hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan valettu teos, — jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä, jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea, joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, — luonnollisesti ainoastaan siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.

Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään. Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi, että tuo Kapellmeister oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin, että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä, jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.

Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään. Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali — ainakin permantopaikat — melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.

Ensin esitettiin Brahmsin Rapsodia altolle, mieskuorolle ja orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta Harzreise im Winter. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut. Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi, kun Rapsodian jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin, palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä suosionosoituksilla.

Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata, että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.

Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa, ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa. Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan tahtoi sitä uskoa. — Christophe koetteli vakuuttaa itselleen, että Kapellmeister huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia. Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään; hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan. Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan. Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja vakuutti, että Herr Kapellmeister huomaisi kyllä itse suorituksen viat, — sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän korahteli vihaa ja tuskaa.

— Ne kurjat, raukat!… vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi huutanut.

Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan. Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat hassunkurisella tavalla. Ainoastaan Kapellmeister seisoi järkkymättä ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.

Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). — Nyt oli yleisön sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: Bis! Muuan bassoääni alkoi eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia. Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin vuorostaan samaa. Joku huusi: "Tekijä esille!" Pitkään aikaan eivät nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.

Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi Kapellmeister järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka näkevinään — (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä); — hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin: "Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:

— Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun asti tällaista, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.

Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut. Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään. Konsertti oli loppunut.

Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.

Christophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen, saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä, joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa, että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän syöksyi pakoon.

Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu; hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse, joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä, lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti loukannut… Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä — silloin, kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet — nuo, joilla oli keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä: se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt? Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt, olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä, että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan, väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?" Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena, silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.

Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.

Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana, tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu, — laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli. Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein, kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.

— Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he — ihmiset — niin rumia?

Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:

— Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!… Kärsiä, sehän on elämää!

Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin, sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan. He eivät sietäneet häntä? — Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä. Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä, että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.

Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta. Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?

— Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat, virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!

On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt: hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä, mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää. Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.

Koska kaikki muut uomat — teatterit, konsertit, — olivat Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui. Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää. Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä, eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.

Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä, joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku Lied, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe, "uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin, olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki, jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta: joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista. Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." — Sen vuoksi antoi hän sarjalleen nimeksi: Muuan päivä. Julkaisun eri osilla oli alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön. Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia, nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.

Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi kolmisenkymmentä Liediään, — ne, joista hän piti kaikkein enimmän ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti, ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)

Nämä Liedit olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja, joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin kukat, — ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin, Tanzliedin (tanssilaulun), — sekä tyynen sankarisonetin: Itselleni (An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.

Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa, läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen Kristityn matkamiehen laulunsa säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli reunojensa hänen vienossa Kesälaulussaan.

Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi Liediensä painattamisen ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään ainoata kappaletta.

Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan, vai oliko hän laskenut väärin, — mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa, rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska, ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.

Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.

Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla; hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut vaatiakaan enempää.

Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä, millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta; hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan hänen paikallaan. — Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia laisinkaan. — Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan. Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä: hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.) Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa vaieta:

— Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka — Wagneria!

Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan: hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. — Kuka olisi arvannut muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi jo olla jotakin?

Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne. Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan; mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.

Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä, joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin hautajaiskutsusta.

Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä, eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen. Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi hänelle hiljaa:

— Täällä huvitellaan?

Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät, ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia. He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin iloitella… Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää, mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.

Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen. Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti, jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.

Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään, ottivat toisiaan kädestä; — se oli koomillista ja liikuttavaa. Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita, mutta koruttomia ja gemyytlisiä.

Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli hiukan suulasta Gemütiä, päällekirjoituksilla varustettua Gemütiä. Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään, antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla — joka oli muuten varsin kova — komeili pieni korvapielus, joka supisi ystävällisesti:

— Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (Nur ein Viertelstündchen!)

Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä ottamaan uutta lisää:

— Vielä pikku tilkka! (Noch ein Schlückchen!)

Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista.
Yksi niistä sanoi:

— Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:

— Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia.
Riittämättömyys ei kenellekään.

Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:

— Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (Ruheplätzchen für brennende Cigarren).

Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:

— Rakkaalle vieraallemme. (Für unseren lieben Gast.)

Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja nauttia aamusta".

— Morgenstund hat Gold im Mund.

Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:

— Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona. Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti melkoisen älykkäitä.

Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan, eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään. Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti. Angelika Reinhart — (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella nimellä Lili) — oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. — Hän oli kuin luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar — (kukaan ei ollut sellainen enempää kuin hän), — mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa, ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu; ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.

Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.

Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen kanssaan.

— Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän matkusti pois.

Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään toisen henkilön silmät.

Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni kotiopettajatar?

— Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.

He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat täydellisesti yhteen.

— Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki, mitä hänestä tiedätte!…

Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa. Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena. Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa. Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. — Antoinetten kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että hän kärsi siitä. — Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?

— Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.

— Ja sitten hän matkusti.

— Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?

— Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin… Zu spät! (Liian myöhäistä!)… nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.

Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:

— Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!

(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:

— Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei ilmoittanut mitään osoitetta.

— Eikä ole sitten enää kirjoittanut?

— Ei mitään.

Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan ikkunoiden.

Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin. Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi; mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa laisinkaan tuntematta.

Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia. Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen käytettäväkseen, oikea suuri aarre.

Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja, joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä oli nautittavinaan.

Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot, Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur. Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard, Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé, James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o. François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier, Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury, Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade, Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa opetettiin, että "saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki."

Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:

— Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät ole.

Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa, isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, — melkein kokonaisuudessaan: (— oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). — Lanfrey ylisteli Preussia Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla; hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870 oli ammennettu Zolan la Débâclesta. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot, Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin, lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja…"

[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:

I. Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi, tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän Johanneksen koulun johtaja. — Toinen osa, keskiluokkia varten. — 7:s painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.

II. L. Henrig ja G. F. Burguy: Ranskan kirjallisuutta; parannellut
F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, — 1904.
Braunschweig.]

Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.

Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia. Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden, koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan. Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:

"Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat."

He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti; toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus — Chamfort, Dumas vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, — vapautti hänen sieluaan; ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava ja hurja tuoksu.

Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle, kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli. Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa rauhoittui ja parpatti hellästi:

— Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!… Poika-parka, ihanko sinä joudut päästä sekaisin?…

Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:

— Sinun täytyy kuunnella tätä!

Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen; hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa tiuski vastaan:

— Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna minun maata!

Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:

— Anna minun maata!…

Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän, että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja meni hiljaa omaan kamariinsa.

Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä. Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen pikkukaupungin puolelta.

Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa, mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan, mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, — kansa, jolla ei ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun "Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), — paatoksen, komeain eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa frivooli, joka hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa, sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, — moraalisen kansan ("Siinä suhteessa, sanoo Herder, eroaa se kaikista muista kansoista"), uskollisen kansan (treues Volk… Treu, joka merkitsee: rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), — kansana valion, kuten Fichte sanoo; — niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden vertauskuvan, ylistykseen, — saksalaisen Ajatuksen, — saksalaisen Gemütin, — saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen niinkuin rotu itsekin, — Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun riemuhuutoon… "Saksa, Saksa kaikkialle!"

Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki kolme olevansa kunnon saksalaisia.

Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan. Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista, joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.

Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen Liedejä (ensimäiset kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); — hän oli levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon; hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä. Sinne tänne lähetetyt Liedit näyttivät hukkuneen huomaamatta sille tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin lohduttanut. — Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka tietää, eivätkö Christophen Liedit olleet joutuneet joidenkin maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!

Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä, kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje: liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen; se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli "Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz."

Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut. Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä sitä.

— No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.

(He sinuttelivat jo toisiaan.)

Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.

— Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.

— Mikä niin?

— Lue!

Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.

Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin aivan haltioituneita ihailunilmauksia.

— En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.

— Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?… — huusi Christophe ottaen jälleen kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. — Etkö sinä osaa lukea? Etkö näe, että hänkin on "Brahmini?"

Silloin vasta Reinhart huomasi, että Universitätsmusikdirector vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin sävellyksiin. — Christophe voihki:

— Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!… Ja tuskin hänet sain, niin siihen jo kadotin!…

Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti, olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä, jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.

Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään, virkistäytyä.

Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia. Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta. Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää. Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, — aivan merkityksettömät kohdat. — Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen, että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti. Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti nauruun:

— Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!… Sehän on minun sävellyksiäni!

Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet, mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat, että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.

Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas. Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja oli rehellisyytensä uhri.

Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen, kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna, kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan. Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!… Se pani aivan huokaisemaan. Salainen ääni kuiskasi hänelle.

— Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.

Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti hänen sielunsa! — Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää, ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli osoittanut — suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita, ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, — mikä oli pahinta kaikista, — ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä, ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle; sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia, jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin ja joihin he puolestaan luottivat. — Kuinka hän olisi uskaltanut vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään: kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden tehtävä."

Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut, että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.

Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on kauna pitkävihaista, — sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde, jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään: hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin pahinta ärsytystä.

Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.

Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis; Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.

Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä. Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen; mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:

— Eivätköhän toiset mitään tiedä?

Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää kuten ennenkin.

Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, — mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä: pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt, — niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.

Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän osaisi olla tarpeeksi älykäs. — Heti, kun rouva Reinhart punastuen alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu, että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan, että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä. Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! — Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!… Ilmoittaako kirjeistä poliisille? — Se olisi ollut samaa kuin tehdä niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista. Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.

Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui, kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!… Ja että Lili Reinhart luuli sellaista!… Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:

— Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!…

Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.

Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut Christophea tavata:

"Rouva Reinhart oli hiukan sairas… Reinhartilla oli työtä… He olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille…"

Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.

Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:

— Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.

Reinhartit itkivät. — Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se seurustelu loppui.

Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi hengittää: — lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.