Jean-Christophe Pariisissa I / V. Markkinatori

by Romain Rolland

II

Sitä mukaa kuin Christophe näki yhä selvemmin siihen ideakattilaan, jossa pariisilainen taide kiehui ja kuohui, valtasi hänet yhä voimakkaammin vaikutelma naisen ylivallasta tämän kosmopoliittisen yhteiskunnan keskuudessa. Hänellä oli luonnottoman vaikutusvaltainen asema. Hän ei enää tyytynyt olemaan miehen toverina. Hän ei tyytynyt edes pyrkimään hänen vertaisekseen. Hänen mielitekonsa tuli olla ylimpänä lakina sekä hänelle että miehelle. Ja mies alistui siihen. Kun kansa vanhenee, jättää se tahtonsa, uskonsa, kaikki elämänehtonsa sen käsiin, joka suo sille nautintoa. — Miehet luovat teoksia; mutta naiset luovat miehiä, — (milloin he eivät ryhdy luomaan myös teoksia, kuten siihen aikaan oli laita Ranskassa); — ja mitä he tekevät, olisi oikeampaa sanoa, että he hävittävät. Ikuisesti naisellinen on epäilemättä aina vaikuttanut innostuttavasti miesten parhaimpiin; mutta huonommille aineksille ja väsähtäneinä aikakausina on olemassa, kuten joku on sanonut, toisenlaista, yhtä ikuista naisellisuutta, joka vetää alaspäin. Tämä hallitsi nyt pariisilaista ajattelua, se oli Tasavallan kuningas.

Christophe tarkasteli uteliaana pariisittaria niissä salongeissa, joihin hän oli saanut pääsyn Sylvain Kohnin esittelyn ja oman taiteellisen kykynsä perustalla. Kuten useimmat ulkolaiset, hän yleisti kaikkiin ranskattariin kohdistuvaksi armottomat huomautuksensa kahdesta, kolmesta tyypistä, jotka hän oli kohdannut: ne olivat nuoria, pienenpuoleisia, kalpeahkoja naisia, joilla oli norja vartalo, värjätyt hiukset ja suuri hattu herttaisessa päässään, joka oli hieman liian suuri ruumiiseen verrattuna; heillä oli sievät, hieman lihavahkot piirteet, pieni, siro, usein jokapäiväinen, aina luonteeton nenä; aina valppaat silmät, joissa ei kuvastunut mitään syvempää elämänkäsitystä ja jotka koettivat näyttää mahdollisimman loistavilta ja suurilta; hienopiirteinen, hyvin hallittu suu; pyöreä leuka; ja heidän kasvojensa alaosa osoitti sellaisten eleganttien ihmisten aineellisuutta, jotka eivät koskaan unohda ottaa huomioon seuraelämän vaatimuksia ja huolehtia taloudesta, miten sotkeutuneita he lienevätkin rakkausseikkailuihinsa. He olivat sieviä, mutta heissä ei ollut rotua. Melkein kaikissa näissä mailmannaisissa tuntui olevan turmeltunutta porvarillisuutta, tai joka ainakin tahtoi näyttää turmeltuneelta, samalla kun heissä havaitsi kaikki luokkansa traditsioonit: varovaisuutta, säästäväisyyttä, kylmyyttä, käytännöllistä järkeä, itsekkyyttä. Miten köyhää elämää! Nautinnonhalua, joka johtui paljoa enemmän aivojen uteliaisuudesta kuin aistien tarpeesta. Keskinkertaista, mutta määrättyä tahtoa. He pukeutuivat aistikkaasti, ja heillä oli koko joukko automaattisia liikkeitä. He silittivät hiuksiaan ja järjestelivät hiuskampojaan siroilla liikkeillä, kämmenpuolella tai käden selällä. He istuutuivat aina siten, että saattoivat ihailla itseään — tai pitää silmällä naapureitaan — jostakin läheisestä tai etäisestä peilistä, puhumattakaan päivällis- tai teepöytien kirkkaista, loistavista lusikoista, veitsistä tai hopeaisista kahvikannuista, joissa he ohimennen alati saattoivat kuvastella kasvojaan, jotka kiinnittivät heidän mieltään enemmän kuin kaikki muu maailmassa. Ruoka-aikoina pitivät he ankarasti silmällä terveydellisiä näkökohtia, juoden vettä ja karttaen kaikkia ruokia, jotka saattoivat olla haitaksi heidän jauhonvalkealle hipiä-ihanteelleen.

Juutalaisia oli runsaasti niissä piireissä, joissa Christophe seurusteli; ja hän tunsi aina heihin vetoa, vaikkakaan hän ei senjälkeen, kun hän oli kohdannut Judith Mannheimin, kuvitellut heihin nähden mitään. Sylvain Kohn oli vienyt hänet eräisiin juutalaisiin salonkeihin, joissa hänet oli otettu vastaan sen rodun tavallisella intelligenssillä, joka rakastaa intelligenssiä. Christophe tapasi siellä päivällisillä rahamiehiä, insinöörejä, sanomalehtineekereitä, kansainvälisiä kaupanvälittäjiä, eräänlaisia algierilaisia orjakauppiaita, — Tasavallan liikemiehiä. He olivat selväjärkisiä ja tarmokkaita, välinpitämättömiä muista, avomielisiä ja sulkeutuneita. Christophe'ista tuntui toisinaan, että rikoksia piili näiden kylmien otsien alla, näiden miesten menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jotka olivat kerääntyneet upean pöydän ympärille, joka oli kukkuroillaan liharuokia, kukkia ja viinejä. Miltei kaikki olivat rumia. Mutta naisten joukko oli kokonaisuudessaan ja etäämpää katsoen varsin loistava. Heitä ei tullut katsella liian läheltä: useimmilta puuttui värihienoutta. Mutta heillä oli loistoa, melkolailla aineellista ulkomuotoa, kauniita olkapäitä, jotka ylpeästi aukenivat katseille, ja kykyä käyttää kauneuttansa, vieläpä rumuuttansakin pyydykseksi miehille. Taiteilija olisi havainnut eräissä heistä vanhan roomalaisen tyypin, Neron ja Hadrianuksen aikojen naisen. Saattoi myöskin nähdä Palman maalausten tapaisia kasvoja, lihallisia ilmeitä, raskaita leukoja lujasti kaulassa kiinni, kasvoja, joissa oli eräänlaista eläimellistä kauneutta. Toisilla oli runsaat, kiharat hiukset, tuliset, rohkeat silmät: heistä aavisti, että he olivat hienompia, terävämpiä, valmiita kaikkeen, miehekkäämpiä kuin muut naiset, ja kuitenkin naisellisempia. Joukon keskeltä erotti sieltä täältä henkevämmän profiilin. Nämä puhtaat piirteet polveutuivat tuolta puolen Rooman, kaukaa idästä, Labanin maasta: niistä henki hiljaisuuden ja erämaan runoutta. Mutta kun Christophe lähestyi ja kuunteli sanoja, joita Rebekka vaihtoi roomalaisen Faustinan tai venetsialaisen pyhän Barbaran kanssa, tapasi hän Pariisin juutalaisen, samanlaisen kuin kaikki muutkin, vielä pariisilaista pariisilaisemman, vielä teeskennellymmän ja väärennetymmän, joka lasketteli rauhallisesti ilkeyksiä, riisuen madonnasilmillään toiset ilkialastomiksi sekä sielultaan että ruumiiltaan.

Christophe harhaili ryhmältä ryhmälle voimatta yhtyä mihinkään. Miehet keskustelivat saaliinhimoisina metsästyksestä ja raa'asti rakkaudesta, ainoastaan rahasta varmalla täsmällisyydellä, kylmästi ja karkean pilkallisesti. Tupakkahuoneessa merkittiin kurssinoteerauksia. Christophe kuuli sanottavan eräästä keikailijasta, joka käyskenteli naisten nojatuolien ympärillä, ruusunen napinlävessä, ja lausuili sorahtelevia raskaita kohteliaisuuksia:

— Mitä! Onko hän päässyt vapaaksi?

Eräässä salongin kolkassa keskusteli kaksi naista erään nuoren näyttelijättären ja erään nuoren naisen rakkaussuhteesta. Välillä pantiin toimeen konsertti. Christophe'ia pyydettiin soittamaan. Runoilijattaret lausuivat hengästyneinä ja hikoillen profeetallisella, ilmestyskirjanomaisella tavalla Sully-Prudhomme'in ja Auguste Dorchain'in runoja. Muuan kuuluisa ilveilijä deklamoi juhlallisesti erästä Mystillistä ballaadia taivaallisen urkusoiton säestyksellä. Musiikki ja runot olivat niin typeriä, että Christophe tunsi niitä kuullessaan pahoinvointia. Mutta roomattaret olivat ihastuneita ja nauroivat täydestä sydämestä, näyttäen komeita hampaitaan. Myöskin Ibseniä näyteltiin: Epiloogi suuren miehen taistelusta yhteiskunnan tukeita vastaan, tarkoittaen heidän huvittamistaan!

Sitten luulivat he olevansa velvollisia juttelemaan taiteesta. Se oli inhoittavaa. Varsinkin naiset ryhtyivät puhumaan Ibsenistä, Wagnerista, Tolstoista keimailun halusta, kohteliaisuudesta, ikävästä, tyhmyydestä. Kun keskustelu kerran oli kääntynyt tälle alalle, oli sitä mahdotonta lopettaa. Paha oli tarttuvaa. Täytyi kuunnella pankkiirien, välittäjien ja orjakauppiaiden lausumia ajatuksia taiteesta. Vaikka Christophe kuinka koetti välttää vastauksia ja kääntää keskustelua muille aloille, niin puhuttiin hänelle itsepintaisesti musiikista ja korkeasta runoudesta. Kuten sanoi Berlioz: "Sellaiset ihmiset puhuvat kylmäverisesti suun täydeltä taiteesta, aivankuin juttu koskisi viiniä, naisia tai muuta ruokotonta". Muuan mielenvikaisten lääkäri tunsi Ibsenin sankarittaressa erään potilaansa, mutta paljoa typerämpänä. Muuan insinööri vakuutti täydellä todella, että Norassa oli mies sympaattisin. Muuan kuuluisa ilveilijä, — tunnettu koomikko, — änkytti väräjävällä äänellä syviä ajatuksia Nietzschestä ja Carlyle'istä; hän kertoi Christophe'ille, ettei hän voinut nähdä jotakin Velasquez'in taulua, — (hän oli päivän sankari) — "ilman että suuria kyyneleitä vieri hänen poskelleen". Hän tunnusti kuitenkin, — yhä Christophe'ille, — että niin korkealle kuin hän asettikin taiteen, hän asetti vielä korkeammalle elämäntaiteen, toiminnan, ja että jos hän olisi saanut valita osansa, hän olisi valinnut Bismarckin osan. Toisinaan oli joukossa niin sanottuja espriin miehiä. Keskustelu ei siitä suurestikaan kohonnut. Christophe otti huomioon, mitä he olivat sanovinaan ja mitä he todella sanoivat. Useimmiten he eivät sanoneet mitään; he turvautuivat tehtyyn jurouteen tai arvoitukselliseen hymyilyyn; he elivät maineellaan, eivätkä halunneet nähdä vaivaa, lukuunottamatta muutamia jaarittelijoita, jotka olivat tavallisesti etelästä. He puhuivat kaikesta. Heillä ei ollut mitään käsitystä arvosta; kaikki oli heistä samalla tasolla: niin Shakespeare, niin Molière, niin Pascal tai Kristus. He vertasivat Ibseniä Dumas nuorempaan tai Tolstoita George Sand'iin, ja luonnollisestikin näyttääkseen, että Ranska oli keksinyt kaiken. He eivät tavallisesti osanneet ainoatakaan vierasta kieltä. Mutta siitä he eivät olleet millänsäkään. Merkitsi sangen vähän heidän yleisölleen, puhuivatko he totta! Tärkeintä oli, että he huvittivat yleisöään ja imartelivat kansallista itserakkautta. Ulkolaisia sai sättiä, minkä halusi, — lukuunottamatta päivän epäjumalaa, sillä sellaista vaati aina muoti, olipa se sitten Grieg, Wagner, Nietzsche, Gorkij tai d'Annunzio. Innostus ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja epäjumala sai olla varma siitä, että hän jonakin kauniina aamuna päätyisi roskalaariin.

Tällä kertaa oli epäjumalana Beethoven. Beethoven oli muodissa — kukapa olisi sitä uskonut? Ainakin hienossa mailmassa ja kirjallisissa piireissä: sillä musiikkimiehet olivat heti alkaneet vieroksua häntä seuraten tasapainosysteemiä, joka on yksi Ranskan taiteellisen maun laeista. Tietääkseen mitä ajatella, tarvitsee ranskalaisen tietää, mitä hänen naapurinsa ajattelee, voidakseen ajatella samoin tai päinvastoin. Kun siis arvokkaimmat muusikot huomasivat, että Beethoven tuli yleisesti suosituksi, eivät he enää pitäneet häntä kyllin arvokkaana itselleen; he tahtoivat aina käydä yleisen mielipiteen edellä, eikä koskaan seurata sitä, he käänsivät sille mieluummin selkänsä, kuin olivat sen kanssa yhtä mieltä. He olivat alkaneet nimittää Beethovenia kuuroksi ukoksi, joka huusi kovalla äänellä; ja jotkut vakuuttivat, että hän saattoi olla kunnioitettava moralisti, mutta liian suureksi arvioitu säveltäjänä. — Tämä huono pila ei ollut Christophe'in makuun. Hienon maailman innostus ei häntä myöskään tyydyttänyt. Jos Beethoven olisi nyt tullut Pariisiin, olisi hän ollut päivän leijona: oli harmillista hänelle, että hän oli jo sata vuotta maannut haudassa. Tämä muotisuosio ei ollut niinkään aiheutunut hänen musiikistaan kuin hänen elämänsä enemmän tai vähemmän romaaninomaisista puolista, jotka olivat tulleet yleisesti tunnetuiksi tunteellisten ja hyveellisten elämäkertojen kautta. Hänen voimakas päänsä leijonankuonoineen oli tullut romanssikuvaksi. Naiset säälittelivät häntä; he antoivat kuulla, että jos he olisivat tunteneet hänet, hän ei olisi ollut niin onneton; ja heidän suuri sydämensä oli sitä uhrautuvampi, kun ei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että Beethoven takertuisi heidän sanoihinsa: tuo kunnon ukko ei enää tarvinnut mitään. — Sentähden tunsivatkin taiteilijat, orkesterinjohtajat ja impressaariot suunnatonta kunnioitusta häntä kohtaan; ja hänen edustajinaan he ottivat vastaan hänelle tarkoitetut suosionosoitukset. Suurenmoisissa juhlakonserteissa, joita annettiin korkeilla hinnoilla, oli hienostolla tilaisuus näyttää auliuttaan, — ja joskus myös keksiä Beethovenin sinfonioja. Komiteat, joihin kuului näyttelijöitä, hienoston jäseniä, nousukkaita ja poliitikkoja ja joille Tasavalta oli uskonut taiteen kohtalon ohjaamisen, antoivat maailman tietää, että he aikoivat pystyttää muistopatsaan Beethovenille: listalla näkyi muutamien kunnon miesten ohella, joita oli haalittu toisten suositukseksi, koko tuo roskalauma, joka olisi polkenut jalkoihinsa elävän Beethovenin, tai jonka Beethoven olisi murskannut.

Christophe katseli ja kuunteli. Hän puri hampaansa yhteen, jotta ei sanoisi raakuuksia. Koko illan tunsi hän olonsa väkinäiseksi ja sietämättömäksi. Hän ei tiennyt, puhuako vai vaieta. Hänestä tuntui nöyryyttävältä ja häpeälliseltä puhua kohteliaisuudesta, jotakin puhuakseen, kun hän ei tuntenut halua eikä tarvetta puhua. Hänen ei sopinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Hän ei voinut puhua joutavia. Eikä hän edes osannut kohteliaasti vaieta. Jos hän katseli naapuriaan, katseli hän liian kiinteästi ja terävästi: tahtomattaan hän tuli tutkineeksi häntä, ja se loukkasi toista. Jos hän puhui, uskoi hän liiaksi siihen, mitä sanoi: se loukkasi kaikkia ja oli hänelle itselleen kiusallista. Hän tunsi hyvästi, ettei hänen paikkansa ollut siellä; ja kun hän oli kyllin intelligentti tajutakseen tämän ympäristön sopusoinnun, johon hänen läsnäolonsa ei soveltunut, kiusasi häntä hänen käytöstapansa yhtä suuresti kuin hänen isäntäväkeänsäkin. Hän oli kiukkuinen sekä itselleen että heille.

Kun hän vihdoinkin oli astunut ulos yksinäiselle, yölliselle kadulle, oli hän niin lamaantunut ikävästä, ettei hän jaksanut kulkea jalkaisin kotiin; hänen teki mieli paneutua pitkäkseen keskelle katua, kuten hän parisenkymmentä kertaa oli ollut vähällä tehdä palatessaan poikasena suurherttuan linnasta, jossa hän oli ollut soittamassa. Vaikka hänellä toisinaan oli vain viisi, kuusi frangia loppuviikon varalle, käytti hän niistä kaksi ajuriin. Hän nousi ajoneuvoihin nopeasti päästäkseen mahdollisimman pian pakoon; ja istuessaan niissä, hän huokaili uupumuksesta. Kotonaankin hän vielä huokaili maatessaan vuoteellaan… Ja sitte hän yhtäkkiä purskahti nauramaan muistaessaan jonkun hullunkurisen lauseen. Hän yllätti itsensä matkimassa sitä, jäljitellen liikkeitä. Seuraavana päivänä ja vielä myöhemminkin hän saattoi yksinäisellä kävelyllään yhtäkkiä päästää eläimellisiä mörähdyksiä… Miksi hän meni noiden ihmisten luokse? Miksi hän yhä uudelleen meni heitä tapaamaan? Miksi hän pakotti itseään jäljittelemään muiden liikkeitä ja virneitä ja näyttämään huvitetulta asioista, joista hän ei rahtuakaan välittänyt? — Oliko hän varma siitä, ettei tuo kaikki häntä huvittanut? — Vuosi sitten hän ei olisi voinut sietää tätä seurapiiriä. Nyt se pohjaltaan häntä huvitti, samalla ärsyttäen. Oliko se pariisilaisen välinpitämättömyyden alkua, joka tarttui häneen? Hän kysyi itseltään levottomana, oliko hän tullut heikommaksi. Mutta hän oli päinvastoin tullut voimakkaammaksi. Hänen henkensä oli vapaampi vieraassa ympäristössä. Hänen silmänsä aukenivat hänen tahtomattansakin näkemään maailman suurta komediaa.

Muuten täytyi hänen, tahtoipa hän tai ei, jatkaa tätä elämää, jos hän tahtoi tehdä taiteensa tunnetuksi pariisilaisissa seurapiireissä, joissa teokset herättivät mielenkiintoa ainoastaan sikäli, kuin tunnettiin taiteilijoita. Ja hänen täytyi pakosta tehdä itsensä tunnetuksi, jos hän tahtoi saada musiikkioppilaita näiden poroporvarien keskuudesta, joita hän tarvitsi elääkseen.

Ja onhan jokaisella sydän, ja sydän kiintyy kaikesta huolimatta; olipa ympäristö mikä tahansa, löytää se aina mihin kiintyä; jollei se kiintyisi, ei se voisi elää.

Niiden harvojen, nuorien hienoston tyttöjen joukossa, joita Christophella oli oppilainaan, oli rikkaan automobiilitehtailijan tytär, Colette Stevens. Hänen isänsä oli ranskalaistunut belgialainen, Antverpenissä asuvan anglo-amerikalaisen ja hollannittaren poika. Hänen äitinsä oli italialainen. Perhe oli siis aito pariisilainen. Christophe'in ja monen muunkin silmissä oli Colette Stevens tyypillinen ranskalainen nuori tyttö.

Hän oli kahdeksantoista vuotias, hänellä oli sametinpehmeät mustat silmät, joilla hän suloisesti katseli nuoria miehiä, espanjattaren silmäterät, jotka täyttivät koko silmäkuopan kostealla kiillollaan, pieni, kapea ja hieman omituinen nenä, jota hän hiukan nyrpisti puhuessaan, samalla muikistaen vallattomasti suutaan, aina hieman epäjärjestyksessä oleva tukka, sievät, mutta säännöttömät kasvot, kalpeahko, puuteroitu iho, lihavahkot, hieman pyöreät piirteet; hänen ilmeensä muistutti pientä, pulleaposkista kissaa.

Hän oli hoikkavartaloinen, sangen hienosti pukeutunut, ja hänessä oli jotakin puoleensa vetävää ja kiehtovaa. Hänen käytöksensä oli teeskentelevää, sievistelevää ja typerää; hän näytteli pikku tyttöä, keinuen tuntikausia kiikkutuolissaan, päästellen ruokapöydässä sellaisia pieniä huudahduksia kuin:

— Niinkö? Onko se mahdollista?… ja taputtaen käsiään, kun oli jotakin ruokalajia, josta hän piti; salongissa hän poltti paperossia, osoitti miesten nähden ylenpalttista hellyyttä ystävättärilleen, heittäytyen heidän kaulaansa, hyväillen heidän käsiään, kuiskutellen heidän korviinsa, lasketellen lapsellisuuksia ja myöskin ilkeyksiä ihastuttavalla tavalla, suloisella ja hennolla äänellä, jolla hän myöskin tilaisuuden tullen saattoi sanoa sangen kevytmielisiä asioita sen näköisenä, kuin ei olisi sellaisista ollut kysymyskään, millä hän vielä paremmin osasi houkutella muut niitä latelemaan, näyttäen kaiken aikaa viattoman, järkevän pikku tytön naamaa; hänen silmänsä loistivat raskaiden luomien alta nautinnonhaluisesti ja viekkaasti; hän katseli veikistellen sivulta päin, päästämättä ainoatakaan juorua korviensa ohi, ahmien kaikki keskustelun ruokottomuudet ja koettaen aina sieltä täältä saada jonkun sydämen tarttumaan ongenkoukkuun.

Tämä apinapeli, nämä koiranpenikan kujeet, tämä valheellinen viattomuus ei lainkaan miellyttänyt Christophe'ia. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin yhtyä pienen, veijarimaisen tytön metkuihin tai edes suoda niille huomiotaan. Hänen täytyi ansaita leipänsä, pelastaa elämänsä ja ajatuksensa kuolemalta. Hän tarvitsi näitä salonkipapukaijoja ainoastaan hankkiakseen itselleen toimeentulon mahdollisuuksia. Heidän rahansa vastineeksi antoi hän heille opetusta tunnontarkasti, otsa kurtussa, ajatukset suunnattuina tiukasti tehtävään, jottei häntä häiritsisi työn ikävyys eikä oppilaiden keimailu, vaikka he olivat niinkin koketteja kuin Colette Stevens. Hän ei suonut suurempaa huomiota hänelle kuin hänen pienelle serkulleenkaan, kaksitoistavuotiselle, hiljaiselle ja aralle tyttöselle, jonka Stevens'it olivat ottaneet luokseen ja jolle Christophe myös antoi opetusta pianonsoitossa.

Mutta Colette oli kyllin herkkähermoinen tunteakseen, että koko hänen suloutensa meni Christophe'iin nähden hukkaan, ja kyllin taipuisa sopeutuakseen heti Christophe'in tapoihin. Hänen ei tarvinnut edes ponnistaa, kaikki kävi vaistomaisesti. Hän oli nainen. Hän oli kuin muodoton laine. Kaikki hänen kohtaamansa sielut olivat hänelle kuin maljakoita, joiden muodot hän heti uteliaisuudesta ja tarpeesta omaksui. Olemassaoloansa varten tarvitsi hänen aina sulautua jonkun toisen muotoon. Koko hänen persoonallisuutensa oli muodon vaihtelua. Hän vaihtoi usein maljakoita.

Christophe veti häntä useasta syystä puoleensa, ja ensimäinen niistä oli se, ettei hän viehättänyt Christophe'ia. Hän tunsi vetämystä Christophe'iin myöskin siksi, että tämä oli erilainen kuin kaikki muut miehet, joita hän tunsi: hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut sen muotoista ja niin karkeata porsliinimaljakkoa. Hän tunsi lopuksi vetämystä Christophe'iin siksi, että omaten synnynnäisen taidon arvioida heti ensi silmäyksellä tarkasti porsliinimaljakoiden ja ihmisten hinnan, hän heti huomasi, että Christophe'issa eleganssin asemesta oli kestävyyttä, jota eivät mitkään pariisilaiset koruesineet voineet hänelle tarjota.

Hän harrasti musiikkia, kuten useimmat nykyajan nuorista, joutilaista tytöistä. Hän harrasti sitä ja oli harrastamatta, toisin sanoen, hän soitteli ahkerasti eikä silti ymmärtänyt siitä juuri mitään. Hän rimputteli pianiinoansa kaiket päivät aikansa kuluksi, vaikutuksen tavoittelun halusta ja nautinnokseen. Toisinaan hän soitti aivankuin ajetaan polkupyörällä. Toisinaan hän saattoi soittaa hyvin, varsin hyvin, osoittaen omaavansa makua, vieläpä sieluakin, — (olisi melkein saattanut sanoa, että hänellä oli sielu, oikeastaan tarvitsi hänen vain asettua jonkun sijalle, jolla se oli). — Hän saattoi rakastaa Massenet'a, Griegiä, Thométa, ennenkuin tuli tuntemaan Christophe'in. Mutta hän saattoi myös olla heistä välittämättä, tultuaan tuntemaan hänet. Nyt hän soitti Bachia ja Beethovenia varsin hyvin, — (mikä ei itse asiassa suuriakaan merkitse); — mutta merkillisintä oli, että hän rakasti heitä. Pohjaltaan hän ei rakastanut ei Beethovenia, ei Thométa, ei Bachia, eikä Griegiä: hän rakasti nuotteja, sointuja, koskettimia pitkin liukuvia sormiaan, kielien värinää, joka hipoi hänen hermojaan niinkuin niin monet muut orvaskettä kutkuttavat rihmat. Christophe tapasi Colette'in aina tuon aristokraattisen talon salongissa, jota koristivat hieman vaalenneet seinäverhot ja jonka keskellä olevalla jalustalla oli rotevan rouva Stevens'in muotokuva; sen oli maalannut eräs muodissa oleva maalari, joka oli esittänyt hänet riutuvana kuin kastamatta jäänyt kukka, silmät raukeina ja vartalo moneen mutkaan vääntyneenä, tulkitakseen hänen miljonäärisielunsa harvinaisuutta; — tuossa suuressa salongissa ulkonevine ikkunoineen, joista näkyi puutarhan vanhat, lumiset puut, tapasi Christophe hänet aina istumassa pianon ääressä, märehtien loppumattomiin samoja sävelmiä ja hyväillen korviaan sulavilla epäsoinnuilla.

— Oh! sanoi Christophe astuessaan sisään. Siellä kissa taas istuu ja kehrää!

— Kylläpä olette kohtelias, sanoi Colette nauraen…

(Ja hän ojensi Christophe'ille hieman nahkean kätensä).

… Kuunnelkaahan tätä. Eikö se ole kaunis?

— Sangen kaunis, sanoi Christophe välinpitämättömällä äänellä.

— Ettehän te kuuntelekaan!… Ettekö halua kuunnella!

— Minä kuulen… Se on aina yhtä ja samaa.

— Oh! te ette ole muusikko, sanoi Colette harmistuneena.

— Niinkuin tässä olisi musiikista kysymys!

— Mitä! eikö tämä ole musiikkia?… Ja mitä sitten, jos saan luvan kysyä?

— Te tiedätte sen varsin hyvin; enkä minä sitä teille sano, koska se ei ole sopivaa.

— Sitä suurempi syy sanoa se.

— Te siis tahdotte?… Sitä pahempi teille!… No, tiedättekö te, mitä te teette pianollanne?… Te keimailette.

— Kuinka niin!

— Aivan toden totta. Te sanotte sille: "Rakas piano, rakas piano, sano minulle suloisia sanoja, hyväile minua, anna minulle pieni suudelma!"

— Ettekö ole hiljaa! sanoi Colette, osaksi nauraen, osaksi vihoissaan.
Teillä ei ole aavistustakaan arvonannosta.

— Ei lainkaan.

— Te olette nenäkäs… Ja entä sitten, jos niin olisikin, eikö se ole oikea tapa rakastaa musiikkia?

— Oh! pyydän, älkää sekoittako musiikkia siihen!

— Mutta sehän on itse musiikkia! Kaunis akordi, sehän on suutelo.

— En ole teille sellaista opettanut.

— Eikö se ole totta?… Miksi kohautatte olkapäitänne? Miksi virnistätte?

— Siksi että se tympäisee minua.

— Yhä parempaa!

— Minua tympäisee kuulla puhuttavan musiikista kuin jostakin irstailusta… Niin! Se ei ole teidän syynne. Syynä siihen on teidän ympäristönne. Koko tämä äitelä seurapiiri, jonka keskellä te elätte, pitää taidetta jonkinlaisena luvallisena mässäilynä… Mutta tämä jo riittää! Soittakaa minulle sonaattinne.

— Ei, keskustelkaamme vielä vähän.

— En ole täällä keskustelua varten, olen täällä antaakseni teille opetusta pianonsoitossa… Eteenpäin, mars!

— Olettepa kohtelias! sanoi Colette harmistuneena, — mutta pohjaltaan hän oli ihastunut tästä kovakouraisesta kohtelusta.

Hän soitti kappaleensa, pannen parastansa; ja ollen taitava, onnistui hän varsin mukiinmenevästi, välistä sangen hyvinkin. Christophe, joka ei antanut vetää itseään nenästä, nauroi partaansa "tuolle vietävän veijarille, joka soitti aivankuin hän olisi tuntenut, mitä soitti, vaikkei hän tuntenut mitään." Colette huvitti häntä tavallaan. Tämä taas puolestaan koetti kaikilla mahdollisilla tekosyillä jatkaa keskustelua, joka huvitti häntä paljoa enemmän kuin pianotunti. Christophe puolustautui parhaansa mukaan sanoen syyksi, ettei hän voinut sanoa mitä ajatteli, se kun saattoi loukata Colette'ia: tämä pakotti hänet kuitenkin aina sanomaan ajatuksensa; ja kuta loukkaavampia ne olivat, sitä vähemmän hän loukkaantui: se huvitti häntä. Mutta kun tuo ovela urkkija tunsi, että Christophe ennen kaikkea rakasti suoruutta, piti hän rohkeasti puoliaan ja väitteli itsepäisesti. He erosivat sangen hyvinä ystävinä.

Kuitenkaan ei Christophe koskaan olisi odottanut mitään tästä salonkiystävyydestä, heidän välillään ei koskaan olisi syntynyt vähintäkään tuttavallisuutta, jollei Colette eräänä päivänä olisi ilmaissut hänelle salaista ajatustaan, puolittain yllätyksenä puolittain jostakin viehättämisvaistosta.

Edellisenä iltana oli hänen vanhemmillaan ollut vastaanotto. Hän oli nauranut, lörpötellyt, keimaillut kuin hupakko; mutta seuraavana aamuna, kun Christophe saapui antamaan hänelle opetusta, hän oli aivan väsynyt, hänen piirteensä rasittuneet, ihonsa harmaa ja koko päänsä kohelo. Hän sanoi tuskin sanaakaan ja näytti aivan sammuneelta. Hän istuutui pianon ääreen, soitti veltosti, sotkeutui, alotti uudelleen, sotkeutui taas ja keskeytti äkkiä sanoen:

— Minä en osaa… Pyydän anteeksi… Tahtoisitteko vähän odottaa…

Christophe kysyi häneltä oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi kieltäen:

"Hän ei ollut oikein hyvällä tuulella… Hänellä oli toisinaan tällaisia hetkiä… Se oli naurettavaa, siitä ei pitänyt olla hänelle vihainen."

Christophe sanoi tulevansa jonakin toisena päivänä uudelleen; mutta
Colette pyysi häntä jäämään:

— Hetkinen vain… Olen kai jo kohta parempi… Olenpa minä hupsu, eikö totta?

Christophe tunsi, ettei Colette ollut normaalitilassaan; mutta hän ei tahtonut kysellä häneltä; ja kääntääkseen keskustelun muualle hän sanoi:

— Se siitä tuli, kun olitte niin loistava eilen illalla! Te tuhlasitte liiaksi itseänne. Hän hymyili iroonisesti:

— Teistä ei voi sanoa samaa, vastasi hän. Christophe nauroi arkailematta.

— Luulen, että te ette sanonut ainoatakaan sanaa, jatkoi Colette.

— En ainoatakaan.

— Olihan siellä kuitenkin mieltäkiinnittävää väkeä.

— Oli, suurenmoisia lörpöttelijöitä, neropatteja. Olen aivan hukassa teidän selkärangattomien ranskalaistenne keskellä, jotka ymmärtävät kaiken, selittävät kaiken, puolustavat kaikkea, — ja joilla ei ole lainkaan tunnetta; ihmisten, jotka pieksevät tuntikausia suutaan rakkaudesta ja taiteesta! Eikö se ole ilettävää?

— Mutta senhän pitäisi kiinnittää teidän mieltänne: ainakin taiteen, jollei rakkauden.

— Niistä asioista ei puhuta, niissä toimitaan.

— Mutta jollei voi niissä toimia, sanoi Colette muikistaen suutaan.

Christophe vastasi nauraen:

— Jättäkää ne sitten muiden huomaan. Kaikki eivät ole luodut taidetta varten.

— Eikö rakkauttakaan varten?

— Ei rakkauttakaan.

— Herra paratkoon! Mitä meille sitten jää?

— Talous.

— Suur'kiitos! sanoi Colette loukkautuneena.

Hän ryhtyi uudelleen soittamaan, mutta sotkeutui taaskin, näppäili koskettimia ja huokasi:

— En voi!… Minusta ei todellakaan ole mihinkään. Luulen, että olette oikeassa. Naisista ei ole mihinkään.

— Tuo tunnustushan jo merkitsee jotakin, sanoi Christophe hilpeänä.

Colette katsoi häneen pienen nyrpeän tytön näköisenä, jota torutaan, ja sanoi:

— Älkää olko niin ankara!

— Minä en puhu pahaa hyvistä naisista, vastasi Christophe iloisesti.
Hyvä nainen on maallinen paratiisi. Mutta maallista paratiisia…

— Niin, sitä ei ole kukaan nähnyt.

— Minä en ole niin pessimistinen. Minä sanon: Minä en ole sitä koskaan nähnyt; mutta saattaahan se olla olemassa. Olenpa päättänyt löytääkin sen, mutta se ei ole helppoa. Hyvä nainen ja nerokas mies, ne ovat kumpikin yhtä harvinaisia.

— Ja paitsi niitä, eivät muut miehet ja naiset merkitse mitään?

— Päinvastoin! Nämä muut vain merkitsevätkin jotakin… maailman silmissä.

— Entä teidän?

— Minusta niitä ei ole olemassakaan.

— Kuinka te olette ankara! toisti Colette.

— Saatanpa olla. Muutamien täytyy olla ankaria, vaikkapa ei muun kuin toisten vuoksi!… Jollei siellä täällä maailmassa olisi vähän kiviä, olisi kaikki yhtä velliä.

— Niin, te olette oikeassa, te olette onnellinen ankaruudessanne, sanoi Colette surullisesti. Mutta älkää silti olko liian ankara niille, — jotka ovat heikompia… Te ette tiedä miten meidän heikkoutemme painostaa meitä. Nähdessänne meidän nauravan, keimailevan ja metkuilevan, te luulette, että meidän päässämme ei ole mitään muuta, ja te halveksitte meitä. Ah! jospa voisitte lukea, mitä kaikkea pyörii pienten viidentoista, kahdeksantoista vuotiaiden tyttöjen päässä, jotka astuvat seuraelämään ja saavat osakseen suosiota siinä määrin, kuin heidän tulviva elämänhalunsa edellyttää, — kun he ovat tarpeekseen tanssineet, rupatelleet, lausuneet paradokseja ja karvaita sanoja, joille nauretaan siksi, että he nauravat, kun he ovat jakaneet itseään hieman yhdelle ja toiselle tyhmeliinille ja etsineet jokaisen silmien syvyydestä sitä valon välähdystä, jota ei koskaan tapaa, — jos te näkisitte heidät, kun he palaavat kotia yöllä ja sulkeutuvat hiljaiseen huoneeseensa ja heittäytyvät polvilleen yksinäisyyden sieluntuskassa!…

— Onko se mahdollista? sanoi Christophe hämmästyneenä. Mitä! kärsittekö te, kärsittekö te niin?

Colette ei vastannut, mutta hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän koetti hymyillä ja ojensi kätensä Christophe'ille: tämä tarttui siihen liikutettuna.

— Pikku raukka! sanoi hän. Jos te kärsitte, miksi ette tee mitään päästäksenne tästä elämästä?

— Mitäpä me voisimme tehdä? Ei ole mitään mahdollisuutta. Te miehet, te voitte vapauttaa itsenne, tehdä mitä tahdotte. Mutta me, me olemme ijäksi suljetut seuraelämän velvollisuuksien ja huvitusten, piiriin: me emme pääse niistä irti.

— Kuka estää teitä vapautumasta meidän laillamme ja valitsemasta itsellenne työalaa, joka teitä miellyttää ja suo teille riippumattomuuden, kuten meillekin?

— Kuten teillekin? Herra Krafft parka! Eihän teidän työnne suo sitä teille liikaa! No niin! Sehän miellyttää teitä kuitenkin. Mutta me, mitä työalaa varten olisimme me luodut? Ei ole ainoatakaan, joka herättäisi meissä mielenkiintoa. — Niin, tiedän hyvin, että me nykyään yritämme yhtä ja toista, että me teeskentelemme olevamme huvitettuja kaikenlaisista asioista, jotka eivät liikuta meitä lainkaan: me tahtoisimme niin mielellämme olla huvitettuja jostakin! Minä teen niinkuin muutkin. Minä otan osaa suojelus- ja hyväntekeväisyyskomiteoihin. Minä seuraan luentoja Sorbonne'issa, kuuntelen Bergsonin ja Jules Lemaitre'in esitelmiä, käyn historiallisissa konserteissa ja klassillisissa matineoissa ja teen muistiinpanoja, yhä vain muistiinpanoja… En edes tiedä, mitä kirjoitan!… ja minä koetan saada itseäni vakuutetuksi siitä, että olen tähän kaikkeen innostunut, tai että se ainakin on hyödyllistä. Ah! miten hyvin tiedän, että asianlaita on aivan päinvastoin, miten se kaikki on minusta yhdentekevää ja miten ikävää minulla on!… Älkää jälleen halveksiko minua siksi, että vilpittömästi sanon teille, mitä kaikki ajattelevat. Minä en ole sen tyhmempi kuin muutkaan. Mutta mitä liikuttaa minua filosofian historia ja tiede? Ja mitä taiteeseen tulee, — näettehän itse, — minä rimputtelen, minä töhertelen, minä suttailen pieniä akvarelleja; — mutta voiko sellainen täyttää elämän? Meidän ainoa päämäärämme on avioliitto. Mutta luuletteko olevan kovinkaan hauskaa mennä naimisiin tuollaisten henkilöiden kanssa, jotka minä tunnen yhtä hyvin kuin tekin? Näen heidät sellaisina kuin he ovat. Minulla ei ole onnea olla teidän saksalaisen Gretcheninne kaltainen, joka aina voi ihannoida… Eikö ole kauheata katsella ympärilleen, nähdä niitä, jotka ovat menneet naimisiin ja niitä, joiden kanssa he ovat menneet naimisiin, ja ajatella, että täytyisi seurata heidän esimerkkiään, turmella ruumiinsa ja sielunsa, tulla yhtä tyhjänpäiväiseksi kuin he!… Vakuutan teille, että vaaditaan stooalaisuutta, jotta voi tyytyä sellaiseen elämään ja sellaisiin velvollisuuksiin. Kaikki naiset eivät siihen kykene… Ja aika kuluu, vuodet vierivät, nuoruus katoaa; ja kuitenkin on meissä paljon kaunista, paljon hyvää, — josta ei koskaan tule olemaan mitään hyötyä, joka kuoleutuu päivä päivältä, jota täytyy tottua jakamaan tyhmyreille, olennoille, joita halveksii ja jotka halveksivat!… Eikä kukaan ymmärrä! Me olemme aivankuin arvoituksia ihmisille. Miehiä ei ihmettelisikään, jotka pitävät meitä typerinä ja naurettavina! Mutta naisten pitäisi meitä ymmärtää! He ovat olleet samanlaisia kuin me; heidän tarvitsisi vain muistaa nuoruuttaan… Ei. Heidän puoleltaan ei tarvitse toivoa apua. Meidän äitimmekään eivät meitä tunne, eivätkä koeta todenteolla oppia meitä tuntemaan. He koettavat vain naittaa meitä. Muuten: elä, kuole, tee mitä tahdot! Seurapiirit jättävät meidät oman onnemme nojaan.

— Älkää menettäkö rohkeuttanne, sanoi Christophe. Jokaisen täytyy vuorostaan käydä elämänkokemusten koulua. Jos teillä on rohkeutta, käy kaikki hyvin. Etsikää ympäristönne ulkopuolelta. Täytyy kai Ranskassa vielä olla kunnollisiakin miehiä.

— Onhan niitä. Tunnen kyllä heitä. Mutta he ovat niin ikäviä!… Ja sitten täytyy minun sanoa teille: se maailma, missä minä elän, ei miellytä minua; mutta minä luulen, etten voi nykyään elää ilman sitä. Olen tottunut siihen. Minä tarvitsen hyvinvointia, hienostunutta ylellisyyttä ja seuraelämää, jota raha yksin ei kylläkään kykene antamaan, mutta jota varten se kuitenkin on välttämätöntä. Tiedän kyllä, ettei se ole, niinkuin olla pitäisi. Tunnen itseni, olen heikko… Pyydän, älkää loitotko minusta siksi, että kerron teille pienestä raukkamaisuudestani. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisuudella. Minulle tekee hyvää keskustella teidän kanssanne! Tunnen, että te olette voimakas, että te olette terve: minä luotan täydellisesti teihin. Tahdotteko osoittaa minulle vähän ystävyyttä?

— Mielelläni, sanoi Christophe. Mutta mitä voin minä tehdä?

— Kuunnella minua, antaa minulle neuvoja, rohkaista minua. Olen toisinaan aivan sekasorron tilassa! Silloin en enää tiedä mitä tehdä. Sanon itselleni: "Mitä hyödyttää taistella? Mitä hyödyttää kiusata itseään? Samantekevää, olipa sitä tai tätä! Samantekevää kuka! Samantekevää, mitä!" Se on hirveä tila. En tahtoisi siihen joutua. Auttakaa minua! Auttakaa minua!

Hän näytti aivan musertuneelta ja kymmentä vuotta vanhemmalta; hän katsoi Christophe'iin alistuvin, rukoilevin silmin. Christophe lupasi kaikki, mitä hän tahtoi. Silloin hän virkistyi, hymyili ja tuli jälleen iloiseksi.

Ja illalla hän nauroi ja keimaili entiseen tapaansa.

Tästä päivästä lähtien heillä oli säännöllisesti tuttavallisia keskusteluja. He olivat kahdenkesken; Colette uskoi hänelle kaikenlaista; ja Christophe näki paljon vaivaa koettaessaan ymmärtää ja neuvoa Colette'ia; tämä kuunteli hänen neuvojaan vakavana ja tarkkaavaisena ja otti varteen hänen muistutuksensa aivankuin pieni, hyvin kiltti tyttö: se huvitti häntä, kiinnitti hänen mieltään, vieläpä elähyttikin häntä; ja hän kiitti Christophe'ia liikutetuin, veikistelevin silmäyksin. — Mutta hänen elämässään ei mitään ollut muuttunut: hänellä oli vain yksi ajanviete lisää.

Hänen päivänsä oli sarja muodonvaihdoksia. Hän nousi ylös tavattoman myöhään, kello kahdentoista korvilla. Häntä vaivasi unettomuus; hän nukkui vasta päivän sarastaessa. Hän oli jouten kaiken päivää. Hän märehti loppumattomiin jotakin runonpätkää, ideaa, ajatussiekaletta, jonkin keskustelun muistelmaa, jotakin sävelmää tai jotakin henkilökuvaa, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei päässyt täysin valveille ennenkuin kello neljältä tai viideltä iltapäivällä. Siihen saakka hän kulki silmäluomet raskaina, kasvot turpeina ja äreän ja unisen näköisenä. Hän virkistyi vasta, kun hänen luokseen saapui joitakuita hyviä ystävättäriä, jotka olivat yhtä kieleviä kuin hänkin ja yhtä persoja Pariisin juoruille. He väittelivät yhdessä päin seiniä rakkaudesta. Rakkaudenpsykologia oli ainaisena puheenaiheena pukeutumiskysymyksen, arastelemattomien viittailujen ja panettelun ohella. Hänellä oli myös nuorukaisseuransa, joukko vetelehtiviä nuoria miehiä, jotka tunsivat tarvetta viettää pari, kolme tuntia päivästä hameseurassa, ja jotka olisivat yhtähyvin itsekin voineet käydä hameissa, sillä he olivat luonteeltaan ja puheiltaan täysin naismaisia. Christophe'illa oli oma tuntinsa: rippi-isän. Colette tuli heti vakavaksi ja tarkkaavaksi. Hän oli sellaisen nuoren ranskattaren tapainen, josta Bodley puhuu ja joka rippituolissa "kehittää rauhallisesti valmistettua teemaa, joka kelpaisi malliksi määräysten selkeydessä ja kirkkaudessa ja jossa kaikki, mitä piti sanoa, oli ladottu hyvään järjestykseen ja luokiteltu eri kategorioihin". — Jonka jälkeen hän vielä enemmän huvitteli. Päivän kuluessa hän tuli yhä nuoremmaksi. Illalla hän meni teatteriin; siellä oli ainaisena nautintona katsella salissa olevia tuttuja kasvoja, jotka olivat aina samoja. Itse näytelmä ei häntä huvittanut, mutta hän nautti tuttujen näyttelijöiden näkemisestä ja heidän yleisesti tunnettujen heikkouksiensa huomauttamisesta yhä uudelleen. Tuttavia tuli aitioon ja heidän kanssansa vaihdettiin ilkeitä huomautuksia niistä, jotka istuivat toisissa aitioissa, tai vielä mieluummin näyttelijättäristä. Huomautettiin, että tyttöosan näyttelijän ohut ääni muistutti "epäonnistunutta majoneesikastiketta", tai että suuren koomillisen osan esittäjättären puku muistutti "lampun varjostinta". — Tai meni hän johonkin illanviettoon; siellä oli hänen nautintonsa panna merkille oliko hänellä hyvä menestys: — (se riippui päivistä: ei mikään ole niin oikullista kuin pariisilainen viehättäväisyys); — siellä arvosteltiin taas ihmisiä, heidän pukujaan ja ruumiillisia vikojaan. Keskustelua ei syntynyt koskaan. — Hän tuli myöhään kotia, eikä häntä nukuttanut lainkaan: (hän oli silloin virkeimmillään). Hän kierteli pöytänsä ympärillä. Hän selaili jotakin kirjaa. Hän naureskeli itsekseen muistaessaan jonkun sanan tai liikkeen. Hänellä oli ikävä. Hän oli sangen onneton. Hän ei saanut unta, ja yöllä sai hän äkkiä epätoivon kohtauksia.

Christophe'in, joka ei nähnyt Colette'ia kuin muutamia tunteja silloin tällöin, eikä voinut havaita kuin muutamia näistä muodonvaihteluista, oli sangen vaikea niitä käsittää. Hän ei tiennyt milloin Colette oli vilpitön, — oliko hän aina vilpitön, — vai eikö hän ollut vilpitön koskaan. Colette ei itsekään olisi voinut sitä hänelle sanoa. Hän oli samanlainen kuin suurin osa nuoria tyttöjä, jotka täyttää vain pelkkä hämärä, joutilas, teeskennelty kaipaus. Hän ei tiennyt, mikä hän oli, koska hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä hän voinut sitä tietää, ennenkuin hän oli koetellut tahtoaan. Hän pyrki siis siitä selvyyteen omalla tavallaan, käyttäytyen mahdollisimman vapaasti, mutta panemalla mahdollisimman vähän vaaralle alttiiksi, koettaen jäljitellä niitä, jotka häntä ympäröivät, ja ottaa mittapuuksi heidän moraalinsa. Hän ei kiirehtinyt valintaansa. Hän tahtoi käsitellä kaikkea viisaasti, voidakseen käyttää kaikkea hyväkseen.

Mutta sellaisen ystävän kuin Christophe'in kanssa ei tämä menettelytapa tahtonut käydä päinsä. Christophe'illa ei ollut mitään sitä vastaan, että joku piti henkilöistä, joita hän ei pitänyt minkään arvoisina, tai joita hän suorastaan halveksi; mutta hän ei sietänyt, että hänet asetettiin samalle tasolle kuin he. Jokaisella olkoon oma makunsa; mutta ainakin täytyy olla joku maku.

Hänen kärsivällisyytensä tuli sitä suuremmalle koetukselle, kun Colette näytti erikoisella nautinnolla keräävän ympärilleen kaikki ne nuorukaiset, jotka eniten vimmastuttivat Christophe'ia: äiteliä pikku keikareita, jotka enimmäkseen olivat rikkaita, kaikki tyhjäntoimittajia, tai nimellisiä virkailijoita jossakin ministeriössä, mikä on aivan sama asia. Kaikki kirjoittivat — olivat kirjoittavinaan. Se oli todellista hermotautia kolmannen tasavallan aikana. Se oli turhamaista laiskuutta; — älyllistä työtä on vaikein tarkistaa, ja siinä on kaikenlaisella tyhjällä hälyllä suurimmat mahdollisuudet. He vain muutamilla sanoilla viittailivat suuriin töihinsä, mutta tekivät sen kunnioituksella. He näyttivät olevan koko sieluineen kiintyneitä työhönsä ja aivan sortuvan sen taakan alle. Aluksi tuntui Christophe'ista hieman kiusalliselta, ettei hän tuntenut ensinkään heidän nimiään eikä teoksiaan. Arkaillen koetti hän saada tietoja, varsinkin toivoi hän saavansa kuulla, mitä heistä muuan, joka heidän keskusteluistaan päättäen oli suuri näytelmäkirjailija, oli kirjoittanut. Hän hämmästyi kuullessaan, että tämä suuri dramaturgi oli kirjoittanut yhden ainoan näytöksen, joka oli muodostettu romaanista, jonka senkin muodosti sarja novelleja tai pikemmin lyhyitä harjoitelmia, jotka hän oli julkaissut eräässä heidän aikakauskirjassaan kymmenen vuoden kuluessa. Toisilla oli yhtä kevyt lasti: joitakuita näytöksiä, joitakuita novelleja, joitakuita runoja. Jotkut olivat kuuluisia yhden artikkelin perusteella. Toiset teoksen, jonka he aikoivat kirjoittaa. He osoittivat halveksumistaan pitkäaikaisille teoksille. He näyttivät panevan sangen suuren painon sanojen taidokkaalle järjestykselle lauseessa. Kuitenkin esiintyi sana "ajatus" usein heidän puheissaan; mutta sillä oli nähtävästi toinen merkitys kuin tavallisessa kielenkäytössä, sillä he sovelluttivat sen tyylin detaljeihin. Siitä huolimatta oli heidän joukossaan suuria ajattelijoita ja suuria iroonikkoja, jotka kirjoittaessaan alleviivasivat syviä ja hienoja sanojaan, että ne huomattaisiin.

Kaikki palvelivat omaa minäänsä: ainoa, mitä he kykenivät palvelemaan. He koettivat saada toisia samaan uskoon, mutta onnettomuudeksi oli kullakin jo omansa. He koettivat aina herättää yleisön huomiota puheellaan, esiintymisellään, tupakoimisellaan, sanomalehden lukemisella, päänsä asennolla, katseillaan tai sillä tavalla, millä he tervehtivät toisiaan. — Nuorukaiset ovat luonnostaan näyttelemishaluisia, sitä enemmän, mitä tyhjänpäiväisempiä tai joutilaampia he ovat. Varsinkin naisiin nähden he sitä harjoittavat: sillä he tavoittelevat naista ja toivovat vielä enemmän, että nainen tavoittelisi heitä. Mutta he pöyhistelivät kelle tahansa, yksinpä vastaantulijalle kadulla, joilta he saattoivat odottaa vain ihmettelevää silmäystä. Christophe tapasi usein tuollaisia pieniä riikinkukon poikasia: töherteleviä maalarien alkuja, soittoniekkoja ja aloittelevia näyttelijöitä, jotka koettivat matkia jotakin tunnettua muotokuvaa: Van Dyckin, Rembrandtin, Velasquezin, Beethovenin, tai koettivat omaksua jotakin osaa: etevän maalarin, suuren muusikon, hyvän työmiehen, syvämielisen ajattelijan, iloisen veitikan, Tonavan talonpojan, luonnonihmisen… He vilkuivat kulkiessaan sivuilleen nähdäkseen, huomattiinko heitä. Kun Christophe näki heidän tulevan vastaansa, käänsi hän päänsä muualle pilkallisesti ja välinpitämättömästi. Mutta tämä vastoinkäyminen ei heihin suuria koskenut: parin askeleen päässä he jo uudistivat temppunsa seuraavalle vastaantulijalle. — Colette'in salongin keikarit olivat hienostuneempia: he näyttelivät etupäässä espriitään: he kopioivat kahta tai kolmea mallia, jotka nekään eivät olleet alkuperäisiä. Tai esittivät he jotakin ideaa: Voimaa, Iloa, Sääliä, Ylhäisyyttä, Sosialismia, Anarkismia, Lakia, Vapautta, ne olivat kaikki heille vain rooleja. Heillä oli kyky muuttaa jaloimmatkin ajatukset puhtaasti kirjalliseksi aiheeksi, he asettivat ihmissielun sankarillisimmankin lennon samalle tasolle kuin salonkiesineet tai jonkun muodikkaan kaulahuivin. Mutta rakkaudessa he vasta olivat oikeassa elementissään; se oli heidän yksityisomaisuuttaan. He tunsivat kaikki nautinnon kasuistiikan salaisuudet. He olivat taitavia keksimään uusia tapauksia, saadakseen kunnian niiden ratkaisemisesta. Sehän on aina ollut niiden työnä, joilla ei ole muuta tekemistä: kun he eivät kykene rakastamaan, juttuavat he siitä ja ennen kaikkea selittävät sitä. Selitykset olivat paljoa laajempia kuin teksti, joka heillä oli sangen vähäpätöinen. Sosiologialla höystettiin ruokottomimmatkin ajatukset: kaikki silattiin siihen aikaan sosiologialla. Niin nautinnokasta kuin olikin tyydyttää paheitaan, olisi kuitenkin jotakin puuttunut, jollei samalla olisi kuvitellut tekevänsä työtä tulevien aikojen hyväksi. Se oli mitä suurimmassa määrässä pariisilaista sosialismia: eroottista sosialismia.

Niitä kysymyksiä, jotka siihen aikaan innostuttivat tätä pientä rakkaudenhovia, oli miehen ja naisen tasa-arvoisuus avioliitossa ja heidän oikeutensa rakkauteen. Oli esiintynyt joitakuita kunnon miehiä, hyveellisiä, hieman naurettavia protestantteja, — skandinaaveja ja sveitsiläisiä, — jotka olivat julistaneet hyveellisyyden tasa-arvoisuutta: miesten tuli astua avioliittoon neitseellisinä kuten naistenkin. Pariisilaiset kasuistit vaativat toisenlaista tasa-arvoisuutta, epäpuhtauden tasa-arvoisuutta: samaa oikeutta naisille kuin miehillekin elää rakastajien kanssa ennen avioliittoon astumista. Pariisilaisista oli aviorikos jo niin kulunut asia — he olivat siinä määrin askarrelleet sillä mielikuvituksessaan ja harrastaneet sitä käytännössä, — että se jo alkoi heistä menettää makunsa: kirjallisessa maailmassa koetettiin vaihtaa sitä originellimpaan keksintöön: nuorten tyttöjen prostitutsiooniin, — tarkoitan säännölliseen, yleiseen, siveelliseen, säädylliseen perheprostitutsiooniin, joka vielä kaupan päälle olisi sosiaalinen. Muuan äskettäin ilmestynyt, kyvykkäästi kirjoitettu kirja esitti sen lakeja: neljän sadan sivun pituudelta tutkittiin leikillisellä pedantismilla ja "kaikkien Baconin metoodin sääntöjen mukaan" "nautinnon järkiperäistä järjestämistä." Se oli täydellinen vapaan rakkauden kurssi, jossa lakkaamatta puhuttiin eleganssista, säädyllisyydestä, hyvästä mausta, jaloudesta, kauneudesta, totuudesta, puhtaudesta, moraalista, — oikea katkismus nuorille tytöille, jotka haluavat joutua huonoille jäljille. — Se oli sillä erää se evankeliumi, josta Colette'in pieni hovi nautitsi ja jota siellä esitettiin. Oppilaiden tavalliseen tapaan he jättivät syrjään kaiken, mitä siinä paradoksien alla saattoi olla oikeata, hyvin havaittua ja tosi-inhimillistä, ja omaksuivat vain huonoimman. Tästä makosesta kukkaislavasta he poimivat aina myrkyllisimmät kukat, — sellaiset aforismit kuin "aistilliset nautinnot vain kiihoittavat työnhalua"; — "on luonnotonta, että neitsyt tulee äidiksi ennenkuin hän on saanut tuntea nautintoa"; — "että viattoman miehen omistaminen on naiselle luonnollinen valmistus harkittuun äitiyteen"; — että äitien tehtävä on "järjestää tyttäriensä vapaus samalla hienotunteisuudella ja ymmärtämyksellä, millä he suojaavat poikiensa vapauden"; ja että on koittava aika, "jolloin nuoret tytöt, palaavat yhtä luonnollisesti rakastajiensa luota kuin nykyisin luennoilta tai jonkun ystävättären luota teeltä".

Colette selitti nauraen, että ohjeet olivat sangen viisaita.

Christophe kauhistui näitä lausuntoja. Hän arvioi liian suureksi sekä niiden kantavuuden että sen pahan, minkä ne saattoivat aiheuttaa. Ranskalaiset ovat liiaksi järkeviä sovelluttaaksensa kirjallisuuttansa käytäntöön. Nämä suuren Diderot'n piskuiset jälkeläiset olivat elämässään yhtä nuhteettomia porvareita kuin tuo nerokas ensyklopedistikin, vieläpä yhtä arkoja kuin muutkin. Juuri sentähden, että he ovat niin arkoja toiminnassa, huvittaa heitä johtaa toiminta kuvitteluissa äärimmäisyyksiin. Se on leikkiä, jossa ei tarvitse panna alttiiksi mitään.

Mutta Christophe ei ollut ranskalainen dilettantti.

Niistä nuorista miehistä, jotka liehuivat Colette'in ympärillä, näytti hän antavan etusijan eräälle. Luonnollisestikin oli hän juuri se, joka oli Christophesta vastenmielisin.

Hän oli noita rikastuneiden porvarien poikia, jotka harrastavat aristokraattista kirjailemista ja näyttelevät kolmannen tasavallan patriiseja. Hänen nimensä oli Lucien Lévy-Coeur. Hänen silmänsä olivat etäällä toisistaan, hänen katseensa oli vilkas, hänellä oli kyömynenä, paksut huulet ja vaalea, van Dyckin tapaan leikattu suippoparta; hänen päälakensa alkoi jo olla melko kalju, mikä ei sopinut lainkaan huonosti hänelle. Hänen puheensa oli mairittelevaa, hänen tapansa elegantit. Hänellä oli hienot, pehmeät kädet, jotka aivankuin sulivat käteen hänen tervehtiessään. Hän osoitti aina sangen suurta kohteliaisuutta ja hienostunutta ystävällisyyttä niillekin, joista hän ei pitänyt tai joita hän koetti lyödä laudalta.

Christophe oli tavannut hänet jo heti ensimäisillä kirjailijapäivällisillä, joihin Sylvain Kohn oli hänet vienyt; ja vaikka Christophe ei ollut puhunut hänen kanssaan, oli hänen pelkän äänensä kuuleminen herättänyt Christophe'issa häntä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei itsekään osannut selittää ja jonka syvimmät syyt hän vasta myöhemmin tuli ymmärtämään. Rakkaus saattaa syttyä salaman tavoin, mutta myöskin viha saattaa äkkiä leimahtaa, — tai — (ettemme loukkaisi hellämielisiä sieluja, jotka pelkäävät tätä sanaa samoin kuin kaikkia intohimoja), — jokainen terve ihminen tuntee vaistomaisesti vihollisensa ja asettuu puolustuskannalle.

Päinvastoin kuin Christophe edusti Lévy-Coeur ironian ja hajoituksen henkeä, joka hellävaroen, kohteliaasti ja salaisesti soti kaikkea vastaan, mikä vanhassa, kuolemaansa kohden käyvässä yhteiskunnassa on suurta: perhettä, avioliittoa, uskontoa, isänmaata; taiteessa kaikkea miehekästä, puhdasta, tervettä, kansanomaista; kaikkea uskoa vastaan aatteisiin, tunteisiin, suuriin miehiin, ihmiseen. Kaiken tämän ajattelun pohjalla ei ollut muuta kuin mekaanista analyysin nautintoa, äärimmäisiin menevän analyysin, eräänlaista animaalista tarvetta järsiä kalvavan madon tavoin kaikki ajatukset. Ja tämän intellektuaalisen järsijä-ihanteen rinnalla kevytkenkäisen tytön aistillisuutta, mutta sekin sinisukan aistillisuutta: sillä hänen käsissään oli kaikki pelkkää kirjallisuutta. Kaikki oli hänelle kirjallista aineistoa: hänen rakkausseikkailunsa, hänen omansa ja hänen ystäviensä paheet. Hän oli kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä, joissa hän suurella taidolla kertoi vanhempiensa yksityisestä elämästä, heidän intiimeistä seikkailuistaan, ystäviensä seikkailuista ja omista suhteistaan, muun muassa eräästä, joka hänellä oli ollut parhaan ystävänsä vaimon kanssa: muotokuvat olivat erinomaisia, ja kaikki ylistivät niiden tarkkuutta, yleisö, vaimo ja ystävä. Hän ei voinut olla heti julistamatta kirjoissa, jos joku nainen oli uskonut hänelle jotakin tai suosinut häntä. — Olisi luullut tämän löyhäkielisyyden loukkaavan hänen "liikekumppaneitaan", mutta niin ei käynyt. Tuskin se heitä edes nimeksikään kainostutti; muodon vuoksi he panivat vastalauseensa: itse asiassa he olivat ihastuneita siitä, että heitä siten näytettiin yleisölle alastomina; kunhan vain naamio jätettiin kasvoille, oli häveliäisyys pelastettu. Omasta puolestaan ei hän näillä lörpötyksillään tarkoittanut mitään kostoa, tuskinpa edes häväistystäkään. Hän ei ollut sen huonompi poika eikä rakastaja kuin miehet yleensä. Samassa luvussa, jossa hän häpeämättömästi paljasti isänsä, äitinsä tai rakastajattarensa, oli sivuja, joilla hän puhui heistä hellyydellä ja kiehtovalla runollisuudella. Todellisuudessa hän oli sangen perherakas; mutta hän oli niitä, joilla ei ole tarvetta kunnioittaa niitä, joita rakastavat, päinvastoin: he rakastavat mieluummin sellaisia, joita voivat hieman halveksia; heidän kiintymyksensä esine tuntuu heistä silloin läheisemmältä, inhimillisemmältä. Ne ovat niitä maailmanmiehiä, jotka kaikkein vähimmin kykenevät käsittämään sankaruutta ja puhtautta. He pitävät niitä miltei valheena tai hengen heikkoutena. On itsestään selvää, että he ovat vakuutettuja siitä, että he paremmin kuin kukaan muu ymmärtävät taiteen sankareita ja siksi tuomitsevat heitä suojelevan alentuvasti.

Hän tuli ihmeteltävän hyvin toimeen rikkaan, laiskottelevan porvarishienoston turmeltuneiden nuorten tyttöjen kanssa. Hän oli heille kumppani, eräänlainen turmeltunut palvelijatar, vapaampi ja kokeneempi vain, joka opetti heitä, ja jota he kadehtivat. He eivät lainkaan kainostelleet häntä; ja Psyyken lamppu kädessä tutkivat he uteliaina tuota alastonta hermafrodiittiä, joka salli sen tapahtua.

Christophe ei voinut käsittää, miten Colette, joka näytti olevan hienompaa tekoa ja tuntevan liikuttavaa halua paeta elämän alentavaa kulutusta, saattoi nauttia sellaisesta seurasta. Christophe ei ollut psykoloogi. Lucien Lévy-Coeur oli sata kertaa parempi psykoloogi kuin hän. Christophe oli Colette'in uskottu; mutta Colette oli Lucien Lévy-Coeur'in uskottu. Se täytti hänet ylemmyyden tunnolla. Naisesta tuntuu suloiselta uskoa, että hän on tekemisissä miehen kanssa, joka on heikompi kuin hän. Hän saa siitä samalla kertaa tyydytystä sekä sille, mikä on hänessä huonointa, että sille, mikä on hänessä parhainta: äidillisille vaistoilleen. Lucien Lévy-Coeur tiesi sen hyvin: varmimpia keinoja, millä saa liikutetuksi naisen sydäntä, on tämän salaperäisen kielen koskettaminen. Lisäksi tunsi Colette itsensä heikoksi ja melko tarmottomaksi; hänellä oli vaistoja, joista hän oli kaikkea muuta kuin ylpeä, mutta joita hän karttoi tukahduttamasta. Häntä miellytti tulla ystävänsä rohkeasti harkittujen tunnustusten kautta vakuutetuksi siitä, että muut olivat samanlaisia, ja että tuli ottaa ihmisluonto sellaisena kuin se oli. Hän ei niin ollen ryhtynyt taistelemaan taipumuksia vastaan, jotka olivat hänelle mieluisia, vaan tyytyi sanomaan, että niin täytyi olla, ja että oli viisasta olla ryhtymättä kapinaan, ja antaa anteeksi se, mitä ei voitu estää. Tätä viisautta ei ollut vaikea toteuttaa käytännössä.

Joka voi tyynesti tarkastella elämää, hänellä on väkevä tuntu siitä ainaisesta vastakohdasta, joka vallitsee yhteiskunnan sydämessä ulkonaisen sivistyksen äärimmäisen hienostuneisuuden ja pohjalla piilevän eläimellisyyden välillä. Jokaisessa salongissa, jonka seurapiiri ei ole maatunutta ja kivettynytsieluista väkeä, esiintyy, aivankuin kaksi maakerrostumaa, kaksi päällekkäistä keskustelukerrostumaa: toinen älyjen välinen, jonka, kaikki kuulevat; toinen vaistojen, eläinten välinen, josta vain harvat ovat tietoisia ja joka kuitenkin on voimakkaampi. Nämä kaksi keskustelua ovat useimmiten vastakohtaisia. Samalla kuin älyt vaihtavat sovinnaista rahaa, sanovat ruumiit: Halua. Inhoa, tai useimmin: Uteliaisuutta, Ikävää, Vastenmielisyyttä. Eläin, jota vuosisatojen sivistys on kesyttänyt ja joka on yhtä tylsynyt kuin eläintenkesyttäjien kurjat häkkileijonat, uneksii yhä riistastaan.

Mutta Christophe ei ollut vielä sillä henkisen välinpitämättömyyden asteella, jonka ikä ja intohimojen sammuminen tuo mukanaan. Hän oli ottanut ankaran vakavasti osansa Colette'in neuvonantajana. Tämä oli pyytänyt hänen apuaan, ja nyt näki hän hänen huolettomana antautuvan vaaralle alttiiksi. Hän ei myöskään enää salannut vihamielisyyttään Lucien Lévy-Coeur'iä kohtaan. Tämä oli aluksi suhtautunut Christophe'iin moitteettoman kohteliaasti, joskin hieman iroonisesti. Hänkin vainusi vihollisen; mutta hän ei pitänyt tätä vaarallisena: hän teki hänestä huomaamatta pilkkaa kaikessa hiljaisuudessa. Jos Christophe muuten olisi häntä ihaillut, olisi hän ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan; mutta hän tunsi hyvin, ettei hän sitä voinut koskaan saada osakseen, sillä Christophe ei osannut teeskennellä. Niinpä oli Lucien Lévy-Coeur huomaamatta siirtynyt aivan abstraktisesta ajatusten vastustamisesta pieneen persoonalliseen sotaan, jonka voitonpalkintona oli Colette.

Colette piti tasapainossa näitä kahta ystävää. Hän nautti Christophe'in moraalisesta ylemmyydestä ja lahjoista; mutta hän nautti myöskin Lucien Lévy-Coeur'in huvittavasta moraalittomuudesta ja hänen espriistään; ja pohjaltaan nautti hän niistä enemmän. Christophe ei säästänyt nuhteitaan: Colette kuunteli niitä liikuttavan nöyränä, mikä teki Christophe'in aseettomaksi. Colette oli hyvä, mutta häneltä puuttui vilpittömyyttä, johon oli syynä heikkous, vieläpä hyvyyskin. Hän näytteli osaksi komediaa; hän oli ajattelevinaan Christophe'in tavoin. Hän kyllä tiesi hyvin, minkä arvoinen Christophe'in lainen ystävä oli; mutta hän ei halunnut tehdä mitään uhrausta ystävyyden vuoksi; hän ei halunnut tehdä uhrausta minkään eikä kenenkään vuoksi; hän tahtoi vain mukavuutta ja hauskuutta. Hän salasi siis Christophe'ilta, että hän yhä seurusteli Lucien Lévy-Coeur'in kanssa; hän valehteli tuolla maailmannaisten luontaisella viehkeydellä, jolla he lapsuudesta saakka ovat harjaantuneet käyttämään tätä tapaa, joka on välttämätön niille, jotka haluavat omata taidon säilyttää kaikki ystävänsä ja olla kaikille mieliksi. Hän puolusteli itseään sillä, ettei hän tahtonut tuottaa Christophe'ille tuskaa; mutta itse asiassa oli syynä se, että hän tiesi Christophe'in olevan oikeassa, ja että hän kuitenkin halusi seurata omia mielitekojaan, menettämättä silti Christophe'ia. Christophe epäili joskus hänen viekastelevan; hän torui silloin ja pauhasi. Colette näytteli yhä edelleen pientä, katuvaista, tuntehikasta ja surumielistä tyttöä; hän loi Christophe'iin lemmekkäitä silmäyksiä — feminae ultima ratio (naisten viimeinen keino). — Häntä todella suretti aavistus, että hän saattoi menettää Christophe'in ystävyyden; hän tekeytyi viehättäväksi ja vakavaksi ja hänen onnistui todellakin joksikin ajaksi tehdä Christophe aseettomaksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin täytyi tästä tulla loppu. Christophe'in harmiin sekoittui hänen tietämättään pieni hiukkanen mustasukkaisuutta. Ja Colette'in viekastelussa ja houkuttelussa piili myös pienen pieni hiukkanen rakkautta. Siksi täytyi välien katkeamisen tulla sitä rajummaksi.

Kun Christophe eräänä päivänä oli saanut Colette'in verekseltä kiinni valheesta, asetti hän heti hänen valittavakseen joko Lucien Lévy-Coeur'in tai hänet. Hän koetti kiertää kysymystä; ja lopuksi hän sanoi itsellään olevan oikeuden valita ystävänsä mielensä mukaan. Hän oli tietenkin oikeassa; ja Christophe havaitsi olleensa naurettava; mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itsekkyydestä ollut niin vaativainen: hän tunsi vilpitöntä kiintymystä Colette'ia kohtaan; hän tahtoi pelastaa hänet vaikkapa vastoin hänen tahtoaan. Hän pysyi siis itsepintaisesti vaatimuksessaan. Colette kieltäytyi vastaamasta. Christophe sanoi hänelle:

— Colette, te tahdotte siis, ettemme enää ole ystäviä?

Colette vastasi:

— Ei, älkää sanoko niin. Koskisi minuun kovasti, jollette enää olisi ystäväni.

— Mutta te ette tahdo tehdä pienintäkään uhrausta ystävyytemme vuoksi?

— Uhrausta! Mikä mieletön sana! sanoi Colette. Miksi täytyisi aina uhrata jotakin jonkin toisen vuoksi. Ne ovat niitä typeriä kristillisiä ajatuksia. Tehän olette oikeastaan tietämättänne vanha klerikaali.

— Saatan ehkä olla, sanoi Christophe. Minun vaatimukseni on: kaikki tai ei mitään. Hyvän ja pahan välillä en näe mitään keskitietä, en hiuskarvan vertaa.

— Niin, tiedän sen, sanoi Colette. Sentähden juuri pidän teistä. Pidän teistä paljon, sen vakuutan, mutta…

— Mutta te pidätte myöskin paljon toisesta?

Colette nauroi ja sanoi lempeimmällä äänellään, luoden Christophe'iin mitä kiehtovimman katseen:

— Jääkää!

Christophe oli jälleen vähällä taipua. Mutta samassa astui Lucien Lévy-Coeur sisälle; ja sama kiehtova katse ja sama lempeä ääni ottivat hänet vastaan. Christophe katseli hetkisen ääneti tätä Colette'in pientä komediaa; sitten hän lähti, päättäen vahvasti rikkoa välinsä. Hänen sydämensä oli murheellinen. Oli perin typerää aina kiintyä johonkin ja antaa johtaa itsensä loukkuun!

Tultuaan kotiinsa ja järjestellessään koneellisesti kirjojaan, hän avasi joutessaan Raamattunsa ja luki:

… Herra sanoo: sentähden että Sionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kenossa kauloin ja silmä-iskuja heittävät ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja jaloissaan solkia soittavat, on Herra Sionin tytärten päälaen paljaaksi tekevä, ja Herra on heidän häpynsä paljastava.

Hän purskahti nauruun, muistaessaan Colette'in metkut; hän kävi levolle hyvällä tuulella. Sitte hän ajatteli, että häneen itseensäkin oli jo täytynyt kokolailla tarttua pariisilaista turmelusta, koska hän lukiessaan Raamattua huomasi sen koomilliseksi. Mutta hän toisteli siitä huolimatta vuoteessaan suuren, kujeilevan Tuomarin tuomiota; ja hän koetti kuvitella miltä hänen nuori ystävättärensä näyttäisi kaljupäisenä. Hän vaipui uneen nauraen kuin lapsi. Hän ei enää ajatellutkaan uutta suruaan. Yksi enemmän, yksi vähemmän… Hän alkoi jo tottua.

Hän antoi yhä pianotunteja Colette'ille; mutta hän karttoi tästä lähtien kaikkia tilaisuuksia, joita Colette hänelle tarjosi heidän tuttavallisten keskustelujensa jatkamiseen. Colette saattoi minkä taisi näyttää murheelliselta tai loukkaantuneelta ja näytellä kaikkia pikku temppujaan: Christophe pysyi järkähtämättömänä. He jurottelivat toisilleen. Lopulta Colette alkoi kaikenlaisilla tekosyillä siirtää musiikkitunteja, ja Christophe koetti samaten karttaa Stevens'ien iltakutsuja.

Hän oli saanut kyllänsä Pariisin seuraelämästä; hän ei enää voinut sietää tätä tyhjyyttä, tätä laiskottelua, tätä moraalista voimattomuutta, tätä neurasteniaa, tätä ylenmääräistä saivartelua, jossa ei ollut pontta eikä pohjaa, ja joka hävitti itseäänkin. Häntä ihmetytti, kuinka kansa saattoi elää tällaisessa liikkumattomassa ilmapiirissä, jossa vallitsi taide taiteen vuoksi ja nautinto nautinnon vuoksi. Tämä kansa eli kuitenkin, se oli ollut suuri, ja se näytti vieläkin komealta; ainakin sitä, joka katsoi sitä etäämpää, se häikäisi. Mistä saattoi se ammentaa elämisen mahdollisuutensa? Se ei uskonut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin nautintoon…

Christophe'in hautoessa päässään näitä mietteitä, kohtasi hän kadulla meluavan joukon nuoria miehiä ja naisia, jotka vetivät vaunuja, joissa istui vanha pappi siunaten kädellään oikealle ja vasemmalle. Jonkun matkan päässä hän näki ranskalaisia sotilaita murtamassa kirveillä auki kirkon ovea, jota kunniamerkeillä koristetut herrasmiehet puolustivat huitomalla tuoleilla. Näytti siltä, että ranskalaiset kuitenkin uskovat johonkin, — vaikka hän ei ymmärtänytkään mihin. Hänelle selitettiin, että valtio eroaa kirkosta vuosisataisen yhteiselämän jälkeen, ja kun kirkko ei halunnut hyvällä lähteä luottaen oikeuteensa ja voimaansa, työnsi valtio sen ovesta ulos. Christophe'ista ei menettelytapa ollut kovin kohtelias; mutta hän oli niin kyllästynyt pariisilaisten taiteilijoiden anarkistiseen dilettantismiin, että hän iloitsi tavatessaan miehiä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä jonkun asian puolesta, niin typerä kuin se olikin.

Hän huomasi pian, että sellaisia miehiä oli Ranskassa paljon. Poliittiset sanomalehdet antautuivat taisteluun aivan kuin Homeroksen sankarit; ne julkaisivat päivittäin kehoitushuutoja kansalaissotaan. Totta on, että ne johtivat vain sanasotaan, ja että harvoin jouduttiin käsikähmään. Mutta oli kuitenkin herkkäuskoisia ihmisiä, jotka panivat käytännössä toimeen, mitä toiset kirjoittivat. Saattoi nähdä merkillisiä näytelmiä: milloin yritti joku departementti eroittautua Ranskasta, milloin kokonaiset rykmentit karkasivat, milloin poltettiin prefektin taloja, milloin kulki ratsastava veronkantaja santarmikomppanian etunenässä, milloin kiehuttivat viikatteilla aseistautuneet talonpojat suuria vesipatoja puolustaakseen kirkkoja, joita vapaa-ajattelijat yrittivät hävittää vapauden nimessä, milloin kiipesivät kansanomaiset maailmanparantajat puihin puhumaan viini-provinssien asukkaille, jotka olivat nousseet viina-provinssilaisia vastaan. Siellä täällä nämä miljoonat miehet, jotka olivat nyrkit pystyssä kirkuneet kasvonsa punaisiksi, ryhtyivät lopulta mukiloimaan toisiansa minkä kerkisivät. Tasavalta imarteli kansaa, ja hyökkäsi sitte sen kimppuun sapeleilla. Kansa puolestaan murskasi jonkun kansanlapsen — upseerin tai sotilaan pään. — Siten todisteli jokainen toisilleen asiansa ja nyrkkinsä oivallisuutta. Kun katseli sitä kauempaa sanomalehtien välityksellä, luuli joutuneensa useampia vuosisatoja ajassa taaksepäin. Christophe havaitsi, että Ranska, — tämä skeptillinen Ranska, — oli fanaattinen kansa. Mutta hänen oli mahdoton tietää missä merkityksessä. Uskonnon puolestako vai sitä vastaan? Järjen puolestako vai sitä vastaan? Isänmaan puolestako vai sitä vastaan? — He olivat fanaattisia kaikissa merkityksissä. He näyttivät olevan fanaattisia huvin vuoksi.

Hän sai tilaisuuden puhua tästä eräänä iltana erään sosialistiedustajan kanssa, jonka hän tapasi toisinaan Stevens'ien salongissa. Vaikka Christophe oli jo puhellut hänen kanssaan, ei hänellä ollut aavistustakaan puhetoverinsa poliittisesta kannasta: siihen asti he eivät olleet puhuneet muusta kuin musiikista. Hän hämmästyi suuresti saadessaan tietää, että tämä maailmanmies oli kiivas puoluejohtaja.

Achille Roussin oli kaunis mies; hänellä oli vaalea parta, verevä iho, ja hän puhui sorahdellen; hänen käytöstapansa oli sydämellinen, siinä oli pinnalla eleganssia, mutta pohjalla rahvaanomaisuutta, ja silloin tällöin teki hän huomaamattaan moukkamaisen liikkeen; — hänellä oli tapana puhdistaa kynsiään seurassa ja nyppiä kansanomaiseen tapaan toista takin rinnuksesta, tarttua häneen kiinni ja nyhtää häntä käsivarresta. Hän oli suursyömäri, suuri juomari, elostelija, nauraja, hänellä oli kansanmiehen halut, joka rynnistää tavoittelemaan valtaa. Hän oli solakka, taitava sovelluttamaan tapansa ympäristönsä ja puhekumppaninsa mukaan. Hän oli harkitsevan puhelias, osasi kuunnella toisia omaksuen heti kaikki, mitä kuuli. Hän oli muuten miellyttävä, älykäs ja osoitti mielenkiintoa kaikkea kohtaan, osaksi luonnollisesta mausta, osaksi hankitusta mausta ja turhamaisuudesta. Hän oli rehellinen milloin hänen etunsa eivät vaatineet päinvastaista ja milloin olisi ollut vaarallista olla muuta.

Hänellä oli verrattain kaunis vaimo, suurikokoinen, sopusuhtainen ja vankkatekoinen; hänen vartalonsa oli elegantti, hieman piukkaan ahdettu ylellisiin pukuihin, jotka liioitellen ilmaisivat hänen rotevia, pyöreitä ruumiinmuotojaan. Kasvoja reunusti musta, kihara tukka, silmät olivat suuret, mustat ja paksuluomiset, leuka hieman liian ulkoneva, kasvojenpiirteet paksut, mutta ulkomuoto silti varsin herttainen, vaikkakin likinäköisten silmien siristely ja hieman supussa oleva suu sitä jonkun verran turmeli. Hänen käyntinsä oli teeskennelty, nykivä aivankuin eräiden lintujen. Hän puhui keimailevasti, mutta oli silti varsin suloinen ja rakastettava. Hän oli rikkaasta porvarillisesta kauppiasperheestä. Hän oli vapaahenkinen ja hyveellinen ja kiintynyt seuraelämän lukemattomiin velvollisuuksiin aivankuin uskontoon, puhumattakaan niistä, joita hän oli omaksunut itselleen, taiteellisista ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista: niitä oli salongin pitäminen, taiteen levittäminen kansanoppilaitoksiin, filantrooppisen tai lapsipsykoloogisen kirjallisuuden harrastaminen — ilman sanottavaa lämpöä, ilman syvempää harrastusta, — vain luontaisen hyvyyden, keikarimaisuuden ja sellaisen sivistyneen nuoren naisen viattoman pedantismin sekoituksesta, joka alati näyttää lukevan läksyä ja jota itserakkaus vaatii osaamaan sen hyvin. Hän tunsi tarvetta harrastaa kaikkea, mutta hän ei tuntenut tarvetta olla innostunut siihen, mitä hän harrasti. Se muistutti niiden naisten kuumeellista työtä, joilla aina on kudin käsissään ja jotka liikuttelevat puikkojaan levähtämättä, aivankuin maailman menestys riippuisi tästä työstä, josta heille ei ole edes mitään käytännöllistä hyötyä. Ja häntäkin vaivasi, — kuten "tricoteuse'ja" [La tricoteuse, kutojatar: niiden naisten nimitys, jotka Ranskan suuren vallankumouksen aikana sukkaa kutoen istuivat kansalliskonventin kokouksissa. Suom. muist.] — tuo kunniallisen naisen pieni turhamaisuus, joka vaatii heitä esimerkillään opettamaan muita naisia.

Edustaja kohteli häntä hellällä ylenkatseella. Hän oli huolellisesti valinnut hänet sekä nautinnon että turvallisuuden kannalta. Rva Roussin oli kaunis, mies nautti siitä, eikä enempää häneltä vaatinutkaan; vaimo ei myöskään vaatinut enempää mieheltään. Mies rakasti häntä ja petti häntä. Vaimo tyytyi siihen, kunhan itse sai osansa. Ehkäpä hän siitä tavallaan nauttikin. Hän oli kylmä ja aistillinen, hänellä oli haareminaisen hengenlaatu.

Heillä oli kaksi kaunista, neljä-, viisivuotiasta lasta, joista hän hyvänä perheenäitinä huolehti samalla herttaisella ja kylmällä uutteruudella, jolla hän seurasi miehensä politiikkaa sekä muodin ja taiteen viimeisiä ilmauksia. Tästä kaikesta muodostui tässä ympäristössä mitä merkillisin sekoitus rohkeita teorioja, ultra-dekadenttista taidetta, levotonta seuraelämää ja porvarillista tunnetta.

He kutsuivat Christophe'ia käymään heitä katsomassa. Rva Roussin oli hyvä soittaja, hän soitti pianoa ihastuttavasti; hänen kosketuksensa oli kepeä ja voimakas. Pienine päineen, katse kiinteästi suunnattuna koskettimiin ja kädet niillä hypähdellen näytti hän nokkivalta kanalta. Ollen lahjakas ja musikaalisesti koulitumpi kuin useimmat ranskattaret, ei hän kuitenkaan välittänyt musiikin syvemmästä sisällöstä enempää kuin sika hopealusikasta: se oli hänestä sarja nuotteja, rytmejä ja vivahduksia, joita hän kuunteli tai esitti tarkasti; hän ei etsinyt siitä sielua, eikä hän sitä kaivannutkaan. Tämä herttainen, älykäs, yksinkertainen ja aina palvelukseen valmis nainen osoitti Christophe'ille samaa viehättävää ystävällisyyttä, jolla hän kohteli kaikkia. Christophe oli hänelle siitä varsin vähän kiitollinen; hän ei tuntenut suurtakaan myötätuntoa häntä kohtaan: hän oli Christophe'ille pelkkää ilmaa. Ehkäpä hän ei liioin antanut hänelle anteeksi, harkitsematta asiaa sen lähemmin, sitä hyväntahtoisuutta, jolla hän suostui jakamaan paikkansa miehensä rakastajien kanssa, sillä hän tiesi kyllä hänen seikkailuistaan. Passiivisuus oli Christophesta vika, jota hän kaikkein vähimmin saattoi antaa anteeksi.

Tuttavallisemmiksi muodostuivat hänen välinsä Achille Roussin'iin. Roussin piti musiikista, kuten muistakin taiteista, summittaisella, mutta vilpittömällä tavalla. Kun hän piti jostakin sinfoniasta, näytti hän ikäänkuin makaavan sen kanssa. Hänen sivistyksensä oli pintapuolinen, mutta hän osasi käyttää sitä mainiosti; hänellä oli ollut hyötyä vaimostaan siinä suhteessa. Christophe herätti hänessä mielenkiintoa siksi, että hän näki hänessä voimakkaan plebeijin, sellaisen kuin hän itsekin oli. Hän oli muuten utelias lähemmin tutkimaan sen tapaista originaalia — (hän oli väsymättömän utelias tutkimaan muita ihmisiä) — ja kuulemaan hänen Pariisista saamiaan vaikutelmia. Häntä huvitti Christophe'in huomautusten suoruus ja karkeus. Hän oli kyllin skeptillinen huomatakseen, että ne osuivat paikalleen. Se, että Christophe oli saksalainen, ei häntä lainkaan vaivannut: päin vastoin! Hän kerskui olevansa isänmaallisten ennakkoluulojen yläpuolella. Hän oli ennenkaikkea "ihminen" — (se oli hänen parhain ominaisuutensa); — hän tunsi myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ihmisiä. Mutta se ei estänyt häntä olemasta lujasti vakuutettu ranskalaisten — heidän vanhan rotunsa ja vanhan sivistyksensä — ylemmyydestä saksalaisiin nähden ja laskemasta pilaa saksalaisista.

Christophe kohtasi Achille Roussin'nin luona muitakin poliittisia henkilöitä, entisiä tai tulevia ministereitä. Hänestä olisi ollut huvittavaa keskustella heidän kanssansa kunkin erikseen, jos nämä kuuluisat miehet olisivat pitäneet häntä siihen kyllin arvokkaana. Vastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä havaitsi hän heidän seuransa mieltäkiinnittävämmäksi kuin muiden ranskalaisten. Heidän intelligenssinsä oli eloisampi ja avoimempi ihmiskunnan intohimoille ja suurille harrastuksille. He olivat loistavia keskustelijoita, useimmat kotoisin etelästä, ja kaikki merkillisen dilettanttisia, erikseen otettuina melkein yhtä suuressa määrässä kuin kirjailijat. Luonnollisestikaan he eivät tunteneet taidetta juuri nimeksikään, varsinkaan ulkolaista; mutta he olivat kaikki ymmärtävinään sitä enemmän tai vähemmän ja usein he todella rakastivat sitä. Oli ministerineuvostoja, jotka muistuttivat pienten aikakauskirjojen nurkkakuntia. Joku kirjoitti teatterikappaleita. Toinen vingutti viulua ja oli vimmattu wagnerilainen. Kolmas töherteli tauluja. Ja kaikki he keräsivät impressionistisia tauluja, lukivat dekadenttisia kirjoja ja keikaroivat ihailemalla ultra-aristokraattista taidetta, joka oli miltei aina heidän aatteittensa verivihollinen. Christophe'ia hävetti nähdä näiden sosialististen ja radikaali-sosialististen ministerien, näiden kurjien ja nälkiintyneiden kansankerrosten apostolien tahtovan käydä asiantuntijoista hienostuneiden nautintojen alalla. Olihan heillä siihen epäilemättä oikeus, mutta hänestä se ei suinkaan tuntunut lojaalilta.

Merkillisintä oli, että kun nämä miehet, jotka yksityisessä keskustelussa olivat skeptillisiä, sensualistisia, nihilistisiä ja anarkistisia, joutuivat toimimaan, he heti muuttuivat fanaattisiksi. Dilettanttisimmat heistä muuttuivat tuskin valtaan päästyään pieniksi itämaisiksi despooteiksi. Heidät valtasi kiihko johtaa kaikkea, sallimatta lainkaan vapautta: heillä oli skeptillinen äly ja tyrannin tempperamentti. He eivät voineet vastustaa kiusausta käyttää ja väärinkäyttää hallintokeskityksen kauheata koneistoa, jonka aikoinaan oli rakentanut despooteista suurin. Seurauksena oli eräänlainen tasavaltainen imperialismi, johon vielä kaupan päällisiksi oli viime vuosina ympätty ateistista katolisuutta.

Viime aikoina olivat poliitikot esittäneet herruusvaatimuksia ainoastaan ruumiiseen — toisin sanoen omaisuuteen nähden: — sielut he jättivät melkein oman onnensa nojaan, sillä niillä ei ollut raha-arvoa. Sielut puolestaan eivät harrastaneet politiikkaa; se liukui heidän ylitseen tai alitseen; poliitikkaa pidettiin Ranskassa tuottavana, mutta sangen vähän kunniallisena kaupan ja teollisuuden haarana; älyniekat halveksivat poliitikkoja, poliitikot älyniekkoja. — Äskettäin oli ollut huomattavissa lähentymistä, jota oli seurannut liitto poliitikkojen ja älyniekkojen huonoimman luokan välillä. Näyttämölle oli astunut uusi mahti, joka oli yrittänyt anastaa yksinvallan ajattelun alalla: vapaa-ajattelijat. He olivat liittyneet erääseen toiseen mahtiin, joka oli nähnyt heissä poliittisen despotismin täydellisen koneiston. He yrittivät paljoa suuremmassa määrässä astua kirkon sijalle kuin repiä sitä alas; ja he muodostivatkin "vapaan ajatuksen kirkon", jolla oli oma katkismuksensa ja omat seremoniansa, omat kasteensa, omat ehtoollisensa, omat vihkimisensä, omat paikalliset, kansalliset, vieläpä yleisetkin, Roomassa pidettävät kirkolliskokouksensa. Kuvaamatonta narripeliä oli näiden miljoonien typerien raukkojen puuha, joiden täytyi yhdistyä laumaksi "ajatellakseen vapaasti". Heidän vapaa-ajattelunsa käsitti oikeastaan toisten vapaan ajattelun kieltämisen järjen nimessä: sillä he uskoivat järkeen samoin kuin katolilaiset Neitsyt Mariaan, ainoankaan aavistamatta, ettei järki enempää kuin Neitsytkään olleet sinänsä mitään, ja että lähde on muualla. Ja samoin kuin katolisella kirkolla oli munkki-armeijansa ja veljeskuntansa, jotka hiljaa liikkuivat kansakunnan suonissa levittäen myrkkyänsä ja koettaen tuhota kaiken kilpailevan elämän, oli anti-katolisella kirkolla vapaamuurariutensa, jonka korkein laitos, Suuri Itä, piti tarkkaa luetteloa kaikista salaisista tiedonannoista, joita sille joka päivä lähettivät kaikilta Ranskan kulmilta sen hurskaat ilmiantajat. Tasavaltainen valtio rohkaisi salavihkaa näiden kerjäläismunkkien ja järjen jesuiittojen pyhitettyä urkintaa, joka levitti kauhua armeijaan, yliopistoon ja kaikkiin valtion virkakuntiin; eivätkä he huomanneet lainkaan, että ollessaan palvelevinaan valtiota he pyrkivät vähitellen asettautumaan sen sijalle ja olivat hiljaa vaeltamassa ateistiseen teokratiaan, jonka ei tarvinnut kadehtia Paraguayn jesuiittojen teokratiaa.

Christophe näki Roussin'in luona joitakuita tällaisia mustatakkeja. He harrastivat kaikenkarvaista fetishismiä. Parhaillaan he olivat riemuissaan siitä, että olivat saaneet poistetuiksi Kristus-kuvat oikeussaleista. He luulivat hävittäneensä uskonnon hävittäessään muutamia puu- tai norsunluupalasia. Toiset korjasivat itselleen Jeanne d'Arc'in ja hänen Neitsyt-Maria-lippunsa, jonka he olivat riistäneet katolilaisilta. Muuan uusi kirkko-isä, kenraali, joka taisteli toisen kirkon ranskalaisia vastaan, oli hiljattain pitänyt antiklerikaalisen puheen Vercingetorixin kunniaksi: hän ylisti tätä gallialaista, jolle vapaa ajatus oli pystyttänyt muistopatsaan, kansan lapseksi ja Ranskan ensimäiseksi esitaistelijaksi Roomaa (kirkkoa) vastaan. Meriministerit antoivat panssarilaivoille sellaisia nimiä kuin Descartes ja Ernest Renan puhdistaakseen laivastoa ja osoittaakseen kauhuansa sotaa kohtaan. Jotkut vapaat henget ryhtyivät puhdistamaan taidetta. He perkailivat XVII vuosisadan klassikoita, eivätkä sallineet Jumalan nimen tahraavan La Fontaine'in satuja. He eivät sietäneet sitä vanhemmassa musiikissakaan; ja Christophe kuuli erään heikäläisen, vanhan radikaalin — ("Hulluuden huippu on olla radikaali vanhana", sanoi Goethe) — paheksuvan sitä, että kansankonsertissa oli uskallettu esittää Beethovenin uskonnollisia liedejä. Hän vaati, että asetettaisiin toiset sanat sijalle.

— Mitkä? kysyi Christophe vimmastuneena. Ehkä Tasavalta?

Toiset, vielä radikaalisemmat, eivät hyväksyneet näitäkään kompromisseja, vaan tahtoivat, että piti muitta mutkitta ehkäistä kaikki uskonnollinen musiikki ja sulkea koulut, joissa sitä opetettiin. Turhaan koetti muuan kaunotaiteiden tirehtööri, jota tässä Boiotiassa pidettiin ateenalaisena, selittää, että täytyi sentään opettaa musiikkia muusikoille: sillä, sanoi hän lennokkaasti, "kun te lähetätte sotilaan kasarmiin, opetatte te häntä vähitellen käyttämään kivääriään ja ampumaan. Samoin on laita nuoren säveltäjän: hänen päässään kuhisee ajatuksia, mutta niitä ei ole vielä järjestetty." Ja hieman säikähtäneenä omaa uskaliaisuuttaan ja vakuuttaen vähä väliä: "Minä olen vanha vapaa-ajattelija… Minä olen vanha tasavaltalainen…", hän julisti rohkeasti, että "hän välitti vähät siitä, olivatko Pergolesen sävellykset oopperoita tai messuja; tärkeintä oli tietää, olivatko ne inhimillisen taiteen tuotteita". — Mutta hänen vastustajansa vastasivat leppymättömällä logiikalla "vanhalle vapaa-ajattelijalle" ja "vanhalle tasavaltalaiselle", että "oli kahdenlaista musiikkia: sitä, jota esitettiin kirkoissa, ja sitä, jota esitettiin muualla". Edellinen oli järjen ja valtion vihollinen; ja valtion etu vaati sen ehkäisemistä.

Kaikki nämä hölmöt olisivat olleet enemmän naurettavia kuin vaarallisia, jollei heidän takanaan olisi ollut todella arvokkaita miehiä, joihin he nojasivat ja jotka olivat samanlaisia, — ehkä vielä kiivaampia, — järjen fanaatikkoja kuin he. Tolstoi puhuu jossain siitä "epideemisestä vaikutukselta", joka vallitsee uskonnossa, filosofiassa, politiikassa, taiteessa ja tieteessä, siitä "järjettömästä vaikutuksesta, jonka hulluutta ihmiset eivät näe, ennenkuin he ovat siitä vapautuneet, mutta joka näyttää heistä silloin, kun he ovat sen vaikutuksen alaisina, niin todelliselta, etteivät katso tarpeelliseksi edes sitä pohtia". Samoin on laita tulppaanikiihkon, noitauskon ja kirjallisten muotien harhaluulojen. — Järjen uskonto oli näitä hulluuksia. Se oli yhteistä sekä typerimmille että sivistyneimmille, sekä edustajakamarin "hevosvälskäreille" että eräille yliopiston älykkäimmille hengillekin. Se oli vielä vaarallisempaa jälkimäisillä kuin edellisillä; sillä edellisillä se tyytyi jumaliseen ja typerään optimismiin, joka herpaisi heiltä tarmon; toisilla sensijaan pingoitti kaikki jänteet ja terästi terät fanaattinen pessimismi, joka ei kuvitellut liikoja siitä vihollisuudesta, joka pohjaltaan vallitsee luonnon ja järjen välillä, ja joka kuitenkin sitä kiihkeämmin piti vireillä taistelua abstraktisen vapauden, abstraktisen oikeuden, abstraktisen totuuden ja huonon luonnon välillä. Siinä oli pohjalla kalviinilaista, jansenilaista ja jakobiinista idealismia, vanhaa uskoa ihmisen parantumattomaan turmeltuneisuuteen, jonka valittujen leppymätön ylpeys yksin voi ja joka sen tulee murtaa, sillä heissä elää järki, — jumalan henki. Se oli erikoisesti ranskalainen tyyppi, intelligentin ranskalaisen tyyppi, jossa ei ole lainkaan "inhimillistä". Raudankova kivi: siihen ei voi mitään tunkeutua; ja se murskaa kaiken, mihin se koskettaa.

Ne keskustelut, joita Christophe'illa oli eräiden tällaisten jaarittelevien hupakkojen kanssa Achille Roussin'in luona, tekivät häneen masentavan vaikutuksen. Ne kumosivat hänen mielipiteensä Ranskasta. Hän uskoi yleisen käsityskannan mukaan, että ranskalaiset olivat tasapainoista, seuraisaa, suvaitsevaa ja vapautta rakastavaa kansaa. Ja hän tapasi abstraktisten aatteiden kiihkoilijoita, jotka olivat sairaita logiikasta ja aina valmiita uhraamaan toisia tai itsensä jonkun päätelmänsä vuoksi. He puhuivat alati vapaudesta ja kykenivät kuitenkin kaikkein vähimmin sitä ymmärtämään ja kestämään. Ei missään muualla tavannut niin kylmiä ja niin kauhean despoottisia luonteita; ne olivat intohimoisen älyllisiä ja ne tahtoivat intohimoisesti aina olla oikeassa.

Eikä se ollut vain yhden puolueen vika. Kaikki puolueet olivat samanlaisia. He eivät voineet — he eivät tahtoneet tajuta mitään omien poliittisten tai uskonnollisten kaavojensa, oman isänmaansa, oman maakuntansa, oman ryhmänsä ja omien ahtaitten aivojensa ulkopuolella. Oli antisemiittejä, jotka purkivat kaiken voimansa raivoisaan ja voimattomaan vihaan kaikkia onnensuosikkeja kohtaan: sillä he vihasivat kaikkia juutalaisia, ja he nimittivät juutalaisiksi kaikkia, joita he vihasivat. Oli natsionalisteja, jotka vihasivat — (parhaimmat heistä tyytyivät halveksimaan) — kaikkia muita kansakuntia ja nimittivät oman kansansakin keskuudessa muukalaisiksi, luopioiksi tai kavaltajiksi niitä, jotka ajattelivat toisin kuin he. Oli antiprotestantteja, jotka olivat vakuutettuja siitä, että kaikki protestantit olivat englantilaisia tai saksalaisia, ja jotka olisivat tahtoneet karkoittaa heidät kaikki Ranskasta. Oli länsiranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli itäisistä maakunnista; oli pohjoisranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli Loire'in eteläpuolelta; oli eteläranskalaisia, jotka nimittivät Loire'in pohjoispuolella asuvia barbaareiksi; oli niitä, jotka pitivät kunnianaan polveutua germaanisesta rodusta, ja niitä, jotka pitivät kunnianaan polveutua gallialaisesta rodusta; ja hölmöistä hölmöimpiä olivat "roomalaiset", jotka ylvästelivät esi-isiensä tappiosta; oli bretagnelaisia ja lothringilaisia, felibrejä ja albigenseja; oli Carpentras'n, Pontoise'in ja Quimper-Corentin'in väkeä: eikä kukaan hyväksynyt muuta kuin oman itsensä, pitäen jonkinlaisena aatelisarvona omaa minäänsä, eikä suvainnut sitä, että saattoi olla toisenlainenkin. Ei ole mitään keinoa sellaisia ihmisiä vastaan: he eivät ota kuuleviin korviinsakaan muita selityksiä kuin omiaan; he näyttävät olevan valmiit polttamaan koko muun maailman tai joutumaan itse poltetuiksi.

Christophe ajatteli, että oli onni, että sellaisella kansalla oli tasavaltainen hallitusmuoto: sillä kaikki nämä pikku despootit tuhosivat nyt ainoastaan toinen toisensa. Mutta jos yksi heistä olisi ollut keisari tai kuningas, olisi seurauksena ollut elämästä luopuminen.

Hän ei tiennyt, että järkeilevillä kansoilla oli yksi hyve, joka ne pelasti: — epäjohdonmukaisuus.

Niin oli ranskalaisten poliitikkojenkin laita. Heidän despotismiaan hillitsi anarkismi; he heilahtelivat alati navalta toiselle. Jos he vasemmalla nojautuivat ajatusfanaatikkoihin, nojautuivat he oikealla ajatusanarkisteihin. Heidän jäljessään nähtiin kokonainen joukko dilettanttisia sosialisteja, jotka visusti karttoivat yhtymistä taisteluun, mutta jotka seurasivat vapaan ajatuksen armeijan kintereillä ja hyökkäsivät sen jokaisen voiton jälkeen voitettujen haaskoille. Nämä järjen esitaistelijat eivät suinkaan työskennelleet järjen hyväksi… Sic vos non vobis… He työskentelivät noiden pienten kosmopoliittisten poroporvarien hyväksi, jotka tallasivat ilomielin jalkoihinsa maan traditsioonit ja joiden tarkoituksena ei ollut hävittää uskoa kohottaakseen toisen sen sijalle, vaan kohottaakseen itsensä ja vapautuakseen kaikista siteistä.

Christophe tapasi siellä jälleen Lucien Lévy-Coeur'in. Hän ei suurestikaan hämmästynyt, että Lucien Lévy-Coeur oli sosialisti. Hän ajatteli yksinkertaisesti, että sosialismin täytyi olla varsin varma onnistumisestaan, koska Lucien Lévy-Coeur oli siihen liittynyt. Mutta hän ei tiennyt, että Lucien Lévy-Coeur oli osannut menetellä siten, että hän oli yhtä hyvissä kirjoissa vastapuolueenkin leirissä, jossa hänen oli onnistunut saada ystävikseen mitä jyrkimpiä antiliberaaleja, vieläpä antisemiittejäkin politiikan ja taiteen aloilta. Hän kysyi Achille Roussin'ilta:

— Kuinka te voitte pitää tuollaisia miehiä keskuudessanne?

Roussin vastasi:

— Hän on sangen lahjakas! Ja lisäksi työskentelee hän meidän hyväksemme, hän hävittää vanhaa maailmaa.

— Näen kyllä, että hän hävittää, sanoi Christophe. Hän hävittää niin perinpohjin, etten tiedä, mistä te uutta rakennatte. Oletteko varmat siitä, että teille jää kylliksi rakennustarpeita uutta taloanne varten? Ja oletteko te myös varmat siitä, etteivät madot jo ole tunkeutuneet työpaikkaanne?

Lucien Lévy-Coeur ei yksinään jäytänyt sosialismia. Sosialistilehdet olivat täynnä näitä pieniä, taidetta taiteen vuoksi harrastavia kynäilijöitä ja ylellisyysanarkisteja, jotka olivat vallanneet kaikki tiet, jotka saattoivat johtaa menestykseen. He sulkivat tien toisilta ja täyttivät sanomalehdet, jotka sanoivat itseään kansan puhetorviksi, dekadenttisella dilettantismillaan ja struggle for life'illään. He eivät tyytyneet paikkoihin: he tahtoivat myös kunniaa. Milloinkaan ei oltu nähty niin suurta joukkoa hätiköiden pystytettyjä muistopatsaita, eikä pidetty niin paljon puheita kipsikuvien edessä. Koomillisinta olivat juhlapäivälliset, joita kunnian tavalliset lautasennuolijat panivat säännöllisesti toimeen veljeskunnan suurille miehille, ei päätetyn työn, vaan jonkun kunniamerkin saannin johdosta: sillä ne heitä eniten innostuttivat. Esteetit, yli-ihmiset ja sosialistiset ministerit viettivät täydessä sopusoinnussa nimitystä Kunnialegioonaan, jonka korsikkalainen upseeri oli perustanut.

Roussin nauroi Christophe'in ihmettelylle. Hänen mielestään ei saksalainen arvostellut niinkään hullusti hänen pelitovereitaan. Hän kohteli heitä itsekin armottomasti, kun he olivat kahden kesken. Hän tunsi heidän typeryytensä ja temppunsa paremmin kuin kukaan muu; mutta se ei estänyt häntä kannattamasta heitä, eikä käyttämästä hyväkseen heidän kannatustaan. Ja jos hän yksityisesti saattoikin puhua kansasta halveksivassa äänilajissa, oli hän puhujalavalla aivan toinen mies. Hän puhui terävällä, nenäsointuisella, nasevalla milloin väräjävällä, milloin määkivällä falsettiäänellä juhlallisesti ja suurin, levein, vavahtelevin kädenliikkein, jotka muistuttivat siivenlyöntejä: hän näytteli Mounet-Sully'tä.

Christophe koetti päästä selville, missä määrin Roussin uskoi sosialismiinsa. Oli selvää, ettei hän siihen pohjaltaan uskonut: hän oli liian skeptillinen. Hän uskoi siihen kuitenkin osittain; ja vaikkakin hän hyvin tiesi, että hänen uskonsa oli vain osittaista — (eikä luultavasti edes oleellisintakaan), — oli hän järjestänyt elämänsä ja menettelynsä sen mukaan, koska se oli hänestä mukavinta. Eivät ainoastaan hänen käytännölliset harrastuksensa sitä vaatineet, vaan myös hänen elinharrastuksensa, hänen elämän- ja toiminnanehtonsa. Hänen sosialistinen uskonsa oli hänelle itselleen jonkinlainen valtiouskonto. — Suurin osa ihmisiä elää samoin. Heidän elämänsä perustana ovat uskonnolliset, moraaliset, sosiaaliset tai puhtaasti käytännölliset käsitykset, — (usko heidän toimialaansa, työhönsä, tai siihen hyötyyn, mitä heidän osansa näyttelee elämässä), — seikkoja, joihin he eivät pohjaltaan usko. Mutta he eivät tahdo sitä tietää: sillä he tarvitsevat elääkseen tätä uskon varjoa, — tätä "valtion uskontoa", jonka pappina jokainen on.

Roussin ei ollut huonoimpia. Miten monet muut saman puolueen miehet olivatkaan sosialisteja tai radikaaleja — lyhytnäköisestä kunnianhimosta, joka ei ulottunut pitemmälle kuin suoranaiseen ryöstöön tai heidän uudelleen valitsemiseensa! Nämä miehet näyttivät muka uskovan uuden yhteiskunnan olevan sitä tietä syntymässä. Ehkä he olivat siihen aikoinaan uskoneetkin; ja he näyttelivät siihen yhä uskovansa; mutta itse asiassa oli heidän tarkoituksenaan ainoastaan elää kuolevan yhteiskunnan ryöstösaaliista. Likinäköinen opportunismi palveli tätä nautinnon nihilismiä. Suuret tulevaisuuden edut uhrattiin nykyhetken itsekkäiden tarkoitusten hyväksi. Pirstottiin armeija ja oltiin valmiit pirstomaan koko isänmaa valitsijain mieliksi. Älyä ei kylläkään puuttunut: oltiin täysin selvillä siitä, mitä olisi ollut tehtävä; mutta sitä ei tehty, koska se olisi vaatinut liiaksi ponnistuksia, eikä enää kyetty ponnistuksiin. Tahdottiin järjestää oma ja kansakunnan elämä vähimmällä vaivan ja uhrausten määrällä. Portaiden ylimmiltä askelmilta alimmille saakka vallitsi sama moraali: suurin mahdollinen määrä nautintoa mahdollisimman pienellä ponnistusten määrällä. Tämä moraaliton moraali oli ainoa johtolanka tämän poliittisen pulman keskellä, jossa johtajat esimerkillään levittivät anarkiaa. Heidän sekava politiikkansa ajoi yhtaikaa takaa kymmentä jänistä, mutta hellitti ajonsa ja jäi niiden kaikkien jäljiltä, yhden toisensa jälkeen. Saatiin nähdä rinnakkain sotaista diplomatiaa ja rauhaa harrastava sotaministeriö, sotaministerejä, jotka hävittivät armeijaa puhdistaessaan sitä, meriministerejä, jotka kiihoittivat sotalaivaveistämöiden työväkeä, sotataidon opettajia, jotka saarnasivat kauhua sotaa kohtaan, dilettanttisia upseereita, dilettanttisia tuomareita, dilettanttisia vallankumouksellisia ja dilettanttisia isänmaanystäviä. Vallitsi yleinen poliittinen tapainturmelus. Kaikki odottivat, että valtio antaisi heille virkoja, kunniamerkkejä, eläkkeitä ja palkkioita; eikä valtio ollutkaan jakelematta lahjoja suojateilleen: se tarjosi kunnianriistaa ja virkapaikkoja pojille, veljenpojille, veljenpojanpojille, vallan palvelijoille. Edustajat äänestivät itselleen korkeampia palkkoja. Kaikkialla hillitöntä valtionvarojen, virkojen, arvonimien ja kaikkien valtion voimien tuhlausta. — Ja kuin ylhäältäpäin annetun esimerkin synkkänä kaikuna seurasi alempien kansanluokkien tihutyöt: kansakoulunopettajat saarnasivat auktoriteetin halveksimista ja kapinaa isänmaata vastaan, postivirkailijat polttivat kirjeitä ja lähetyksiä, tehdastyöläiset heittivät hiekkaa tai rautajauhoa koneiden hammasrattaisiin, sotalaivaveistämöiden työmiehet hävittivät veistämöitä ja polttivat laivoja. Kaikkialla suunnatonta, työmiesten harjoittamaa työn tärvelemistä, — hävitystä, joka ei kohdannut rikkaita, vaan maailman rikkauksia.

Kaiken tämän kruunaukseksi huvittelihe älyllinen valioyleisö perustelemalla järkeen ja oikeuteen tätä kansan itsemurhaa sillä varjolla, että jokaisella ihmisyksilöllä on pyhä oikeus onneen.

Sairaaloinen ihmisrakkaus kalvoi eron hyvän ja pahan väliltä ja sääli rikollisten "edesvastuutonta ja pyhitettyä" henkilöllisyyttä vanhuksen liikatunteellisuudella: — taivuttiin rikoksen edessä ja jätettiin yhteiskunta sen mielivaltaan.

Christophe ajatteli:

— Ranska on humaltunut vapaudesta. Raivottuaan kylliksi se kaatuu sikahumalassa. Ja kun se herää, huomaa se olevansa putkassa.

Christophe'iin koski tätä kansanvillintää nähdessään eniten se, kun hän näki heikkojen, epävarmojen miesten suorittavan kylmästi mitä kehnoimpia poliittisia väkivallantekoja. Epäsuhtaisuus heidän horjuvan olentonsa ja sen raisun työn välillä, jonka he päästivät valloilleen tai julistivat oikeutetuksi, oli liian häpeällinen. Heissä näytti olevan kaksi vastakkaista seikkaa: epävakainen luonne, joka ei uskonut mihinkään, ja viisasteleva järki, joka leikkeli, niitti ja hävitti elämän tahtomatta nähdä mitään. Christophe'ia ihmetytti, miksi eivät rauhalliset porvarit, katolilaiset ja upseerit, joita ärsytettiin kaikin tavoin, heittäneet heitä ikkunasta ulos. Hän ei uskaltanut sanoa sitä Roussin'ille; mutta kun hän ei osannut mitään peitellä, oli Roussin'in helppo arvata hänen ajatuksensa. Hän purskahti nauruun ja sanoi:

— Epäilemättä me, te ja minä, tekisimme niin, eikö totta? Mutta heistä ei ole mitään vaaraa. He ovat kehnoja raukkoja, jotka eivät kykene mihinkään tarmokkaaseen toimintaan; he eivät pysty kunnolla muuhun kuin valittamaan. Ylimystön on hivuttanut, tylsyttänyt ja raaistanut klubielämä ja urheilu, ja se on prostitueerannut itsensä amerikkalaisille ja juutalaisille. Näyttääkseen uudenaikaisuuttaan ovat he huvitettuja siitä häpeällisestä osasta, jota he saavat näytellä muotinäytelmissä, ja kutsuvat häpäisijät juhliinsa. Porvaristo on välinpitämätöntä ja kärttyisää; se ei lue mitään, ei ymmärrä mitään, ei tahdo ymmärtää mitään, se ei osaa muuta kuin parjata, parjata kaikkea räikeästi ja hyödyttömästi; — sillä ei ole kuin yksi intohimo: maata, virua unessa suurella rahasäkillään, vihaten niitä, jotka tahtovat heidän untansa häiritä, vieläpä niitäkin, jotka eivät halua seurata heidän esimerkkiään: sillä heitä häiritsee sekin, että toiset työskentelevät sillä aikaa, kuin he vetelehtivät!… Jos tuntisitte niitä ihmisiä, pitäisitte meitä lopulta miellyttävinä.

Mutta Christophe tunsi vain suurta vastenmielisyyttä kumpaisiakin kohtaan: sillä hänen mielestään ei ahdistettujen alhaisuus suinkaan ollut mikään puolustus ahdistajille. Hän oli sangen usein tavannut Stevens'ien luona näitä rikkaita, nyrpeitä porvareita, joita Roussin hänelle kuvaili:

… l'anime triste di coloro,
Che visser senza infamia e senza lodo…

[Niiden surulliset henget, jotka elivät ilman häpeätä ja ilman kiitosta.]

Hän näki liiankin hyvin ne syyt, joiden johdosta Roussin ja hänen ystävänsä tunsivat olevansa varmat vaikutusvallastaan valitsijoihinsa, vieläpä saattoivat käyttää sitä väärinkin. Heiltä ei puuttunut vallan välikappaleita. Tavat olivat löyhiä, tasavalta vailla tasavaltalaisia; oli sosialistilehtiä, oli sosialistinen valiojoukko, joka taipui nöyrästi vieraskäynnillä olevien kuninkaiden edessä; oli lakeijasieluja, jotka uskollisina kuin koirat odottelivat arvonimiä, virkapukuja ja kunniamerkkejä: he pysyivät kauniisti talutusnuorassa, jos heille silloin tällöin viskasi ruuaksi jonkun luun kalvettavaksi tai Kunnialegioonan merkin. Jos kuninkaat olisivat aateloineet kaikki Ranskan kansalaiset, olisivat kaikki Ranskan kansalaiset olleet rojalisteja.

Poliitikot saivat mielin määrin mellastaa. Vuoden 1789 kolmesta säädystä oli ensimäinen hävitetty; toinen oli tuomittu kuolemaan, karkoitettu maanpakoon tai julistettu epäluulonalaiseksi; kolmas nukkui, kylläisenä voitostaan. Ja mitä neljänteen säätyyn tuli, joka oli alkanut uhkaavana ja kateellisena nousta, oli sen kanssa helppo tulla toimeen. Rappeutunut tasavalta kohteli sitä samoin, kuin rappeutunut Rooma kohteli niitä raakalaislaumoja, joita sillä ei enää ollut voimaa karkoittaa rajoiltaan: se liitti ne itseensä, ja niistä tuli sen parhaat vahtikoirat. Porvarilliset ministerit, jotka nimittivät itseään sosialisteiksi, vetivät salakavalasti puoleensa ja yhdistivät porvaristoon työväestön älykkäimmät ja voimakkaimmat valiomiehet; he katkaisivat kaulan köyhälistöpuolueelta riistämällä siltä johtajat, liuottivat sen uuden veren itseensä ja palkaksi siitä sulloivat sen täyteen vaikeasti sulavaa tiedettä ja porvarillista ideologiaa.

Merkillisimpänä näytteenä porvariston yrityksistä kansan takavarikoimiseksi olivat työväenopistot. Ne olivat pieniä basaareja täynnä sekavia tietoja kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Niissä tahdottiin opettaa, kuten eräässä ohjelmassa sanottiin, "kaikkia fysikaalisen, bioloogisen ja sosioloogisen tietämisen haaroja: astronomiaa, kosmologiaa, antropologiaa, etnologiaa, fysiologiaa, psykologiaa, psykiatriaa, maantiedettä, kielitiedettä, estetiikkaa, logiikkaa j.n.e." Sellainen paljous tietoa murtaisi jonkun Pico della Mirandolankin aivot.

Olihan tosin alussa ollut ja oli vieläkin eräissä niistä ihanteellista suuruutta, halua levittää totuutta, kauneutta ja hengen elämää kaikille, mikä oli sangen suurenmoinen tuuma. Nämä työmiehet, jotka ankaran päivätyön jälkeen ahtautuivat pieniin, tukehuttaviin luentosaleihin ja joiden tiedonjano oli voimakkaampi väsymystä ja nälkää, tarjosivat ihailtavan ja liikuttavan näyn. Mutta miten väärin käytettiinkään näiden ihmisparkojen intoa! Miten paljon olikaan joidenkuiden todellisten, älykkäiden ja inhimillisten apostolien ja oivallisten, enemmän hyvää tarkoittavien kuin taitavien miesten joukossa hölmöjä, suunpieksäjiä, juonittelijoita, kirjailijoita vailla lukijakuntaa, puhujia vailla kuulijakuntaa, professoreja, pastoreita, jaarittelijoita, pianisteja, arvostelijoita ja anarkisteja, jotka peittivät kansan tuotteittensa tulvaan! Jokainen koetti saada menekkiä kauppatavaroilleen. Halutuimpia olivat luonnollisestikin puoskarien ja filosoofisten jaarittelijoiden tuotteet, jotka mättivät kuin lapiolla yleisiä käsitteitä, viskaten silloin tällöin joukkoon jonkun tosiasian, tieteellisen alkeistiedon ja kosmoloogisen johtopäätöksen.

Nämä opistot olivat myös ultra-aristokraattisten taideteosten viemäreinä: kaiverrusten, runojen ja dekadenttisen musiikin. Kansan kohoamisella tahdottiin nuorentaa ajatusta ja synnyttää uudelleen rotua. Ja se alotettiin istuttamalla kansaan kaikki porvariston hienoudet. Kansa otti ne vastaan ahnaasti, ei kylläkään siksi, että se olisi niistä nauttinut, vaan siksi, että ne olivat porvarillisia. Christophe, jonka rouva Roussin kerran vei tällaiseen opistoon, kuuli hänen, soittavan Debussy'tä Gabriel Fauré'n La bonne Chanson'in ja erään Beethovenin kvartetin välillä, joka oli mestarin viimeisiä. Christophe, joka vasta makunsa ja ajatustensa monivuotisen, vitkallisen kehityksen kautta oli päässyt syventymään Beethovenin viimeisten teosten henkeen, kysyi säälien eräältä naapuriltaan:

— Mutta ymmärrättekö te tätä?

Toinen pöyhistihe kopeana kuin kiukkuinen kukko ja sanoi:

— Tietysti! Miksi en minä ymmärtäisi yhtä hyvin kuin te?

Ja näyttääkseen ymmärtävänsä paukutti hän vimmatusti käsiään eräälle fuugalle, vaatien sitä toistettavaksi, ja katsahti Christophe'iin ärsyttävästi.

Christophe pakeni kauhistuneena. Hän virkkoi itsekseen, että noiden tolvanoiden oli onnistunut myrkyttää kansakunta sen puhtaita lähdesuonia myöten: ei ollut enää olemassa kansaa.

— Itse olette kansaa! oli muuan työmies sanonut eräälle niistä kelpo miehistä, jotka yrittivät perustaa kansanteattereita. Olen yhtä hyvä porvari kuin tekin!

Eräänä kauniina iltana, untuvanpehmeän taivaan levittäytyessä hämyisen kaupungin yllä lämpimine, hieman haalistuneine väreineen itämaisen maton tavoin, asteli Christophe Notre-Dame'ilta Invalides'ille vievää rantakatua. Illan hämärässä kohosivat tuomiokirkon tornit taivasta kohden kuin Mooseksen kädet, jotka taistelun ajan olivat ylös ojennettuina. Sainte-Chapelle'in kultainen, siselöity peitsi, kukkivan, pyhän orjantappuran oas, sinkosi korkealle talojen ryteiköstä. Virran toisella rannalla levittäytyi Louvre'in kuninkaallinen fasaadi, jonka ikävystyneihin silmiin laskevan auringon säteet sytyttivät viimeisen elonkipinän. Kaukana Invalides'in lakeuden pohjalla, sen kaivantojen ja korkeiden muurien takana, sen majesteetillisessa erämaassa kohosi kultainen, tummunut kupooli kaukaisen voitonsinfonian lailla. Ja etäämpänä mäellään avasi Riemukaari ikäänkuin sankarillisen marssin sävelin yli-inhimillisen askeleensa keisarillisille legioonille.

Ja Christophe oli näkevinään väläyksessä edessään kuolleen jättiläisen, jonka suunnattomat jäsenet peittivät lakeuden. Hän seisahtui ja hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän silmäili tuon sadunomaisen suvun jättiläismäisiä, kivettyneitä jäännöksiä, suvun, joka oli hävinnyt maan päältä ja jonka askelten kaiku oli kiirinyt kautta koko maanpiirin, tuon rodun, jonka kypäränä oli Invalides'in tuomiokirkko ja miekkavyönä Louvre, — joka syleili taivasta tuhansine tuomiokirkkokäsivarsineen ja joka jälleen tapasi maata Napoleonin voitonkaaren kahdella riemuitsevalla kaarijalalla, joiden alla kuhisi nykypäivien kääpiömäinen peukalokansa.

Christophe oli saanut jonkunlaisen kuuluisuuden niissä pariisilaispiireissä, joihin Sylvain Kohn ja Goujart olivat hänet vieneet, vaikka hän ei ollut sitä lainkaan tavoitellut. Hänen originaalinen ulkomuotonsa, kun hänet aina nähtiin jommankumman ystävänsä seurassa teatterien ensi-illoissa ja konserteissa, hänen rumat, voimakkaat piirteensä, vieläpä hänen olentonsa, hänen esiintymisensä ja hänen rajujen ja kömpelöiden tapojensa naurettavuus, hänen silloin tällöin laskettelemansa paradoksaaliset sanansutkaukset, hänen kulmikas, mutta laaja ja roteva intelligenssinsä ja ne romaanimaiset kertomukset, joita Sylvain Kohn oli levittänyt hänen kepposistaan Saksassa, hänen rettelöistään poliisin kanssa ja hänen paostaan Ranskaan, olivat tehneet hänet tuon suuren kosmopoliittisen hotellisalongin joutilaan ja hosuvan uteliaisuuden esineeksi, joka on saanut nimen Koko Pariisi. Niin kauan kuin hän käyttäytyi varovasti, tehden huomioita, kuunnellen ja koettaen ymmärtää, ennenkuin lausui mielipiteitään, niin kauan kuin ei tunnettu hänen teoksiaan eikä hänen pohjimmaisia ajatuksiaan, oli hän vielä sangen suosittu. Ranskalaiset olivat hänelle kiitollisia siitä, ettei hän ollut voinut jäädä Saksaan. Varsinkin pitivät ranskalaiset muusikot ikäänkuin kunnianosoituksena itselleen niitä kohtuuttomia tuomioita, joita Christophe oli langettanut saksalaisesta musiikista: — (kysymyksessä olevat tuomiot olivat jo vanhoja ja Christophe olisi tuskin ainoatakaan niistä enää allekirjoittanut: joitakuita artikkeleita, jotka oli taannoin julkaistu eräässä saksalaisessa aikakauskirjassa ja joiden paradokseja Sylvain Kohn oli liioitellen levittänyt). — Christophe herätti mielenkiintoa eikä ollut haitaksi; hän ei vallannut kenenkään paikkaa. Hänestä olisi varsin helposti tullut nurkkakunnan suurmies. Hänen ei olisi vain pitänyt kirjoittaa mitään, tai kirjoittaa mahdollisimman vähän ja olla ennenkaikkea esityttämättä teoksia sekä ruokkia ideoillaan Goujart'ia ja hänen kaltaisiaan, koko tuota loisjoukkoa, joka oli ottanut tunnuslauseekseen tuon tunnetun säkeen (muuttaen sitä hieman):

"Minun lasini on pieni; mutta minä juon… toisten lasista".

Voimakas persoonallisuus säteilee aina vaikutustaan varsinkin nuoriin ihmisiin, jotka tuntevat enemmän kuin toimivat. Heitä ei puuttunut Christophe'inkaan ympäriltä. Ne olivat yleensä noita joutilaita, tahdottomia, päämäärättömiä olentoja, joilla ei ole mitään elämänpohjaa, jotka pelkäävät työpöytää ja yksinäisyyttä, jotka alati vetelehtivät nojatuoleissa, jotka harhailevat kahviloista teattereihin, koettaen kaikilla mahdollisilla tekosyillä karttaa kotiin menoa, jotteivät tarvitsisi katsoa kasvoista kasvoihin itseään. He tulivat, istuutuivat ja kuluttivat tuntikausia typerillä jaaritteluilla, joita seurasi kuvottava äitelyyden, kyllästyksen ja samalla nälkään nääntymisen tunne, joita halusi jatkaa ja jotka samalla innoittivat. He liehuivat Christophe'in ympärillä kuten Goethen villakoira, he muistuttivat "tähysteleviä toukkia", jotka vaanivat sieluja ahmaistakseen ne ja voidakseen tarrautua kiinni elämään.

Joku turhamainen hölmö olisi nauttinut tästä loiseläinhovista. Mutta Christophe ei halunnut näytellä epäjumalan osaa. Häntä aivan pöyristytti näiden ihailijoidensa idioottiset saivartelut, jotka näkivät kaikessa, mitä hän teki, tolkuttomia tarkoituksia, renanismia, nietzscheläisyyttä ja hermafrodiittisuutta. Hän ajoi heidät ulos. Hän ei ollut luotu näyttelemään passiivista osaa. Koko hänen olemuksensa janosi toimintaa. Hän teki huomioita ymmärtääkseen; ja hän tahtoi ymmärtää voidakseen toimia. Vapaana koulukuntien orjuudesta ja ennakkoluuloista hän otti selvän kaikesta, luki kaikkea ja tutki kaikkia taiteensa alaan kuuluvia ajatusten ilmenemismuotoja ja ilmaisukeinoja muissa maissa ja muilta ajoilta. Hän omisti kaiken, minkä havaitsi tehokkaaksi ja todelliseksi. Aivan toisin kuin ne ranskalaiset taiteilijat, joita hän tutki, jotka olivat näppäriä keksimään uusia muotoja, jotka tuhlasivat kaiken voimansa keksintöihin ja jättivät ne keskeneräisiksi, tavoitteli hän paljoa vähemmän uutuuksia musikaalisen ilmaisun alalla kuin voimakasta ilmaisutapaa; hän ei halunnut olla erikoinen, hän halusi olla väkevä. Tämä intohimoinen voima soti ranskalaisen nerouden hienoutta ja kohtuullisuutta vastaan. Hän halveksi tyyliä tyylin vuoksi ja taidetta taiteen vuoksi. Parhaat ranskalaiset taiteilijat tekivät häneen korusepän vaikutuksen. Eräs täydellisimmistä pariisilaisista runoilijoista oli huvikseen sepittänyt "nykyaikaisen ranskalaisen runouden työluettelon tuotteineen ja palkkoineen"; hän luetteli "kristallikruunuja, itämaisia kankaita, kulta- ja pronssimedaljongeja, silkkipitsejä vanhoja muoreja varten, monivärisiä veistokuvia ja kukillisia fajanssiteoksia", joita sen tai sen hänen kanssaveljensä tehdas tuotti. Itsensä hän esitti "suuren kirjallisen työpajan nurkassa parsimassa vanhoja seinäverhoja tai puhdistamassa ruosteesta käyttökelvottomia pertuskoita". — Tämä hahmoittelu, jonka mukaan taiteilija on hyvä työmies, joka pyrkii yksinomaan täydentämään ammattitaitoaan, osoitti eräänlaista suurpiirteisyyttä. Mutta se ei tyydyttänyt Christophe'ia; vaikka hän myönsikin sille ammatillista arvoa, halveksi hän sitä elämän köyhyyttä, jota se tavallisesti peitti. Hän ei käsittänyt, että kirjoitettiin kirjoittaakseen, että puhuttiin puhuakseen. Hän ei puhunut sanoja, hän esitti — tai tahtoi esittää — asioita:

Ei dice cose, e voi dite parole…

Tämän levon-ajanjakson jälkeen, jolloin Christophe oli vain imenyt itseensä uutta maailmaa, heräsi hänen sielussaan äkkiä luomistarve. Se vihamielinen ympäristö, jossa hän tunsi Parisissa elävänsä, kasvatti hänen voimansa satakertaiseksi ja lujitti hänen persoonallisuuttaan. Intohimot tulvivat yli äyräittensä ja vaativat käskevästi ilmaisua. Ne olivat monenlaisia, ja kaikki kannustivat häntä samalla hehkulla. Hänen täytyi takoa teoksia, joihin hän saattoi purkaa kaiken sen rakkauden, joka paisutti hänen sydäntään, ja myös vihan, tahdon ja kieltäymyksen ja kaikki ne demoonit, jotka hänessä taistelivat ja joilla oli sama elämisen oikeus. Tuskin oli hän keventänyt sydäntään purkamalla intohimonsa johonkin teokseen, — (eikä hänellä edes aina ollut kärsivällisyyttä jatkaa teosta loppuun saakka) — kun hän jo heittäytyi päinvastaisen intohimon valtaan. Mutta vastakohtaisuus oli vain näennäinen: vaikka hän aina muuttuikin, pysyi hän kuitenkin aina samana. Kaikki hänen teoksensa olivat eri teitä, jotka johtivat samaan päämäärään; hänen sielunsa oli vuori: sen kaikkia teitä myöten hän kapusi ylös; toiset viivähtivät varjossa sulavasti mutkitellen; toiset nousivat rajusti ja jyrkästi kohti aurinkoa; kaikki johtivat Jumalaan, joka asusti vuoren huipulla. Rakkaus, viha, tahto, kieltäymys, kaikki inhimilliset voimat, jotka täydelleen valtaavat sydämen, koskettavat ikuisuutta ja ovat jo osallisia siitä. Jokainen kantaa ikuisuutta itsessään: uskovainen ja uskoton, se, joka näkee elämän kaikkialla, se, joka kieltää sen kaikkialla, ja se, joka epäilee kaikkea, sekä elämää että kieltämistä. Niin myös Christophe, jonka sielu syleili yhtaikaa kaikkia näitä vastakohtia. Kaikki vastakohdat sulautuvat ikuiseen Voimaan. Christophe'ista oli tärkeintä herättää tämä Voima itsessään ja muissa, heittää puusylyyksiä roviolle, jotta ikuisuus leimahtaisi liekkiin Suuri liekki oli syttynyt hänen sydämessään keskellä Pariisin hekumallista yötä. Hän luuli vapautuneensa kaikesta uskosta, ja hän olikin täydellinen uskon soihtu.

Mikään ei ollut sen paremmin omiaan saattamaan häntä pariisilaisen ironian maalitauluksi. Usko on niitä tunteita, joita hienostunut seurapiiri kaikkein vähimmin antaa anteeksi: sillä se on itse sen kadottanut, eikä se salli sitä muidenkaan omistavan. Useimpien ihmisten kuurossa tai pilkallisessa vihamielisyydessä nuoruuden unelmia kohtaan piilee suureksi osaksi katkera ajatus siitä, että he itsekin kerran ovat olleet samanlaisia, että heilläkin on ollut kunnianhimonsa, jonka ovat jättäneet toteuttamatta. Kaikki ne, jotka ovat kieltäneet sielunsa, kaikki ne, jotka ovat kantaneet sielussaan teosta, jota eivät ole valmistaneet, vaan sensijaan valinneet varman, helpon ja kunnioitetun elämän, ajattelevat:

— Koska minä en ole voinut tehdä, mitä olen uneksinut, miksi saisivat sen muut tehdä? Minä en tahdo, että he onnistuvat.

Miten paljon Hedda Gablereita onkaan ihmisten joukossa! Mitä salaista sotaa käydäänkään uusien ja vapaiden voimien hävittämiseksi, mitä taitoa käytetäänkään niiden tappamiseksi hiljaisuudella, ironialla, kulutuksella, mielenmasennuksella — ja petollisilla viettelyksillä otolliseen aikaan!…

Sitä tyyppiä on kaikissa maissa. Christophe tunsi sen, sillä hän oli tavannut sitä Saksassa. Sellaista väkeä vastaan oli hän panssaroitu. Hänen puolustusmenetelmänsä oli yksinkertainen: hän teki ensimäisenä hyökkäyksen; heti kun he alkoivat lähennellä, julisti hän heille sodan; hän teki vaaralliset ystävänsä vihollisikseen. Mutta jos tämä suora politiikka suojelikin mitä tehokkaimmin hänen persoonallisuuttaan, ei se ollut omiaan helpottamaan hänen taiteellista uraansa. Hän uudisti Saksassa tekemänsä erehdykset. Hän ei sille mitään mahtanut. Yksi ainoa seikka oli muuttunut: hänen mielialansa, joka oli sangen iloinen.

Hän tulkitsi hilpeänä kaikille, jotka kuulla halusivat, punnitsemattomia arvostelujaan ranskalaisista taiteilijoista, ja hän sai siten paljon vihamiehiä. Hän ei edes välittänyt hankkia, kuten muut, harkitsevat miehet, jonkun pienen nurkkakunnan kannatusta itselleen. Hänen ei olisi ollut vaikeata kerätä ympärilleen taiteilijoita, jotka olisivat olleet valmiit ihailemaan häntä, kunhan hän olisi ihaillut heitä. Olipa niitäkin, jotka ihailivat häntä jo etukäteen, toivoen saavansa vastaihailua. He pitivät niitä, joita he kiittivät, ikäänkuin velallisina, joilta he ajan tullen saattoivat vaatia takaisin saataviaan. Ne olivat hyvin sijoitettuja rahoja. — Mutta Christophe'iin nähden ne olivat huonosti sijoitettuja. Hän ei koskaan maksanut takaisin. Hän oli sitä pahempi kyllin hävytön pitämään keskinkertaisina niiden teoksia, jotka pitivät hänen teoksiaan hyvinä. He kantoivat häntä kohtaan kaikessa hiljaisuudessa leppymätöntä vihan kaunaa ja päättivät tilaisuuden tullen maksaa hänelle samalla mitalla.

Muiden kömpelyyksiensä ohella Christophe teki sen virheen, että ryhtyi sotimaan Lucien Lévy-Coeur'iä vastaan. Hän kohtasi hänet kaikkialla, eikä hän voinut salata liioittelevaa vastenmielisyyttänsä tätä hyvänsävyistä ja kohteliasta miestä kohtaan, joka ei näyttänyt ketään kohtelevan huonosti, joka pikemmin näytti olevan parempi ihminen kuin hän ja joka ainakin paljoa paremmin kuin hän osasi pysyä kohtuuden rajoissa. Christophe kiihoitti häntä väittelyihin; ja vaikka väittely sukeutuikin aivan merkityksettömistä seikoista, sai se aina Christophe'in vaikutuksesta äkkiä kiihkeän sävyn, joka ihmetytti kuulijakuntaa. Näytti siltä, kuin Christophe olisi käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tekosyitä hyökätäkseen pää kumarassa Lucien Lévy-Coeur'in kimppuun; mutta tämä väisti aina hänen iskunsa. Christophe'in vastustaja oli niin taitava, että silloinkin, kun syy varmasti oli tämän, hän kuitenkin aina osasi näytellä jalomielisen osaa; hän puolustautui niin kohteliaasti, että Christophe'in käytöstavan puutteet pistivät sitä enemmän silmään. Christophe, joka muuten puhui sangen huonosti ranskaa ja käytti murteellisia, vieläpä varsin karkeitakin sanoja, jotka hän oli heti oppinut ja joita hän käytti taitamattomasti kuten useat ulkolaiset, ei kyennyt tekemään tyhjäksi Lucien Lévy-Coeur'in taktiikkaa; hän taisteli raivoisasti tätä iroonista lempeyttä vastaan. Hän oli kaikkien mielestä väärässä: kukaan ei käsittänyt, mitä hän hämärästi tunsi: tämän lempeyden tekopyhyyttä, joka kohdattuaan voiman, jota se ei kyennyt vahingoittamaan, koetti tukahuttaa sen kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei pitänyt kiirettä, hän luotti ajan voimaan samoin kuin Christophe'kin; mutta hän repi alas, sen sijaan kuin Christophe rakensi. Hän sai helposti hänestä erotetuksi Sylvain Kohnin ja Goujart'in, samoin kuin hän oli vähitellen syrjäyttänyt hänet Stevens'ien salongista. Lucien Lévy-Coeur loi tyhjyyttä hänen ympärilleen.

Christophe auttoi itse häntä siinä. Hän ei tehnyt kenenkään mieliksi, sillä hän ei yhtynyt mihinkään puolueeseen tai oli pikemmin kaikkia puolueita vastaan. Hän ei pitänyt juutalaisista; mutta vielä vähemmän hän sieti antisemiittejä. Hän tunsi vastenmielisyyttä tuota pelkuruutta kohtaan, jolla suuret joukot nousevat mahtavaa vähemmistöä vastaan, ei siksi, että se on huono, vaan siksi, että se on mahtava, tuota vetoamista kohtaan alhaisiin kateuden ja vihan vaistoihin. Niinpä pitivät juutalaiset häntä antisemiittinä ja antisemiitit juutalaisena. Mitä taiteilijoihin tulee, näkivät he hänessä vihollisen. Christophe tekeytyi taiteessaan saksalaisemmaksi kuin hän olikaan. Vastustaakseen eräiden pariisilaisten säveltäjien musiikissa ilmenevää järkähtämätöntä mielenrauhaa, hän ylisti rajua tahtoa, miehekästä ja tervettä pessimismiä. Milloin iloa esiintyi, tapahtui se mauttomasti plebeijisellä tulisuudella, joka oli omiaan suuresti ärsyttämään kansankonserttien ylimyksellisiä suojelijoita. Muoto oli etevää ja karua. Jonkinlaisesta vastavaikutuksesta hän miltei tavoitteli näennäistä tyylillistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä ulkopuolista alkuperäisyyttä kohtaan, minkä täytyi loukata ranskalaisia säveltäjiä. Ne harvat heistä, jotka saivat kuulla joitakuita hänen teoksiaan, liittivät hänet, lähemmältä niitä tarkastamatta, sen halveksunnan piiriin, jota he osoittivat nykyaikaisen saksalaisen musiikin myöhäsyntyiselle wagnerismille. Christophe ei siitä välittänyt; hän nauroi sydämessään ja toisti erään viehättävän ranskalaisen renesanssisäveltäjän säkeitä, — jotka hän oli sovittanut itseensä:

Käy tietäs, käy, älä huoli, jos sanotaan:
Christophe'illa tuolla ei kontrapunktia toisten,
ei toisten harmoniaa ole laisinkaan.
Mull' onhan jotain, jota muilta puuttuu.

Mutta kun hän koetti saada teoksiaan esitetyksi konserteissa, huomasi hän ovet suljetuiksi. Oli jo kylliksi työtä nuorten ranskalaisten säveltäjien teosten esittämisessä — tai esittämättä jättämisessä, — jotta olisi huolehdittu jonkun tuntemattoman saksalaisen teoksista.

Christophe heitti yritykset sikseen. Hän sulkeutui huoneeseensa ja ryhtyi työhön. Vähät välitti hän siitä kuulivatko pariisilaiset hänen teoksiaan vai ei. Hän kirjoitti omaksi nautinnokseen, eikä menestyäkseen. Tositaiteilija ei huolehdi teostensa tulevaisuudesta. Hän muistuttaa niitä renesanssitaiteilijoita, jotka maalasivat huolettomina talojen fasaadeihin, vaikka tiesivät, ettei heidän maalauksistaan kymmenen vuoden päästä ollut enää mitään jälellä. Christophe työskenteli siis kaikessa rauhassa, odotellen alistuvana ja hyvätuulisena parempia aikoja, kun hän äkkiä sai apua odottamattomalta taholta.

Christophe tunsi näihin aikoihin vetoa dramaattista muotoa kohtaan. Hän ei vielä rohjennut täydellisesti antautua sisäisen lyyrillisen tulvansa valtaan. Hänen täytyi johtaa sitä määrättyjen aiheiden kanaviin. Ja epäilemättä on nuoren neron, joka ei vielä ole itsensä herra, joka ei vielä edes täydellisesti tunne itseään, hyvä luoda vapaaehtoisia rajoja, joihin sulkea sielunsa, joka muuten karkaisi häneltä itseltään. Ne ovat välttämättömiä sulkuja ja patoja, joilla ajatusten tulvaa saattaa johtaa. — Onnettomuudeksi ei Christophe tuntenut ketään runoilijaa; hänen täytyi itsensä veistää aiheet legendoista tai historiasta.

Niistä näyistä, jotka jo joitakuita kuukausia olivat väikkyneet hänen mielessään, olivat muutamat raamatullisia kuvia. — Raamattu, jonka hänen äitinsä oli antanut hänelle ikäänkuin maanpakotoveriksi, oli ollut hänelle lähteenä moniin unelmiin. Vaikka hän ei lukenutkaan tätä hebrealaista Iliaadia uskonnollisella mielellä, oli se kuitenkin hänelle jonkinlaisena siveellisen tai paremmin sanoen elämän tarmon lähteenä, jossa hän joka ilta pesi alastoman sielunsa puhtaaksi Pariisin ryvettävästä savesta ja liasta. Hän välitti vähät kirjan pyhästä tarkoituksesta; mutta se oli kuitenkin hänelle pyhä kirja sen koskemattoman luonnon ja alkuperäisen yksilöllisyyden vuoksi, joka siitä henki häntä vastaan. Hän imi itseensä noita hymnejä, joissa maa hehkui uskoa, vuoret vapisivat, taivaat riemuitsivat ja leijonat olivat ihmisenkaltaisia.

Eräs niistä Raamatun henkilökuvista, joita kohtaan hän tunsi erikoista hellyyttä, oli nuori David. Hän ei kuvitellut Davidille firenzeläisen katupojan iroonista hymyä, ei sitä traagillista jännitystä, jonka Verrocchio ja Michelangelo olivat antaneet yleville teoksilleen, joita hän ei lainkaan tuntenut. Hän näki Davidinsa pienenä, runollisena, puhdassydämisenä paimenena, jossa uinaili etelämaisen Siegfriedin sankaruus, joka oli hienostuneempaa rotua, kauniimpi ja sopusointuisempi sekä ruumiiltaan että ajatuksiltaan. — Sillä Christophe saattoi mielin määrin kapinoida latinalaista henkeä vastaan: hänen tietämättään oli tämä henki alkanut vaikuttaa häneen. Ei ainoastaan taide vaikuta taiteeseen, eikä ainoastaan ajattelu, vaan kaikki, mikä ihmistä ympäröi: — ihmiset, esineet, eleet, liikkeet, ääriviivat, kunkin kaupungin valo. Pariisin ilmapiiri on sangen sakea: se muovaa kapinallisimmat sielut. Ja germaanisen sielun vastarinta on kaikkein heikoin: se verhoutuu turhaan kansalliseen ylpeyteensä, se on kaikista eurooppalaisista sieluista herkin menettämään kansallisuutensa. Christophe'in sielu oli jo alkanut, ilman että hän sitä aavistikaan, omaksua itselleen latinalaisen taiteen kirkkautta, kohtuullisuutta, tunneälyä, vieläpä jossain määrin plastillista kauneuttakin, jota se ei olisi ilman sitä koskaan saavuttanut. Hänen Davidinsa oli siitä todistuksena.

Hän oli aikonut kuvata useampia episoodeja Dadivin nuoruudesta: kohtausta Saulin kanssa, taistelua Goliathia vastaan; hän oli jo aloittanut ensimäistä näistä näytöksistä. Hän oli kuvitellut sen sinfooniseksi tauluksi, jossa oli kaksi henkilöä.

Tuo pieni paimen makasi yksinäisellä ylängöllä kukkivan kankaan keskellä ja uneksi auringonpaisteessa. Kirkas valo, hyönteisten surina, huojuvan heinän hiljainen kahina, laitumella käyvän karjan hopeasointuinen kellonkilke ja maan voima tuudittivat nuorukaisen unelmia hänen siinä uinuessaan tietämättömänä jumalallisesta kutsumuksestaan. Vaivattomasti yhtyivät hänen äänensä ja hänen huilunsa säveleet hiljaisuuden sopusointuun; ja tämä laulu ilmaisi niin tyyntä, niin kirkasta iloa, ettei sitä kuunnellessa ajatellut iloa eikä surua, vaan tuntui siltä, että niin tuli olla, eikä toisin voinut ollakaan. — Äkkiä peittyi kangas suuriin varjoihin; ilmassa vaikeni; elämä tuntui vetäytyvän maan laskimoihin. Huilun laulu yksin kaikui rauhallisena. Saul kulki houreissaan ohi. Mielipuolinen kuningas, jota tyhjyys jäyti, riehui rauhattomana kuin raivoisa liekki, joka polttaa itseään ja jota myrsky kiskottaa. Hän rukoili, kirosi, haastoi taisteluun tyhjyyden, joka häntä ympäröi ja jota hän kantoi sielussaan. Ja kun hän hengästyneenä heittäytyi kankaalle, kuului taas hiljaisuuden keskeltä pienen paimenen hymyilevä, rauhallinen laulu, joka oli koko ajan soinut. Silloin Saul tukahutti riehuvan sydämensä rajun tykinnän ja tuli hiljaa lepäävän nuorukaisen luo; hän katseli häntä ääneti; hän istuutui hänen viereensä ja laski kuumeisen kätensä paimenen otsalle. Hämmentymättä kääntyi David ja katsoi hymyillen kuninkaaseen. Hän nojasi päänsä Saulin polville ja jatkoi soittoaan. Ilta alkoi hämärtyä; David nukahti lauluunsa, ja Saul itki. Ja tähtikirkkaassa yössä kaikui jälleen henkiin heränneen luonnon tyynen ilon hymni ja toipuvan sielun kiitoslaulu.

Kirjoittaessaan tätä näytöstä oli Christophe kokonaan oman ilonsa vallassa; hän ei ollut lainkaan ajatellut teoksensa esittämistä; varsinkaan ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt ajatus, että sitä voitaisiin näytellä. Hän ajatteli, että se voitaisiin esittää jossakin konsertissa, jos joku suvaitsisi mieltyä siihen.

Kun hän eräänä iltana puhui siitä Achille Roussin'ille ja tämän pyynnöstä koetti antaa siitä hänelle käsityksen pianolla, hän hämmästyi suuresti nähdessään Roussin'in tulisesti innostuvan teokseen ja selittävän, että se täytyi kaikella muotoa saada esitetyksi jollakin pariisilaisella näyttämöllä, ja että hän ottaisi asian toimittaakseen. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän jonkun päivän päästä huomasi, että Roussin otti asian vakavalta kannalta; ja hänen hämmästyksensä nousi huippuunsa, kun hän sai kuulla, että Sylvain Kohn, Goujart ja Lucien Lévy-Coeur'kin olivat teokseen innostuneita. Hänen täytyi myöntää, että rakkaus taiteeseen sulatti näiden miesten henkilökohtaisen kaunan häntä kohtaan: hän ihmetteli sitä suuresti. Hän itse oli kaikkein vähimmin innostunut teoksen esittämiseen. Se ei ollut ensinkään tehty teatteria varten: oli suotta sitä näytellä ja melkeinpä sopimatonta. Mutta Roussin oli niin itsepintainen, Sylvain Kohn niin vakuuttava ja Goujart niin varma, että Christophe antoi houkutella itsensä. Hän oli veltolla tuulella ja hän halusi kiihkeästi kuulla sävellystään esitettävän!

Kaikki oli helppoa Roussin'ille. Johtaja ja taiteilijat koettivat tehdä hänelle mieliksi. Eräs sanomalehti järjesti parhaillaan juhlamatineaa erään hyväntekeväisyyslaitoksen hyväksi. Päätettiin esittää David tässä juhlatilaisuudessa. Kerättiin hyvä orkesteri. Ja mitä laulajiin tuli, sanoi Roussin löytäneensä aivan ihanteellisen Davidin osan tulkitsijan.

Harjoitukset alettiin. Orkesteri suoriutui varsin hyvin ensimäisestä harjoituksesta, vaikkakin se ranskalaiseen tapaan oli kuriltaan hieman löyhä. Saulin ääni oli hieman rasittunut, mutta muuten kiitettävä; ja hän oli taitava ammatissaan. Davidina oli kaunis, kookas, lihava, sopusuhtainen nainen, jolla oli tunteileva ja jokapäiväinen ääni, jolla hän kankeasti ja mahtailevasti lauloi melodraamallisin äänenvärinöin ja varieteemaisin liehivin elein. Christophe virnisti. Heti ensi tahdit kuultuaan havaitsi Christophe, ettei osaa voinut jättää tämän laulajattaren käsiin. Ensimäisen orkesteripaussin aikana meni hän tapaamaan impressaariota, jolla oli huolenaan konsertin käytännöllinen järjestely ja joka oli Sylvain Kohnin kanssa läsnä harjoituksessa. Nähdessään hänen tulevan, sanoi impressaario hänelle kasvot loistavina:

— No, oletteko tyytyväinen?

— Kyllä, sanoi Christophe, ehkäpä tästä selvitään. Eräs seikka vain ei menettele: laulajatar. Täytyy hankkia toinen. Sanokaa se hänelle kohteliaasti; onhan teillä tottumusta… Te löydätte kyllä helposti toisen.

Impressaario ällistyi; hän katsahti Christophe'iin aivankuin ei olisi uskonut, että tämä puhui tosissaan; ja hän sanoi:

— Eihän se ole mahdollista!

— Miksi se ei olisi mahdollista? kysyi Christophe. Impressaario ja
Sylvain Kohn vaihtoivat ovelan katseen keskenään, ja edellinen jatkoi:

— Hänellähän on suuret lahjat!

— Hänellä ei ole lainkaan lahjoja, sanoi Christophe.

— Mitä!… Niin kaunis ääni!

— Hänellä ei ole lainkaan ääntä.

— Ja hän on lisäksi erittäin kaunis!

— Siitä minä viis.

— Ei se ole haitaksi ainakaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen.

— Minä tarvitsen Davidin ja Davidin, joka osaa laulaa; en tarvitse kauniita Helenoita, sanoi Christophe.

Impressaario siveli hämillään nenäänsä:

— Se on ikävää, perin ikävää,… sanoi hän. Hän on mainio taiteilija… Sen voin vakuuttaa teille! Ehkei hän ole oikein kunnossa tänään. Teidän tulee vielä yrittää.

— Kernaasti, sanoi Christophe; mutta se on vain ajan hukkaa.

Hän jatkoi harjoitusta; mutta laulu vain huononi. Hänen oli vaikeata sietää sitä loppuun saakka. Hän kävi kärsimättömäksi; hänen huomautuksensa laulajattarelle, jotka aluksi olivat olleet kylmiä, mutta kohteliaita, muuttuivat kuiviksi ja teräviksi, huolimatta siitä, että laulajatar silminnähtävästi ponnisti voimiaan ollakseen hänelle mieliksi, ja huolimatta niistä silmäyksistä, joita hän loi häneen lumotakseen hänet. Impressaario keskeytti varovaisuuden vuoksi harjoituksen, kun kaikki näytti uhkaavan mennä myttyyn. Lieventääkseen sitä ikävää vaikutelmaa, jonka Christophe'in huomautukset olivat tehneet laulajattareen, liehui impressaario hänen ympärillään ja tuhlasi hänelle kömpelöitä kohteliaisuuksia. Christophe, joka seurasi tätä peliä, salaamatta kärsimättömyyttään, viittasi häntä käskevästi luokseen ja sanoi:

— Ei kannata tuhlata sanoja. Minä en tyydy tähän henkilöön. Se on harmillista, myönnän sen; mutta minä en ole häntä valinnut. Järjestäkää asia, miten parhaiten taidatte.

Impressaario kumarsi ikävystyneenä ja sanoi välinpitämättömästi:

— Minä en mahda mitään. Kääntykää hra Roussin'in puoleen.

— Mitä hra Roussin siitä piittaa? kysyi Christophe. En halua ikävystyttää häntä näillä asioilla.

— Eivät ne häntä ikävystytä, sanoi Sylvain Kohn iroonisesti.

Ja hän osoitti hänelle Roussin'iä, joka parhaiksi saapui.

Christophe meni häntä vastaan. Roussin, joka oli loistavalla tuulella, huudahti:

— Mitä! Onko jo lopussa? Toivoin vielä kuulevani yhden osan. No, rakas mestarini, mitä sanotte siitä? Oletteko tyytyväinen?

— Kaikki käy sangen hyvin, sanoi Christophe. En saata teitä kylliksi kiittää…

— Älkää! Älkää!

— Yksi ainoa seikka ei menettele.

— Sanokaa, sanokaa. Järjestämme kaiken. Haluan, että voitte olla tyytyväinen.

— Niin, tarkoitan laulajatarta. Näin meidän kesken, hän on inhoittava.

Roussin'in iloiset kasvot jäykistyivät äkkiä. Hän sanoi tuimalla äänellä:

— Saatte minut hämmästymään.

— Hän ei ole minkään arvoinen, ei kelpaa mihinkään, jatkoi Christophe.
Hänellä ei ole ääntä, ei makua, ei taitoa, ei lahjojen varjoakaan.
Olipa onni, että ette olleet äsken häntä kuulemassa!

Roussin'in ilmeet yhä enemmän nyrpistyivät. Hän keskeytti
Christophe'in, sanoen äreällä äänellä:

— Minä tunnen nti de Sainte-Ygraine'in. Hän on erittäin lahjakas taiteilijatar. Minä ihailen häntä sangen suuresti. Kaikki pariisilaiset, joilla on makua, ovat samaa mieltä kuin minä.

Hän käänsi selkänsä Christophe'ille, joka näki hänen tarjoavan käsivartensa näyttelijättärelle ja poistuvan hänen kanssansa. Kun Christophe seisoi siinä ällistyneenä, tarttui Sylvain Kohn, joka nautinnolla oli katsellut näytelmää, hänen käsivarteensa ja sanoi nauraen, heidän laskeutuessaan yhdessä teatterin portaita:

— Te ette siis tiedä, että hän on Roussin'in rakastajatar?

Christophe ymmärsi. Näytelmä olikin siis puuhattu häntä, eikä suinkaan Christophe'ia varten! Hänelle selvisi nyt, miksi Roussin oli niin innostunut asiaan ja miksi hän ei säästänyt uhrauksia, sekä myös hänen apulaistensa into. Sylvain Kohn kertoi hänelle Sainte-Ygraine'in tarinan: hän oli ollut varietee-diiva ja esiintynyt menestyksellä useissa sen lajin teattereissa; sitte hänet oli vallannut kunnianhimo, kuten usean hänen kaltaisensa, esiintyä jollakin näyttämöllä, joka olisi arvokkaampi hänen lahjoilleen. Hän luotti siihen, että Roussin toimittaisi hänet Oopperaan tai Koomilliseen oopperaan; ja Roussin, joka ei parempaa toivonut, piti Davidin esitystä sopivana tilaisuutena jolla voisi vaaratta näyttää pariisilaiselle yleisölle uuden tragediennen lyyrillisiä lahjoja osassa, joka ei juuri laisinkaan vaatinut dramaattista toimintaa, ja joka salli hänen muotojensa kauneuden esiintyä täydessä valaistuksessaan.

Christophe kuunteli tarinan loppuun saakka; sitte hän irroittautui
Sylvain Kohnin käsikoukusta ja purskahti nauruun. Hän nauroi kauan.
Lakattuaan nauramasta sanoi hän:

— Te tympäisette minua. Te tympäisette minua kaikki. Taide ei merkitse teille mitään. Kaikessa ovat aina vain naiset kysymyksessä. Kokonainen ooppera esitetään jonkun tanssijattaren tai laulajattaren vuoksi, jonkun herran rakastajattaren tai rouvan rakastajan vuoksi. Te ette ajattele muuta kuin sikamaisuuksia. En voi suuttuakaan teihin: te olette kerta kaikkiaan sellaisia ja saatte sellaisiksi jäädä, jos se teitä huvittaa. Rypekää vain kaukalossanne. Mutta erotkaamme: me emme ole luodut elämään yhdessä. Hyvästi.

Hän jätti Kohnin; ja kotia tultuaan hän kirjoitti Roussin'ille, että hän peruuttaa teoksensa esittämisen, peittelemättä häneltä edes niitä syitä, jotka sen aiheuttivat.

Tällä teollaan rikkoi Christophe välinsä Roussin'iin ja koko hänen nurkkakuntaansa. Hän sai kohta tuntea sen seurauksia. Sanomalehdet olivat jo pitäneet pientä melua aiotusta esityksestä, ja nyt laverreltiin säveltäjän ja laulajattaren välisestä riidasta. Muuan konsertin johtaja otti esittääkseen teoksen eräässä sunnuntaimatineassaan. Tämä menestys muodostui kuitenkin täydelliseksi onnettomuudeksi Christophe'ille. Teos esitettiin — mutta sille vihellettiin. Kaikki laulajattaren ystävät olivat päättäneet läksyttää tuota hävytöntä säveltäjää; ja muu osa yleisöä, joka piti tuota sinfoonista runoelmaa ikävänä, yhtyi kernaasti pätevien henkilöiden tuomioon. Kaiken muun onnettomuuden lisäksi oli Christophe ollut kyllin varomaton, suostuessaan näyttämään esittäjäkykyään ja soittamaan samassa konsertissa piano-osat eräästä fantasiasta pianolle ja orkesterille. Yleisön pahansuopa mieliala, jota Davidin esityksen aikana oli hillinnyt halu säästää esittäjiä, purkautui täysin valloilleen tekijän itsensä esiintyessä, — jonka soitto ei muuten ollut aivan moitteetonta. Christophe, jota yleisön melu hermostutti, katkaisi äkkiä soittonsa keskellä kappaletta ja luoden karkeanpilkallisen katseen kuulijakuntaan, joka heti oli käynyt äänettömäksi, alkoi soittaa renkutusta: "Malbrough lähti sotaan!" — ja sanoi senjälkeen ilkeästi:

— Sellainen teille kelpaa!

Sitte hän nousi ja lähti.

Syntyi kauhea hälinä. Huudettiin, että hän oli loukannut yleisöä, ja että hänen täytyi tulla julkisesti pyytämään anteeksi. Seuraavana päivänä mestasivat sanomalehdet yhteen ääneen tuon kummallisen saksalaisen, josta pariisilainen hyvä maku oli langettanut tuomionsa.

Ja sitte oli jälleen hänen ympärillään täysi tyhjyys. Hän oli taas yksin, hän oli entistä yksinäisempi tuon vieraan, vihamielisen kaupungin keskellä. Hän ei enää sitä surrut. Hän alkoi uskoa, että se oli hänen kohtalonsa, että hän saisi koko elämänsä olla yksin.

Hän ei tiennyt, ettei suuri sielu koskaan ole yksin, että vaikka hän olisikin aivan vailla ystäviä, hän kuitenkin lopulta luo niitä itselleen, että hän säteilee ympärilleen rakkautta, jota hän on tulvillaan, ja että hän nytkin, jolloin hän luuli jääneensä yksin ainaiseksi, oli rikkaampi rakkaudesta kuin maailman onnellisimmat.

Stevens'ien luona oli pieni kolmen, neljäntoista vuotias tyttö, jolle Christophe oli antanut soitonopetusta samaan aikaan kuin Colette'ille. Hän oli Colette'in serkku, ja hänen nimensä oli Grazia Buontempi. Hänellä oli kullalle vivahtava hipiä, viehättävästi rusoittavat poskipäät, täyteläiset, maalaisen terveet posket, pieni nykerö nenä, suuri, siropiirteinen, aina hieman avoinna oleva suu, pyöreä, hyvin vaalea leuka, levolliset, lempeästi hymyilevät silmät ja kaareva otsa, jota ympäröi runsas, pitkä ja silkinhieno tukka, joka suorina lienteinä aaltoina laskeutui pitkin poskia. Hän muistutti Andrea del Sarton pyöreäkasvoisia madonnia, joilla on kaunis, hiljainen katse.

Hän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen maalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia, niittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella kullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi sypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista. Kuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien karkeat huudot:

— Ihi!… Fat innanz'!…

Heinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla. Ja öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa kuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden laukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa valveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset, eivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit, jotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän suuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.

Pienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty suurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa, joka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli laiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi usein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa aivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi juoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää ja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli todellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä hyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille, puille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän ihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin suuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän näki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä seudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan laahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin ohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet kasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa puistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt; hän ei peljännyt mitään.

Kerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta. Hän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka söi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli häntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: — Anna minulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.

Tyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:

— Ei saa tulla ilkeäksi.

Silloin lähti kulkuri matkoihinsa.

Grazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen heikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas, hauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt johtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens, joka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys, päätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen suruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens oli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen: häntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja talossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään, tytärtään ja rakastajiaan; — sillä häneltäkään ei niitä puuttunut; hän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla käytännöllinen ja intohimoinen, — ja lisäksi sangen turhamainen ja sangen levoton.

Kun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla kaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni luonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin yhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen, kun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi: valtavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan. Hän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti häneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in läsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia, kun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja onnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena astuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli hän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä rakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle jotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta tukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien, valkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä joutessaan sormeansa ulos, — kääntyi hän alati näytännön kestäessä Colette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen osalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle ruskeilla, kirkkailla silmillään: — Minä rakastan sinua kovasti. Kun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän Colette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli hänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi, ja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana puistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi hän ilon kirkaisun, — jota hän sitte häpesi; — hän oli onnellinen siitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän sitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.

Oli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa lukenut, — (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), — jotka tuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat sitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän musiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka hän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei tiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.

Muuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika herkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia ääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä helposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia naurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset mitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi lapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle tuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti jotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli aina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan kaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei lainkaan ollut.

Hänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin hyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.

Grazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa oli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon yleisön makua, soitti loppumattoman pitkän adagion, joka sai koko seuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas uudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen. Rva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia huvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista puolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä suhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli hänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä häntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki kyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi pois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin sentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista. Muutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että Grazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin liikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin lientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi, että hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva Stevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä Christophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin yhdessä Christophe'in kanssa.

Christophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä, hänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi niitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen kätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen ne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi pelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän harjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä huudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän ei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät kuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja korosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa harmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.

Christophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki vain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta Christophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni, hyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta. Hän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui luonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. — Vasta kun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi hän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella intuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta ja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei ollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin häntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella pitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella ankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen käytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta ei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna. Mutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan: muuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät kahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella Graziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta Grazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta onnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi siitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette sanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma, ei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.

Hänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin. Hänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe kärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli sitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän luuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui tähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe oli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka sai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli raivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla tuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi hänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna oli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon ääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn, mitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli häntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi kokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti, ettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia tai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää sotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä. Minkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti raivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin, vähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä herättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in mieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että tuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.

Hän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä Stevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi, joka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla maalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa neurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta sitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen isänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän antoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa vallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle hän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:

— Ota minut takaisin!

Eikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi; sillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että Grazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen luonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi Pariisiin.

Mutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle pienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin valoon. — Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut sinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen nähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli törkeästi loukkaamalla taiteilijaa… Taiteilija? Hän, joka Grazian silmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma, jota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun saakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja — kotiin päästyään — tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun hän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan huoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli Christophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä hänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut tehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä Pariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:

— En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä tänne.

Hänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin pitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa epätoivoiseen tahdonponnistukseen.

Grazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen rakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan ja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä päivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko vähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia. Maatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia heinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin kuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän keskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut lainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven ja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan aikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti salavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka sijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, — hyvän, liikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin, ettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä, rakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, — kirje raukan, joka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.

Sitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in kaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen onnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja hiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana liekkinä Christophe'in muisto.

Mutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka etäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin tärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa samassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli tuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen rinnallaan käsi kädessä.

Hän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut. Hän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti hänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen itsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla oma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: "Jos me luovutamme elämälle oman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta varten?" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa luonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa kuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän tarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien luokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin pian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin aurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä hymyllä.

Miten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin ollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi muistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli Saksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan heidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa, heidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän pienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina heidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma noita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen silmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat inhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt enemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut. Mitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja nyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden naurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät häntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat hänelle lempeästi hymyillen:

— Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin kylliksi kurjuutta… Mutta loppuuhan se kerran…

Hän kuuli valtameren pauhaavan Johann Sebastian Bachin sielussa: hirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, — riemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä lempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, — kaupunkeja, jotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista sulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, — ihmeellinen kokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista elämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia ennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina pienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen… — hän näki hänet niin selvästi! — kaksi leukaa, pienet loistavat silmät ryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, — synkkänä, hilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja, gotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta, samalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta… — hän näki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä oppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä kerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa hän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet pahanpäiväisesti… — hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden lapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi oli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle toimeen pieniä konsertteja… Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja, puutetta, hänen neronsa väheksymistä; — ja kaiken tuon yläpuolella hänen musiikkinsa, hänen uskonsa, — vapautus ja valo, Ilo, jota hän aavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui, — Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka, nostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa kautta… Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!…

Christophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin hyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se on usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä? Oleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan musiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin, jotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat nirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat saksalaisten nerojen virheitä!

— Pienet raukat! — ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin oli ennen ollut yhtä naurettava, — he löytävät virheitä Wagnerissa ja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!… Aivankuin myrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää järjestystä!…

Hän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä ei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa: luodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti laaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija ei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa kuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan sanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten ei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää ole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.

Nyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka sielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin suihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka olivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen tarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän kaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään hänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo ruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva luostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista, päivän eri hetkien melu ja vivahdukset, — hän ei tajunnut niitä itsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. — Christophe oli onnellinen.

Hänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän oli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen ainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli matkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli muuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana oli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei soittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa paremmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme opetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista kuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus olikin hänen varsinainen kutsumuksensa. — Sinä päivänä, jolloin hän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe makeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi, että hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen oppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei häntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava itselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien puoleen. Se ei ollut ilahduttavaa… Pff!… Oli turhaa siitä edeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in metsään.

Hänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä kokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin mehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle surinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia. Hypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä… Luokaa sitten rytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä yhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä pariisilaiset!

Kun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä oli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui unelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota lokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät. Hän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka ilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat keskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä, parasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto. Gottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso Jean-Christophe, III. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä hautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, — koko hänen tuntematon sukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan tämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä hirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin lapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän läjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta hän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin. Hänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen armeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän oli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa, kokonaista kansaa vastaan.

Hän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, — joka oli hänelle liian kallis, — ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka muiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto. Mutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja näköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre. Muutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita hän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla hänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita kipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli käärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut kallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä Pariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva ilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan, hänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin puhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.

Hänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran päivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka hän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka hän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka hän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän olisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se, että hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti; hän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa. Vatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt koira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen henkiset kykynsä pysyivät virkeinä.

Hän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut kylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän tuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän päätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut mistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän huomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet Daniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa kohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka hän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei tahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä hänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin mahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä röyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi kättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan, ja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään työhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään tästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota hän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen tarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut läsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa David esitettiin; ja se vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan häntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti teoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan henkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään Christophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä sanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan siitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe oli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan ystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän halusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut kortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi hänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen kiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt, vaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti esittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan vastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle seuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi mandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi hän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta osoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla hänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei hän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin piti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin ne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä kerran oli hänelle tarjonnut — ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta Christophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut nöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi hän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä hänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; — mutta hän ei tahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut Wagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut taidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota hän ei ollut ansainnut. — Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita hän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht huomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi ruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä aterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti huomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa muistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut noudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään — (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); — mutta hän ei koskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan.

Christophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut kustantajat olivat vielä pahempia. — Oli myöskin rikkaita dilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen, eivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in luokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: — Mitä! Eikö se ole kaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, — (toisin sanoen kokonaan kirjoitettaviksi); — ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään suurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja siitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen heistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti levottomasti, nimitti Christophe'ia heti "rakkaaksi ystäväksi", tarttui häntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi hänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin tällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette Guilbert… Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa hänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla. Loppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia, jotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä päivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli täytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen äidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo odotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen turhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle hieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen hänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään Christophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian arka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja hän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla, ei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina ollut itselläänkään.

Muuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli tullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka vuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa. [Katso Jean-Christophe, IV. Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti, että hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta äidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen, jotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli odottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi paasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan edessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään pyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta korpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se ei tullut toista kertaa.

Huolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut hilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja puhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään Berlioz'in sanoilla: "Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden yläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista virttä: Dies irae…" — Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa harmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa naurunpurskahduksiin.

Christophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: "rakastajan ura on joutilaiden ja rikkaiden ura". Christophe'in kurjuus, hänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen kohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen luomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua ajatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän oli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen moraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta ja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä, ettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne saaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina silloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä nautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja kun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei ollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka saastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen pohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien niiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen jälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen kulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi kosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli nautinto — sen ainoa uskontunnustus. — Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea, toivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä katsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa on kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on silloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on muussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen nautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman suurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen mielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. — Niin, heidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!… Mutta eivätkö he itse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan "lihavalle" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle "valiojoukolle" kuin heidän, ja että se on köyhille myrkkyä?…

"Nautinnon ura on rikkaiden ura".

Christophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli ansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän oli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan viimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän sukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän janosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että orkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui kaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että jotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta kuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle; hän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään antautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa, unelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä hämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia ja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan lailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin muutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä haltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän kiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin ruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja Christophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä sympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa tietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää mitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta katkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat musiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin olemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta kuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii joukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on liian suuri yksin kannettavaksi.

Näiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi voidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen huomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan pieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään ymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä, hänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos pistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat hienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat tuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan iloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat noita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa ehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka asuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää vain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken; he lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.

Christophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen sydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä iloa, voimaa ja viihdytystä, — niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö, — sehän on sanomattakin selvää, — oli heti huomannut, että Christophe katseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta, magneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla melkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa maun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö erikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään huuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti hän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä sekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin kukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän koetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen; ja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä hän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli tullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan toisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet — (Christophe ainakaan) — tavata toisiansa poistuttaessa.

Kerran sattui eräässä iltakonsertissa, että he olivat istuutuneet rinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa ystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli paljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka tahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti. Hän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan keskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän imi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta. Tristanin alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston; ja Eroica sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan musiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. — Hän kertoi Christophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä huolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä, vaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei Beethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli kaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta; se mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: "ihminen ei ollut mikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia". — Christophe'ista oli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin häntä. Isolden kuoleman aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä; käsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka; hän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman elämänvirran.

He poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat jutellen Quartier latin'iin; tyttö oli käynyt Christophe'in käsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta kun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle tietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen houkuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän raivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään; tultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen ja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen konsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä, hieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei hän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö suhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle sydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista asioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi hänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin kuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta, mutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan kiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään osoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet toistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön kerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö ei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni pyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.

Siten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä olemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän jätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä valostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään, samassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän säteilyn alaisiksi.

Christophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä konserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla tunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua liikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja kuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin unohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja ajattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella kuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä, tai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä vaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä elämä näytti hänestä vain kauan, kauan… vuosisatoja sitten olleen elämän haavekuvalta. Pieninkin merkki — jota muut ihmiset eivät huomanneetkaan — suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen vaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään henkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho, puu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla bulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu, viimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen maailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön kulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: — enempää ei tarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan henki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.

Pitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan useita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi loppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin tätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki uuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat häntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen sielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän rakasti.

Eräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät olivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit sulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset, vääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat kasvullisuutta valtameren pohjalla, — astui Christophe, jota eilisestä saakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään, Louvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.

Maalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli liiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen värien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella jälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen vaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat näkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun syviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa kastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut muuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän valtakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään siitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili Ranskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.

Vaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa maalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman muuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut niitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät germaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa hullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, — jolleivät sattumalta vakaasti usko, että ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe oli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet, ruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet ja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in kermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat, koko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen suurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti. Hän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa; tämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset, toisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli seitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri miellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat; tärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys, Nicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in kalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti Christophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei tuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut sille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli lumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä latinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän väkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille loihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen silmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet tämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua ranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin harmonioihin.

Mutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa huomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan itseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.

Tuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli hänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen, nälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin autioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe kulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten hirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden keskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen sydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi hänet, — sielun oudot kukat…

Keskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä, loistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi kuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman iskevän häneen. — Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä huimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli aivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin Laupiaan samarialaisen ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja suojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä hetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan hänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan…

Päivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko sortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista kipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia harha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain valtimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää, on murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta painautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän… Kas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan seinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan kaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki saa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä käsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia olennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä, pelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä apaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, — koko tämä Rembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja, jotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa, vapista, itkeä, rukoilla. — Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu pian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta Hänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee ihmisiin…

Christophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki. Hän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin huomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista kengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän laskiessa sisäinen liekki, — ikäänkuin lampun valo. Christophe'in silmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään olevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä säälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä sateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui kotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan… Ja äkkiä, — (niin heikko hän oli!) — tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin päin… Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti jalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.

Juuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin syvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua katseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän pysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen nähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät silmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen tähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa Saksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen häneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja katseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa vastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe ryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos; hetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella puolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä, hän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä hevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin pääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.

Hän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja hänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt kotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet enää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen. Portaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan jääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle, vaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta läähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä raukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin Keskeneräisestä sinfoniasta. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli hänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa, joka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä; untuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia; hän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka huvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä kymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy… — Ja Christophe kuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen silmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta uneksivan sydämen sävelmiä: — ensimäinen kuoro J. S. Bachin kantaatista: "Jumalani, koska kuolla saan?"… Tuntui hyvältä vaipua näihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa kaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto… Kuolla ja vaipua maan rauhaan!… Und dann selber Erde werden… "Ja sitten itse muuttua mullaksi…"

Christophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset, heikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti kävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi kuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi kysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka sairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut olla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli äiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä suoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen kalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin hyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet. Joka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien tulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit ja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin sirkushevoset; sitte seurasi äkkiä Laupiaan samarialaisen kultaisen valon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen sukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät synkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan. Hän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja menneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken oli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa, joka oli kuin kallio: "kuolema ei sitä kalva"… — Mutta meri peitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen, ja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili houreissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria ja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja ja kontrabassoja,… hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo onneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut enää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja hän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää. Eräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat, puhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa, että hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui takaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja hengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta hän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja ullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai hänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen ympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa taisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja vastaan… "Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns verschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr…" ("Ja vaikkapa maailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme heitä pelkää…")

Ja hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri tyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää huminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla kohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta sielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.

Sillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan, joka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa ovi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän luuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei voinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin tällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut hänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen selkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen jalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle aivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki häntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että puhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan, huutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään, mutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen ymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen puoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen kuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen, mikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä. Tämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa, että hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli rohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi kunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä totteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan; hän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa työskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja. Missä oli hän siis nähnyt hänet?… Vihdoin hän muisti: hän oli kohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä oli Sidonie.

Christophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta. Hän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle kammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta lujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa oli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut, ihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä. Hän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella, ilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan pidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.

Kun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella Sidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin tämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin yhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä oli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän oli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui hyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt muuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi kiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina isälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä oli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon ja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen kasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.

— "Oliko hänellä hyvä paikka?" — kysyi Christophe

— "Oli; mutta hän aikoi sen jättää."

— "Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?"

— "Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle."

— "Eikö hän ansainnut kylliksi?"

— "Kyllä…"

Christophe ei käsittänyt häntä; hän koetti ymmärtää ja kehoitti häntä puhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta elämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut siihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve, melkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle raskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen hänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota sairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto niistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa oli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä kokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon porvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: — isäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei usein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta koskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa keittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli likaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle välinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti oli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa, vailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla mielenkiintoa mihinkään. — Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen isäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa säästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet hänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus matkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä tehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä ulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän hieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei lähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen ja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai kamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan pistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän koetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki ikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli hänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut edes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte hän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli sisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja toista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi johonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän laski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat…

Näitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon herääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä huomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa luomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun parahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin taulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten tavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten palvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten palvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin mitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä pianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä, täysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan, joilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei voinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää, jonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin nautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän tuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli oleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän sanoi:

— Maailmassa täytyy olla kaikkea.

Christophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä päivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:

— Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.

— Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko jälkeen?

— Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon vettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina entiselleen.

— No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?

— Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.

Christophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei rohjennut sanoa:

— Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä, että se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia, joiden elämä on onnellinen?

Mutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi alistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:

— Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa arpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!

Hän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan ulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei johtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:

— Kivi on kaikkialla kovaa.

Hänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota rotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on hyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman elinvoimaista, — tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista, tyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta elämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse keinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.

Christophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi havaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö suhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään vailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa moraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän ei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin naturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain teoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin idylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään esittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten omat paheensa oikeutetuiksi… Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n tinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se oli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista ylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa on myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja. Ylimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri kuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä siitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään, että he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä läsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä esikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät. Jokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain määrin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on mielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön anarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän mykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille on, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas suuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin ympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt järkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. — Sidonie ei tiennyt juuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt, eikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat kertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset. Hän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän olisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen enempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa; hän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli häntä sen johdosta.

— Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?

— Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi Christophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt ajattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.

— Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat ovat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.

— Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.

Hän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen vaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa kanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen, niin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan häviä.

Hän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.

Ensimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin maksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun hän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua kirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään hänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli omituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi hänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, — puolisen kuukautta, jonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi koskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan kuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja sitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut. Vihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa ei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien aikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen vointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja oikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.

Sidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti Christophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki tehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in liinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta ne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta muodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta äidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana olevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä hellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin voimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän, kun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa lähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus joitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi, suhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin. Sekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.

Hän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta tämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään, aikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan, leikkisään tapaansa, että "se ei ollut sallittua palvelijalle: se mutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin, eikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He pitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja lähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia esimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo." — Hän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen "tulevansa" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki ansaitsemansa rahat omaisilleen. — Christophe näki hänen leikkivän äidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun hän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä niitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka hän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin muutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin kuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä valitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan ja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!…

Christophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian ystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.

Eräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli sen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti Christophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän erään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle tavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi päiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä. Christophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi sitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä millään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän päästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt paikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein kiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle osoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi hänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä, ettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä Sidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän muutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän lähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä voimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun saakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.

Christophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.

Talvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea. Pitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin jo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta oikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia, jotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan Rivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän olisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään tullut hänen luokseen. — Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita hänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä neuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina ilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he olivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja hieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan, joka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta lakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että nämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä hävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli:

— Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!

Huolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta kärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa. Hän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä itsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat se vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä ja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa ja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana, ei vielä täysin tunne itseään.

Sairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli riistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla vaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä kaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien, kun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin muistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun tapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi sielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka hän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala piti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän luotti häneen aivankuin pieni lapsi.

Ensi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista seuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen jännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka häntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien aikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa kiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän oli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli siirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin muutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki se, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut ketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän ne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan ja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut hänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen, jotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän itsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta nyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja sairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä, kuunnellen yön salaperäisiä ääniä,… naapuritalosta kuuluvaa laulua, joka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia Mozart-rimputusta,… hän ajatteli:

— Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei vielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te tiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa vastaan, — tahdon, että saavuttaisitte onnen — on niin hyvä olla onnellinen!… Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan teille käteni… Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen kulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me milloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen muuri: kuolema?… — Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni yksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille hyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani jälkeen!…

Niin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja: "Liebe und Noth" (Rakkaus ja kurjuus).

Kun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi tarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko, ja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla siihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi kaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat. Hän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn. Hän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään puheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä ja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita kiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän uuvutus, — noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja, joiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili omituinen hymy, — noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden alla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän ohi, — tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman sairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan sanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään antanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö, jonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti hänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin vuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi suinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen tarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat naiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa huoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa heidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä nämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät olleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja elämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan; hän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa oli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja pohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut, vaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät toisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.

Hän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen mielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta, joka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan Vater Rhein. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita näköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se häipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat kalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka henkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin keskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita ja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä tyttö… Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe oli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä, ilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin kauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia iltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän harmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun ja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten muistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä vuosisatojen valon, — tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista auringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa vihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.

Eräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten aitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan erään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän avasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut muutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä ollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa, hänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä iltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli Jeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä Orleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain romaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän. Äkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki, ja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus; ja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä odottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi, alkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen täytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut naurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. — Kun hän aikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa laatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä oli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa, mutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja seuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä musiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi olikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah! jospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja makkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!

Aikaisin seuraavana aamuna hän lähti Hechtin luo noutamaan rahaa; mutta kulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin — Jeanne'in "taivaallisen veljen" — nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa matkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan laatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia sen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä myöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän saamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan, vaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen ostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän olisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt, oliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman kappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti fetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja tahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.

Christoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in kärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus enää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi hellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä paimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan. Hän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan kirkonkellojen soivan, — hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin. Hänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen kyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, — rakkauden kyyneleet, säälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla miehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö, joka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla terveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä itsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien hylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät juonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin raateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.

Eniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä hellyys: — hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia, itki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he olivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut lainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä edes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut itseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan ja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi "lempeänä kamppailuista katkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse sodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun riemujuhlaan".

Ja Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:

— Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.

Hän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:

"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja kohtalon kovuutta… Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia katkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota tähän sisäiseen aarteeseen…"

Ja hän toisti:

— Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut hyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. — Suokaa minulle anteeksi! Älkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan taistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin… Mutta täytyyhän teitä estää tekemästä pahaa…

Ja kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän ajatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi sitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa heidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden ja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä maaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö sellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut olla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa, josta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä, puoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.

Sen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän ranskalaista, jota voisi rakastaa.

Oltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe ollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä, lukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt, että hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän itsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen käynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi siellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; — hän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen ainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut hänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.

Hän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna sai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun kvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin oli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan ylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä sitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä laulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen mies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli vahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa olisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata heitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.

Ensi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene. Mutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa. Hän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä ja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei astuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta, meni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.

Hän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen ja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys heitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä kuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi. Oli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä. Christophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.

Hän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä. Hän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä ja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka herätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne olivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset siimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti tosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää salaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne valaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan, pienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon ja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen kasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin epäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin ainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti olevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä oviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe katsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka kääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta Christophe "tunsi jälleen" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo nähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata tuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä kohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa. Hän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin olisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi, että Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi, ajatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että aikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet paikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin heidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin heistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe katsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa äreällä äänellä:

— Te ette ole pariisilainen?

Tämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka olikin hämillään, ja vastasi: — En.

Hänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.

— Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman hämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:

— Se ei ole mikään moite.

Mutta toinen kävi yhä enemmän hämilleen.

Syntyi jälleen hiljaisuus. Nuori mies teki ponnistuksia puhuakseen; hänen huulensa vapisivat; huomasi, että hänellä oli lause huulillaan, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Christophe tutki uteliaana noita liikkuvia kasvoja, joiden läpikuultavan ihon alla näkyi pientä värähtelyä; hän ei näyttänyt olevan samaa olemusta kuin ne, jotka häntä salongissa ympäröivät, nuo täyteläiset kasvot, nuo raskaat päät, jotka eivät olleet muuta kuin kaulan jatkoa, vain osa ruumista. Näiden kasvojen pinnalla asusti sielu; jokaisessa lihan hiukkasessa oli moraalista elämää.

Hän ei saanut mitään sanotuksi. Christophe jatkoi hyväntahtoisesti:

— Mitä te teette täällä näiden olentojen keskellä?

Hän puhui kovalla äänellä ja tuolla omituisella vapaudella, joka suututti kaikkia. Hämillään oleva nuori mies ei voinut olla katsahtamatta ympärilleen nähdäkseen kuunneltiinko heitä; tämä liike ei miellyttänyt Christophe'ia. Ja sensijaan, että olisi vastannut, kysyi hän avuttoman kohteliaasti:

— Entä te?

Christophe nauroi hieman kömpelöä nauruaan:

— Niin. Ja minä? sanoi hän hyvätuulisena. Nuori mies sanoi äkkiä päättävästi ahtaalla äänellä:

— Miten ihailenkaan teidän musiikkianne!

Sitte hän keskeytti koettaen turhaan voittaa arkuuttaan. Hän punastui; hän tunsi sen; ja siitä hänen punastuksensa yhä lisääntyi leviten ohimoille ja korviin saakka. Christophe katseli häntä hymyillen, ja hänen teki mieli syleillä häntä. Nuori mies kohotti katseensa häneen masentuneena.

— Ei, sanoi hän, en todellakaan voi… en voi puhua siitä… täällä…

Christophe tarttui häntä kädestä, ja hänen leveillä, suljetuilla huulillaan väreili sanaton hymy. Hän tunsi vieraan laihojen sormien hieman vapisevan hänen kourassaan ja puristavan sitä tahtomattaan lämpimästi; ja nuori mies tunsi Christophe'in suuren kouran sydämellisesti rusentavan hänen kättään. Salongin hälinä häipyi heidän kuuluviltaan. He olivat kahden, ja he ymmärsivät olevansa ystäviä.

Sitä kesti vain hetken, minkä jälkeen rva Roussin kosketti kevyesti
Christophe'ia käsivarteen viuhkallaan ja sanoi hänelle:

— Huomaan, että olette tehneet tuttavuutta, ja että on turha teitä esittää. Tämä suuri poika on tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne.

Tällöin ystävykset hieman etääntyivät toisistaan kainostellen.

Christophe kysyi rva Roussin'ilta:

— Kuka hän on?

— Mitä! sanoi tämä, ettekö tunne häntä? Hän on pieni runoilija, joka kirjoittaa aika somasti. Teidän ihailijoitanne. Hän on hyvä muusikko ja soittaa hyvästi pianoa. Ei ole hyvä puhua teistä hänen kuultensa: hän on teihin rakastunut. Tässä eräänä päivänä oli hän vähällä joutua riitaan teidän tähtenne Lucien Lévy-Coeur'in kanssa.

— Ah! tuota kelpo poikaa! sanoi Christophe.

— Niin, tiedän, te tuomitsette väärin Lucien raukkaa. Mutta hänkin pitää teistä.

— Ah! älkää sanoko minulle niin! Silloin minä vihaisin itseäni.

— Vakuutan teille.

— Ei koskaan, ei koskaan! Kiellän häntä pitämästä minusta.

— Samaa juuri sanoi teidän ihailijanne. Te olette yhtä hupsuja kumpikin. Lucien selitti parhaillaan erästä teidän kappalettanne. Tuo arka poika, jonka juuri näitte, nousi vihasta vavisten ja kielsi häntä puhumasta teistä. Mikä vaatimus!… Onneksi olin lähellä. Minä löin nauruksi koko asian; Lucien teki samoin; ja poika vaikeni hämmentyneenä ja esitti lopuksi anteeksipyynnön.

— Poika parka! sanoi Christophe. Hän oli liikutettu.

— Minne hän on mennyt? jatkoi hän kuuntelematta rva Roussin'iä, joka jo puhui hänelle muista asioista.

Hän kääntyi etsimään häntä, mutta tuo tuntematon ystävä oli hävinnyt.
Christophe palasi rva Roussin'in luo:

— Sanokaa minulle hänen nimensä.

— Kenen? kysyi tämä.

— Hänen, josta äsken puhuitte minulle,

— Tuon pienen runoilijanneko? sanoi hän. Hänen nimensä on Olivier
Jeannin.

Tämä nimi kaikui Christophe'in korvissa aivankuin tutulta musiikilta. Nuoren tytön siluetti häilähti hänen sielunsilmäinsä ohi. Mutta uusi kuva, ystävän kuva, syrjäytti sen heti.

Christophe palasi kotia. Hän vaelsi pitkin Pariisin katuja keskellä väentungosta. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, hänen aistiensa yhteys ulkomaailmaan oli katkennut. Hän oli kuin järvi, jonka vuoristovyö eroittaa muusta, maailmasta. Ei tuulenhenkäystä, ei melua, ei levottomuutta. Rauha vain. Hän toisteli:

— Minulla on ystävä!

End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa I, by Romain Rolland