III
VAPAUTUS
Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet. Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä. Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, — joka saattoi häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki katseli hänen hukkumistaan…
Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin. Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.
Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin, jossa Hassler oli Kapellmeisterin toimessa. Hän ei jaksanut odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.
Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet; mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista, joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin, omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki; ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli nero.
Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat, maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta — taantumusta joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; — he olivat ahtaan hengellisyyden ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet; sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto, pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta, kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja, voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, — muutamina harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa, piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään, — ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.
Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa, jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan, taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "ainoa suhde yleisöön, jota ei koskaan kadu, — on sota".
Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita, linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä, joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja, jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, — sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen naamoja. Erään tällaisen vankilan, — faaraoiden kuosiin rakennetun, yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, — oli arkkitehti piirtänyt:
"Taideniekka sun kaikkeutes näytä,
se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."
"Seine Welt Zeige der Künstler,
die niemals war noch jemals sein wird."
Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli kaikkein yksinkertaisimpia, — karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma lapsellinen innostuksensa ja isoisä.
Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen serva padrona, joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla, sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan. Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki oven.
Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita; ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun, ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia. Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki; tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä kaikkialla.
Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin. Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään; eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia, joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja laahustellen hitaasti jalkojaan.
Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa, jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa, työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen. Christophe toisti:
— Minulla on jo ollut kunnia… Te olette hyvyydessänne… Minä olen
Christophe Krafft…
Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut aivan leukaansa asti, ja vastasi:
— En tunne.
Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan; tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun, heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:
— Niin… Sillä tavoin sitä vanhetaan…
Sitten hän haukotteli ja jatkoi:
— … Pyydän anteeksi… Ei nukuttua… Illallisella teatterissa, viime yönä… Ja hän haukotteli uudestaan.
Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin, mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:
— Oletteko ollut kauan Berlinissä?
— Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.
— Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?
Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen, sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän.
Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.
— Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda minulle aamiaista tänään?
— Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?
— Miksikä ei? — virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle silmää. — Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.
— Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian elukka!
Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:
— Kuin menaashin elukka…
— Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.
Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.
Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella, mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää, ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa. Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.
Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan tarjoamalla:
— Kuppi lämmintä?
Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa, liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut esitetyksi uvertyyrin Hebbelin Judithiin. Hassler kuunteli hajamielisesti.
— Was? (Minkä?) kysyi hän.
Christophe toisti kappaleensa nimen.
— Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa ja korppunsa kahvikuppiin.
Ei muuta.
Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois; mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan Hassler keskeytti.
— Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, — sanoi hän ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. — Ja sitäpaitsi ei minulla ole aikaa.
Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja puoleksi vihoissaan:
— Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on kuultava.
Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:
— No… antaa siis tulla!…
Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa, pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään kuuntelemaan.
Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa. Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää. Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:
— Entä sitten, sitten!…
Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.
— Hyvä, tuo on hyvä!… (huudahti hän.) Famoosia!… Hirveän famoosia! (Schrecklich famos!)… Mutta, mitä hiittä! (murisi hän ällistyneenä), mitä tuo on?
Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin, asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan. Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan, että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:
— Mitä hemmettiä!… intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?…
Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät, hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut, melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän nautti ahnaasti.
Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen, ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe, joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.
Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään; nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan, senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.
Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi, mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään hyvyyttä. Christophe vaikeni.
Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti nykyisistä teoksistaan.
— Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee! Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?
— Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen, kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:
— Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua, saada huvinne, niinkuin muutkin… Ja te olette oikeassa…
Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen vasten hänen tahtoaankin.
Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:
— Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä ymmärtämään.
Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä, laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:
— Olen minä!
Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen, niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla koomillisesti.
— Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.
Hän ajatteli:
— Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?
Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin. Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä, mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. — Mutta Hassler ei kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti vain, että tämä loppuisi.
Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi. Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai kutsumatta häntä tulemaan takaisin.
Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut. Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina. Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, — aivan kuin hän olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen, jonka hän oli siellä kokenut.
Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia sitten oli hän sinne tullut, — sellainen valonhohde sydämessään! — Ja nyt oli kaikki sammunut.
Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin kustannuksin — vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä eräitä tunnettuja henkilöitä, — niin nyt ei hänellä enää ollut muuta ajatusta kuin päästä pois…
Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna ollut pikajuna, — (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan viimeisessä luokassa) — joten se pysähtyi usein välillä; Christophen olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan edes asemaltakaan, — synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi. Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt. Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää. Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä hankkimaan itselleen uutta tuskaa? — Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli liian myöhäistä muuttaa aikomusta.
Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. — Vihdoinkin tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut, jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.
Samaan aikaan, — noin kello kuusi illalla, — tuli Hasslerilta kirje Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:
— Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!
Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää.
Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.
Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.
Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat — kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa rintaansa, — ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain. Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa. — Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri, rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin syvyyksiin.
Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä, ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa; hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. — Hänellä ei ollut lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä kohtaan.
Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti, olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia, kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan, säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja salaperäisiä kuin muut. — Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä, joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä, joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta, joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä kaksikymmenvuotiaan.
Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti runoilijoita, — muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään Herderin ja suurten Weltbürgerien aikalainen, — kahdeksannentoista vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "että kaikista ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin", tai niinkuin Schiller: "sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan yhtä kansaa varten". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat, ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt; ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen. Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden tilaisuuden näyttää rakkauttaan! — Christophe ei saattanut aavistaa, mitä hänen Liedinsä olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä, — kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa koko hänen elämänsä.
Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa: yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa tällä kertaa olivat myöskin Christophen Liedit. Schulz oli silloin aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi. Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan, seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel, joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä; yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan. Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi. Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.
Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä. Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta 1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli Paul Gerhardtin "Christliches Wanderlied" (Kristityn vaeltajan laulu).
Hoff, o du arme Seele.
Hoff und sei urverzagt!
— — — — —
Erwarte nur die Zeit,
So wirst du schon erblicken
Die Sonn der Schönsten Freud.
Oi toivo, sielu-parka,
Ja luota, usko vain!
— — — — —
Kun aikas tullut on,
Saat nähdä ihanimman
Sä ilon auringon.
Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla… Ne eivät olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:
Auf, auf! gieb deinem Schmerze
Und Sorgen gute Nacht!
Lass fahren, was das Herze
Betrübt und traurig macht!
Nous' ylös, hyvää yötä
Suruilles lausu vain!
Suo huolen mennä myötä
Jo tuskain katkerain!
Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun, jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:
Bist du doch nicht Regente,
Der alles führen soll,
Gott sitzt im Regimente
Und führet alles wohl.
Et liekään kuninkaana,
Sua toinen johtelee,
Jumala valtiaana
maan hyvin hallitsee.
Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen Liedinsä loppukohdaksi:
Und ob gleich alle Teufel
Hier wollten widerstehn
So wird doch ohne Zweifel
Gott nicht zurücke gehn:
Was er ihm vorgenommen,
Und was er haben will,
Das muss doch endlich kommen
Zu seinem Zweck und Ziel.
Ja vaikka hornan valta
Sua kaikki vastustais,
Ei tiedä Jumalalta
Se vaaksan vertaa sais:
Hän mitä päätti kerran
Ja mitä neuvossaan
Hän tahtoo, tahto Herran
Se täyttyy aikanaan!
… silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto kuin jonkun roomalaisen Imperatorin voitonsävel.
Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:
Oih, hyvä Jumala!… Oih, hyvä Jumala!… Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:
Oih, hyvä Jumala!… Hyvä Jumala!… Ja milloin hän vähän sai henkeä sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja tyytyväisen hellästi.
Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:
— Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!… Antakaa se vihko tänne.
Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.
Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan. Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen kuoliaaksi… Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin, jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja huutanut hänelle:
— Menkää ulos!
niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään. Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni. Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan. Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja nauroi aivan kuin lapsi.
Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa. Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren, tuntemattoman ystävän sielussa.
Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen, silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea, arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat. Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä, vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun puutteensa, — joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, — loivat hänen ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse. Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää. Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen hänen erehdyksiään: — (arvostelijapiireissä sangen tavallinen menettelytapa). — Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi päiviksi, — sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän, joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä tuska.
— Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä. — Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet armottomasti häviölle! — Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain… Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.
Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen. Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; — (ja ehkäpä se tuottikin); — mutta hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä tulemaan luokseen.
Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt, etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti, kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon, niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös, meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.
Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin, joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt, viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet. Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet musiikki-iltoinaan:
— Ah, olisipa Krafft täällä!
Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat. Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika. Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.
Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä — pimeyteen, ja kysyi:
— Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?
Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:
— Krafft… Krafft tulee huomenna…
Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:
— Schulz!… Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?
Schulz toisti:
— Hän tulee huomisaamuna!…
— Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.
— Krafft! huusi Schulz.
Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.
— Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.
Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko, hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu. Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:
— Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?
— Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.
Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli. Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:
— Ah, niin hyvä, hyvä!…
Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:
— Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.
— Minä menen sinne, sanoi Schulz.
— Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.
Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan, hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti kepillään maahan ja sanoi:
— Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!…
Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.
— Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.
— Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.
Hän mietti hetken ja jatkoi:
— Hänelle täytyy sähköttää.
He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään. Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:
— Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee ensimäisellä junalla.
Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja he hokivat yhdessä:
— Se oli onnettomuus!
He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle, ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:
— Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan — — (sillä hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):
Huomenna on kaunista.
Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne, kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin, kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat, iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös. Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.
Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle, vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa. Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään, sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan, niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö Herr Universitätsmusikdirector Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty, mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.
Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta, joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.
Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia, marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter Schulzin.
Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia. Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:
— Se on hän… Ei, ei se ole hän…
Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen Liedin ensimäistä säettä: "Auf! Auf! Nous' ylös!…"
Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan. He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin, nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia sydämenasioita.
Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia. Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys. Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.
Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.
Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan; mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja onnellisina.
— Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä Liediään.
— Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.
Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan päätänsä:
— Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!
Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:
— Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.
Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.
— Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.
Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta, sairaudestaan.
— No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?
(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)
Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.
Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.
— Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.
Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, — ajatellen Schulzin silmiä:
— Niin, sillä on vielä kauniit silmät.
Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut jälleen soittaa. Lied seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa hänelle:
— Heh! Oliko tämä kaunis!… Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä? Entä tämä!… Tämä on kaikista kaunein… — Nyt minä soitan teille sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn…
Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen, että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään, että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti. Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt irroittaa paikoiltaan.
— Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.
— Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä, sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.
Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista kauhistusta.
Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi irti.
Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa. Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen. Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi, välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:
— Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena?
— Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.
Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.
— Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä. Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva yleisö!
He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä; hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut, paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi, valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut, aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan, suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen, jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa. — Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt. Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän huudahtanut:
— Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa valittivat he usein:
— Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se se osaa laulaa!
He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.
— "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai viimeistään seuraavana yönä…"
— Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.
Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.
— Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. — Mutta ette kai te nyt lähde pois?
— Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.
Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:
— Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!…
Kunz yhtyi häneen:
— Entä Pottpetschmidt!…
Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:
— Kuinka te olette hyviä!… Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?
Schulz puristi häntä kädestä.
— Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!
Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta, ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä, Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei tahtonut kauemmaksi katsoa.
Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa; hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", — ja vielä yhden, — se oli hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, — ja sitten taas, kevään maljan; — eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa, erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.
Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua, kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes Schönbuchwälderin puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.
He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he menivät ohitse, ja heidän mielestään oli Herr Professor Schulz aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan. Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, — ja mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle, haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen hartauteensa.
He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa. Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:
— Riittää!
Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli, eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla kourillaan häntä käsivarsista:
— Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä on niin kaunista, kaunista!…
Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat silmänsä tahtoivat sanoa:
— Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä rakastan sinua.
Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan. Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin, huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:
— Se on huomisen asia! Kun hän on lähtenyt pois, on minulla aikaa levätä.
Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti, että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.
Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti, ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:
— Mikä se on?
Toiset huusivat hänelle riemuissaan:
— Se on Pottpetschmidt!
Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä, hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi, kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen, kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, — hän, joka ei ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, — juuri silloin, kun Herr Kapellmeister saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä. Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain joutuisi liian myöhään… Mutta, Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!…
Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa, karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret, nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi. Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten, tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:
— Kas tuollainen hän on!… Mitäs hänestä sanotte?
Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:
— Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?
He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy! Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän ajatteli:
— Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi!
Minä en säästä sinua.
Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä ollut kuullut Liedejään laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa, mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui. Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää, kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin hyvin hänen Liediensä ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo, ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:
— Onko tuo tosiaan niin herkkä?
Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan. Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. Liedien henki valtasi sen ja se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.
Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen, sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää, ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella; soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne, jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen, ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä kuin suurimmaksi kauhukseen.
Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna ilmettä" Christophen Liedeihin; hän pisti siis oman ilmeensä Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään, ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen, ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan. Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen kuullessaankin.
Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton; Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.
Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan. Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä, pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli, miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa, minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa tavanneet, — kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi hänen voimiaan… Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille, jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia hänen työssään. — Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu; toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän rakasti.
Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään.
Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:
— Nyt minä soitan yksinomaan teille.
Hän asettui pianon ääreen ja soitti, — niinkuin hän osasi soittaa, silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:
— Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!
(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).
Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan. Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat. Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:
— Minä olen väärässä… minulla ei ole oikeutta valittaa… maailma on ollut minulle kovin hyvä…
Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, — epätietoista toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta — laatien sen itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus turvautui nuoren miehen sieluun.
He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon. Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja, jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.
Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni. Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti; hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:
— Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!
Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus. Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: Nunc dimittis… Hän nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi, liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.
Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua. Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta. Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä. Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan. Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan. Hän selitteli tosin itselleen:
— Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni. Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.
Mutta sitten hän vastasi itselleen:
— Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.
Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:
— Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen päivään!…
Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli, mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen, lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa, jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa; eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! — Vanhus tiesi puolestaan kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli Christophea jo koko ikuisuuden varalta.
Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää… Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa — onni auttaa meitä?… Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, — tai ehkä ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi, että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.
Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin juna oli lähtenyt.
Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden. Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin, Schulz hoki:
— Miten hyvä… miten hyvä, että se kesti tähän asti!…
Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti Jumalaa.
Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella, joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä. Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade; sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.
Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään erään korkean aitamuurin kulman taakse.
Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan; ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.
Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui. Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari. Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda. Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan. Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat, mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä tytön sanoja kummasteltu. — Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut. Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.
Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa. Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen monia entisiä muistoja.
— Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.
(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)
Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva. Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä. Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:
— Mistä… mistä te olette saaneet tämän?
Isäntä katsahti häneen ja vastasi:
— Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.
Christophe huudahti:
— Gottfried?
Kaikki kääntyivät ja kysyivät.
— Mistä te hänet tunnette?
Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui Christophen käteen ja toisti järkytettynä:
— Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta.
Christophe puolestaan kysyi:
— Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?
Mies vastasi:
— Hän kuoli meillä.
Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut — (viime heinäkuussa), — oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu, että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa. Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi…
— Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä toki valitan aina…
Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta — (se oli tuon sokean tytön nimi), — oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä; sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen. Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön. Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle; Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:
— Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua… Kulkeapas ja väsyttää itsensä noin!…
Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa…
Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut. Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta. Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen, ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö, rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle; mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän liikkui.) — Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista, ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, — kaunis, terve ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain tilallisen poika aikoi juuri naida, — menetti näkönsä, tapaturmasta. Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla, rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut: pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin, sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, — (senhän käsittää) — ottaa taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä; ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä, ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä, kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä, vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja puhuikin jo hiukan Gottfriedille…
— Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä. Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin. Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan levollisemmaksi. Ja kerran, — Modesta oli silloin tuolla pihalla, — kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui. Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni. Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:
— Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.
Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:
— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.
Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia, eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä päivältä… Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa, olipa se vaikka pahakin…
Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt, kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:
— Te olette hänen näköisensä.
Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen. Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut — tai ei tahtonut — Christophen ajatuksia seurata.
Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua. Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana, tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen. Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt… Christophe johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä, eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin. Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.
Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan hyvästit muille.
Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi, kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä kädestä ja sanoi:
— Tulkaa!
He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:
— Tässä se on.
He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan, jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.
— Pian on minun vuoroni.
Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan Gottfriedille.
— Tule minuun!…
Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit. Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen jokaista kirjainta. Modesta sanoi:
— Maa on suloista tänä aamuna.
Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa.
Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten.
Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät
toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin
Christophea.
He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.
Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.
— Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli opettanut hänet ne erottamaan.
— Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.
Christophen teki mieli sanoa hänelle:
— Älkää olko minulle mustasukkainen.
Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.
— Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.
Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon enemmän entistä… — (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua sanoja "silmät", tai "sokea".)
He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen. Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe kysyi hellästi:
— Oletteko ollut hyvin onneton?
Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, — (leivon viserrys kiiri taivaankantta kohti), — sanoi Christophe, että Gottfried oli tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat, kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi myöskin likemmäksi; — mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä, rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe kysyi häneltä:
— Te olette onnellinen?
Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan. Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä tehtävää…
Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.
Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä; Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän sanoi Christophelle:
— Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.
Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä Modesta.
He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä, äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.
Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen seurassaan. — Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.
— Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista, puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos hän näkisi sen sellaisena kuin se on.
Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen, mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.
Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen, idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde. Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren valtamereen. — Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen… Elämää! Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin elää kuvitelmissa… Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? — Ei, se ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, — ja sille nauraa!
Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa, Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta riistettäisiin.
Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen; ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella. Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset, että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä kaikilla hänen elämänretkillään. — Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.
Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen, niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa, että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä, kun häntä ei enää ollut. — Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee, heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. — Hän koetti kirjoittaa myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä kukaan hänelle.
Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe. Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt: hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli elettävä.
Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi: kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään Stadtgartenissa (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi — päivä päivältä himmeten — hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.
Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys, vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt, miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei jäänyt merkkiäkään.
He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, — enemmän uskonnon ja taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään: — kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta, johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään, että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan; — periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt, kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne. Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan, että "isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta päästä", ja kutsuttiin itseään nimellä: "maailman kansalainen". Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia "utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta. Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan. Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi ja hengeksi.
Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat, idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa. Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!… Ah, helposti kävi se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava taipumus on juuri alistuvaisuus.
— "Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus", sanoi Moser jo vuosisatoja sitten.
Ja M—me de Staël:
— "He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon kunnioituksen suorastaan ihailuksi."
Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta pienimpään asti; — se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella, ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, — sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä: hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä, mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin Herr Lieutenantin, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan: hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa. Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen. Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun. Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden, hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita, pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut, joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin, antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan. Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä… Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla, ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia, väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta, tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei uskota, mitä luetaan.
Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: — muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia henkiä kuin hän oli itsekin, — ei "maanpoikia", orjamaisesti turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.
Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen! Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen… Mitä tunsi hän ranskalaisista? — Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.
Hän päätti lähteä. — Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.
Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa. Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää: hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka, epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja. saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi. Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota moinen ahdas ilmakehä tukahutti.
Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon totuutta, — moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa; se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut taito saavuttavat vasta koko elämän — vuosisatojen — kestäneiden epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!
Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.
Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen. Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt sitä totena: — tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena, vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään, että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka väsynyt ja menevänsä nukkumaan.
Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:
— Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.
Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi sydän kurkussa:
— Ja mitä sitten, poikani?
Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle, niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti. Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, — (ja hänen huulensa vapisivat) —:
— Se ei ole mahdollista… Se ei ole mahdollista…
Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät. Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan. Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti. Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin, ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: — (Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). — Louisa huudahteli:
— Ei, ei, ole hiljaa!…
Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän lopetti, — (Louisa nyyhki), — sulki hän äidin kädet käsiinsä ja koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän hoki:
— Ei, ei. Minä en tahdo sitä!…
Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa, lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan. Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa, kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:
— Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?
Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:
— Rakas äiti, täytyy.
— Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy… Sinä tahdot vain minua kiusata… Sehän on hassu päähänpisto…
He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti matkavalmistuksiin.
Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena, sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle kärsimystä?… Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä tuottaisi… sen näki Christophe selvästi… Miksi oli kohtalo luonut häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?
— Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne, joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä; ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana. Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!…
Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä, — (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat), — Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui, että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa; hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan, että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa, moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi, että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.
Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan. Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset nyt vähää kallista aikaansa — niinkuin usein käy — hedelmättömään jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua, niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä; mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.
Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia nyyhkytyksiään:
— Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani, älä lähde!… Minä kuolen, jos lähdet… Minä en voi, minä en voi sitä kestää!…
Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:
— Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!
Mutta Louisa jatkoi:
— Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!…
Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:
— Mene nukkumaan, sinä vilustut.
Äiti sanoi yhä:
— Älä lähde!
Christophe vastasi, aivan hiljaa:
— Minä en lähde.
Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:
— Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?
Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:
— Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle… Jätä nyt minut, minä rukoilen!…
Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.
Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä, hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta, jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; — mutta sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä. Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:
— Lähde!
Mutta hän ei voinut.
Olisi tahtonut sanoa hänelle:
— Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.
Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa.
Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.
— Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!
Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:
— Me kuolemme yhdessä.
Louisa ei oikein uskonut:
— Onko se varma? Etkö sinä lähde?
Christophe nousi ylös:
— Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.
Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi, surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, — mikä oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä, — Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle alinomaa, miten erilaisia he olivat, — ja juuri senhän Christophe tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne ilmaista.
Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista, tai jutella helliä imettäjänasioita, — tuollaisia, jotka välttämättä pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme. Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi! Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!
Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja hellyydenpuuskia, — aivan kuin pientä lasta kohtaan —; sellainen osui Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan — aivan kuin pikku lapsi.
Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on ihminen yksin.
Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. — He eivät olisi siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy, eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla — pohjaltaan onnellisella — lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse turhaan koettivat vapautua.
Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan, tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.
Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että olisi saanut nuo ajatuksensa pois.
Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan. Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan muutaman sekunnin… (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten olemaan koko hänen elämässään!)…
Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan, ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä, jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; — hän katseli hellin silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset, hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu, unelmiinsa uupuneena.
— Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.
Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä silmillään.
— Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi kaunista ilmaa.
Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää yötä, silmillään ja päätä nyökäten.
Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa kukkasen kalpeille lehdille.
Niin erosi Christophe hänestä — koko iäkseen.
Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen… Metsästyskoira, kuono maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.
Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta; hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.
Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö, jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla; mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä, joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon, muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle iloa koko päiväksi. — Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat, silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut, suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, — odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka, kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.
Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla, keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin. Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä, teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään. Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. — Tytön oikea nimi oli Lorchen (Eleonora). — Vaalean tukkansa päälle oli tyttö pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä: kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia, yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa, hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen. Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen: hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella.
Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle, seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija: kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan, oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa, joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi, katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä halut veivät häntä tytön lähettyville.
Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.
Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään auringonpaisteessa.
Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua; seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön, huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä, nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät sen itseensä. — Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä, sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. — Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa, ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.
Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä. Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, — iso pää, lyhyt nenä, — päälaki päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä; ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät; ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi, että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä, sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet: hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan. Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:
— Mistä hiidestä isäntä tiesi?… Hän siis tunsi hänet?
— Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään…
Hän ei lisännyt:
— … kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.
Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, — (eikä hän pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), — niin oli se luotto nyt ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille. Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia). Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei". Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa. Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna: ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta matkaansa.
Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua: nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa. Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään; hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä tahtoi. — Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin matka takaisin kaupunkiin.
Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan. — Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen ja odotti, mitä tapahtuisi.
Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin, ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut. Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia. Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun hän sanoi heille kuivasti:
— Pöytä on käytössä!
niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän, etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.
Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko joukkiota johti muuan aliupseeri, — pieni, tylysilmäinen buldoggi, naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:
— Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he ehtivät minua ärsyttää.
Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. — Aliupseerin luihu ja raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa, hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin miestä. — Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea. Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.
Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa, niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas; hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän. Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin. Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, — lihava, vaaleaverinen tallukka, — näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, — saman, joka oli istuutunut äsken Christophen pöytään — rusentelevan polvellaan kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi, haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän, ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle. Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin, karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.
Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä. He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja. Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.
Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita, joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri, oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä. Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut. Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori isäntä huusi haavoitetulle:
— Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!
Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet silmänsä hän sanoi:
— Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.
Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu, kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen. Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein sanoi Lorchenin isä:
— Kyllä teitte kauniit tekoset!
Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään, sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi, ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon. Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi leuallaan häneen:
— Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?
Koko joukon viha kohdistui Christopheen.
— Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei olisi mitään tullut.
Christophe ällistyi ja koetti vastata:
— Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte hyvin.
Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:
— Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?
Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:
— Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!
Talonpojat rääkyivät:
— Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava, kaikkien edestä.
He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan. Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.
Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.
— Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä, että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty! Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!… Jos täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton raukka!…
Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja sitten alkoivat he taas rähistä:
— Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään tullut.
Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan; tyttö jatkoi:
— Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä meitä, pelkurit, jänikset!
Hän sätti tanssitoveriaankin:
— Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! — Ja nyt te tahdotte lykätä syyn hänen niskoilleen?… Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!
Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja kirkui:
— Pidä suusi kiinni… Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että toisten korvat olivat haljeta:
— Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!… Ne ovat vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin; mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi Lorchenille:
— Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.
— Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin te.
Ja hän alkoi taas haukkua.
Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.
— Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?
Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen. Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti, aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli hänen isänsä, ja sanoi:
— No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?
Lorchen vastasi:
— Minä tahdon, että hänet pelastetaan.
Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:
— Puhutaanpa sitä tai tätä, — jos hän jää tänne, hänen juttunsa on selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.
Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa, ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. — Nyt, kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.
— Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä takaisin… Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.
Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä äitiä?… Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa; hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet vangittaisiin kotonaan. — Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:
— Te tahdotte nähdä äitinne?… Minä menen teidän puolestanne hänen luokseen.
— Milloin?
— Tänä yönä.
— Aivanko totta? Teettekö sen?
— Minä menen.
Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.
— Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille mustetta.
Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:
— Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.
— Hyvä, hyvä, vastasi poika.
Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.
Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä. Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?… Mutta mihinkä hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä. — Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan. Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:
— Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.
Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.
Christophe kirjoitti:
"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen, kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen…"
— Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä raottaen ovea.
Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen
Lorchenille.
— Te viette sen itse?
— Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.
— Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte minua Leidenissä, — (ensimäinen asema Ranskan puolella) — asemasillalla.
Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun hän sitä kirjoitti.
— Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki, mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.
— Minä kerron teille kaikki.
He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies katseli heitä ovelta.
— Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.
Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.
— Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.
— Mennään, vastasi Christophe.
He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse. Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa, sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat. Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle. Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota. Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen asiansa oli käynyt.
Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä: yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!… Vangittaisiin! Se ajatus vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!… Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa, jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään, jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi rikos… Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys: hänet vangittaisiin… Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus. Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä, ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:
— Tuho tulee!
Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven. Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle. Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu. Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli… Aamu alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin ja tuli lyhdyssä… Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.
Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!… — Ja silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru, huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan. Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään, ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa, heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen kuin tukki.
Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen. Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta, aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon…
Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut, lammikon… — Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu. Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään. Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan sielussaan; hänen veressään soi:
Niin… Niin… Samoin… samoin… Vuosisatojen pauhu kulki hänen lävitsensä… Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua, kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla rakastamatta.
Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet, jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt sanoa jäähyväiset… Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen? Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet. Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot, jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina, Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, — kaikki ilmestyivät nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa, noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta? Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.
Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli. Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin: sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen, punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu, ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku, joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen, syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:
— Tuo on minun, eikö niin?
Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:
— Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?
— Buirista.
— Ja kuka tämän teille lähetti?
— Lorchen. No, antakaa nyt.
Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:
— Tuossa on.
Ja sitten hän lisäsi:
— Kyllä minä teidät heti tunsin.
— No, mitä sinä sitten vitkastelit?
— Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.
— Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?
Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan toiseen päähän:
— Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin, vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte tehnyt kaikki.
— Minäkö kaikki! huudahti Christophe.
— Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi, vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.
— Entä Lorchen?
— Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään kaupungissa.
— Tapasiko hän minun äitini?
— Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin ottivat kiinni.
— Ja kuinka sinä sitten pääsit?
— Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt olen.
— Lorchen ei puhunut mitään muuta?
— Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.
Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.
— Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.
— Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?
— Lorchen antoi minulle.
— Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa muutaman kolikon.
Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.
— Ja sitten,… virkkoi Christophe.
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli närkästyvinään.
— Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.
— Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat
Lorchenille.
Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.
Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän menisi takaisin kotiin.
Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:
"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".
"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja itki.
Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja sanoi itsekseen:
— Täytyy.
Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas, synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton, hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:
— Täytyy.
Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa ilmanrantaa:
— Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut!
Pelasta minun aatteeni!
Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena niinkuin kauniit silmät, — kuin Sabinan silmät, — surullisesti raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli sade. Tuli yö.