Jean-Christophe Pariisissa I / V. Markkinatori

by Romain Rolland

I

Sekamelskaa keskellä järjestystä. Tungettelevia rautatienvirkailijoita huolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat määräyksiä vastaan alistuen niihin. — Christophe oli Ranskassa.

Tyydytettyään tullin uteliaisuuden hän nousi jälleen Pariisiin menevään junaan. Yö peitti sateen liottamat kentät. Asemien räikeässä valaistuksessa pisti loputtomien, pimeän verhossa levittäytyvien lakeuksien surullisuus vielä selvemmin silmään. Yhä useammin ohi kiitävien junien vihellykset vihloivat ilmaa, herättäen uniset matkustajat horroksestaan. Lähestyttiin Pariisia.

Tuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta: hän oli painanut hatun syvälle päähänsä; hän oli napittanut takkinsa kaulaa myöten varkaitten pelosta, joita oli hänelle sanottu Pariisin olevan täynnä; hän oli parikymmentä kertaa noussut paikaltaan ja jälleen istuutunut; hän oli parikymmentä kertaa muuttanut matkalaukkunsa verkosta penkille ja penkiltä verkkoon, tuskastuttaen naapureitaan, joita hän tavallisella kömpelyydellään joka kerta töykkäsi.

Juuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pysähtyi äkkiä keskelle yön pimeyttä. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaan nähdä. Hän kääntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisi tilaisuuden ryhtyä puheisiin ja kysyä, missä oltiin. Mutta kaikki nukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat jörön ja ikävystyneen näköisiä. Kukaan ei tehnyt pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut heidän ihmettelevän pysähdyksen syytä. Christophea hämmästytti tämä elottomuus: nämä ynseät ja untuneet olennot muistuttivat sangen vähän hänen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin hän istuutui masentuneena matkalaukkunsa päälle ja oli vähällä kellahtaa nurin junan joka heilahduksella. Hänkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovien avaaminen hänet herätti… Pariisi!… Hänen matkakumppaninsa olivat jo poistumassa vaunusta.

Tuuppien ja tuupittuna hän tungoksen keskellä pyrki ovea kohti ja torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan hänen matkatavaroitaan. Epäluuloisena kuin talonpoika hän epäili kaikkien aikovan varastaa häneltä. Hän oli nostanut kallisarvoisen matkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan välittämättä huudahduksista, joita hän aiheutti raivatessaan itselleen tietä väkijoukossa. Vihdoin hän huomasi olevansa Pariisin niljakoilla katukivillä.

Hänen huomiotaan askarrutti niin kokonaan kantamus, ajatukset asunnon valitsemisesta ja alituinen ajoneuvojen väistäminen, ettei hän ehtinyt lainkaan katsahtaa ympärilleen. Ensimäisenä huolena oli hankkia itselleen huone. Hotelleista ei ollut puutetta: ne piirittivät aseman joka puolelta; niiden nimet hohtivat tulikirjaimin. Christophe etsi vähimmän loistavaa: mikään ei näyttänyt hänestä tarpeeksi vaatimattomalta hänen kukkarolleen. Vihdoin hän huomasi eräällä sivukadulla likaisen majatalon, jonka maakerroksessa oli siivoton ruokala. Majatalon nimi oli: Hôtel de la Civilisation. Paksu mies paitahihasillaan poltti piippua erään pöydän luona. Nähdessään Christophe'in astuvan sisään hän hypähti ylös. Hän ei ymmärtänyt mitään Christophe'in mongerruksesta, mutta heti ensi silmäyksellä hän oli selvillä kömpelöstä ja lapsellisesta saksalaisesta, joka ei antanut kantaa matkalaukkuaan ja parhaansa mukaan puhui hänelle jotakin käsittämättömällä kielellä. Isäntä vei hänet löyhkääviä portaita myöten tukahduttavaan huoneeseen, joka oli pihalle päin. Hän kehui huoneen hiljaisuutta, jota ei häirinnyt melu kadulta, ja pyysi siitä häneltä hyvän hinnan. Christophe, joka ei oikein ymmärtänyt, eikä tuntenut Pariisin elämän ehtoja ja jonka olkapää oli kantamuksen runtelema, suostui kaikkeen: häntä halutti niin pian kuin suinkin saada olla yksin. Mutta tuskin hän oli jäänyt yksin, kun huoneen likaisuus ällötti häntä; ja jotta ei joutuisi kokonaan surullisuuden valtaan, joka alkoi häntä vaivata, hän kiiruhti ulos kastettuaan ensin päänsä pesuvadin tomuisessa ja tahmaisessa vedessä. Hän koetti kaikin voimin olla näkemättä ja tuntematta mitään, ettei joutuisi inhon valtaan.

Hän astui kadulle. Lokakuinen sumu oli sakeata ja raakaa; siinä oli tuo tympäisevä Pariisin haju, jossa ympäristön tehtaitten savu ja kaupungin raskas hengitys ovat sekoittuneet toisiinsa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä. Kaasuliekit lepattivat kuin sammumaisillaan olevat steariinikynttilät. Hämärän verhossa vyöryi kaksi ihmisvirtaa vastasuuntiin. Ajoneuvoja parveili edes takaisin, kolahti toisiansa vasten ehkäisten liikennettä ja sulkien tien elävänä muurina. Hevoset lipesivät liukkaassa loassa. Ajajien huudot ja raitiovaunujen toitotukset ja kellonkilkatukset sekaantuivat huumaavaksi meluksi. Tämä hälinä, kuhina ja haju hämmensi Christophe'in pään ja valtasi hänen sydämensä. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jäljessä kulkijat tuuppivat häntä eteenpäin ja virta vei hänet mukaansa. Hän kulki Boulevard de Strasbourgia, näkemättä mitään ja töykkäili kömpelösti päin vastaantulijoita. Hän oli ollut syömättä aamusta lähtien. Kahvilat, joita oli tuhka tiheässä, aristuttivat ja etoivat häntä väenpaljoudellaan. Hän kääntyi erään poliisin puoleen; mutta hänen oli niin vaikea keksiä sanoja, ettei tämä edes viitsinyt kuunnella häntä, vaan käänsi hänelle selkänsä kesken puhetta kohauttaen olkapäitään. Hän jatkoi koneellisesti kulkuaan. Erään kaupan eteen oli kerääntynyt väkeä. Hänkin pysähtyi koneellisesti. Se oli valokuva- ja postikorttikauppa, jossa oli näytteillä puolialastomia tai alastomia naisten kuvia ja kuvalehtiä, joissa oli rivoja pilakuvia. Lapset ja nuoret naiset katselivat niitä kaikessa rauhassa. Muuan laiha, punatukkainen tyttö tarjoutui hänelle. Hän katsoi tyttöä käsittämättä häntä. Tämä tarttui hänen käsivarteensa hymyillen ällistyneenä. Christophe irroittautui ja jatkoi matkaansa punastuen vihastuksesta. Konserttikahviloita oli yhä tiheämmässä. Niiden ovilla komeili tusinataiteilijattarien merkillisiä ilmoituksia. Väentungos yhä taajeni. Christophe'ia hämmästytti irstaiden kasvojen, epäilyttävien kadunmittaajien, alhaisten halunkkien ja maali-ihoisten, tympäiseville hajuvesille lemuavien tyttöjen paljous. Hän tunsi jähmettyvänsä. Väsymys, heikkous ja kauhea, yhä kasvava inho aiheutti hänelle pyörtymyksen tunteen. Hän puri hampaansa yhteen ja joudutti askeleitaan. Sumu tiheni, kuta lähemmäksi Seine'iä hän tuli. Ajoneuvojen vilinä kävi yhä sekavammaksi. Muuan hevonen lipesi ja kaatui kyljelleen; ajuri koetti piiskaniskuilla saada sitä nousemaan. Onneton elukka, jota valjaat kuristivat, koetti reuhtoa, mutta vaipui jälleen surkean näköisenä maahan ja makasi liikahtamatta kuin kuollut. Tämä tavallinen näytelmä oli Christopheille se vesipisara, joka sai hänen sielunsa tulvimaan yli reunojen. Kun hän näki tuon kurjan olion kouristuksenomaiset ponnistukset välinpitämättömien silmäyksien ympäröimänä, herätti hänessä hänen oman mitättömyytensä tunto keskellä näitä miljoonia olennoita sellaisen ahdistuksen, — se inho, jota hän jo kotvan oli koettanut tukahduttaa nähdessään tämän elukkalauman, liikkuessaan tässä saastaisessa ilmapiirissä, tässä hänelle moraalisesti vihamielisessä maailmassa, tulvahti esille sellaisella voimalla, että hän oli pakahtua. Hän puhkesi nyyhkytyksiin. Ohikulkijat silmäilivät ihmeissään tuota suurta poikaa, jonka kasvoja tuska kouristi. Hän harppaili pitkin askelin kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan, ilman että hän koetti niitä kuivata. Jotkut pysähtyivät hetkiseksi katsomaan häntä; ja jos hän olisi kyennyt näkemään tämän joukon sieluun, joka tuntui hänestä vihamieliseltä, olisi hän ehkä voinut nähdä yhdellä ja toisella veljellistä myötätuntoa, — tosin epäilemättä sekoitettuna pienellä pariisilaisella ironialla, joka näkee huvittavan puolen naivissa tuskan purkautumisessa. Mutta hän ei nähnyt enää mitään: itku sokaisi hänet.

Hän huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona. Hän huuhteli siinä kätensä, hän kasteli siinä kasvonsa. Pieni sanomalehtienmyyjä katseli häntä uteliaana, pilat mielessä, mutta vailla ilkeyttä; hän nosti maasta Christophe'in hatun, jonka tämä oli antanut pudota. Kylmä vesi virkisti Christophe'ia. Hän malttoi mielensä. Hän palasi entisiä teitään ja karttoi katsomasta minnekään; hän ei enää ajatellut ruokaakaan: hänen olisi ollut mahdotonta puhutella ketään; pieninkin seikka olisi riittänyt avaamaan jälleen kyynelten vuon. Hän oli aivan nääntynyt. Hän eksyi tieltä, harhaili umpimähkään ja huomasi olevansa asuntonsa edessä, kun hän jo luuli joutuneensa aivan harhaan: — hän oli unohtanut sen kadun nimenkin, jonka varrella hän asui.

Hän astui viheliäiseen asuntoonsa. Nälkäisenä, silmät kuumottavina ja sydän ja koko ruumis kuin piestyinä hän vaipui huoneensa nurkassa olevalle tuolille. Siinä hän istui kaksi tuntia kykenemättä liikkumaan. Vihdoin hän riistäytyi tästä tylsyydentilasta ja kävi levolle. Hän vaipui kuumeenomaiseen horrokseen, josta hän vähän väliä heräsi luullen nukkuneensa useita tunteja. Huone oli tukahduttava ja hänen koko ruumistaan kuumotti; häntä janotti kauheasti; ilkeä painajainen ahdisti häntä, eikä se jättänyt häntä rauhaan valveillakaan. Tuima tuska viilsi häntä kuin puukonpistot. Keskellä yötä hän heräsi niin kauheaan epätoivoon, että oli parkaisemaisillaan; hän työnsi lakanaa suuhunsa, ettei hänen äänensä kuuluisi: hän tunsi tulevansa hulluksi. Hän kohoutui istumaan vuoteelleen ja sytytti valkean. Hän oli märkänä hiestä. Hän nousi ja avasi matkalaukkunsa etsiäkseen nenäliinan. Hänen käsiinsä sattui vanha Raamattu, jonka hänen äitinsä oli pistänyt alusvaatteiden joukkoon. Christophe oli lukenut sangen vähän tätä kirjaa; mutta tänä hetkenä tuntui sen löytäminen hänestä sanomattoman hyvältä. Tämä Raamattu oli kuulunut iso-isälle ja iso-isän isälle. Perheen päämiehet olivat kirjoittaneet siihen viimeiselle, valkoiselle lehdelle nimensä ja merkittävimmät tapahtumat elämänsä varrelta: syntymät, naimiset, kuolemat. Iso-isä oli merkinnyt lyijykynällä muistiin karkealla käsialallaan ne päivämäärät, jolloin hän oli lukenut ja yhä uudelleen lukenut eri lukuja. Kirja oli täynnä kellastuneita paperinpalasia, joille vanhus oli kirjoittanut naiveja mietelmiään. Tällä Raamatulla oli ollut paikkansa hyllyllä hänen vuoteensa yläpuolella; pitkinä unettomuuden hetkinään oli hän usein ottanut sen, keskustellen sen kanssa enemmän kuin lukien sitä. Se oli ollut hänen seuranaan kuolinhetkeen saakka niinkuin se oli ollut jo hänen isänsä seurana. Kokonainen vuosisata perheen suruja ja iloja huokui tästä kirjasta. Christophe tunsi itsensä sen seurassa vähemmän yksinäiseksi. Hän avasi sen synkimmät sivut:

Eikö ihmisen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?…

Koska minä levätä panin, sanoin minä: koskasta minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti…

Koska minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun
kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun; niin
sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua nävyillä…

Miks'et minusta luovu, ja päästä minua siihen asti, että minä sylkeni nielisin? — Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia?…

Kaiken käy samoin: Jumala lyö niin hyvin vanhurskaan kuin syntisenkin…

Kuolettakoon hän minun! Silti en heitä toivoani häneen…

Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut huippunsa, vaikuttaa se vapauttavasti. Sielun mataloittaa, lamauttaa ja auttamattomasti tuhoaa keskinkertainen suru ja ilo, itsekäs, pikkumainen kärsiminen, joka on voimaton riistäytymään irti menetetystä nautinnosta ja valmis kaikkiin alennuksiin uuden pienen nautinnon vuoksi. Christophe'in elvytti jälleen se tuima tuulahdus, joka huokui tästä vanhasta kirjasta: Sinain, erämaan ja mahtavan meren tuulenhenki lakaisi pois kaikki taudinaiheet. Christophelta hävisi kuume. Hän kävi uudelleen levolle rauhallisempana ja nukkui yhtä päätä seuraavaan aamuun saakka. Kun hän avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Hän näki vielä selvemmin huoneensa viheliäisyyden; hän tunsi kurjuutensa ja yksinäisyytensä; mutta hän katsoi niitä kasvoista kasvoihin. Alakuloisuus oli poissa; jäljellä oli vain miehekäs surumielisyys. Hän toisti Jobin sanat:

Vaikka Herra kuolettaisi minun, en heitä toivoani häneen.

Hän nousi ja alotti taistelun rauhallisin mielin.

Hän päätti heti samana aamupäivänä ryhtyä ensi toimiin. Hän tunsi koko Pariisissa ainoastaan? kaksi henkilöä, kaksi nuorta maalaistansa: vanhan ystävänsä Otto Dienerin, joka oli setänsä, vaatekauppiaan, liikekumppanina Mailin korttelissa; ja Mainzista kotoisin olevan pienen juutalaisen, Sylvain Kohnin, jonka piti olla jonkun suuren kustannusliikkeen palveluksessa, jonka osoitettakaan hän ei tiennyt. Neljän-, viidentoista vuotiaana hän oli ollut hyvin läheinen ystävä Dienerin kanssa. [Ks. Jean-Christophe, II. Aamu.] Hän oli omistanut tälle sellaisen lapsuudenystävyyden, joka edeltää rakkautta, joka jo on rakkautta. Dienerkin piti hänestä. Tätä paksua, arkaa ja jäykkää nuorukaista oli viehättänyt Christophe'in raju itsenäisyys; hän oli koettanut jäljitellä tätä naurettavalla tavalla, mikä oli harmittanut Christophe'ia ja samalla imarrellut häntä. Siihen aikaan he suunnittelivat maailman mullistamista. Sittemmin oli Diener matkustanut liikeopinnoille, eivätkä he olleet senjälkeen nähneet toisiaan; mutta Christophe oli toisinaan saanut hänestä tietoja maalaisiltaan, joiden kanssa Diener oli ollut alituisessa kirjeenvaihdossa.

Mitä Sylvain Kohniin tulee, oli hänen tuttavuutensa Christophe'in kanssa ollut aivan toisen luontoista. He olivat tunteneet toisensa pienestä pitäen koulussa, jossa tuo pieni apina oli tehnyt joitakin metkuja Christophe'ille, joka vuorostaan oli rökittänyt hänet perin pohjin huomattuaan kepposen. Kohn ei lainkaan puolustautunut; hän antoi löylyttää itseään ja hieroa naamaansa maata vasten, itkeskellen hiljalleen; mutta hän jatkoi yhä kepposiaan, — kunnes hän eräänä päivänä alkoi pelätä Christophe'ia, kun tämä oli vakavasti uhannut iskeä hänet hengiltä.

Christophe läksi aikaisin liikkeelle. Hän poikkesi matkallaan erääseen kahvilaan syömään aamiaista. Tukahduttaen itserakkautensa päätti hän käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuksia ranskan puhumiseen. Koska hän aikoi elää Pariisissa ehkä vuosikausiakin, oli hänen niin pian kuin mahdollista mukauduttava sen elämänehtoihin ja voitettava vastenmielisyytensä. Hän ei niin muodoin, vaikka kärsikin kauheasti, ollut lainkaan huomaavinaan viinurin virneitä, tämän kuunnellessa hänen mongerrustaan; ja menettämättä rohkeuttaan hän rakensi vaivalloisesti muodottomia lauseita, joita hän itsepintaisesti toisti, kunnes sai toisen ymmärtämään.

Hän ryhtyi etsimään Dieneriä. Tapansa mukaan, kun hänellä oli joku ajatus päässään, hän ei nähnyt mitään ympärillään. Pariisista sai hän tällä ensimäisellä vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun kaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen keisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen nuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille. Häneen vaikutti epämieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet, ihmistungos, ajopelien sekamelska, — kaiken laatuisten ja kaiken muotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen ja monenlaista järjestelmää olevien höyry- ja sähköraitiovaunujen hälinä, — katukäytävillä olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat ratsastusradat puuhevosineen (tai pikemmin kummituksineen, lohikäärmeineen) ahdinkoon asti täynnä redingoteihin puettuja kuvapatsaita: — ties mikä keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin leima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen äänioikeuden eduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan. Eilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi kaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.

Harhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ympäröivissä katusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota hän etsi Rue de la Banque'in varrelta. Astuessaan sisälle luuli hän näkevänsä pitkän ja hämärän puodin perällä Dienerin järjestämässä kauppa-apulaisten keskellä tavarapakkoja. Mutta hän oli hieman likinäköinen, eikä luottanut oikein silmiinsä, vaikka niiden intuitsiooni hänet harvoin petti. Kaupan perällä olevien kesken syntyi liikettä, kun Christophe oli sanonut nimensä sille apulaiselle, joka kääntyi hänen puoleensa; ja salakähmäisen neuvottelun jälkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja sanoi saksaksi:

— Herra Diener on lähtenyt ulos. — Lähtenyt ulos? Pitkäksikin aikaa?

— Luultavasti. Hän on juuri lähtenyt. Christophe mietti hetkisen ja sanoi sitte:

— Hyvä. Minä odotan.

Hämmästynyt kauppapalvelija kiirehti lisäämään:

— Hän ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.

— Oh! se ei tee mitään, vastasi Christophe levollisena. Minulla ei ole mitään tehtävää Pariisissa. Voin odottaa vaikka koko päivän, jos tarvitaan.

Nuori mies katsoi häntä ällistyneenä luullen, että hän laski leikkiä. Mutta Christophe ei enää ajatellutkaan häntä. Hän oli istuutunut rauhallisena erääseen soppeen selkä kadulle päin; ja hän näytti päättäneen majoittua siihen.

Apulainen palasi kaupan perälle ja puhui kuiskaillen tovereidensa kanssa; he koettivat koomillisen hämmästyneinä keksiä keinoa, millä päästä erilleen tungettelijasta.

Oli kestänyt hetkisen neuvottomuutta, kun konttorin ovi avautui. Herra Diener ilmaantui. Hänellä oli leveät, punakat kasvot, sinerviä arpia poskessa ja leuassa, vaaleat viikset, sileäksi kammattu tukka, jossa oli jakaus sivulla, kultakehyksinen silmälasi, kultanapit paidanrinnuksessa ja sormuksia paksuissa sormissaan. Hänellä oli hattu ja sateenvarjo käsissään. Hän tuli Christophe'in luo luontevin ilmein. Christophe, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuolillaan, hätkähti hämmästyksestä. Hän tarttui Dienerin käsiin ja huudahti niin äänekkään sydämellisesti, että kauppapalvelijat salavihkaa naurahtivat ja Diener punastui. Tällä majesteetillisella henkilöllä oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut uudistaa vanhaa tuttavuuttaan Christophe'in kanssa; ja hän oli päättänyt heti alusta alkaen mahtavalla esiintymisellään pitää hänet loitolla. Mutta tuskin oli hän kohdannut Christophe'in katseen, kun hän tunsi itsensä uudelleen pieneksi poikaseksi hänen edessään, mikä raivostutti ja hävetti häntä. Hän sammalsi nopeasti:

— Minun työhuoneessani… Voimme paremmin keskustella.

Christophe havaitsi taas tässä hänen tavallisen varovaisuutensa.

Mutta työhuoneessa, jonka ovi huolellisesti suljettiin, ei Diener pyytänyt häntä edes istumaan. Hän seisoi itsekin, lausuen sangen kömpelösti:

— Sepä hauskaa… Olin juuri lähdössä… Minun luultiin jo lähteneen… Mutta minun täytyy nyt lähteä… Minulla on tuskin minuuttiakaan aikaa… Kiireellinen kohtaus…

Christophe ymmärsi, että kauppa-apulainen oli koko ajan valehdellut hänelle, ja että Diener, joka tahtoi siten päästä hänestä, oli neuvonut valehtelemaan. Veri syöksähti hänen päähänsä; mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi kuivasti: — Ei ole kiirettä.

Diener hätkähti. Hän vimmastui sellaisesta kursailemattomuudesta.

— Mitä! eikö kiirettä! sanoi hän. Liikeasia… Christophe katsoi häntä suoraa silmiin:

— Ei.

Paksu poika loi katseensa alas. Hän vihasi Christophe'ia tuntiessaan itsensä niin miehuuttomaksi hänen edessään. Hän sammalsi suuttuneena. Christophe keskeytti hänet:

— Katsos, sanoi hän, sinä tiedät…

(Tämä sinutteleminen loukkasi Dieneriä, joka heti ensi sanoista saakka oli koettanut pystyttää heidän välilleen raja-aidan sanomalla: te.)

— … Sinä tiedät, miksi olen täällä?

— Kyllä tiedän, sanoi Diener.

(Hän oli saanut kirjeenvaihtajiltaan tietää Christophe'in hyökkäyksestä ja kanteen nostamisesta häntä vastaan.)

— Tiedät siis, jatkoi Christophe, etten ole täällä huvin vuoksi. Minun täytyi paeta. Minulla ei ole mitään. Minun täytyy elää.

Diener odotti tätä pyyntöä. Hän tunsi sen johdosta tyydytystä, sillä se antoi hänelle tilaisuuden osoittaa jälleen ylemmyyttään Christopherin nähden, mutta samalla se saattoi hänet pulaan, sillä hän ei uskaltanut näyttää tätä ylemmyyttään hänelle, niinkuin olisi tahtonut.

— Ah! sanoi hän mahtailevasti, se on ikävä juttu, ikävä juttu. Elämä on täällä vaikeata. Kaikki on kallista. Meillä on suunnattomat menot. Kaikki nämä apulaiset…

Christophe keskeytti hänet halveksivasti:

— En pyydä sinulta rahaa. Diener nolostui. Christophe jatkoi:

— Sinun liikkeesi menestyy hyvin? Sinulla on paljon liiketuttavia?

— Kyllä, kyllä, eipä huonostikaan, Jumalan kiitos… sanoi Diener varovasti. (Hän oli varuillansa.)

Christophe loi häneen julmistuneen katseen ja jatkoi:

— Sinä tunnet paljon saksalaisen siirtokunnan väkeä?

— Kyllä.

— No, puhu minusta. He ovat kai soitannollisia. Heillä on lapsia. Minä antaisin tunteja. Diener näytti olevan hämillään.

— No, mitä nyt taas? sanoi Christophe. Epäiletkö ehkä, etten ole kyllin kykenevä sellaiseen ammattiin?

Hän pyysi palvelusta, aivankuin hän olisi sitä tarjonnut. Diener, joka ei koskaan ollut muuten tehnyt Christophe'in hyväksi mitään, kuin saadakseen tuntea hänen kiitollisuuttaan, oli päättänyt olla panematta kortta ristiin hänen hyväkseen.

— Sinä olet tuhat kertaa kykenevämpi, kuin mitä siihen vaaditaan…
Mutta…

— No, mitä?

— Niin, se on vaikeata, sangen vaikeata, katsos, sinun tilanteesi vuoksi.

— Minun tilanteeni?

— Niin… Tuo juttu, tuo haaste… Jos siitä saataisiin tietää… Se on tukalaa minulle. Se voisi tuottaa minulle paljo vahinkoa.

Hän keskeytti nähdessään Christophe'in kasvojen vääntyvän vihasta; hän kiiruhti lisäämään:

— Omasta puolestani en pelkäisi… Jospa olisin yksin!… Mutta setäni tähden… Sinä tiedät, että liike on hänen, enkä minä voi mitään ilman häntä.

Häntä pelotti yhä enemmän Christophe'in kasvojen ilme ja lähenevä mielen purkaus ja hän lisäsi kiireesti — (hän ei ollut pohjaltaan ilkeä; saituus ja turhamaisuus taistelivat hänessä: hän olisi tahtonut tehdä Christophe'ille palveluksen, mutta hyvästä hinnasta): tahdotko viisikymmentä frangia?

Christophe'in kasvot punehtuivat. Hän astui Dieneriä kohti niin uhkaavan näköisenä, että tämä peräytyi kiireen kaupalla ovelle saakka, avaten sen, valmiina huutamaan apua. Mutta Christophe, jonka päähän veri oli noussut, pysähtyi aivan hänen nenänsä eteen:

— Sika! — sanoi hän jyrisevällä äänellä. Hän työnsi Dienerin syrjään ja astui ulos kauppapalvelijain välitse. Kynnyksellä hän sylkäisi inhosta.

Hän harppaili katua pitkin askelin. Viha oli hänet huumannut. Sade selvitti hänet jälleen. Minne hän meni? Sitä hän ei tiennyt. Hän ei tuntenut ketään. Hän pysähtyi miettimään erään kirjakaupan eteen ja katseli näytteillä olevia kirjoja näkemättä mitään. Sattumalta kiintyi hänen huomionsa erään kirjan kansilehdellä olevaan kustantajan nimeen. Hän ihmetteli miksi. Hetken kuluttua hän muisti, että se oli sen liikkeen nimi, jossa Sylvain Kohn palveli. Hän pani osoitteen muistiin… Mitäpä hän sillä? Hän ei suinkaan sinne menisi… Miksi ei menisi?… Jos tuo Diener roisto, joka oli ollut hänen ystävänsä, oli ottanut hänet siten vastaan, mitä saattoikaan hän odottaa veijarilta, jota hän oli kohdellut armottomasti, ja joka tietenkin häntä vihasi? Hyödytöntä nöyrtymistä? Hänen verensä nousi kapinaan. — Mutta synnynnäinen pessimistinen puoli hänessä, joka luultavasti oli peruisin hänen kristillisestä kasvatuksestaan, kannusti häntä koettelemaan pohjia myöten ihmisten ilkeyttä.

— Minulla ei ole oikeutta kursailla. Täytyy koettaa kaikkia keinoja, ennenkuin läkähtyy.

Ääni hänen sisässään lisäsi:

— Enkä minä läkähdy.

Hän painoi osoitteen uudelleen mieleensä ja läksi Kohnin luo. Hän oli päättänyt iskeä tätä vasten kasvoja, jos huomaisi hänessä nenäkkyyttä.

Kustannusliike sijaitsi Madeleine'in korttelissa. Christophe astui erääseen ensi kerroksen saliin ja kysyi Sylvain Kohnia. Joku livreapukuinen virkailija vastasi, ettei hän "tuntenut sen nimistä henkilöä". Christophe hämmästyi ja luuli lausuneensa nimen huonosti. Hän toisti kysymyksen, mutta virkailija vakuutti, kuunneltuaan tarkkaavasti, ettei sen nimistä henkilöä ollut liikkeen palveluksessa. Christophe joutui aivan ymmälle, pyysi anteeksi ja teki jo lähtöä, kun ovi avautui erään käytävän päästä, ja hän näki itse Kohnin, joka seurasi jotakin naista. Vereksessä muistissaan se loukkaava käytös, jolla Diener oli häntä kohdellut, hän epäili tällä hetkellä kaikkien pitävän häntä pilkkanaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli siis, että Kohn oli nähnyt hänen tulevan ja käskenyt vahtimestarin sanoa, ettei häntä ole siellä. Tällainen hävyttömyys saattoi hänet kuohuksiin. Hän oli juuri harmistuneena lähtemässä, kun kuuli nimeänsä huudettavan. Kohnin terävä katse oli etäältäkin tuntenut hänet, ja hän riensi hänen luokseen hymyillen, kädet ojennettuina ja osoittaen kaikin tavoin liioittelevaa iloa.

Sylvain Kohn oli pieni ja tanakka, amerikkalaiseen tapaan aivan sileäksi ajeltu. Iho oli liian punakka, tukka liian musta, kasvot leveät, täyteläiset ja lihavapiirteiset, silmät pienet, sirrattavat ja vaanivat, suu hieman vino, hymy typerä ja pahansuopa. Hän oli hienoissa pukineissa, joiden avulla hän koetti peittää vartalonsa epäsuhtaisuutta, korkeita olkapäitään ja leveitä lanteitaan. Se olikin ainoa seikka, joka haavoitti hänen itserakkauttaan. Hän olisi keveällä mielellä sietänyt jonkun potkun takalistoonsa, jos vain olisi saanut pari, kolme tuumaa pituutta lisää ja vartalonsa suhdallisemmaksi. Muuten hän oli perin tyytyväinen omaan minäänsä ja piti itseänsä vastustamattomana. Kumma kyllä, hän ei siinä erehtynytkään. Tämä pieni Saksan juutalainen, tämä tomppeli oli tehnyt itsestään Pariisin hienon maailman kronikoitsijan ja arvostelijan. Hän kirjoitteli mauttomia, keikailevan monimutkaisia hienoston-kronikoita. Hän oli ranskalaisen kaunotyylin, ranskalaisen sirouden, ranskalaisen hienon käytöksen ja ranskalaisen espriin esitaistelija, — vanhan kuninkuuden, punaisten kantojen, Lauzunin aikalainen. Hänestä tehtiin pilaa, mutta se ei estänyt häntä menestymästä. Ne, jotka väittävät, että naurettava tappaa nälkään Pariisissa, eivät tunne Pariisia: kaukana siitä, että se veisi hengen, se elättää päinvastoin monta. Naurettava tuottaa Pariisissa kaikkea, tuottaa mainetta, tuottaa menestystä naisten keskuudessa. Sylvain Kohn oli jo päässyt niin pitkälle, ettei hän enää ehtinyt lukea kaikkia niitä tunnustuksia, joita hänen frankfurtilainen marivaudage'insa hänelle joka päivä tuotti.

Hän puhui kömpelön murteellisesti ja falsettiäänellä.

— Ah! sepä yllätys! huudahti hän iloisesti puristaen Christophe'in kättä makkaranpyöreillä käsillään, joiden lyhyet sormet näyttivät tungetuilta liian ahtaan nahkan sisälle. Hän ei voinut irroittua Christophe'ista. Olisi voinut luulla, että hän oli kohdannut jälleen parhaan ystävänsä. Hämmästyneenä tästä Christophe kysyi itseltään, tekikö Kohn hänestä pilaa. Mutta Kohn ei tehnyt pilaa. Tai jos tekikin, ei ainakaan enempää kuin tavallista. Kohn ei kantanut kaunaa: hän oli liian älykäs siihen. Hän oli jo aikoja sitten unohtanut Christophe'in kovakouraisen kohtelun; ja vaikkapa olisi muistanutkin, ei hän siitä välittänyt. Hän oli ihastunut siitä, että sai näyttäytyä vanhalle toverilleen uuden virka-asemansa mahdissa ja pariisilaistapojensa hienoudessa. Hän ei valehdellut ilmaistessaan hämmästystään: Christophe'in vierailu oli tapaus, jota hän kaikkein vähimmin oli saattanut odottaa; ja vaikka hän olikin liian ovela ollakseen jo ennakolta tietämättä, että sillä oli joku käytännöllinen tarkoitus, oli hän valmis ottamaan hänet hyvin vastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että se kääntyi kunnianosoitukseksi hänen mahdilleen.

— Ja te tulette suoraa kotimaasta? Miten äiti jaksaa? kysyi hän tuttavallisuudella, joka muulloin olisi loukannut Christophe'ia, mutta joka nyt tässä vieraassa kaupungissa tuntui hänestä hyvältä.

— Mutta miten on laita, kysyi Christophe vielä hieman epäluuloisena, kun minulle äsken juuri vastattiin, ettei täällä ole lainkaan herra Kohnia?

— Herra Kohnia ei täällä olekaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen. Nimeni ei ole enää Kohn. Nimeni on Hamilton.

Hän keskeytti puheensa.

— Anteeksi, sanoi hän.

Hän astui erään naisen luo, joka kulki ohi, antoi hänelle kättä ja väänsi suunsa hymyyn. Sitte hän palasi takaisin ja kertoi, että se oli muuan kirjailijatar, joka oli kuuluisa tulisen nautinnokkaista romaaneistaan. Tällä uudenaikaisella Sappholla oli vyötäisillään violetti ruusuke, hänen muotonsa olivat täyteläiset, hänen hiuksensa vaaleanpunertavat iloisten ja ihomaalisten kasvojen yllä; hän puhui vaateliaasti miesmäisellä äänellä ja yläburgundin murteella.

Kohn alkoi jälleen kysellä Christophe'ilta. Hän tiedusteli kotimaassa olevien kuulumisia, kyseli mitä oli tullut siitä, mitä tästä, ja keimaili sillä, että näytti muistavansa kaikki. Christophe oli unohtanut vastenmielisyytensä; hän vastasi kiitollisella sydämellisyydellä, kertoen joukon yksityisseikkoja, jotka eivät kiinnittäneet lainkaan Kohnin mieltä. Hän keskeytti uudelleen keskustelun.

— Anteeksi, sanoi hän taas.

Ja hän riensi tervehtimään erästä toista vierailijatarta.

— Ohoo! naisetko Ranskassa vain kirjailevatkin? kysyi Christophe.

Kohn naurahti ja sanoi itserakkaasti:

— Ranska on nainen, hyvä ystävä. Jos tahdotte menestyä, niin käyttäkää sitä tietä hyväksenne.

Christophe ei kuunnellut selitystä, vaan jatkoi omaa esitystään.
Tehdäkseen siitä lopun kysyi Kohn:

— Mutta tuhat tulimmaista, kuinka te olette täällä?

— Kas! ajatteli Christophe. Hän ei tiedä mitään. Siksipä hän on niin ystävällinen. Kaikki muuttuu, kun hän saa tietää.

Hän piti kunnia-asianaan kertoa Konnille kaikesta, mikä saattoi asettaa hänet huonoon valoon: tappelusta sotilaitten kanssa, hänen takaa-ajostaan ja paostaan kotimaasta.

Kohn nauroi katketakseen.

— Hyvä! huudahti hän, hyvä! Ah, mikä mainio juttu!

Hän puristi lämpimästi Christophe'in kättä. Hän ihastui aina tavattomasti, kun joku veti nenästä virkavaltaa; ja tämä juttu huvitti häntä sitäkin enemmän, kun hän tunsi kaikki sen sankarit: hän havaitsi sen koomilliset puolet.

— Kuulkaa, jatkoi hän. Kello on yli kahdentoista. Tehkää minulle se ilo… Syökää kanssani aamiaista.

Christophe otti tarjouksen kiitollisuudella vastaan. Hän ajatteli:

— Sepä kunnon mies, totta tosiaan. Olen kokonaan erehtynyt.

He läksivät yhdessä. Matkalla rohkeni Christophe esittää pyyntönsä:

— Näette siis tilanteeni. Olen tullut tänne etsimään työtä, musiikkitunteja, kunnes olen ehtinyt tulla tunnetuksi. Voisitteko te suositella minua?

— Tietenkin! vastasi Kohn. Kenelle vain tahdotte, Minä tunnen täällä kaikki. Olen palveluksessanne.

Hän oli onnellinen saadessaan näyttää vaikutusvaltaansa.

Christophe kiitti kiittämästä päästyään. Hän tunsi suuren painon vierähtäneen sydämeltään.

Aterioitaessa ahmi hän pöydänantimia sellaisella ruokahalulla, kuin hän olisi ollut kaksi päivää syömättä. Hän oli solminnut lautasliinan kaulansa ympäri ja söi veitsellä. Kohn-Hamiltonia kiusasi kauheasti hänen ahmattimaisuutensa ja talonpoikaiset tapansa. Yhtä suuresti loukkasi häntä se välinpitämättömyys, jolla hänen vieraansa suhtautui hänen kerskumiseensa. Hän koetti häikäistä Christophe'in kertomalla ylhäisistä tuttavuuksistaan ja menestyksistään naisten keskuudessa. Mutta se oli turhaa vaivannäköä: Christophe ei kuunnellut häntä ja keskeytti hänet muitta mutkitta. Hänen oma kielensä pääsi siteistä; hän tuli tuttavalliseksi. Hänen sydämensä oli tulvillaan kiitollisuutta ja hän ikävystytti Kohnia uskoessaan hänelle naivisti tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kohnia harmitti varsinkin hänen hellittämätön tapansa tarttua pöydän alitse hänen käteensä ja puristaa sitä avosydämisesti. Kukkuroilleen kohosi Kohnin suuttumus, kun hän lopuksi tahtoi kilistää laseja saksalaiseen tapaan ja kohottaa tunteellisin sanoin maljan kotimaassa olevien ja Vater Rheinin kunniaksi. Kohn odotti jo kauhistuksella hetkeä, jolloin hän pistäisi lauluksi. Pöytänaapurit katselivat heitä iroonisesti. Kohn kiirehti lähtemään sanoen syyksi ylen kiireelliset asiat. Christophe ei päästänyt häntä irti niin vähällä; hän tahtoi tietää, koska hän saisi suosituksen, voisi esittäytyä jollekin, alottaa tuntien antamisensa.

— Otan toimittaakseni asian — vielä tänään — jo tänä iltana, lupasi
Kohn. Puhun siitä heti. Voitte olla levollinen.

Christophe ei hellittänyt.

— Milloin saan tietää?

— Huomenna… Huomenna… tai ylihuomenna.

— Hyvä. Tulen uudelleen huomenna.

— Ei, ei, kiirehti Kohn sanomaan. Annan teille siitä tiedon. Älkää vaivatko itseänne.

— Oh! eihän siinä mitään vaivaa. Päinvastoin! Eikö niin? Minulla ei ole täällä mitään tekemistä odotellessani.

— Hitto vieköön! ajatteli Kohn. — Ei, sanoi hän, kirjoitan mieluummin. Ette tapaisi minua lähipäivinä. Antakaa minulle osoitteenne.

Christophe sanoi sen hänelle.

— Oivallista. Kirjoitan teille huomenna.

— Huomennako?

— Huomenna. Voitte luottaa siihen.

Hän irroitti kätensä Christophe'in lujasta kourasta ja pakeni.

— Uh! ajatteli hän. Siitäpä vastus!

Palattuaan toimistoon käski hän vahtimestarin sanoa, ettei hän ole tavattavissa, jos "saksalainen" tulee häntä kysymään. — Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo unohtanut hänet.

Christophe palasi hökkeliinsä. Hän oli aivan liikutettu.

— Kunnon poika! Kunnon poika! ajatteli hän. Miten kohtuuton olenkaan ollut hänelle! Eikä hän kanna kaunaa minua kohtaan!

Omatunto vaivasi häntä. Hän olisi halunnut kirjoittaa Kohnille, miten häntä suretti se, että hän oli ennen tuominnut häntä väärin, ja että hän pyytää anteeksi hänelle tekemänsä vääryydet. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän niitä ajatteli. Mutta häneltä sujui paremmin partituurin kuin kirjeen kirjoittaminen; ja noiduttuaan kymmenisen kertaa majatalon mustetta ja kynää, jotka olivat todellakin kurjia, tuhrittuaan, pyyhittyään yli ja revittyään neljä, viisi paperiarkkia hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi palttua koko puuhalle.

Loppuosa päivää kului hitaasti; mutta Christophe oli niin uupunut kehnon yönsä ja aamullisen juoksunsa jälkeen, että hän vihdoin nukahti tuolilleen. Hän ei herännyt horroksestaan ennenkuin illalla käydäkseen levolle, ja hän nukkui kaksitoista tuntia yhteen menoon kertaakaan heräämättä.

Seuraavana aamuna alkoi hän jo kello kahdeksalta odottaa luvattua vastausta. Hän ei epäillyt Kohnin täsmällisyyttä. Hän ei hievahtanut huoneestaan ajatellen, että Kohn ehkä pistäytyisi majatalossa ennen toimistoon menoa. Ollakseen koko ajan kotosalla antoi hän kantaa aamiaisensa alhaalta ruokalasta omaan huoneeseensa. Sitte hän odotti uudelleen varmana siitä, että Kohn tulisi lähdettyään ravintolasta. Hän kulki huoneessaan, istuutui, nousi taas kävelemään ja avasi oven, kuullessaan askeleita portaista. Häntä ei lainkaan haluttanut kuljeskella Pariisissa lyhentääkseen odotusaikaa. Hän paneutui vuoteelleen. Hänen ajatuksensa suuntautuivat yhä uudelleen vanhaan äitiin, joka myös ajatteli häntä, — joka oli ainoa, joka häntä ajatteli. Hän tunsi häntä kohtaan ääretöntä hellyyttä ja omantunnonvaivoja sen vuoksi, että oli hänet jättänyt. Mutta hän ei kirjoittanut hänelle. Hän odotti aikaa, jolloin voisi ilmoittaa hänelle jotakin saavuttamastaan asemasta. Syvästä rakkaudestaan huolimatta ei heille kummallekaan olisi pälkähtänyt päähän kirjoittaa vain sanoakseen yksinkertaisesti rakastavansa toisiansa: kirjeessä tuli olla jotakin asiallista. — Hän makasi vuoteellaan kädet ristissä pään alla ja haaveili. Vaikka hänen huoneensa oli etäällä kadusta, täytti Pariisin jymy hiljaisuuden; talo tärisi. — Tuli jälleen yö, eikä kirjettä ollut saapunut.

Alkoi uusi päivä, samanlainen kuin edellinenkin.

Kolmantena päivänä Christophe, jota tämä vapaaehtoinen vankinaolo alkoi raivostuttaa, päätti lähteä ulos. Mutta Pariisi oli ollut hänelle heti ensi illasta lähtien vaistomaisesti vastenmielinen. Häntä ei haluttanut mitään nähdä, hän ei ollut lainkaan utelias; häntä askarrutti liiaksi hänen oma elämänsä, jotta hän olisi voinut nauttia toisten elämän katselemisesta;. ja entisaikain jäljet, kaupungin muistomerkit eivät olleet koskaan kiinnittäneet hänen mieltänsä. Niinpä häntä, tuskin ulos tultuaan, jo niin ikävystytti, että hän, vaikka oli päättänyt olla käymättä Kohnin luon kahdeksaan päivään, läksi suoraa päätä häntä tapaamaan.

Vahtimestari, joka oli saanut määräyksen, sano herra Hamiltonin
matkustaneen Pariisista liikeasioille. Se oli ankara isku
Christophe'ille. Hän kysyi sammaltaen, milloin herra Hamilton palaisi.
Virkailija vastasi umpimähkään:

— Noin kymmenen päivän päästä.

Christophe palasi hämmentyneenä takaisin ja sulkeutui seuraaviksi päiviksi huoneeseensa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä työhön. Hän näki kauhukseen, että hänen vähäiset varansa — se pieni rahasumma, jonka hänen äitinsä oli pannut huolellisesti nenäliinaan, käärittynä hänen matkalaukkunsa pohjalle, hupeni nopeasti. Hän ryhtyi ankarasti säästämään. Hän laskeutui ainoastaan iltaisin syömään alas kapakkaan, jossa hän oli pian tullut tunnetuksi ruokavieraiden kesken "Preussilaisen" tai "Hapankaalin" [saksalaisen pilanimitys] nimellä. — Suurella vaivalla kirjoitti hän pari kolme kirjettä eräille ranskalaisille säveltaiteilijoille, joiden nimet hän hämärästi muisti. Yksi heistä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän pyysi päästä heidän puheilleen. Oikeinkirjoitus oli perin kummallista ja kirjoitustapaa koristi tuo pitkä, käännetty lausejärjestys ja nuo seremonialliset lauseparret, jotka ovat saksalle ominaisia. Hän osoitti kirjeet "Ranskan Akatemian palatsiin". — Se ainoa, joka sai kirjeen, nauroi sille makeasti ystävineen.

Viikon kuluttua pistäytyi Christophe taas kustannustoimistoon, ja tällä kertaa oli onni hänelle myötäinen. Hän kohtasi kynnyksellä Sylvain Kohnin, joka oli juuri lähdössä ulos. Kohnin naama vääntyi virneeseen, kun hän huomasi joutuneensa satimeen; mutta Christophe oli niin onnellinen, ettei hän huomannut mitään. Ärsyttävään tapaansa puristi hän Kohnin käsiä ja kysyi ilostuneena:

— Te olette ollut matkoilla? Oliko matka hauska? Kohn vastasi myöntäen, mutta ei tullut iloisemman näköiseksi. Christophe jatkoi:

— Olen tullut, tiedättehän… Eikö teille ole sanottu?… No mitä uutta? Olette kai puhunut minusta? Mitä he ovat vastanneet?

Kohn kävi yhä nyrpeämmäksi. Christophe'ia hämmästytti hänen väkinäinen käytöstapansa: miestä ei ollut tuntea entiseksi.

— Olen puhunut teistä, sanoi Kohn; mutta en ole vielä saanut mitään tietooni; minulla ei ole ollut aikaa. Minulla on ollut ylen kiirettä siitä saakka, kun teidät tapasin. Olen ollut vallan hukkua liikeasioihin. En tiedä miten tästä kaikesta selviän. Olen aivan nääntynyt. Tulen lopulta sairaaksi.

— Ettekö voi hyvin? kysyi Christophe huolestuneena.

Kohn loi häneen viekkaan silmäyksen ja vastasi: — Enpä todellakaan. En oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Jo usean päivän olen tuntenut voivani huonosti.

— Ah! hyvä Jumala! huudahti Christophe ja tarttui hänen käsivarteensa. Hoitakaa ennen kaikkea itseänne hyvin! Teidän täytyy levätä. Olen ylen pahoillani, että olen tuottanut teille vielä lisää vaivaa! Teidän olisi pitänyt sanoa minulle tästä. Miltä teistä oikeastaan tuntuu?

Hän otti toisen epäiltävät selitykset niin vakavalta kannalta, että tämä koomillinen luottavaisuus teki aseettomaksi Kohnin, joka parhaansa mukaan koetti salata yltyvää iloisuuttaan. Juutalaisista on ironia niin mieluinen nautinto — (ja Pariisissa on moni kristityistä tässä kohden juutalainen), — että he ovat erikoisen anteeksiantavia ikäviä, jopa vihaamiaankin henkilöitä kohtaan, jotka antavat heille aihetta ironian käyttämiseen. Sitäpaitsi ei Kohn voinut olla tuntematta pientä liikutusta sen mielenkiinnon johdosta, jota Christophe osoitti hänelle. Hän oli valmis palveluksiin.

— Minussa heräsi muuan ajatus, sanoi hän. Ettekö tekisi odottaessanne tunteja jotakin työtä säveljulkaisun alalta?

Christophe myöntyi innostuneena.

— Tiedän mikä teille sopii, sanoi Kohn. Tunnen hyvästi erään suuren musiikkikustannusliikkeen johtajan, Daniel Hechtin. Esitän teidät hänelle; sittehän näette, mitä tehtäviä hän voi antaa. Minä, kuten tiedätte, en tunne niitä asioita lainkaan. Mutta hän on todellinen musiikkimies. Teidän ei ole vaikea ymmärtää toisianne.

He päättivät tavata seuraavana päivänä. Kohn oli tyytyväinen päästessään Christophe'ista erilleen, tehden hänelle samalla palveluksen.

Seuraavana päivänä Christophe meni noutamaan Kohnia toimistosta. Hän oli tämän neuvosta ottanut mukaansa muutamia sävellyksiään näyttääkseen niitä Hechtille. He tapasivat hänet hänen musiikkikaupastaan Oopperan luona. Hecht ei ollut tietääkseenkään, kun he astuivat sisälle; hän ojensi kylmästi pari sormea Kohnille, eikä ollut huomaavinaan Christophe'in juhlallista tervehdystä. Kohnin pyynnöstä hän siirtyi heidän kanssaan viereiseen huoneeseen, mutta ei pyytänyt heitä istuutumaan. Hän nojasi itse uuniin, jossa ei ollut tulta, ja tuijotti seinään.

Daniel Hecht oli nelisenkymmenen ikäinen, suuri, kylmä mies moitteettomissa pukineissa, hyvin selvää foiniikkialaista tyyppiä, ilmeeltään älykäs ja epämiellyttävä, jörön näköinen. Hänen tukkansa ja pitkä, assyyrialaiskuninkaiden malliin tasaiseksi leikattu partansa olivat mustat. Hän ei juuri koskaan katsonut toista kasvoihin, ja hänen puhetapansa oli jäinen ja raaka ja vaikutti loukkaavalta, yksin hänen tervehtiessäänkin. Tämä röyhkeys oli enemmän näennäistä kuin todellista. Se vastasi epäilemättä jotakin halveksivaa piirrettä hänen luonteessaan, mutta johtui kuitenkin enemmän hänen olentonsa automaattisesta ja kangistuneesta puolesta. Tämän tapaiset juutalaiset eivät ole harvinaisia, eikä yleinen mielipide ole suinkaan lempeä heitä kohtaan: se syyttää ylpeydestä tätä tylyä jäykkyyttä, jonka syynä useasti on ruumiin ja sielun auttamaton kömpelyys.

Sylvain Kohn esitti suojattinsa vaateliaan leikkisällä tavalla ja ylisteli häntä ylenmäärin. Christophe, joka oli hämillään moisesta vastaanotosta, vaappui kahden vaiheilla hattu ja sävellykset käsissä. Kun Kohn oli lopettanut, käänsi Hecht, jolle Christophe tähän saakka oli ollut pelkkää ilmaa, ylenkatseellisesti päänsä häntä kohden ja sanoi katsomatta häneen:

— Krafft… Christophe Krafft… En ole koskaan kuullut sitä nimeä.

Christophelle olivat nämä sanat kuin nyrkinisku vasten rintaa. Hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi suuttuneena:

— Saatte vielä siitä kuulla.

Hechtin kasvoilla ei huomannut pienintäkään värettä, ja hän jatkoi järkkymättömän levollisena, aivankuin Christophe'ia ei olisi ollutkaan: — Krafft… Ei, en tunne.

Hän oli niitä miehiä, joille sellainen, jota he eivät tunteneet, oli huonoissa kirjoissa. Hän jatkoi saksaksi:

— Ja te olette Rheinin maasta?… On merkillistä, miten paljon siellä on väkeä, joka sekaantuu musiikkiin! Luulenpa, ettei siellä ole ainoatakaan, joka ei kuvittelisi olevansa säveltaiteilija.

Hän tahtoi laskea leikkiä, eikä suinkaan olla hävytön, mutta Christophe käsitti asian toisin. Hän olisi antanut sanan sanasta, jollei Kohn olisi ehtinyt ennen häntä.

— Ah! anteeksi, anteeksi, sanoi hän Hechtille, teette kai minulle oikeutta, sillä minähän en ymmärrä siitä mitään.

— Se on teille kunniaksi, sanoi Hecht.

— Jollei tule olla säveltaiteilija ollakseen teille mieliksi, sanoi
Christophe kuivasti, olen pahoillani, etten ole teidän mieleisenne.

Hecht jatkoi yhtä välinpitämättömästi ja yhä katsoen muualle:

— Olette kai jo kirjoittanut sävellyksiä? Mitä olette kirjoittanut?
Tietenkin Lieder?

— Lieder, kaksi sinfoniaa, sinfoonisia runoelmia, kvartetteja, pianosarjoja ja näyttämömusiikkia, sanoi Christophe kuohuksissaan.

— Saksassa kirjoitetaan paljon, sanoi Hecht ylenkatseellisen kohteliaasti.

Hän oli sitä epäluuloisempi uuteen tulokkaaseen nähden, kun tämä oli kirjoittanut niin suuren joukon teoksia, eikä hän, Daniel Hecht, tuntenut niitä.

— No niin, sanoi hän, ehkä voisin teitä käyttää, koska ystäväni Hamilton teitä suosittelee. Me toimitamme parhaillamme erästä kokoelmaa, "Nuorisokirjastoa", jossa julkaisemme helppoja pianokappaleita. Voisitteko "yksinkertaistuttaa" meille Schumannin Karnevaalin ja sovittaa sen kuudelle tai kahdeksalle kädelle?

Christophe hätkähti:

— Ja sellaistako te tarjoatte minulle, minulle?…

Tämä naivi "minulle" huvitti Kohnia, mutta Hechtin ilme kävi vastustuksenhaluiseksi:

— En käsitä, mikä teitä tässä ihmetyttää, sanoi hän. Se ei ole niinkään helppoa työtä. Jos se näyttää teistä liian helpolta, sitä parempi! Sittehän näemme. Sanotte olevanne hyvä muusikko. Tuleehan minun se uskoa. Mutta enhän tunne teitä lainkaan.

Hän mietti itsekseen:

— Jos uskoisi kaikkia noita veitikoita, olisi heissä miestä mestaroimaan itse Johannes Brahmsia.

Christophe — (joka oli päättänyt hillitä kiivauttaan) — painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja astui ovea kohti. Kohn pysäytti hänet nauraen:

— Odottakaa, odottakaa toki! sanoi hän.

Ja kääntyen Hechtin puoleen:

— Hän on vartavasten tuonut muassaan muutamia kappaleitaan, jotta te voisitte saada käsityksen hänestä.

— Vai niin! sanoi Hecht ikävystyneenä. No, katsotaan.

Christophe ojensi ääneti sävellykset. Hecht silmäili niitä huolimattomasti.

— Mikä tämä on? Pianosarja… (Lukien:) Päivä… Aina vain ohjelmamusiikkia!…

Näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hän luki hyvin tarkkaavasti. Hän oli erinomainen musiikkimies ja tunsi ammattinsa, vaikkei käsittänytkään mitään sen ulkopuolella. Ensi tahdeista lähtien hän tunsi täydelleen, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän käänsi lehtiä ääneti, halveksivan näköisenä, vaikka häntä hämmästytti suuresti lahjakkuus, jota teos ilmaisi. Mutta hänen ynseä luonteensa ja itserakkautensa esti häntä sitä näyttämästä. Hän luki ääneti läpi koko teoksen, nuottiakaan sivuuttamatta:

— Niin, sanoi hän suojelevaan tapaan, se on sangen hyvin kirjoitettu.

Ankara arvostelu ei olisi niin suututtanut Christophe'ia.

— Sitä ei tarvitse minulle sanoa, sanoi hän vimmastuneena.

— Otaksun kuitenkin, sanoi Hecht, että koska te näytätte minulle nämä kappaleet, te tahdotte kuulla, mitä minä niistä ajattelen.

— Enpä suinkaan.

— Silloin en käsitä, sanoi Hecht loukkaantuneena, mitä te olette tullut minulta pyytämään.

— Pyydän teiltä työtä, en mitään muuta.

— Minulla ei ole teille muuta tällä hetkellä tarjottavana, kuin sitä, mistä puhuin. Enkä siitäkään ole varma. Sanoin, että mahdollisesti voisin sen antaa.

— Ettekä te voi muulla tavoin käyttää minun laistani säveltäjää?

— Teidän laistanne säveltäjää? sanoi Hecht purevan iroonisesti. Vähintään yhtä hyvät säveltäjät kuin te eivät ole katsoneet tätä työtä arvoaan alentavaksi. Voisin mainita useita, jotka nyt ovat sangen tunnettuja Pariisissa ja jotka ovat olleet minulle kiitollisia.

— Ne ovat kurjia raukkoja, puuskautti Christophe. — (Hän taisi jo joukon ranskankielen vivahduksia.) — Erehdytte, jos luulette olevanne tekemisissä jonkun heidänlaisensa kanssa. Luuletteko te vaikuttavanne minuun sillä, että ette katso minua suoraan kasvoihin, ja että puhutte minulle siten, kuin olisin pelkkää ilmaa? Te ette suvainnut vastata tervehdykseeni, kun astuin sisälle… Mutta mikä te sitten olette, kohdellessanne minua näin? Oletteko te muusikko? Oletteko te koskaan kirjoittanut mitään?… Ja te tahdotte opettaa minulle, kuinka kirjoitetaan, minulle, jolle kirjoittaminen on koko elämä!… Eikä teillä, luettuanne sävellykseni, ole mitään sen parempaa työtä minulle tarjottavana kuin suurten mestarien silpominen: heidän teoksistaan pitäisi minun tehdä tusinatekeleitä pikku tyttöjen tanssittaviksi… Kääntykää pariisilaistenne puoleen, jos he ovat sellaisia raukkoja, että ottavat onkeensa teidän opetuksenne! Minä puolestani mieluummin läkähdyn!

Mahdotonta ehkäistä tätä sanatulvaa.

Hecht sanoi jäisesti:

— Teillä on oma vapautenne.

Christophe läksi ja paiskasi mennessään oven läjähtäen kiinni. Hecht kohautti olkapäitään ja sanoi Sylvain Kohnille, joka nauroi:

— Kyllä hänkin siitä vielä tasaantuu, kuten muutkin.

Sisimmässään hän kunnioitti Christophe'ia. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen ei ainoastaan teosten, vaan miestenkin arvon. Christophe'in loukkaavan kiihkon alta oli hän osannut erottaa voiman, jonka hän tiesi harvinaiseksi — varsinkin taidemaailmassa. Mutta hänen itserakkautensa teki tenän: hän ei mistään hinnasta olisi suostunut tunnustamaan erehdystään. Hän tahtoi vilpittömästi tehdä Christophe'ille oikeutta, mutta hän oli kykenemätön siihen, varsinkin kun Christophe ei nöyrtynyt hänen edessään. Hän odotti, että Christophe palaisi hänen luokseen: hänen synkkä skeptisisminsä ja hänen kokemuksensa ihmisistä olivat opettaneet hänet tuntemaan tahdon välttämättömän heikontumisen kurjuuden kourissa.

Christophe palasi asuntoonsa. Vihanpuuskaa oli seurannut alakuloisuus. Hän tunsi olevansa hukassa. Se heikko tuki, johon hän oli luottanut, oli sortunut. Hän luuli saaneensa verivihollisen ei ainoastaan Hechtistä, vaan myös Kohnista, joka oli hänet esittänyt. Nyt oli hän ypö yksin vihamielisessä kaupungissa. Dieneriä ja Kohnia lukuunottamatta hän ei tuntenut ketään. Hänen ystävättärensä Corinne, kaunis näyttelijätär, johon hän oli tutustunut Saksassa, ei ollut Pariisissa; hän oli kiertueella ulkomailla, Amerikassa, ja tällä kertaa omaan laskuunsa: sillä hän oli tullut kuuluisaksi; sanomalehdet julkaisivat repäiseviä tietoja hänen matkastaan. Mitä tuli siihen pieneen ranskalaiseen opettajattareen, joka hänen tähtensä, joskin hänen tahtomattaan, oli menettänyt paikkansa, ja jota hän kauan oli muistellut omantunnon vaivoja tuntien, miten monesti hän olikaan päättänyt etsiä hänet saavuttuaan Pariisiin! [Ks. Jean-Christophe, IV Kapinoitsija.] Mutta nyt, kun hän oli Pariisissa, hän huomasi unohtaneensa ainoastaan yhden asian: hänen nimensä. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän ei muistanut kuin ristimänimen: Antoinette. Ja vaikkapa hän olisi sen muistanutkin, miten löytää pieni opettajatar-raukka tämän inhimillisen muurahaiskeon keskeltä!

Täytyi niin pian kuin mahdollista hankkia millä elää. Christophe'illa ei ollut enää kuin viisi frangia. Vastenmielisyydestään huolimatta otti hän kysyäkseen isännältään, paksulta kapakoitsijalta, eikö tämä tuntisi siinä korttelissa ketään, jolle hän voisi antaa pianotunteja. Mies, jonka arvonanto jo oli ollut varsin vähäinen vuokralaista kohtaan, joka söi vain kerran päivässä ja puhui saksaa, menetti kaiken kunnioituksen saadessaan kuulla, että tämä oli vain soittoniekka. Hän oli niitä vanhan polven ranskalaisia, joille musiikki oli vain laiskurien työtä.

Hän virnisti:

— Pianoa!… En tunne. Vai niin, te rimputatte pianoa? Onneksi olkoon!… Onpa merkillistä valita se homma oikein ammatiksi! Minusta musiikki tuntuu aivan samalta kuin sataisi vettä… Ehkäpä te voisitte opettaa minua. Mitäs te muut siitä sanotte? huusi hän kääntyen ryypiskelevien työmiesten puoleen.

He rähähtivät nauramaan.

— Se on siistiä ammattia, sanoi eräs joukosta. Siinä ei rähjäänny. Ja se huvittaa naisia.

Christophe ei vielä oikein ymmärtänyt ranskaa ja sitä vähemmän kokkapuheita. Hän tapaili sanoja, eikä tiennyt, pitikö hänen suuttua. Isännän vaimo tunsi sääliä häntä kohtaan:

— No, no, Philippe, olehan hulluttelematta! sanoi hän miehelleen. — Ehkäpä sentään, jatkoi hän kääntyen Christophe'in puoleen, täällä hyvinkin olisi joku, joka teitä tarvitsisi.

— Kuka? kysäisi mies.

— Grasset'n pikku tyttö. Tiedäthän, että hänelle on ostettu piano.

— Jaha, nuo herrastelijat. Se on totta. Christophe sai tietää, että kysymys oli teurastajan tyttärestä: vanhemmat tahtoivat tehdä hänestä neidin. Heidät saisi ehkä suostumaan siihen, että tyttö ottaisi tunteja, jollei muun, niin sen vuoksi, että siitä puhuttaisiin. Hotellin emäntä lupasi ottaa asian toimekseen.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Christophe'ille, että teurastajan vaimo haluaa tavata häntä. Christophe läksi tämän luokse. Hän tapasi hänet myymäpöydän takana eläinten ruhojen keskellä. Hän oli hauskannäköinen, verevä, imelähymyinen nainen, joka kävi arvokkaan näköiseksi kuullessaan, millä asialla hän oli. Hän otti heti esille hintakysymyksen ja kiirehti lisäämään, ettei hän halua maksaa paljoa, koska piano oli tosin hauska, mutta ei välttämätön, kapine: hän tarjosi Christophe'ille viisikymmentä centimiä tunnilta. Enempää kuin neljä frangia viikolta ei hän missään tapauksessa halunnut maksaa. Sitte kysyi hän epäilevän näköisenä, oliko hän todella taitava musiikissa. Hän näytti tulevan vakuutetuksi ja muuttui ystävällisemmäksi, kun Christophe sanoi, ettei hän ainoastaan osaa soittaa, vaan myös säveltää: se hiveli hänen itserakkauttaan ja hän päätti levittää korttelissa tietoa, että hänen tyttärensä ottaa tunteja säveltäjältä.

Kun Christophe seuraavana päivänä istuutui pianon ääreen, — kauhean soittimen, joka oli sattuman kautta ostettu ja rämisi kuin kitara, — vieressään pieni teurastajan tytär, jonka lyhyet, paksut sormet töykkäilivät kömpelösti koskettimia, ilman että hän erotti säveltä toisesta, joka väänteli itseään ikävystyneenä, joka haukotteli heti alusta alkaen, — kun hänen täytyi sietää äidin silmälläpitoa ja hänen jaarituksiaan, hänen mielipiteitään musiikista ja musiikin opetuksesta, — silloin hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin surkean nöyryytetyksi, ettei hänellä ollut enää voimaa edes harmistua. Hän palasi masentuneena asuntoonsa, eikä hän muutamaan iltaan voinut syödäkään. Jos hän oli vaipunut tällaiselle asteelle muutamassa viikossa, miten alas hän lopulta vajoaisikaan? Mitä oli häntä hyödyttänyt nousta Hechtin tarjousta vastaan? Se, mihin hän nyt oli joutunut, oli vielä alentavampaa.

Eräänä iltana, kun hän oli kotona, tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän heittäytyi epätoivoisena vuoteensa ääreen polvilleen ja rukoili… Ketä hän rukoili? Ketä hän saattoi rukoilla? Hän ei uskonut Jumalaan, hän ei uskonut Jumalaa olevankaan… Mutta hänen täytyi rukoilla, hänen täytyi rukoilla itseään. Ainoastaan keskinkertaiset eivät rukoile koskaan. He eivät tiedä mitään voimakkaiden sielujen tarpeesta vetäytyä aika ajoin pyhimpäänsä. Päivän nöyryytysten jälkeen Christophe tunsi sydämensä sykkäilevässä hiljaisuudessa oman ikuisen Olentonsa, Jumalansa läsnäolon. Viheliäisen elämän aallot kuohuilivat syvällä Hänen allaan koskettamatta häntä: mitä yhteistä oli sillä ja Hänellä? Kaikki maailman kärsimykset, kärkkäät tuhoamaan ihmisen, murtuivat tätä kalliota vasten. Christophe tunsi valtimoidensa sykkäilevän, ikäänkuin sisäisen meren käynnin, ja äänen toistavan:

— Ikuinen… Minä olen… Minä olen…

Hän tunsi hyvin tuon äänen: niin kauas kuin hänen muistinsa ulottui oli hän kuullut sen. Hän saattoi sen kyllä unohtaa; toisinaan kului kuukausmääriä ilman, että hän oli tietoinen valtavan, muuttumattoman rytminsä olemassaolosta; mutta hän tiesi, että se oli olemassa, että se koskaan herkeämättä aaltoili aivankuin yön kätkössä kuohuva valtameri. Tästä musiikista sai hän sen rauhan ja tarmon, jota hän oli siitä ammentanut aina, kun hän oli siitä karaisua etsinyt. Hän nousi ylös rauhoittuneena. Ei, hänen ei suinkaan tarvinnut hävetä raskasta elämäänsä; hän saattoi syödä leipäänsä punastumatta. Niiden, joiden tähden hän sai sen ostaa sellaisella hinnalla, olisi tullut punastua. Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Aika on vielä tuleva…

Mutta seuraavana päivänä alkoi hänen kärsivällisyytensä jälleen horjua. Ja huolimatta hänen ponnistuksistaan loppui se eräänä päivänä kokonaan: hän raivostui keskellä tuntia tuohon typerään pässinpäähän, joka vielä päälle päätteeksi oli nenäkäs, ilkkui hänen murteellisuudelleen ja osoitti aivan apinamaista kujeilutaitoa tekemällä aina päinvastoin, kuin hän sanoi. Christophe'in vihanpuuskaan vastasi tytönletukka kirkunalla; häntä säikäytti ja harmitti se, että mies, jolle he maksoivat, uskalsi kohdella häntä ilman arvonantoa. Hän huusi, että Christophe oli lyönyt häntä: — (Christophe oli ravistanut häntä kovanpuoleisesti käsivarresta.) — Äiti kiirehti hätään raivottaren lailla, peitti tytön suudelmilla ja haukkui Christophe'ia. Teurastajakin ilmaantui vuorostaan paikalle ja selitti, ettei hän salli preussilaisroiston koskea tyttäreensä. Christophe seisoi häpeissään, vihasta kalpeana; hänen teki miltei mieli kuristaa teurastaja sekä hänen vaimonsa ja tyttärensä. Hän pakeni heidän sanakuuroaan. Hänen isäntäväkensä, joka näki hänen saapuvan kuohuksissaan, sai helposti hänen kertomaan koko jutun; ja heidän pahansuopaisuutensa naapureitaan kohtaan sai siitä tyydytystä. Mutta illalla tiesi jo koko kortteli, että saksalainen oli raakalainen, joka pieksi lapsia.

Christophe teki uudelleen kiertokäynnin musiikkikaupoissa, mutta siitä ei ollut mitään tulosta. Ranskalaiset eivät tuntuneet hänestä lainkaan ystävällisiltä, ja heidän levoton liikehtimisensä pani hänen päänsä pyörälle. Hänen vaikutelmansa heistä oli, että he elivät anarkistisessa yhteiskunnassa, jota ohjasi pöyhkeä ja despoottinen byrokratia.

Kun hän eräänä iltana harhaili bulevardeilla masentuneena hyödyttömistä ponnistuksistaan, näki hän Sylvain Kohnin tulevan vastaansa. Luullen, että heidän välinsä olivat rikki, hän katsoi muuanne ja koetti päästä huomaamatta ohitse. Mutta Kohn kutsui häntä:

— No mitä teille kuuluu tuon mainion päivän jälkeen? kysyi hän nauraen. Aioin tulla teidän luoksenne, mutta en löytänytkään teidän osoitettanne… Jumaliste, hyvä ystävä, en tuntenut teitä lainkaan. Tehän olitte suurenmoinen.

Christophe katsoi häntä hämmästyneenä ja hieman häpeissään:

— Ettekö ole siitä minulle suuttunut?

— Siitä teille suuttunut? Kaikkea vielä!

Kaukana siitä, että olisi ollut suuttunut, oli hän päinvastoin iloinnut siitä tavasta, jolla Christophe oli rökittänyt Hechtiä: se oli ollut hänelle nautinnon hetki. Hänestä oli aivan yhdentekevää kumpi oli oikeassa, Hechtkö vai Christophe. Hän katsoi ihmisiä vain sen mukaan, minkä verran huvia heistä saattoi olla hänelle; ja hän oli huomannut Christophessa korkeankoomillisen suonen, jota hän päätti käyttää hyväkseen.

— Teidän olisi pitänyt tulla katsomaan minua, jatkoi hän. Olen odottanut teitä. Mitä aiotte tehdä tänä iltana? Tulkaa kanssani illalliselle. En päästä teitä enää. Meitä on pieni seurue: muutamia taiteilijoita, jotka kokoonnumme pari kertaa kuussa. Teidän täytyy tutustua tähän piiriin. Tulkaa. Minä esitän teidät. Christophe pani turhaan vastaan arkipukunsa vuoksi. Kohn vei hänet mukaansa.

He astuivat erääseen bulevardiravintolaan ja nousivat ensimäiseen kerrokseen. Christophe huomasi joutuneensa kolmisenkymmenen nuoren, kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenviiden korvilla olevan miehen seuraan, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Kohn esitti hänet hiljattain Saksan vankiloista karanneena. Seura ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, eikä keskeyttänyt innokasta keskusteluaan, jonka virtaan Kohn heti saavuttuaan heittäytyi.

Christophe, joka tunsi itsensä araksi tämän valitun seuran piirissä, vaikeni ja oli pelkkänä korvana. Kun hänen oli vaikea seurata ranskankielen liukasta sanatulvaa, ei hänen onnistunut käsittää, mistä suurista taiteellisista harrastuksista oli kysymys. Hän sai rauhassa kuunnella. Hän eroitti vain yksinäisiä sanoja: "trusti", "ennakko-osto", "hintojen aleneminen", "kassatulot" ja niiden joukossa sellaisia kuin "taiteen arvokkuus" ja "kirjailijan oikeus". Vihdoin hänelle selvisi, että keskustelu koski liikeasioita. Joukko kirjailijoita, jotka näyttivät kuuluvan johonkin finanssiyhtiöön, kiivaili uuden, kilpailevan yhtiön muodostamista vastaan, joka aikoi anastaa siltä sen liikemonopoolin. Muutamien osakkaiden luopuminen ja siirtyminen kimpsuineen kampsuineen kilpailijan puolelle saattoi heidät raivoon. Ei puhuttu sen vähemmästä kuin kaulan katkaisemisesta. "Kukistaa… Petosta… Häpeällistä peliä… Myyneet itsensä…"

Toiset eivät käyneet elävien, vaan kuolleitten kimppuun, joiden palkkiottomat jälkipainokset vallitsivat kirjamarkkinoita. Näytti siltä, että Musset'n teokset saavuttivat yhä yleisempää suosiota, ja että niitä ostettiin aivan liiaksi. He vaativat valtiolta tarmokasta suojelusta: menneen ajan mestariteoksille tuli asettaa niin suuri vero, ettei niitä voitaisi levittää alhaisilla hinnoilla, jota he katkerina syyttivät epärehelliseksi, nykyajan taiteilijain tavaramenekkiä ehkäiseväksi kilpailuksi.

He keskeyttivät silloin tällöin toistensa puheen tiedustellen, mitkä kassatulot se tai tämä näytelmä edellisenä iltana oli tuottanut. Erään iäkkään, sekä vanhassa että uudessa maailmassa kuuluisan näytelmäkirjailijan menestys saattoi kaikki haltioihinsa; — he halveksivat häntä, mutta kadehtivat häntä vielä enemmän. — Kirjailijain tuloista siirtyivät he arvostelijain tuloihin. He keskustelivat siitä, mitä muuan tunnettu kriitikko sai erään bulevarditeatterin joka ensi-illan kiittämisestä — (mikä epäilemättä oli alusta loppuun pelkkää panettelua). Hän oli kunnon mies, ja kun kauppa kerta oli tehty, pysyi hän rehellisesti sanassaan, mutta hänen suuri taitonsa oli — (heidän päätelmänsä mukaan) — siinä, että hän ylisti kappaleita sillä tavalla, että ne mahdollisimman pian kadottivat menekkinsä, joten ensi-iltoja oli useammin. Juttu herätti naurua, mutta ei ihmetyttänyt ketään.

Kaiken tämän seasta kuului suuria sanoja; puhuttiin "runoudesta" ja "taiteesta taiteen vuoksi". Mutta keskellä tätä rahojen kilinää kuulosti se pikemmin: "taiteelta rahan vuoksi". Nämä vasta äskettäin ranskalaisessa kirjallisuudessa alaa voittaneet hevoshuijaritavat närkästyttivät Christophe'ia. Kun hän ei ymmärtänyt raha-asioita, ei hän enää viitsinyt kuunnella koko keskustelua. Vihdoin kääntyi puhelu kirjallisuuteen tai ainakin kirjailijoihin. — Christophe heristi korviaan kuullessaan Victor Hugon nimen.

Kysymys oli siitä, oliko hän ollut aisankannattaja. He pohtivat perinpohjin Sainte-Beuve'in ja rouva Hugon rakkaussuhdetta. Senjälkeen he puhelivat George Sand'in rakastajista ja heidän keskinäisistä ansioistaan. Se olikin silloisen kritiikin suuri tehtävä: tutkittuaan tyystin suurten miesten asunnot, pengottuaan kaapit, laatikot ja komerot, se ryhtyi nuuskimaan makuuhuonetta. Herra de Lauzun pitkällään kuninkaan ja rouva de Montespanin sängyn alla, siinä sen mielenkiinnon esine silloisessa historian ja todellisuuden palvonnassa: — (kaikkihan siihen aikaan, kuten tunnettua, palvoivat todellisuutta). — Christophe'in pöytäkumppanit osoittautuivat sen oikeiksi palvojiksi: he olivat uupumattomia yksityiskohtaisessa totuudenetsinnässään. He ulottivat sen sekä nykypäivien että menneitten aikojen taiteeseen; ja he erittelivät samalla tarkkuus-innolla eräiden tunnetuimpien nykyään elävienkin taiteilijoiden yksityiselämää. Oli omituista, että he pienimpiä yksityisseikkoja myöten tunsivat kohtauksia, jotka tavallisesti tapahtuvat ilman todistajia. Olisi saattanut uskoa, että asianomaiset itse ensimäisinä olivat antaneet yleisölle tarkkoja tietoja — hartaassa totuus-innossaan.

Christophe, jota tämä keskustelu yhä enemmän kiusasi, koetti puhella muista asioista naapuriensa kanssa. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä. He olivat aluksi tehneet hänelle joitakin epämääräisiä kysymyksiä Saksasta, — kysymyksiä, jotka hänen suureksi hämmästyksekseen ilmaisivat, että nämä huomatut ja, kuten näytti, sivistyneet miehet eivät tunteneet juuri nimeksikään alkeellisimpiakaan heidän ammattiaan — kirjallisuutta ja taidetta — koskevia asioita Pariisin ulkopuolella; he olivat korkeintaan kuulleet puhuttavan joistakin suurista nimistä: Hauptmann, Sudermann, Liebermann, Strauss (David, Johann ja Richard), joiden välitse he varovasti luovivat, peläten ajavansa karille. He tekivät sitäpaitsi kysymyksensä Christophe'ille kohteliaisuudesta eikä suinkaan harrastuksesta, sillä sitä heillä ei ollut lainkaan; tuskin he kuuntelivat mitä hän vastasi ja palasivat kiireen kaupalla Pariisin kysymyksiin, joita muu seurue innostuneena pohti.

Christophe yritti arasti puhua musiikista. Kukaan näistä kirjailijoista ei ollut musiikkimies. Pohjaltaan he pitivät musiikkia alempana taiteenlajina; mutta sen viime vuosina saavuttama menestys tuotti heille salaista harmia. Ja koska se oli muodissa, olivat he harrastavinaan sitä. He pitivät suurta melua varsinkin eräästä uudesta oopperasta, jota he näyttivät pitävän miltei koko musiikin tai ainakin uuden musiikin-aikakauden lähtökohtana. Heidän tietämättömyytensä ja itsetärkeytensä sopeutui mainiosti tähän ajatukseen, eivätkä he katsoneet asiakseen tutustua muuhun. Tämän, oopperan pariisilainen säveltäjä, jonka nimen Christophe kuuli ensi kertaa, oli — kuten muutamat sanoivat — pyyhkäissyt taululta kaiken, mitä oli ennen häntä, uudistanut koko sävellystaiteen, luonut uudelleen musiikin. Christophe hätkähti. Hän tahtoi ennen kaikkea uskoa neroon. Mutta tämänlaatuinen nero, joka yhdellä iskulla teki tyhjäksi koko menneisyyden!… Sen kummempaa ei hän ollut kuullut! Sepä veitikka! Miten hiidessä hän oli menetellyt? — Hän pyysi selityksiä. Toiset, jotka eivät kyenneet hänelle mitään selityksiä antamaan ja jotka kyllästyivät häneen, osoittivat hänet jonkun musiikkimiehen, suuren musiikkiarvostelijan, Théophile Goujart'in puoleen, joka heti alkoi puhua ammattilauseilla. Christophe seurasi häntä näille poluille. Goujart tunsi musiikkia miltei samoin kuin Sganarelle taisi latinaa…

— … Osaatteko latinaa?

— En.

— (Innostuneena) Cabricias, arci thuram, catalamus, singulariter… bonus, bona, bonum…

Jouduttuaan tekemisiin miehen kanssa, joka "osasi latinaa", peräytyi hän varovasti estetiikan tiheikköön. Tästä valloittamattomasta turvapaikasta avasi hän tulen Beethovenia, Wagneria ja klassillista taidetta vastaan, josta ei lainkaan ollut kysymys: (mutta Ranskassa ei voida kiittää taiteilijaa uhraamatta hänen kunniakseen kaikkia niitä, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan). Hän julisti uuden taiteen tulemista, joka on tallaava jalkoihinsa menneen ajan sovinnaisuudet. Hän puhui pariisilaisen musiikin Kristoffer Columbuksen keksimästä uudesta musiikkikielestä, joka on kokonaan syrjäyttävä klassikkojen kielen, tehden sen kuolleeksi kieleksi.

Christophe ei halunnut muodostaa itselleen mielipidettä eikä sanoa mitään tästä uudistajanerosta, ennenkuin hän oli kuullut hänen teoksiaan, mutta kaikesta huolimatta hän tunsi epäluuloa tätä musiikin Baalia kohtaan, jonka hyväksi uhrattiin koko musiikki. Häntä loukkasi se tapa, millä hän kuuli puhuttavan mestareista; ja hän unohti, että hän itse oli taannoin Saksassa sanonut paljon kummempaakin. Hän, joka oli siellä pitänyt itseään vallankumouksellisena taiteen alalla, hän, joka loukkasi muita rohkeilla tuomioillaan ja nuorekkaalla suorasukaisuudellaan, — hän tunsi muuttuvansa Ranskassa heti ensi sanoista vanhoilliseksi sieluineen päivineen. Hän tahtoi väitellä, mutta hänellä ei ollut aistia tehdä sitä täysin sivistyneen miehen tavoin, joka vetää johtopäätöksiä eikä intoile niiden totuudesta; hän käyttäytyi ammattimiehen tavoin, joka ryhtyy esittämään tarkkapiirteisiä tosiseikkoja ja saattaa muut ikävystymään. Hän ei epäillyt astua teknillistenkin selitysten aloille, ja väittelyn kestäessä kohosi hänen äänilajinsa sellaiseksi, että se oli omiaan pahasti loukkaamaan tämän valioseuran korvia, josta hänen johtopäätöksensä ja se tulisuus, jolla hän niitä puolusti, näyttivät yhtä naurettavilta. Kriitikko kiirehti niin sanotulla sukkeluudella lopettamaan tämän pitkäveteisen keskustelun, jonka aikana Christophe hämmästyksekseen oli huomannut, ettei hänen puhetoverinsa lainkaan tuntenut niitä asioita, joista hän puhui. Seura oli nyt kerta kaikkiaan muodostanut mielipiteensä tuosta pedanttisesta, vanhanaikaisesta saksalaisesta; ja vaikka ei oltu kuultu hänen musiikkiaan, oltiin varmoja siitä, että se oli inhoittavaa. Mutta nämä kolmisenkymmentä nuorta miestä, jotka aina olivat valmiit iskemään kaikkeen naurettavaan, olivat nyt tulleet kiinnittäneeksi ivalliset katseensa tähän kummalliseen olentoon, joka kömpelösti ja rajusti huitoi laihoine käsivarsineen ja tavattomine käsineen ja joka sinkautteli ympärilleen julmistuneita katseita ja puhui kirkuvalla äänellä. Sylvain Kohn ryhtyi hänen kustannuksellaan huvittamaan ystäviään.

Keskustelu oli lopulta siirtynyt kirjallisuudesta koskettelemaan naista. — Oikeastaan ne olivat saman aiheen kaksi eri puolta, sillä heidän kirjallisuudessaan ei ollut kysymys muusta kuin naisesta, eikä heidän naistensa kesken muusta kuin kirjallisuudesta, niin läheisessä kosketuksessa he olivat sekä kirjoihin että kirjailijoihin.

Puhuttiin eräästä kunniallisesta, Pariisin seurapiireissä tunnetusta naisesta, joka oli, kuten sanottiin, naittanut tyttärensä rakastajalleen säilyttääkseen tämän varmemmin. Christophe liikehti tuolillaan ja virnisti aivan huomaamattaan vastenmielisyydestä. Kohn huomasi sen ja tönäisten kyynärpäällään naapuriaan huomautti, että aihe näytti innostuttavan saksalaista, joka epäilemättä paloi halusta tutustua tuohon naiseen. Christophe punastui, änkytti ja sanoi lopulta suuttuneena, että sellaiset naiset sietäisi piestä. Hänen ehdotuksensa otettiin vastaan homeerisella naurunpuuskalla, ja Sylvain Kohn ryhtyi vastustamaan häntä huilunpehmeällä äänellä: naiseen ei saa kajota, ei edes kukalla… j.n.e… j.n.e… (Hän oli pariisilaisia Rakkauden ritareita.) — Christophe vastasi, että sellainen nainen ei ollut koiraa parempi, ja ettei pahankurista koiraa parantanut muu kuin ruoska. Syntyi yleinen melu. Christophe sanoi, että heidän kohteliaisuutensa oli teeskentelyä, että ne, jotka enimmin puhuivat naisen kunnioittamisesta, kunnioittivat heitä vähimmin; ja hän lausui julki harminsa heidän häväistysjuttujensa johdosta. Hänelle vastattiin, ettei siinä ollut mitään häpeällistä, vaan että kaikki oli perin luonnollista; ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että jutun sankaritar ei ollut ainoastaan ihastuttava nainen, vaan tosi Nainen ennen muita. Saksalainen päästi huudahduksen. Sylvain Kohn kysyi häneltä salakavalasti, millainen oli hänen kuvittelemansa nainen. Christophe tunsi, että hänelle viritettiin ansaa, mutta rajuudessaan ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta välitti hän siitä viis. Hän alkoi näille koiruutta täynnä oleville pariisilaisille selittää mielipiteitään rakkaudesta. Hän ei löytänyt sanoja, hän tapaili niitä vaivalloisesti ja sai vihdoin muististaan ongituksi esille joitakin epätodenmukaisia lauseita, joiden mahdottomuus suuresti huvitti kuulijoita; eikä hän lainkaan hämmentynyt, vaan puhui ihmeteltävällä vakavuudella ja liikuttavalla välinpitämättömyydellä koomillisuudestaan, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että he pitivät häntä pilkkanaan. Lopulta hän takertui erääseen lauseeseen auttamattomasti, löi nyrkkinsä pöytään ja vaikeni.

Häntä koetettiin saada uudelleen yhtymään keskusteluun, mutta hän rypisti kulmakarvojaan ja istui häpeissään ja suuttuneena hievahtamatta paikallaan nojaten kyynärpäillään pöytään. Hän ei enää avannut suutaan koko aterian aikana muuta kuin syödäkseen ja juodakseen. Hän joi paljon, päinvastoin kuin ranskalaiset pöytäkumppaninsa, jotka tuskin koskivat viiniinsä. Hänen naapurinsa yllytti häntä koiruuksissaan ja täytti aina hänen lasinsa, jonka hän ajattelematta tyhjensi. Mutta vaikka hän oli tottumaton tähän kohtuuttomuuteen varsinkin viimeisten viikkojen kieltäytymyksen jälkeen, kesti hän mainiosti, eikä antautunut pilkan esineeksi, kuten toiset toivoivat. Hän istua jurotti itsekseen, eikä seura enää kiinnittänyt häneen huomiota: luultiin että viini oli hänet uuvuttanut. Perin uupunut kun hän oli seuraamaan ranskankielistä keskustelua, oli hän kyllästynyt kuulemaan ainaista juttua kirjallisuudesta, — näyttelijöistä, kirjailijoista, kustantajista — juoruja kulissien takaa tai kirjallisista alkooveista: — siihen näytti rajoittuvan maailma. Keskellä kaikkia näitä uusia kasvoja ja tätä puheen pörinää hänen ei onnistunut kiinnittää muistiinsa ainoitakaan kasvoja, ainoatakaan ajatusta. Likinäköisillä, epämääräisillä ja hajamielisillä silmillään hän katseli hitaasti ympäri pöytää miehestä mieheen, mutta ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän näki heidät kuitenkin paremmin kuin useimmat muut, vaikkei hän ollut siitä tietoinen. Hänen katseensa ei ollut näiden ranskalaisten ja juutalaisten katseen tapainen, joka pistopuheiden ohella sieppaa esineistä pienen pieniä kuvasiekaleita ja pirstoo ne paikalla. Hän imi hitaasti ja ääneti itseensä vaikutelman olennoista aivan kuin sieni, ja se säilyi hänessä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään nähnyt, eikä muistanut mitään. Vasta aikojen päästä, — tuntien, usein päivien kuluttua, — kun hän oli yksin ja syventyi itseensä, huomasi hän, että hän oli napannut kaiken.

Mutta tällä erää näytti hän vain saksalais-roikaleelta, joka mätti ruokaa suuhunsa ja huolehti ainoastaan siitä, ettei menettäisi suupalaakaan. Eikä hän erottanut mitään. Humaltuneen hellittämättömyydellä hän vain tuli ihmetellen huomanneeksi, kuullessaan pöytätovereidensa puhuttelevan toisiaan nimiltä, miten paljon näillä ranskalaisilla oli ulkolaisia nimiä: flaamilaisia, saksalaisia, juutalaisia, levantilaisia, englantilais- ja espanjalais-amerikkalaisia…

Hän ei huomannut, että noustiin pöydästä. Hän jäi yksinään istumaan; ja hän uneksi Rheinin kunnaista, suurista metsistä, pelloista ja niityistä joen varsilla, vanhasta äidistä. Jotkut vieraat keskustelivat vielä seisten salin toisessa päässä. Suurin osa oli jo lähtenyt. Lopulta hän teki päätöksensä, nousi vuorostaan pöydästä ja näkemättä ketään lähti etsimään viittaansa ja hattuansa, jotka riippuivat eteisessä. Pantuaan ne ylleen oli hän jo lähtemässä hyvästiä sanomatta, kun hän ovenraosta näki eräässä eteisen viereisessä huoneessa esineen, joka hänet lumosi: pianon. Siitä oli jo useita viikkoja, kun hän viimeksi oli koskettanut soittokonetta. Hän astui sisälle, hyväili hellästi koskettimia, istuutui ja alkoi hattu päässä ja viitta seljässä soittaa. Hän oli kokonaan unohtanut, missä oli. Hän ei lainkaan huomannut, että kaksi henkilöä oli hiipinyt huoneeseen kuuntelemaan hänen soittoaan: Toinen oli Sylvain Kohn, joka rakasti intohimoisesti musiikkia, — Herra ties miksi! sillä hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ja hän piti yhtä paljon huonosta kuin hyvästäkin. — Toinen oli musiikkiarvostelija Théophile Goujart. Tämä — (se oli yksinkertaisempaa) — ei ymmärtänyt eikä rakastanut musiikkia; mikä ei vähääkään estänyt häntä siitä puhumasta. Päinvastoin: eihän ole sen vapaampia henkiä kuin ne, jotka eivät tunne sitä, mistä puhuvat: he voivat siitä lausua yhtä keveästi mitä tahansa.

Théophile Goujart oli paksu, leveäharteinen ja roteva mies; hänellä oli musta parta ja paksut kiharat otsalla, jolla oli suuria, ilmeettömiä kurttuja; hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, aivankuin kömpelösti puuhun veistetyt, kädet lyhyet, jalat lyhyet, rinta lihava, hän muistutti puukauppiasta tai auvergnelaista kantajaa. Hänen käytöksensä oli rahvaanomaista ja puhetapansa pöyhkeää. Hän oli päässyt musiikkialalle politiikan kautta, joka oli siihen aikaan Ranskassa ainoa tie, joka johti menestykseen. Hänen onnistui lyöttäytyä erään samalta paikkakunnalta kotoisin olevan, onnen suosiman ministerin vanaveteen, jonka kaukaiseksi sukulaiseksi hän keksi itsensä, — joksikin "isänäidin kummin kaimaksi". Mutta ministerit eivät ole ikuisia. Kun hänen suojelijansa tähti näytti olevan laskemassa, jätti hän koko aluksen vieden myötänsä kaiken, minkä saattoi ottaa, — ennen kaikkea kunniamerkit, sillä hän rakasti loistoa. Kyllästyneenä politiikkaan, jossa hän jo jonkin aikaa oli saanut kestää suojelijansa puolesta ja myöskin omasta puolestaan aimo ankaria iskuja, oli hän etsinyt myrskyiltä suojatun, kaikin puolin rauhaisan aseman, jossa hän saattoi ikävystyttää muita, itse koskaan ikävystymättä. Kritiikki näytti kaikkein sopivimmalta. Erään suuren pariisilaisen lehden musiikkiarvostelijan paikka oli juuri vapaa. Tämän toimen haltija, nuori lahjakas säveltäjä, oli saanut eron sentähden, että hän itsepäisesti tahtoi sanoa, mitä hän teoksista ja tekijöistä ajatteli. Goujart ei ollut koskaan askarrellut musiikin alalla, eikä tiennyt siitä mitään, mutta hänet valittiin empimättä. He olivat saaneet kyllänsä pätevästä väestä; Goujart'in puolelta ei ainakaan tarvinnut mitään peljätä; hän ei ainakaan esittänyt mielipiteitään naurettavalla tärkeydellä; ja hän oli aina valmis seuraamaan johtokunnan määräyksiä ja sen mukaan joko musertamaan tai ylistämään. Se, ettei hän ollut musiikkimies, oli toisarvoinen seikka. Kuten tunnettua, on Ranskassa jokainen tarpeeksi perillä musiikista. Goujart oli pian hankkinut tarpeelliset tiedot. Keino oli yksinkertainen: tarvitsi vain konserteissa mennä istumaan jonkun hyvän musiikkimiehen, jos mahdollista, säveltäjän viereen ja antaa hänen sanoa, mitä hän ajatteli esitettävistä teoksista. Oltuaan näin muutaman kuukauden opissa, hän tunsi ammatin: lintu saattoi lentää. Mutta se ei todellakaan ollut mitään kotkanlentoa; ja Herra ties, mitä kaikkia typeryyksiä Goujart lehteensä lateli — asiantuntijana! Hän kuunteli ja luki päin männikköä, sotki kaikki sekaisin köpelöissä aivoissaan ja läksytti pöyhkeästi muita. Hänen tyylinsä oli vaateliasta, sanaleikeillä prameilevaa ja täynnä hyökkäilevää saivartelua. Hänen hengenlaatunsa oli kansakoulunopettajan kehitystasolla. Joskus, silloin tällöin, hän sai julmia jälki-iskuja: sellaisissa tapauksissa hän tekeytyi kuolleeksi ja karttoi visusti vastaamasta. Hän oli samalla aika viekas ja kovapintainen, julkea tai mateleva, aina asianhaarojen mukaan. Hän liehakoi rakkaita mestareita, joilla oli tunnustettu asema tai jotka olivat kuuluisia: — (ne olivat ainoat seikat, joiden nojalla hän turvallisesti saattoi arvostaa musikaalisia ansioita). — Hän kohteli halveksien toisia, ja nälkiintyneitä hän rosvosi. — Hän ei ollut mikään tyhmyri.

Saavuttamastaan auktoriteetista ja arvosta huolimatta hän tiesi sisimmässään, ettei hän tiennyt mitään musiikista; ja hän tajusi, että Christophe tunsi sen sangen hyvin. Hän karttoi sanomasta sitä, mutta se herätti hänessä kunnioitusta. — Nyt kuunteli hän Christophe'in soittoa ja koetti ymmärtää, näköjään syventyneenä, mutta ajattelematta mitään. Hän ei nähnyt pisaraakaan tässä sävelten sumukossa ja hän nyökytti päätään asiantuntijan tavoin ja sovitti hyväksymis-eleensä Sylvain Kohnin silmäniskujen mukaan, jonka oli varsin vaikea pysyä rauhallisena.

Vihdoin Christophe, jonka tajunta vähitellen alkoi selvitä viinin höyryistä ja musiikista, alkoi vaistomaisesti tuntea, mitä mykkää peliä hänen selkänsä takana pidettiin; hän kääntyi ja näki nuo kaksi ihailijaa. He syöksähtivät heti hänen luokseen ja puristivat rajusti hänen käsiään, — Sylvain Kohn kirkuen, että hän oli soittanut kuin jumala, Goujart vakuuttaen kaikkitietäväisen näköisenä, että hänellä oli Rubinsteinin vasen käsi ja Paderewskyn oikea — (jollei se ollut päinvastoin). — He selittivät yksimielisesti, että sellainen kyky ei saa jäädä vakan alle, ja he lupasivat auttaa hänet arvoonsa. Siihen ryhtyessään toivoivat kumpikin saavansa siitä itselleen kaiken kunnian ja mahdollisimman suuren hyödyn.

Sylvain Kohn kutsui heti huomisesta lähtien Christophe'in käymään luonaan ja tarjosi hänen käytettäväkseen mainion pianon, joka hänellä oli, mutta jolla hän ei tehnyt mitään. Christophe, joka oli aivan pakahtua soiton tarpeesta, suostui ilomielin tarjoukseen ja käyttikin kutsua hyväkseen jonkun ajan.

Ensimäisinä iltoina kävi kaikki hyvin. Christophe oli ylen onnellinen saadessaan soittaa. Sylvain Kohn osoitti sen verran hienotuntoisuutta, että antoi hänen nauttia rauhassa. Itse nautti hän vilpittömästi. Omituinen ilmiö, jollaisia jokainen voi panna merkille, oli, että tämä mies, joka ei ollut muusikko, joka ei ollut taiteilija, jolla oli mitä kuivin sydän, kokonaan vailla kaikkea runoutta, vailla todellista hyvyyttä, oli aistillisesti kiintynyt tähän musiikkiin, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt, mutta jolla oli häneen nautinnokas vaikutusvoima. Ikävä kyllä ei hän voinut olla vaiti. Hänen täytyi keskellä Christophe'in soittoa puhella ääneen. Hän alleviivasi musiikkia liioittelevilla huudahduksilla, aivankuin keikari konsertissa, tai lausui myös hölmömäisiä ajatuksia. Silloin Christophe näppäili juoksutuksia ja selitti, ettei hän voinut jatkaa siten. Kohn lupasi olla vaiti, mutta se oli hänelle sangen vaikeata: hän alkoi pian virnailla, pitää ääntä, viheltää, naputella, hyräillä ja matkia soittokoneita. Ja kun kappale oli lopussa, oli hänen mahdotonta pidättyä ilmaisemasta Christophe'ille typeriä ajatuksiaan.

Hänessä oli omituinen sekoitus germaanista tunteellisuutta, pariisilaista lorua ja sietämätöntä itserakkautta. Milloin hän lasketteli teeskentelevän sievisteleviä tuomioita, milloin päättömiä vertailuja, milloin säädyttömyyksiä, rivouksia, järjettömyyksiä, jaarituksia. Hän ylisti Beethovenia näkemällä hänessä ruokotonta pilaa tai irstasta aistillisuutta. Synkissäkin ajatuksissa hän keksi hienoa pilaa. Ciss-moll kvartetti tuntui hänestä herttaisen rehentelevältä. Yhdeksännen sinfonian ylevä adagio toi hänen mieleensä Cherubinin C-moll sinfonian alussa olevan kolmen lyönnin jälkeen hän huudahti: "Älkää astuko sisälle! Täällä on joku." Hän ihaili Heldenlebenin taistelua siitä syystä, että hän siinä oli kuulevinaan automobiilin hyrinän. Aina vain kuvia kappaleiden selitykseksi, ja lapsellisia, vääriä kuvia. Ihmeellistä oli, miten hän saattoi rakastaa musiikkia. Mutta sitä ei voinut epäillä: hän rakasti musiikkia. Sellaisissa kohdissa, jotka hän ymmärsi hullunkuriseen tapaansa, kihosi hänelle miltei kyyneleet silmiin. Mutta heti sen jälkeen, kun joku Wagner-kohtaus oli häntä liikuttanut, hän naputteli pianoa vasten jotakin Offenbachin galoppia, tai rallatti jotakin konsertti-kahvilan renkutusta sellaisen kappaleen jälkeen kuin Oodi ilolle. Silloin Christophe ponnahti pystyyn ja kiljaisi kiukusta. — Mutta pahinta ei ollut se, kun Sylvain Kohn oli houkkamainen; pahinta oli, kun hän koetti sanoa jotakin syvämielistä ja herkullista, kun hän halusi herättää Christopheissa arvonantoa häntä kohtaan, kun Hamilton puhui, eikä Sylvain Kohn. Tällöin Christophe loi häneen vihasta liekehtivän katseen ja musersi hänet jäätävän solvaavilla sanoilla, jotka loukkasivat Hamiltonin itserakkautta: musiikki-istunnot päättyivät tavan takaa epäsopuun. Mutta seuraavana päivänä oli Kohn jo unohtanut kaiken. Ja Christophe, joka katui kiivauttaan, taipui jälleen tulemaan.

Tämä kaikki ei kuitenkaan olisi ollut mitään, jos Kohn olisi voinut olla kutsumatta vieraita kuulemaan Christophe'in soittoa. Mutta hänen täytyi saada näyttää muusikkoaan. — Ensi kerralla, kun Christophe tapasi Kohnin luona kolme, neljä pientä juutalaista ja hänen rakastajattarensa, kookkaan, puuteroidun tytön, joka oli tyhmä kuin saapas, lateli typeriä vitsejä ja puhui siitä, mitä oli syönyt, mutta joka luuli olevansa musikaalinen siksi, että joka ilta näytteli reisiään jossakin varietee-teatterissa, — Christophe kävi tuikean näköiseksi. Seuraavalla kerralla hän sanoi suoraan Sylvain Kohnille, ettei hän enää aikonut soittaa hänen luonaan. Sylvain Kohn vannoi pyhästi, ettei enää kutsuisi ketään. Mutta hän jatkoi salassa, sijoittaen kutsumansa henkilöt viereiseen huoneeseen. Luonnollisesti huomasi Christophe tämän pian; hän lähti raivostuneena, eikä enää palannut sen erän perästä. Hänen täytyi kaikesta huolimatta kohdella varovasti Kohnia, joka esitteli hänet kosmopoliittisille perheille ja hankki hänelle tunteja.

Goujart puolestaan tuli jotakuta päivää myöhemmin tapaamaan
Christophe'ia hänen hökkeliinsä. Hän ei näyttänyt lainkaan ihmettelevän
Christophe'in kurjaa asuntoa. Päinvastoin hän oli perin herttainen. Hän
sanoi:

— Ajattelin, että te ehkä sangen mielellänne kuuntelisitte hieman musiikkia silloin tällöin, ja koska minulla on pääsy kaikkialle, tulin teitä noutamaan.

Christophe ihastui. Hänestä tämä huomaavaisuus oli perin hienotunteista, ja hän kiitti sydämellisesti. Goujart oli aivan toinen mies, kuin minkä hän ensi kerralla oli nähnyt. Kahden kesken hänessä ei ollut rahtuakaan ynseyttä; hän oli hyväntahtoinen ja arka ja koetti ottaa oppia. Mutta niin pian kuin muita oli seurassa, hän otti paikalla jälleen ylemmyyden-ilmeensä ja puhui tuikeaan tapaansa. Hänen tiedonhalunsa oli muuten aina käytännöllistä laatua. Hän ei piitannut rahtuakaan siitä, mikä ei ollut päiväntärkeätä. Hän halusi vain hetken tarpeeksi tietää, mitä Christophe ajatteli jostakin hänen äsken saamastaan partituurista, josta hän ei tahtonut saada lainkaan tolkkua: sillä hän tuskin osasi lukea nuotteja.

He lähtivät yhdessä erääseen sinfoniakonserttiin. Sisäänkäytävä johti myös konsertti-kahvilaan. Pitkää, ahdasta, mutkittelevaa käytävää myöten saavuttiin saliin, johon ei ollut muita käytäviä. Ilma oli tukahduttava, istuimet olivat kovin lähekkäin sullotut. Osa yleisöä seisoi käytävällä tukkien tien. Ranskalaista epämukavuutta! Mies, jota näytti kalvavan parantumaton ikävä, johti vinhaa vauhtia erästä Beethovenin sinfoniaa, aivankuin hän olisi kiireen kaupalla tahtonut saada sen loppumaan. Viereisestä varieteesta kuului mahatanssin laulunhoilotusta, joka sekaantui Eroican surumarssin säveliin. Väkeä saapui yhä, asettautuen paikoilleen ja tarkastellen lornjetilla ympärilleen. Kun saapumisen touhu lakkasi, alkoi jo osa poistua. Christophe jännitti koko ajatusvoimansa voidakseen seurata teoksen lankaa tässä markkinamelussa; ja tarmokkaasti ponnistaen onnistui hänen jo nauttia siitä, — (sillä orkesteri oli taitava, eikä Christophe ollut pitkään aikaan saanut kuulla sinfoonista musiikkia), — kun Goujart tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle keskellä konserttia:

— Nyt lähdetään. Mennään toiseen konserttiin.

Christophe rypisti kulmiaan, mutta ei virkkanut sanaakaan, vaan seurasi opastaan. He kulkivat halki puolen Pariisin. He saapuivat toiseen saliin, joka haiskahti tallille ja jossa toisina aikoina näyteltiin satunäytelmiä ja kansankappaleita: — (musiikki on Pariisissa niiden köyhien työmiesten asemassa, jotka vuokraavat yhteisen asunnon: kun toinen nousee makuulta, paneutuu toinen vielä lämpimään vuoteeseen). Ilma oli luonnollisesti tavattoman huonoa: Ludvig XIV:n ajoista lähtien pitävät ranskalaiset sitä epäterveellisenä; ja teatterien hygienia on, samoinkuin ennen vanhaan Versailles'issa, sellainen, että voi tuskin hengittää. Hienonnäköinen vanhus laski eläintenkesyttäjän elein valloilleen erään Wagnerin näytöksen: — eläin raukka — näytös — muistutti noita eläintarhan leijonia, jotka parrasvaloon asetettuina joutuvat päästään pyörälle ja joita täytyy ruoskia saadakseen ne muistamaan, että ne kuitenkin ovat leijonia. Paksuja farisealaisnaisia ja pieniä tytöntallukoita oli läsnä tässä esityksessä hymy huulilla. Kun leijona oli kiltisti istunut ja kesyttäjä kumartanut ja molemmat tulleet palkituiksi yleisön kättentaputuksilla, aikoi Goujart taas viedä Christophe'in kolmanteen konserttiin. Mutta tällä kertaa Christophe tarrautui tuolinsa kaiteisiin ja sanoi, ettei hän enää hievahda paikaltaan: hän oli jo kyllin saanut juosta konsertista toiseen ja poimia ohimennen jonkun murusen sinfoniasta siellä ja jonkun pätkän konsertista täällä. Goujart koetti hänelle turhaan selittää, että musiikkiarvostelu Pariisissa oli ammatti, joka velvoitti enemmän näkemään kuin kuulemaan. Christophe vastasi, ettei musiikki ollut sellaista, jota sopi kuunnella ajurin vaunuissa, ja että se vaati suurempaa hartautta. Tämä konserttien sekoitus ällötti häntä: yksi riitti hänelle kerraksi.

Häntä hämmästytti tämä konserttien runsaus. Hän luuli useimpain saksalaisten tavoin, että musiikki oli Ranskassa toisarvoisessa asemassa. Hän oli odottanut, että sitä tarjoiltaisiin hänelle pieninä annoksina, mutta huolitellusti. Heti alkajaisiksi tarjottiin hänelle viisitoista konserttia viikon kuluessa. Niitä oli joka ilta ja useasti pari, kolme samana iltana, samaan aikaan eri puolilla kaupunkia. Sunnuntaisin niitä oli neljä samaan aikaan. Christophe ihmetteli tätä soitannollista ruokahalua. Yhtä suuresti hämmästytti häntä ohjelmien runsassisältöisyys. Hän oli näihin saakka luullut, että hänen maalaistensa erikoisalana oli tämä sävelmässäys, joka Saksassa oli tuntunut hänestä useammin kuin kerran vastenmieliseltä. Hän havaitsi nyt, että ranskalaiset veivät vielä heistäkin voiton. He antoivat runsaalla mitalla: kaksi sinfoniaa, yhden konsertin, kaksi tai kolme alkusoittoa, yhden näytöksen jostakin lyyrillisestä draamasta. Ja kaikki eri haaroilta: saksalaisia, venäläisiä, skandinaavialaisia, ranskalaisia, — olutta, samppanjaa, mantelimaitoa ja viiniä, — he nielivät kaikki siekailematta. Christophe ihmetteli, miten näillä ranskalaisilla pikkulinnuilla oli niin suuri maha. Se ei heitä lainkaan vaivannut. Danaidien seula. Kaikki valui lävitse.

Christophe huomasi pian, että tämä musiikin paljous rajoittui sangen suppealle alalle. Kaikissa konserteissa kohtasi hän samoja kasvoja ja samoja kappaleita. Nuo yltäkylläiset ohjelmat kiersivät aina samaa kehää. Ei juuri mitään Beethovenia aikaisempaa. Ei juuri mitään Wagnerin jälkeistä. Ja mitä aukkoja silläkin välillä! Musiikki näytti kutistuvan viiteen, kuuteen saksalaiseen ja kolmeen, neljään ranskalaiseen kuuluisaan nimeen sekä — ranskalais-venäläisen liiton jälkeen — puoleen tusinaan moskovalaisia kappaleita. — Ei vanhempia ranskalaisia. Ei suuria italialaisia. Ei XVII:n eikä XVIII:n vuosisadan saksalaisia suurmiehiä. Ei nykypäivien saksalaista musiikkia — ainoana poikkeuksena Richard Strauss, joka muita ovelampana itse tuli joka vuosi tyrkyttämään uusia teoksiaan Pariisin yleisölle. Ei belgialaista musiikkia, ei tshekkiläistä musiikkia. Mutta mikä ihmeellisintä: tuskin lainkaan nykypäiväin ranskalaista musiikkia. — Kaikki puhuivat kuitenkin siitä salamyhkäisin sanoin kuin jostakin, joka vielä saa aikaan mullistuksen maailmassa. Christophe odotti joka tilaisuudessa saavansa kuulla sitä. Hän oli sangen tiedonhaluinen ja aivan puolueeton: hän paloi halusta tulla tuntemaan uutta ja saada ihailla neron tuotteita. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän saanut niitä kuulla: sillä hän ei ottanut lukuun kolmea, neljää pientä kappaletta, jotka olivat kyllä varsin sievästi kirjoitettuja, mutta kylmiä ja harkitun monimutkaisia, ja joihin hän ei ollut kiinnittänyt suurempaa huomiota.

Odotellessaan saavansa itse muodostaa mielipiteensä Christophe koetti ottaa selkoa musiikkiarvostelun johdolla.

Se ei ollut helppoa. Se oli oikea sekamelskan pesä. Ei siinä kyllin, että kaikki musiikkilehdet olivat eri mieltä keskenään; ne olivat itsekin ristiriitaisia: jokainen kirjoitus, miltei joka sivu oli eri mieltä. Olisi saanut päänsä pyörälle, jos olisi kaikki lukenut. Onneksi jokainen toimittaja luki vain omat kirjoituksensa, eikä yleisö lukenut ainoatakaan. Mutta Christophe, joka halusi saada perusteellisen käsityksen ranskalaisista säveltäjistä, luki hartaasti joka rivin; ja hän ihmetteli sitä hilpeätä tyyneyttä, jolla tämä kansa liikkui ristiriitaisuudessa aivankuin kala vedessä.

Keskellä tätä mielipiteitten erilaisuutta kummastutti häntä yksi seikka: useimpain arvostelijain kaikkitietävä äänilaji. Ken saattoi siis sanoa, että ranskalaiset olivat herttaisia taiteilijoita, jotka loivat omasta mielikuvituksestaan, eivätkä uskoneet mihinkään. Ne, jotka Christophe näki, olivat kuormitetut paljoa suuremmalla määrällä musiikkitiedettä, — silloinkin, kun eivät mitään tietäneet, — kuin koko Rheinin takainen arvostelu.

Siihen aikaan olivat ranskalaiset musiikkiarvostelijat päättäneet opiskella musiikkia. Oli kyllä joitakuita, jotka tunsivat alansa: he olivat originaaleja, jotka olivat ottaneet vaivakseen miettiä taidettaan ja ajatella itse. He olivat luonnollisesti vähän tunnettuja: he saivat tyytyä pieniin aikakauskirjoihinsa, yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat sanomalehdet heiltä suljettuja. Rohkeita, älykkäitä, mieltäkiinnittäviä miehiä, joita heidän eristäytyneisyytensä joskus houkutteli lausumaan paradokseja ja jotka olivat tottuneet puhelemaan itsekseen, julistamaan suvaitsemattomia tuomioita ja laajasti lavertelemaan. — Toiset olivat hätimmiten ottaneet selon harmonian ensi alkeista ja olivat ylen ihastuneita tuoreesta opistaan. Aivankuin herra Jourdain opeteltuaan kieliopin sääntöjä, he ihailivat tietojaan:

— D, a, Da. F, a, Fa. R, a, Ra… Ah! kuinka se on kaunista!… Ah! miten ihanaa on osata jotakin!…

He eivät puhuneet muusta kuin teemoista, kontrapunkteista, rinnakkaissävelistä ja soinnuista, noonien jaksoista ja suurten terssien sarjoista. Lueteltuaan harmoniasarjat, jotka avautuivat nähtäviksi nuottilehdellä, he pyyhkivät ylpeänä hien otsaltaan: he luulivat selittäneensä kappaleen; he luulivat miltei kirjoittaneensa sen. Itse asiassa he olivat vain kerranneet sitä koulutermein aivankuin koulupoika, joka kieliopillisesti erittelee jonkun sivun Cicerosta. Mutta parhaimpainkin heistä oli niin vaikeata tajuta musiikkia sielun luonnollisena kielenä, että jolleivät he tehneet siitä maalaustaiteen haaraa, he sijoittivat sen tieteen esikaupunkeihin ja rajoittivat sen sointukonstruktsioonien probleemeihin. Niin oppineiden miesten täytyi luonnollisestikin antaa ojennuksia menneen ajan säveltäjille. He keksivät virheitä Beethovenissa ja antoivat Wagnerille patukkaa. Berliozista ja Gluckista he tekivät pilaa. Muut eivät tänä muotiaikana täyttäneet heidän mielestään mittaa kuin Johann Sebastian Bach ja Claude Debussy. Jopa alkoi ensinmainittukin, jota viime vuosina oli paljon väärinkäytetty, näyttää pedanttiselta, vanhoilliselta ja, suoraan sanoen, hieman hullunkuriselta. Sangen arvossapidetyt miehet ylistelivät salamyhkäisesti Rameau'ta ja Couperin'iä, jota sanottiin suureksi.

Näiden oppineiden miesten kesken sukeutui eepillisiä kamppailulta. He olivat kaikki muusikoita, mutta kun heillä oli eri menettelytapansa, väittivät he kukin omaansa ainoaksi hyväksi ja huusivat alas ammattiveljiensä menettelytavat. He haukkuivat toisiaan epäkelvoiksi kirjailijoiksi ja epäkelvoiksi oppineiksi; he löivät toisiaan korvalle sanoilla idealismi ja materialismi, symbolismi ja verismi, subjektivismi ja objektivismi. Christophe mietti, ettei olisi kannattanut saapua Saksasta löytääkseen Pariisissa samat kiistat. Sen sijaan, että olisivat olleet kiitollisia hyvälle musiikille siitä, että se tarjosi heidän nautittavakseen niin monta eri muotoa, he eivät suvainneet muuta kuin omaansa. Vimmattu sota jakoi tähän aikaan muusikot kahteen armeijaan: kontrapunktin ja harmonian kannattajiin. Toiset vaativat ankarasti, että musiikkia tuli lukea vaakasuoraan, ja toiset, että sitä tuli lukea pystysuoraan. Jälkimäiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavan muusta kuin maukkaista akordeista, sulavista jaksoista ja mehukkaista soinnuista: he puhuivat musiikista aivan kuin sokerileivoskaupasta. Edelliset eivät sallineet kiinnitettävän huomiota korvaan, tuohon nahkalappuseen: musiikki oli heistä puhe, parlamentaarinen seura, jossa puhujat olivat yhtaikaa äänessä, välittämättä siitä, olivatko toiset vielä lopettaneet. Vähät siitä, vaikkei heitä kuultu! Heidän esityksensä voitiin seuraavana päivänä lukea Journal officiel'in palstoilta: musiikki oli tarkoitettu luettavaksi, eikä kuunneltavaksi. Kun Christophe ensi kertaa kuuli puhuttavan tästä kiistasta vaakasuoralaisten ja pystysuoralaisten välillä, ajatteli hän, että he olivat kaikki hulluja. Kun häntä kehotettiin asettumaan joko peräkkäis- tai päällekkäis-armeijan puolelle, vastasi hän heille tavallisella mielilauseellaan, joka ei suinkaan ollut mikään kohteliaisuus:

— Hyvät herrat, kaikkien vihollinen!

Ja kun he eivät niin vähällä hellittäneet, kysyen:

— Millä on musiikissa suurempi merkitys, kontrapunktilla vai harmonialla?

Hän vastasi:

— Musiikilla. Näyttäkää minulle omanne.

Omasta musiikistaan olivat he kaikki yksimielisiä. Nämä urheat sotijat, jotka pehmittivät toisiaan minkä ennättivät, jolleivät pehmittäneet jotakin kuuluisaa vainajaa, jonka maine eli liian kauan, sulivat sovintoon yhteisestä intohimosta: musikaalisen isänmaallisuutensa hehkusta. Ranska oli heistä suuri musiikkimaa. He julistivat yhteen ääneen Saksan vallastasyöksymistä. — Christophe ei siitä loukkaantunut. Hän oli itse siinä määrin tuominnut maatansa, ettei voinut hyvällä tunnolla väittää tätä arvostelua vastaan. Mutta puhe ranskalaisen musiikin paremmuudesta hämmästytti häntä hieman: totta puhuen hän näki siitä menneisyydessä sangen vähän jälkiä. Ranskalaiset muusikot väittivät kuitenkin, että heidän taiteensa oli jo sangen varhaisina aikoina ollut ihailtava. Paremmin ihannoidakseen ranskalaista musiikkia alkoivat he muuten pilkata kaikkia edellisen vuosisadan ranskalaisia kuuluisuuksia, lukuunottamatta yhtä ainoata erittäin hyvää ja aitoa mestaria, — joka oli belgialainen. Tämän teloituksen jälkeen sopi paremmin ihailla arkaistisia mestareita, jotka kaikki olivat unohdettuja ja joista jotkut olivat tähän päivään saakka olleet aivan tuntemattomia. Päinvastoin kuin Ranskan maallikkokoulut, jotka päiväävät maailman alkavan Ranskan vallankumouksesta, pitivät muusikot sitä valtavana vuoriketjuna, jonka harjalle oli noustava voidakseen ihailla sen takaista musiikin kulta-aikaa, taiteen Eldoradoa. Pitkän auringonpimennyksen jälkeen alkoi kulta-aika jälleen elpyä henkiin: kivinen seinä sortui; sävelten taika sai ihmeellisen kevään kukoistamaan; musiikin vanha puu pukeutui uuteen, tuoreeseen lehtivaippaan; harmonian penkereellä avasivat tuhannet kukat hymyilevät silmänsä kohden uutta auringonnousua; kuului lähteitten hopeista solinaa, purojen raikasta laulua: — se oli idylli.

Christophe ihastui. Mutta kun hän silmäili Pariisin teatterien ohjelmia, näki hän aina Meyerbeerin, Gounod'n, Massenet'n, vieläpä Mascagni'n ja Leoncavallo'n nimet, joiden musiikin hän liiankin hyvin tunsi. Ja hän kysyi ystäviltään, oliko tämä epäkaino musiikki, nämä tyttöjen pyörtymiset, nämä tekokukkaset, tämä hajuvesimyymälä se Armidan puutarha, jonka he olivat luvanneet hänelle näyttää. He huudahtivat loukkaantuneen näköisinä: ne olivat heidän sanojensa mukaan kuolevan aikakauden viime rippeitä; kukaan ei niitä enää ajatellut. — Todellisuudessa hallitsi Cavalleria Rusticana yhä Koomillisessa Oopperassa ja Pagliacci Oopperassa. Massenet ja Gounod saivat suurimmat tulot; ja musikaalinen kolminaisuus: Mignon, Hugenotit ja Faust, oli jo reippaasti purjehtinut ohi tuhannen esityksen niemen. — Mutta ne kaikki olivat vain ohimeneviä ilmiöitä, joihin ei tullut kiinnittää huomiota. Kun nenäkäs tapaus panee sekaisin jonkun teorian, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kuin kieltää se. Ranskalaiset arvostelijat kielsivät nämä hävyttömät teokset, he kielsivät yleisön, joka niille osoitti suosiotaan; ja helposti olisi saanut heidät kieltämään koko musiikkidraaman. Musiikkidraama oli heistä kirjallisuuden haara, siis epäpuhdas. (He kun kaikki olivat kirjailijoita, torjuivat he kaikki sen varjon yltään.) Kaikki ekspressiivinen, deskriptiivinen, suggestiivinen musiikki, sanalla sanoen kaikki musiikki, joka tahtoi jotakin sanoa, leimattiin epäpuhtaaksi. — Jokaisessa ranskalaisessa on Robespierre'iä. Hänen täytyy aina lyödä pää poikki joltakin henkilöltä tai asialta tehdäkseen ne puhtaiksi. — Suuret ranskalaiset musiikkiarvostelijat hyväksyivät ainoastaan puhtaan musiikin ja jättivät kaiken muun rahvaalle.

Christophe tunsi itsensä nöyryytetyksi ajatellessaan miten alhainen hänen makunsa oli. Häntä lohdutti hieman se seikka, että hän näki kaikkien näiden säveltäjien jotka halveksivat teatteria, itsekin kirjoittavan teatteria varten: heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi säveltänyt oopperoita. — Mutta nekin olivat epäilemättä vain ohimeneviä ilmiöitä. Heitä tuli arvostella, kuten he halusivat itse tulla arvostelluiksi, heidän puhtaan musiikkinsa mukaan. Christophe etsiskeli heidän puhdasta musiikkiaan.

Théophile Goujart vei hänet konsertteihin, joita pani toimeen kansalliselle taiteelle pyhittäytynyt seura. Siellä muokkailtiin ja kehitettiin vitkaan uusia kuuluisuuksia. Se oli suuri nurkkakunta, kokonainen pieni kirkko, jossa oli monta kappelia. Jokaisella kappelilla oli pyhimyksensä, jokaisella pyhimyksellä palvelijansa, jotka mielellään panettelivat naapurikappelin pyhimystä. Christophe ei aluksi nähnyt juuri minkäänlaista eroa näiden pyhimysten kesken. Hän ei luonnollisestikaan voinut, tottunut kun oli aivan toisenlaiseen taiteeseen, ymmärtää rahtuakaan tästä uudesta taiteesta; ja hän ymmärsi sitäkin vähemmän, kun luuli ymmärtävänsä.

Kaikki näytti hänestä kylpevän ainaisessa hämärässä. Se oli "harmaata harmaalla", jossa kaikki viivat oli hämmennetty, vajotettu, hetkittäin selveten ja jälleen häipyen. Näiden viivojen seassa oli jäykkiä, jyrkkiä, aivankuin kulmaviivaimella vedettyjä piirtoja, jotka tekivät teräviä, laihan naisen olkapäätä muistuttavia kulmia. Toiset aaltoilivat ja kiemuroivat kuin sikarin savu. Mutta kaikki sumeni harmaaseen. Eikö Ranskassa enää ollut aurinkoa? Christophe, joka koko Pariisissa olonsa aikana ei ollut nähnyt muuta kuin sadetta ja sumua, oli jo valmis uskomaan, että niin oli laita. Mutta taiteilijan tehtävä on luoda auringonpaistetta sinne, missä sitä ei ennestään ole. Nämä sytyttivät kylläkin pienet lyhtynsä, mutta ne olivat vain kuin kiiltomatojen tuiketta: ne eivät lämmittäneet lainkaan ja niiden valokin oli kovin heikkoa. Teosten nimet vaihtelivat: toisinaan oli kysymys keväästä, päivästä, rakkaudesta, elämänilosta ja retkistä halki ketojen; musiikki itse ei vaihdellut lainkaan; se oli aina yhtä yksitoikkoisen vienoa, kalpeata, raukeata, vähäveristä ja näivettynyttä. — Ranskassa oli valittujen kesken muotiasiana puhua hiljaa musiikissa. Ja heillä oli siihen täysi syy: sillä jos he korottivat äänensä, huusivat he; keskitietä ei ollut. Ei ollut valittavana muuta kuin hienostunut unteluus ja meluava mahtipontisuus.

Christophe ravisti yltänsä uneliaisuuden, joka alkoi tarttua häneenkin, ja katsahti ohjelmaansa; ja hän hämmästyi suuresti nähdessään, että näillä pienillä sumukoilla, jotka purjehtivat harmaalla taivaalla, oli tarkoituksena esittää tarkasti määrättyjä aiheita. Sillä teorioista huolimatta oli tämä puhdas musiikki miltei aina ohjelmamusiikkia tai ainakin aihemusiikkia. Sättikööt he kirjallisuutta miten tahansa, he tarvitsivat kuitenkin kirjallisen kainalosauvan, johon nojata. Ja omituisia kainalosauvoja ne tavallisesti olivat! Christophe huomasi niiden aiheiden eriskummaisen lapsellisuuden, joita he koettivat kuvata. Siinä oli hedelmä- ja kasvitarhoja, kanaloita, musikaalisia eläinkokoelmia, todellinen Kasvitieteellinen puutarha. Jotkut transponoivat orkesterille tai pianolle Louvre'in tauluja tai Oopperan freskoja; he siirsivät musiikkiin Cuyp'in, Baudry'n ja Paul Potter'in. Selityksistä sai tietää, milloin oli kysymys Pariksen omenasta, hollantilaisesta majatalosta tai valkoisen hevosen kaulasta. Se tuntui Christophe'ista vanhojen lasten leikiltä, joita ei huvittanut muu kuin kuvat; kun he eivät osanneet piirustaa, töhersivät he vihkoihinsa kaikkea, mitä heidän päähänsä pälkähti, ja kirjoittivat naivisti alle, että tässä oli talon, tässä puun kuva.

Näiden sokeitten kuvaniekkojen ohella, jotka näkivät korvillaan, oli myös filosoofeja. He käsittelevät musiikissa metafyysillisiä kysymyksiä. Heidän sinfoniansa olivat abstraktisten periaatteiden taistelua tai jonkun symboolin tai uskonnon esitystä. Ne olivat samoja, jotka oopperoissaan pohtivat aikansa juriidisia tai sosiaalisia kysymyksiä: yleistä äänioikeutta ja naisen oikeuksia, joita Edustajakamarin ja Montmartre'n metafyysikot olivat jauhaneet. Ei epäilty, etteikö musiikissa voisi käsitellä avioeroa, isyyden toteamista ja kirkon ja valtion erottamista. Heidän joukossaan oli sekä maallikkosymbolisteja että kirkollisia symbolisteja. He panivat filosoofiset lumppurit, sosioloogiset katutytöt, profeteeraavat leipurit ja apostooliset kalastajat laulamaan. Goethe puhui jo oman aikansa taiteilijoista, jotka "esittivät Kantin ajatuksia vertauskuvallisissa tauluissa". Christophe'in aikalaiset kirjoittivat sosiologiaa 16-osanuoteilla. Zola, Nietzsche, Maeterlinck, Barres, Jaurés, Mendés, Evankeliumit ja Punainen mylly olivat sen kaivon lähteitä, josta oopperoiden ja sinfoniojen tekijät ammensivat ajatuksensa. Moni heistä oli Wagnerin esimerkin tartuttamana huudahtanut: "Minäkin olen runoilija!" — ja he piirsivät luottavaisina nuottiensa alle loppusointuisia tai loppusoinnuttomia säkeitä kansakoulutyyliin tai dekadenttisen nurkkanovellin makuun.

Kaikki nämä ajattelijat ja runoilijat olivat puhtaan musiikin puoltajia. Mutta siitä he mieluummin vain puhuivat. — Joskus he sitä kirjoittivatkin. Se oli silloin musiikkia, joka ei tahtonut sanoa mitään. Onnettomuudeksi he siinä usein onnistuivatkin: se ei sanonut mitään — ei ainakaan Christopheille. — Tulee lisätä, että hänellä ei ollut avainta.

Ymmärtääkseen ulkolaista musiikkia, täytyy vaivautua sen kielen oppimiseen, eikä luulla osaavansa sitä ennalta. Christophe luuli niin, kuten kaikki hyvät saksalaiset. Mutta sen saattoi antaa anteeksi. Moni ranskalainenkaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän. Samoinkuin ne Ludvig XIV:n aikuiset saksalaiset, jotka siinä määrin pyrkivät puhumaan ranskaa, että vihdoin unohtivat oman kielensä, niin olivat XIX:n vuosisadan ranskalaiset muusikot niin kauan laiminlyöneet omansa, että heidän musiikistaan oli tullut jonkunlaista ulkolaista murretta. Aivan viime aikoina oli herännyt liike ranskan puhumiseksi Ranskassa. Kaikki eivät siinä onnistuneet: tapa oli liiaksi juurtunut. Joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta heidän ranskansa oli belgialaista tai oli sillä germaaninen tuoksu. Olihan siis luonnollista, että saksalainen saattoi siitä erehtyä ja selittää järkähtämättömään tapaansa, että se oli perin huonoa saksaa, eikä merkinnyt mitään, koska hän ei sitä ymmärtänyt.

Christophe ei tässä tehnyt poikkeusta. Ranskalaiset sinfoniat tuntuivat hänestä abstraktiselta kaunopuheisuudelta, jossa musikaaliset teemat olivat vastakkain tai päällekkäin aivankuin aritmeettisissa laskutoimituksissa: niiden yhdistelmäin ilmaisemiseen saattoi niiden sijasta yhtä hyvin käyttää numeroita tai aakkosten kirjaimia. Eräs rakensi teoksen yhden ainoan sointukaavan etenevälle kehkeämiselle; se ilmaantui täydellisenä vasta viimeisen sivun viimeisessä osassa, ollen yhdeksän kymmenettäosaa teoksesta toukan kehitysasteella. Toinen sommitteli kokoon variatsiooneja teemasta, joka näyttäytyi vasta lopussa, laskeutuen vähitellen monimutkaisesta yksinkertaiseen. Ne olivat perin oppineita leikkikaluja. Täytyi olla samalla sangen vanha ja sangen lapsellinen voidakseen olla niistä huvitettu. Ne olivat vaatineet keksijöiltään suunnattomia ponnistuksia. He uhrasivat vuosia yhden fantasian kirjoittamiseen. He ahersivat hiuksensa harmaiksi etsiessään uusia akordiyhdistelmiä, — ilmaistakseen…? Vähät siitä, mitä! Uusia ilmaisuja. Kuten elin luo tarpeen, sanotaan, niin päätyy ilmaisukin aina luomaan ajatuksen: tärkeintä vain on, että se on uusi. Uusi, millä hinnalla tahansa! He pelkäsivät sairaaloisesti "ennen sanottua". Parhaimmatkin se oli lamauttanut. Tunsi että he alati pelokkaina vartioivat itseään, pyyhkivät mitä olivat kirjoittaneet ja kyselivät itseltään: "Ah! hyvä Jumala! missä olenkaan ennen kuullut tämän?"… On muusikoita, — varsinkin Saksassa, — jotka kuluttavat aikansa liimaamalla toisten säveliä peräkkäin. Ranskalaiset tutkivat tarkasti jokaista sävellausettaan, ettei se vain ollut siinä sävel-luettelossa, joita muut olivat käyttäneet, ja korjailivat lakkaamatta, muutellen nenänsä muotoa niin, ettei se enää ollut minkään tietyn nenän näköinen, eikä yleensäkään nenän näköinen.

Mutta sillä he eivät saaneet Christophe'ia petetyksi: he saattoivat minkä ennättivät verhoutua monimutkaiseen kieleen, näytellä yli-inhimillistä innostusta, vääntelehtiä orkestraalisissa kouristuksissa tai viljellä epäorgaanisia harmomoja, yksitoikkoisia ynistyksiä ja Sarah-Bernhardt-deklamointia, jotka aina alkoivat säveleen ohella ja vaelsivat tuntikausia kuin torkuksissa kulkevat muulit livettävän jyrkänteen reunalla, — Christophe tunsi aina naamion alla samat pienet, kylmät, tyhjät sielut, ylenmäärin parfymoidut Gounod'n ja Massenet'n tapaan, mutta luonnottomammin. Ja hän toisti Gluckin epäoikeutetut sanat ranskalaisista:

— Antaa heidän puuhata: he palaavat kuitenkin aina renkutuksiinsa.

He vain koettivat kaikin voimin tehdä sävellyksensä hyvin oppineiksi. He käyttivät kansanlauluja teemoiksi korkeaoppisiin sinfonioihin, jotka muistuttivat Sorbonne'in väitöskirjoja. Se oli päivän suuri huvitus. Eri maiden kansanlaulut otettiin vuoroonsa käytäntöön. — Ja he muodostelivat niitä yhdeksännen sinfonian tai Franck'in kvartettien tapaisiksi, mutta paljoa vaikeammiksi. Yksi ja toinen sai pienen, kirkkaan ajatuksen. Heti kiiruhti hän sotkemaan siihen toisen, joka ei merkinnyt mitään, mutta sorahteli julmasti ensimäistä vastaan. — Ja kaikesta tunsi, että nämä miehet olivat niin perin tyyniä, niin liikahtamattoman tasapainoisia!…

Johtaessaan näitä teoksia nuori, moitteeton, raju kapellimestari huitoi, leiskui ja tempoi Michel-Angelon liikkein, aivankuin olisi ollut kysymyksessä Beethovenin tai Wagnerin armeijain henkiinherättäminen. Yleisö, — osaksi salonkiväkeä, joka oli kuolla ikävään, mutta joka ei mistään hinnasta maailmassa olisi halunnut luopua kunniasta maksaa kalliisti mainehikkaasta ikävästä, — osaksi oppilaita, jotka olivat onnellisia saadessaan näyttää kouluviisauttaan, selvitellessään ohimennen ammatin rihmoja, — osoitti tuhlaten mieletöntä suosiota, joka vastasi orkesterinjohtajan liikkeitä ja musiikin pauhua…

— Suursuisia olette! sanoi Christophe.

(Hänestä oli näet tullut täysi pariisilainen.)

Mutta on helpompi perehtyä Pariisin murteeseen kuin sen musiikkiin. Christophe tuomitsi hänelle ominaisella intohimoisuudella ja saksalaisille synnynnäisellä kykenemättömyydellä ymmärtää ranskalaista musiikkia. Hän oli ainakin vilpitön ja olisi ollut valmis tunnustamaan hairahduksensa, jos hänelle olisi todistettu, että hän oli erehtynyt. Niinpä hän ei pitänytkään itseään sitovina omia tuomioitaan ja jätti oven selkosen seljälleen uusien vaikutelmien varalle, jotka ehkä saattoivat muuttaa hänen mielipiteensä.

Nykyisinkään hän ei ollut tunnustamatta tälle musiikille suurta kykyä, mielenkiintoista aineistoa, harvinaisia rytmi- ja harmonialöytöjä, hienojen, pehmeiden, loistavien kankaiden valikoimaa, värien kimmellystä ja loppumatonta keksintäkyvyn ja henkevyyden tuhlausta. Christophe nautti siitä ja otti siitä oppia. Kaikilla näillä pikku mestareilla oli äärettömän paljon enemmän hengen vapautta kuin Saksan säveltäjillä; he jättivät urheasti valtatien ja samosivat metsien halki. He koettivat kulkea eksyksiin. Mutta he olivat niin viisaita pikku lapsia, ettei se heille onnistunut. Toiset joutuivat jo kaksikymmentä askelta otettuaan takaisin valtamaantielle. Toiset väsyivät heti ja pysähtyivät siihen, missä olivat. Oli niitäkin, jotka olivat jo melkein saapuneet uusille poluille; mutta sen sijaan, että olisivat niitä seuranneet, he istahtivat pientareelle ja vetelehtivät puun alla. Heiltä puuttui ennen kaikkea tahtoa, voimaa; heillä oli kaikki muut lahjat, — yhtä vain puuttui: väkevätä elämää. Näytti siltä, että tätä ponnistusten määrää oli käytetty sekavasti hyödyksi, ja että se hupeni tielle. Vain harvoin nämä taiteilijat kykenivät pääsemään selville luonteestaan ja suuntaamaan voimansa järkähtämättömästi tiettyä päämäärää kohden. Se oli seurauksena tuosta ranskalaisesta anarkiasta, joka tuhlaa suunnattomat määrät lahjakkuutta ja hyvää tahtoa, antamalla epävarmuuden ja ristiriitaisuuksien tehdä ne tyhjäksi. Tuskinpa oli ainoatakaan tapausta, jolloin joku heidän suurista säveltäjistään, joku Berlioz, joku Saint-Saëns, — ettemme mainitsisi aivan tuoreimpia, — ei olisi takertunut itseensä, jolloin heissä ei olisi riehunut itsetuhon ja itsekieltämisen kiihkoa, tarmon, uskon ja ennen kaikkea sisäisen kompassin puutteessa.

Christophe ajatteli nykypäivien saksalaisten röyhkeällä ylenkatseella:

— Ranskalaiset kykenevät ainoastaan tuhlailemaan voimansa keksintöihin, joilla he eivät tee mitään. He tarvitsevat aina jonkun vieraan mestarin, jonkun Gluckin tai Napoleonin, joka korjaa heidän vallankumoustensa hedelmät.

Ja hän hymyili mielessään "Brumairekuun kahdeksannelletoista päivälle".

Keskellä anarkiaa koetti kuitenkin muuan ryhmä palauttaa järjestystä ja kuria sekä taiteilijoiden että yleisön keskuuteen. Ensi töikseen se oli ottanut latinalaisen nimen, joka toi mieleen erään kirkollisen laitoksen, joka oli kukoistanut kolme- tai neljätoista vuosisataa sitten, goottien ja vandaalien suurten vaellusten aikoina. Christophe'ia hiukan kummastutti, että mentiin niin kauas taaksepäin. Totta kyllä, että täytyi olla vallitseva näköala yli oman aikansa. Mutta oli tarjona vaara, että neljäntoista vuosisadan korkuinen torni oli hieman epämukava tähystyspaikka, josta paremmin sopi seurata tähtien liikuntoja kuin nykyisten ihmisten elämää. Christophe rauhoittui pian huomatessaan, että nämä Gregorius pyhän pojat oleilivat vain harvoin tornissaan; he nousivat sinne ainoastaan kaiuttamaan kelloja. Muun ajan he viettivät kirkossa sen juurella. Christophe, joka oli muutaman kerran läsnä näissä jumalanpalveluksissa, huomasi vasta jonkun ajan kuluttua, että ne olivat katoolisia; hän oli aluksi luullut, että he kuuluivat johonkin pieneen protestanttiseen lahkoon. Maahan kumartunutta yleisöä; hurskaita, suvaitsemattomia, riidanhaluisia oppilaita; heidän etunenässään perin puhdas, perin kylmä, itsepäinen ja hieman lapsellinen mies, uskonnollisen, moraalisen ja taiteellisen opin koskemattomuuden kannattaja, joka abstraktisin lausein selitti musiikin evankeliumia pienelle valittujen piirille, tuomiten levollisena ylpeyden ja kerettiläisyyden. Hän luki niiden syyksi kaikki taiteen virheet ja ihmiskunnan paheet: renesanssin, uskonpuhdistuksen ja nykyisen juutalaisuuden, jonka hän pani samaan säkkiin. Musiikin juutalaiset tuomittiin poltettaviksi in effigie, kun heidät ensin oli puettu häpäiseviin pukineihin. Suuri Händel ruoskittiin. Johann Sebastian Bach yksin sai vapahduksen Herran armosta, joka hänessä tunsi erehdyksestä protestantiksi tulleen.

Temppeli Saint-Jacques-kadun varrella harjoitti apostoolista lähetystyötä: siellä pelastettiin sieluja ja musiikkia. Siellä annettiin metcodillista ohjausta, miten tullaan neroksi. Uutterat oppilaat sovelluttivat näitä määräyksiä suurella vaivalla ja täydellä varmuudella. He näyttivät tahtovan hurskaalla aherruksellaan sovittaa esi-isiensä rikollisen kevytmielisyyden: Auberit, Adamit ja tuon päätuomitun, tuon pirullisen aasin, Berlioz'in, paholaisen ihmishahmossa, diabolus in musica. Kiitettävällä hehkulla ja vilpittömällä hartaudella levitettiin tunnustettujen mestarien palvelemista. Kymmenisen vuoden kuluessa oli saatu paljon valmista aikaan; ranskalainen musiikki oli muuttanut muotoaan. Eivät ainoastaan ranskalaiset musiikkiarvostelijat, vaan itse säveltäjätkin olivat oppineet musiikkia. Nyt tapasi säveltäjiä, vieläpä virtuoosejakin, jotka tunsivat Bachin teoksia. Se ei ollut niinkään tavallista, ei edes Saksassa! — Paljon tarmoa uhrattiin varsinkin taisteluun ranskalaisen hengen kotirakkautta vastaan. Kaikki he elävät huoneisiinsa sulkeutuneina ja kammoavat ulosmenoa. Heidän musiikissaankaan ei ole ilmaa: se on suljettujen kamarien ja leposohvien musiikkia, liikkumatonta musiikkia. Siis aivan päinvastoin kuin joku Beethoven, joka sävelsi vaeltaessaan halki kenttien, kuppelehtiessään alas jyrkänteitä, kulkiessaan pitkin askelin auringossa ja sateessa ja säikyttäessään karjalaumoja huitomisellaan ja huudoillaan! Ei ollut pelkoa, että Pariisin säveltäjät häiritsisivät naapureitaan inspiratsiooninta pauhulla, kuten Bonnin karhu. He asettivat säveltäessäänkin sordiinon ajatuksilleen; ja seinäverhot estivät melun ulkoa kuulumasta heidän korviinsa.

Schola oli koettanut puhdistaa ilmaa; se oli avannut ikkunat menneisyyteen. Yksinomaan menneisyyteen. Se oli samaa kuin avata ne pihalle eikä kadulle. Siitä ei ollut suurtakaan apua. Tuskin avattuaan ikkunan, sulkivat he sen jälleen, aivankuin vanhat naiset, jotka pelkäävät nuhaa. Siitä pääsi sisälle joku tuulahdus keskiajasta, Bachista, Palestrinasta ja kansanlauluista. Mutta mitäpä se pyhitti? Huone tuoksui yhtä ummehtuneelta. Itse asiassa he viihtyivät siinä hyvin; he karttoivat suuria uudenaikaisia virtauksia. Ja jos he tunsivatkin enemmän taideasioita kuin muut, kielsivät he yhtä monta seikkaa taiteen alalla. Musiikki sai tässä piirissä opillisen luonteen; se ei ollut virvoitusväline: konsertit olivat historiallisia luentoja tai kasvatusesitelmiä. Liiaksi edistyneet ajatukset akademisoitiin. Suuri, jyrisevä Bach oli otettu kesytettynä kirkon helmaan. Hänen musiikkinsa joutui näissä skolastisissa aivoissa samanlaisen muutoksen alaiseksi kuin Raamatun raivoisa, sensuaalinen sisältö englantilaisten aivoissa. Mitä uuteen musiikkiin tulee, oli oppi, jota saarnattiin, sangen aristokraattista kirkollisuutta, joka koetti yhdistää kolmen tai neljän suuren musiikkikauden tunnusmerkit VI:lta XX:lle vuosisadalle. Jos se olisi käynyt päinsä, olisi musiikin alalla saatu aikaan niitä sekasikiömäisiä rakennuksia vastaavia teoksia, joita jotkut Intian varakuninkaat matkoilta palattuaan pystyttivät kaikilta maapallon kulmilta keräämistään kallisarvoisista aineksista. Mutta ranskalaisten terve järki pelasti kuitenkin heidät tuollaisesta barbaarisen oppineisuuden suhdattomuudesta; he varoivat visusti sovelluttamasta teoriojaan käytäntöön; he menettelivät niiden suhteen samoin kuin Molière lääkäriensä: he ottivat vastaan määräykset, mutta eivät seuranneet niitä. Voimakkaimmat astuivat omaa tietänsä. Muu lauma kyhäili oppineita, vaikeasti-sulavia kontrapunktiharjoitelmia: niitä nimitettiin sonaateiksi, kvarteteiksi ja sinfonioiksi… — "Sonaatti, mitä vaadit minulta?" — Se ei tahtonut mitään muuta, kuin olla sonaatti. Ajatukset niissä olivat abstraktisia, nimettömiä, mutkikkaita ja ilottomia. Se oli virheetöntä notaaritaidetta. Christophe, joka aluksi oli ollut kiitollinen ranskalaisille siitä, etteivät he pitäneet Brahms'ista, havaitsi nyt että Ranskassa oli paljon pikku Brahms'eja. Kaikki nämä kunnolliset, uutterat, omantunnontarkat työntekijät olivat täynnä hyveitä. Christophe jätti heidän seuransa ylentyneellä mielellä, mutta perin ikävystyneenä. Se oli sangen hyvää, sangen hyvää… Miten ihana oli ilma ulkona!

Pariisissa oli sentään muutamia riippumattomiakin muusikoita, jotka eivät kuuluneet mihinkään kouluun. He olivat ainoat, jotka herättivät Christophe'in mielenkiintoa. Heistä yksin saattoi mitata taiteen elinvoimaisuutta. Koulut ja nurkkakunnat ilmaisevat vain pinnallista muotia tai tekaistuja teorioja. Mutta riippumattomilla, jotka vetäytyvät omaan itseensä, on parempi mahdollisuus löytää omasta itsestään aikansa ja rotunsa todellinen ajatus. Totta on, että ulkolaisen on heitä sen vuoksi vielä vaikeampi ymmärtää kuin muita.

Niin oli laita Christophe'inkin, kun hän ensi kerran kuuli tuon kuuluisan teoksen, jota ranskalaiset ylistivät pilviin saakka ja jonka joku julisti suurimmaksi vallankumoukseksi musiikin alalla, mitä kymmeneen vuosisataan oli tapahtunut. — (Vuosisadat eivät heille paljoakaan merkinneet: he eivät juuri omastaan irtautuneet.)

Théophile Goujart ja Sylvain Kohn veivät Christophe'in Koomilliseen Oopperaan kuulemaan Pelléas ja Mélisande'ia. He olivat kumpainenkin ylpeitä näyttäessään hänelle tätä teosta: olisi melkein luullut, että se oli heidän tekemänsä. He antoivat Christophe'in ymmärtää, että siitä avautuisi hänelle tie Damaskukseen. Näytännön alettuakin he yhä jatkoivat selityksiään. Christophe pyysi heitä olemaan ääneti ja kuunteli tarkkaavaisena. Ensimäisen näytöksen jälkeen hän kumartui Sylvain Kohnin puoleen, joka silmät loistavina kysyi häneltä:

— No, veikkoseni, mitä sanot siitä?

Christophe virkkoi:

— Onko se koko ajan tällaista?

— On.

— Mutta sehän ei ole mitään.

Kohn päästi huudahduksen ja nimitti häntä poroporvariksi.

— Ei kerrassaan mitään, jatkoi Christophe. Ei musiikkia, ei kehitystä. Ei mitään tulosta, ei yhtenäisyyttä. Sangen hienoja harmonioja. Sangen hyviä pieniä orkesterivaikutuksia, jotka todistavat erittäin hyvää makua. Mutta se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään…

Hän ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Vähitellen syttyi lyhtyyn tuli. Hän alkoi erottaa jotakin hämärän keskeltä. Niin, hän tajusi varsin hyvin, että siinä oli tahallista kohtuuden tavoittelua Wagnerin ihannetta vastaan, joka nieli draaman musiikin aaltoihin; mutta hän kysyi itseltään hieman iroonisesti, eikö tämän kieltäymys-ihanteen laita ollut niin, että luovuttiin sellaisesta, mitä ei omistettu. Hän tunsi kautta koko teoksen vaivan pelkoa, vaikutuksen tavoittelua, joka saatiin aikaan mitä pienimmillä ponnistuksilla, velttoa luopumista siitä ankarasta ponnistuksesta, jota Wagnerin valtavat teokset vaativat. Häntä hieman hämmästytti tuo tasainen, yksinkertainen, kaino, ohut lausunta, vaikka se tuntuikin hänestä hieman yksitoikkoiselta; eikä hän saksalaisena pitänyt sitä todellisena. (Hänestä näet tuntui, että kuta enemmän se tavoitteli todellista, sitä paremmin siitä huomasi, kuinka huonosti ranskankieli soveltuu musiikkiin; se on liian loogillista ja hiottua, sillä on liian tarkat ääriviivat, se on sinänsä oma maailmansa, mutta ilmanpitävästi suljettu.) Siitä huolimatta oli yritys mieltäkiinnittävä, ja Christophe yhtyi mielellään tuohon taantumushenkeen, joka nousi vastustamaan Wagnerin taiteen korkealentoista hurjuutta. Ranskalainen säveltäjä näytti hillityn iroonisesti koettavan kuiskailla intohimoisia tunteita puoliääneen. Rakkautta ja kuolemaa ilman huutoja. Vain tuskin huomattava sävelviivan vavahdus, vain joku orkesteri-väritys, aivankuin pieni nytkähdys suupielissä, antoi aavistuksen siitä draamasta, joka sieluja järkytti. Tuntui siltä, kuin säveltäjä olisi peljännyt välitöntä avomielisyyttä. Hänellä oli nerokas maku, — paitsi eräinä hetkinä, joina Massenet, joka uinuu jokaisen ranskalaisen sydämessä, heräsi hänessä ja saattoi hänet lyyrilliseksi. Silloin havaitsi kuulija hiukset liian vaaleiksi, huulet liian punaisiksi, — kolmannen tasavallan porvarisnaisen, joka näytteli suurta rakkautta. Mutta ne hetket olivat poikkeuksellisia: pieniä höllennyksiä siinä pakonalaisuudessa, johon tekijä oli alistunut; teosta yleensä hallitsi hienostunut yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka ei ollut niinkään yksinkertaista, joka oli tahdon tuotetta, vanhan yhteiskunnan hienon hieno kukka. Christophe, tuo nuori barbaari, nautti siitä vain puoliksi. Varsinkin draaman runko, runoelma, harmitti häntä. Hän oli näkevinään vanhenevan pariisittaren, joka näytteli lasta ja antoi kertoa itselleen satuja haltioista. Se ei tosin ollut wagnerilaista ruikutusta, tunteellista ja kömpelöä, aivankuin paksu rheiniläis-tyttö. Mutta ranskalais-belgialainen ruikutus ei ollut sen kummempaa keimailuineen ja salonkilaverteluineen: — "kutrit", "pikku isä", "kyyhkyset", — ja kaikki tuo salamyhkäisyys maailmannaisten makuun. Pariisilaissielut ihailivat itseään tässä näytelmässä, joka imartelevan taulun tavoin näytti heille heidän raukean fatalisminsa, heidän budoarinirvanansa ja heidän pehmeän melankoliansa kuvan. Ei jälkeäkään tahdosta. Ainoakaan ei tiennyt, mitä tahtoi. Ainoakaan ei tiennyt, mitä teki.

— Se ei ole minun syyni! Se ei ole minun syyni!… vaikeroivat nämä suuret lapset. Koko viiden näytöksen ajan, jotka tapahtuivat ainaisessa hämärässä, — metsissä, luolissa, maanalaisissa holveissa, ruumishuoneissa, — lentää räpyttelivät nämä etelän lintuset vaivaloisesti sinne tänne. Pienet linturaukat! kauniit, lauhat ja hienot… Miten he pelkäsivät liian voimakasta valoa, raakoja liikkeitä, sanoja, intohimoja, elämää! Elämä ei ole hienostunut. Elämä ei käsittele hansikkailla…

Christophe kuuli kaukaa lähestyvien tykkien jyrinää, jotka ennen pitkää saapuivat murskaamaan tämän hivuneen sivistyksen, tämän pienen, riutuvan Kreikan.

Tämä melankoolinen ja ylpeä säälikö se lie kaikesta huolimatta herättänyt hänessä myötätuntoa tätä teosta kohtaan? Varmaa vain oli, että se kiinnitti hänen mieltään suuremmassa määrin, kuin hän olisi tahtonut tunnustaa. Vaikka hän teatterista poistuessaan yhä itsepintaisesti vastasi Sylvain Kohnille, että "se oli sangen hienoa, sangen hienoa, mutta että siitä puuttui Schwung'ia. (lentoa), ja ettei siinä ollut hänestä kylliksi musiikkia", varoi hän sekoittamasta _Pelléas'_ta muihin ranskalaisiin musiikkiteoksiin. Tuo usvan keskellä palava lamppu veti häntä puoleensa. Hän huomasi myöskin muita vireitä, eriskummaisia liekkejä, jotka loimuilivat sen ympärillä. Nämä virvaliekit herättivät hänessä uteliaisuutta: hän olisi tahtonut lähestyä niitä saadakseen tietää, miten ne paloivat; mutta niitä ei ollut helppo tavoittaa. Näitä vapaita säveltäjiä, joita Christophe ei ymmärtänyt ja joita olisi ollut sitä mieltäkiinnittävämpi tarkastella, oli vaikea lähestyä. Heillä ei näyttänyt olevan tuota suurta sympatian tarvetta, joka täytti Christophe'in. Yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta he näyttivät lukevan vähän, tietävän vähän, eikä heillä näyttänyt olevan sanottavasti tiedonhaluakaan. Melkein kaikki elivät syrjässä, toiset ulkopuolella Pariisia, toiset Pariisissa, mutta ehdoin tahdoin eristäytyneinä ja sulkeutuneina pieneen piiriin — ylpeydestä, arkuudesta, vastenmielisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Niin pieni kuin heidän lukunsa olikin, olivat he jakautuneet pieniin kilpaileviin ryhmiin, jotka eivät voineet sietää toisiaan. He loukkaantuivat äärettömän helposti, eivätkä he kärsineet ei vihollisiaan, ei kilpailijoitaan, eikä edes ystäviään, milloin nämä uskalsivat ihailla jotakin muuta säveltäjää kuin heitä tai milloin he rohkenivat ihailla heitä joko liian kylmästi, liian innostuneesti, liian arkisesti tai liian yltiöllisesti. Heitä oli miltei mahdoton tyydyttää. Jokainen heistä oli lopuksi antanut luottamuksen ja patentin jollekin arvostelijalle, joka mustasukkaisena vartioi epäjumalan jalkojen juurella. Siihen ei saanut kukaan muu kajota. — Jollei heitä ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, eivät hekään ymmärtäneet itseään sen paremmin. Puoluelaistensa ja oman mielipiteensä liehakoimina ja turmelemina he kadottivat pohjan oman taiteensa ja kykynsä arvioimiseen. Herttaiset mielikuvitustaiteilijat luulivat itseään reformaattoreiksi. Aleksandrialaiset taideniekat ryhtyivät kilpailemaan Wagnerin kanssa. He olivat melkein kaikki ylitarjoamisen uhreja. Joka päivä täytyi heidän hypätä korkeammalle entistään ja ennen kaikkea korkeammalle kuin heidän kilpailijansa. Nämä korkeushypyt Pegasuksen selkään eivät heille aina onnistuneet; eivätkä niistä olleet huvitettuja muut kuin jotkut ammattimiehet. He eivät välittäneet mitään yleisöstä, eikä yleisö välittänyt heistä. Heidän taiteellaan ei ollut yhteyttä ihmisten kanssa, se oli musiikkia, joka sai ravintonsa yksinomaan musiikista, ammatista. Christophe sai sen vaikutelman, että varsinkin juuri ranskalaiselle musiikille olisi ollut tarpeen etsiä tukea ulkopuolelta itseään. Tämä hontelo köynnöskasvi ei tullut toimeen ilman tukea: se ei tullut toimeen ilman kirjallisuutta. Sillä ei ollut itsessään kylliksi tarkoitusta elämälleen. Sen hengitys oli heikkoa, se oli vähäverinen ja heikkotahtoinen. Se oli kuin raukea nainen, joka odottaa miehen syleilyä. Mutta tätä hentovartaloista, kalpeata, yltä päältä jalokivillä koristettua bysanttilaista keisarinnaa ympäröi parvi eunukkeja: taidekeikareita, esteettejä ja arvostelijoita. Kansakunta ei ollut musikaalinen; ja koko tämä parikymmentä vuotta suurella melulla toitotettu ihastus Wagneriin, Beethoveniin tai Bachiin tai Debussy'hin ei ulottunut pientä kastia ulommaksi. Tämä lukematon määrä konsertteja, tämä kaikin mokomin paisutettu musiikkitulva ei vastannut mitään todellista yleisen maun kehityksessä. Se oli liiallinen muotirasitus, joka koski vain valiojoukkoa ja saattoi senkin keskuudessa sekasortoa aikaan. Vain kourallinen ihmisiä rakasti todella musiikkia, eivätkä ne suinkaan aina olleet niitä, jotka sillä eniten askartelivat: säveltäjiä ja arvostelijoita. Ranskassa on sangen vähän muusikoita, jotka todella rakastavat musiikkia!

Niin ajatteli Christophe, mutta ei tullut ajatelleeksi, että siten on asian laita kaikkialla, ettei Saksassakaan ole paljoa enempää todellisia muusikoita, ja ettei taiteessa suinkaan ole merkitystä sillä tuhantisella laumalla, joka ei siitä mitään ymmärrä, vaan sillä kourallisella, joka sitä rakastaa ja palvelee sitä ylevällä nöyryydellä. Oliko hän vielä nähnyt niitä Ranskassa? Luovia neroja ja arvostelijoita, — parhaimmat tekivät työtä hiljaisuudessa, etäällä melusta, kuten Franck oli tehnyt, kuten tekivät nykyajan lahjakkaimmat säveltäjät ja niin moni taiteilija, joka eli koko ikänsä varjossa tuottaakseen myöhemmin jollekin sanomalehtikirjailijalle kunnian hänen keksimisestään ja hänen ystävyydestään, — ja tuo tuntemattomien, työteliäitten oppineitten pieni armeija, joka kunnianhimoa vailla ja itsestään huolehtimatta kohotti jälleen kivi kiveltä Ranskan muinaista suuruutta, tai joka kansan musikaaliselle kasvatukselle omistautuneena valmisti Ranskan tulevaa suuruutta. Miten paljon olikaan siellä henkiä, joiden rikkaus, vapaus ja yleismaailmalliset harrastukset olisivat herättäneet Christophe'issa mielenkiintoa, jos hän olisi heidät tuntenut! Mutta hän oli tuskin vilaukselta nähnyt pari kolme heistä; eikä hän tuntenut heitä muuten kuin heidän ajatustensa karikatyyrien välityksellä. Hän näki vain heidän virheensä, joita taiteen alalla tavallisiksi käyneet apinat ja sanomalehdistön kauppamatkustajat kopioivat ja liioittelivat. Mikä häntä eniten tympäisi tässä musiikkirahvaassa, oli sen formalismi. Koskaan ei näiden miesten kesken ollut kysymys muusta kuin muodosta. Tunteesta, luonteesta, elämästä ei sanaakaan! Ei yhdelläkään heistä ollut aavistusta siitä, että jokainen todellinen muusikko elää erikoisessa sävelten maailmassa samoinkuin muut ihmiset näkyväisessä maailmassa, ja että heidän päivänsä vierivät ainaisina sävelaaltoina. Musiikkia on ilma, jota hän hengittää, taivas, joka kaartuu hänen yllään. Luonto heijastuu hänen sieluunsa musiikkina. Hänen sielunsakin on musiikkia; musiikkia kaikki, mitä hän rakastaa, vihaa, kärsii, pelkää, toivoo. Kun musikaalinen sielu rakastaa kaunista ruumista, näkee hän sen musiikin muodossa. Rakkaat silmät, jotka lumoavat hänet, eivät ole siniset, harmaat, eivätkä ruskeat: ne ovat musiikkia; hän tuntee ne nähdessään sävelten hyväilyn, ihanan akordin. Tämä sisäinen musiikki on tuhat kertaa rikkaampi sitä musiikkia, joka sitä ilmaisee, ja soitin on alhaisempi kuin se, joka sillä soittaa. Neroa mitataan elämän voimasta ja siitä, miten se pystyy loihtimaan sitä ilmi taiteen, tuon epätäydellisen soittimen avulla. — Mutta kuinka monella Ranskassa on sellaisesta aavistusta? Tälle kemistikansalle ei musiikki näytä olevan muuta kuin sävelten sommittelutaitoa. He luulevat aakkosia kirjaksi. Christophe kohautti olkapäitään kuullessaan heidän itsekylläisinä sanovan, että ymmärtääkseen taidetta täytyy tehdä abstraktsiooni ihmisestä. He olivat hyvin tyytyväisiä tähän paradoksiin, sillä he luulivat siten osoittavansa musikaalisuuttaan. Niin oli laita Goujart'inkin, tuon hölmön, joka ei ollut koskaan voinut käsittää, miten saattoi tarkalleen muistaa jonkun sävellyssivun — (hän oli koettanut saada Christophe'in selittämään tätä salaperäistä asiaa) — ja joka tahtoi saada hänet vakuutetuksi siitä, että Beethovenin sielunsuuruudella ja Wagnerin sensualismilla ei ollut sen suurempaa osaa heidän musiikissaan kuin jonkun maalarin mallilla muotokuvissa.

— Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä, ettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa kuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!… Ettekö lainkaan aavista, että täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen kauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen musiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa… Mies parka!… Ammattiko yksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä kai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?… Mies parka!… Te olette niiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja sanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään ymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin… Mies parka!… Mies parka!… Riivatun hölmö!

Mutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan kaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin ja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin keskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut kyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe ajatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi aika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää kirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle musiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan vuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle… Elämä! Koko elämä! Kaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa syleilyynsä totuus, — kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka puree sitä, joka häntä suutelee!

Kyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä harmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään ainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.

Hän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat tislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän pakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista ympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.

Christophe, — kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, — tutustui aluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen kirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä pariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä, luki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden sanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki hirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät useita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan tyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä varsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen isästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä makasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen veljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta, jotka makasivat yhdessä. Viidentenä… Viidentenä hän heitti lehden inholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille:

— Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?

Sylvain Kohn nauroi ja sanoi:

— Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:

— Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:

— Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.

Hän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta "Taide ja moraali", jossa tultiin siihen tulokseen, että "rakkaus pyhittää kaiken", että "aistillisuus on taiteen kiihotin", ettei "taide voinut olla moraaliton", että "moraali oli jesuiittalaisen kasvatuksen keksintö", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli "halun valtava voima". — Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä erään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja. Useat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden suurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija, porvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle sangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista. Lyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa uutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa, Bysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta vuosisataa… se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen kokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat olivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä tutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt, että näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa oli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut muista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa arkaistisia ruokottomuuksia.

Mutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten taiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa oikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille sopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten tapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat. He munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa tekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat, vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen niistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä säädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja siitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi aina tarjota yli entisen määrän, — tarjota yli toisten, yli omansa; — ja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa näytelmää.

Christophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia vaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut sen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa voinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä hopeapenningistä…

— Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?

— Ei sekään.

— Se ei ole inhimillistä.

— Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla mies… Inhimillinen!… Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista inhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!… Ei voi rakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta Herraa!…

… Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt saksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut aavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti levittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille kaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset ennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi helposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla tapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön kauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki vieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä hyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat. Hän ajatteli iroonisesti: "Jokaisella kansalla on omat tapansa", ja hänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia, että Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus. Niinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä mätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen taiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.

Christophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen teki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se vähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa käsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti "olennaisten huvitusten mauksi". Mutta kauneimmat ja parhaimmat niistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia, jotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota; ne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he eivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut niistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän ja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen piirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet olivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei taidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen ranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe tiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi keskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in kirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen, että olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta dilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta joskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä pieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in kasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi Barrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin osaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi hienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin epämääräinen suru. — Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman virtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi siitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.

Näiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi odor di femina. Senaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. — Hyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä kuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun syvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää; useimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat kirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat itseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää olleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa pieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen sadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina teennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja hyville parfymeille, — liiaksi hyville parfymeille, — ja myöskin keskinkertaisille, — ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja imelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe ajatteli Goethen tavoin: "Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin paljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan! Siitä en pidä!" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä epäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä olennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä tyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta, tätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia kuorma-ajureita.

Christophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi arvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli mahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun keskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden taustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset viivat, — niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon elämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai nuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia, jotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta ei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle hallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi ollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen onnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka tuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet, naiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se raivosi kulkutautina.

Christophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain Kohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin hän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet täydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut kirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää, edustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan mielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan oma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta. Sillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija. Se oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen teoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei kuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan ruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä teattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista esityksistä, — satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja jotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä ja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia. Neljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo palveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen miljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella esittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän virnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja sanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli erikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat sekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden pariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten, jotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset apinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän pääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän kuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.

Mutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin kirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen suosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen kuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki. Hänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.

Nautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa hyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta nautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta, ruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä miehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja hapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, — tuota "miehistä suorasukaisuutta", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli yhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen koiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen voimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon aviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, — (kunhan vain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), — tuota mässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille irstailun luonteen: — gallialaista lajia.

Toinen koulu oli modern-style'iä. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta myös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet kristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon tavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin tunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat kieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin. Riisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta persoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä ja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua, eräänlaista olla podrida'a [eräs espanjalainen liharuokalaji. S. m.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin teatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja tunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää ylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän taiteellaan oli siten erikoinen tuoksu sui generis, joka lemusi hyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he nimittivät sitä amoralismiksi.

Muuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko. Heidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman. Tätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia makupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna hänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär kertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti; kunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi sovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja käännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko oman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen muista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan kertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi niistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka ryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän kauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet olivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki tapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, — ainoa seikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille ylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten maalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten naisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju ja seralji-suitsutuksen tuoksu.

Tyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman sotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli pedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja törkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden sekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat iroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan luontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin kätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan kirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista ja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se riitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta likinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen konttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla, nähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli erikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin sitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta: kourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka kiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin kunniattomista naikkosista.

Joskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea luonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä ties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun sanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin omituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin pariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien ummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt, päihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei kouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; — Simson — joka vuosisadat oli istunut varjossa — nousee äkisti leijonan tavoin ja ravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja hänen vihollisensa päälle.

Christophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:

— Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan jotakin muuta.

— Mitä? kysyi Sylvain Kohn.

— Ranskaa.

— Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.

— Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.

— Niin Ranska, niinkuin Saksakin.

— Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi kahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.

— Ei mitään parempaa.

— On muutakin, intti Christophe.

— Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja teattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan teidät sinne viedä.

Hän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.

Sinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli juriidista kysymystä.

Heti ensi sanoista alkaen oli Christophe ymmällä siitä, missä maailman kolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin muhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen tavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he tuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin nikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar, joka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin, näytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja hymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä syvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin ja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli mustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi kurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli kirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja, byrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan odottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka kuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma, näytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita. Arkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä rohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.

Sankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa hänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen miehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero tässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon kannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin, että ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen vaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän häpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa ja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta sankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa olla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä olevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin puhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin olisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten kanssa. — Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit, nämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa, jollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa maaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle kauneutta, miltei hyvettä.

Yleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo loppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se nauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden tuli naurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi ajoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna, milloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät vanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.

— Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti
Christophe lähdettäessä teatterista.

— Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte nähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.

— Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on kaunopuheisuutta!

— Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.

— Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En voi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?

Sylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.

Ranskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä oli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri on runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: Sicut amori lupanar [Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.

Christophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi, jotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin Kristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; — ystäviä, jotka pettivät ystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; — ylistetyn kolminaisuuden sotkuja; — sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut eurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta; kuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut heidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he enää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe näki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli joutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa; velvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja ja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti velvollisuuden. — Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan eronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen. Sana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti kaupan.

Taiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun onnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen moraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö kaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen taju saivat ravintonsa. — Täytyy muuten tunnustaa, että se oli irstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa. Se olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai pahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä pilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu sointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien, vastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys, kuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he esittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja, pelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän sen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei pelottaisi pientä lastakaan. — (Apostoli oli vakuutettu siitä, että hän lausui kohteliaisuuden.) — Heidän taiteessaan ei milloinkaan tuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin, — ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi ja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, — he kammosivat "ennen sanottua". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa päinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen: valittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan niiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen vaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen hyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa kuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan pätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin pikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman tyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.

He leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei runollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He luonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:

Suurenmoinen sielu tärkeint' on, kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon, näkö valtava, liikuttava, loistavainen, sydän väräjöivä, katse unelmainen.

Tällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen, näiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja pahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman tyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka näyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa vastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan ja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan joukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt, jotka olivat autioittaneet maailmaa: — ja tämän kaiken he tekivät näyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä marionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui oikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän oli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, — tai Henrik IV:ttä, joka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa oli kylmentynyt häntä kohtaan.

Siten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja sellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. Grand-Cyrus'n aikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen gascognelaisten, — Scudéry'n ja La Calprenède'in, — ikuista rotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden, joka on todellisen sankaruuden vihollinen. — Christophe havaitsi hämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin sukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.

Kaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut muotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana Bossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat kirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä Theresasta. Bodinière'issä näyteltiin Ristinpolkua, Ambigu'ssä Jeesus-lasta, Porte-Saint-Martin'issä Kärsimys-näytelmää, Odéon'issa Jeesusta, Jardin d'Acclimation'issa Kristusta. Joku mainio jutustaja, — hekumallisen rakkauden runoilija, — esitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden maailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus ja Maria Magdaleena: — "Mikä on totuus?" ja pyhä tyhmä neitsyt. — Ja heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin tunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.

Christophe sanoi:

— Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä tukehdun. Lähtekäämme.

Oli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka pysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella, samoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman pöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta ei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen sisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle jäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, — joka on niitä ranskalaisen taiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua, siksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui hänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä keimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua, henkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia kuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien karikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian ja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua, puhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää vai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen mielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet väitteet, joita Cinnan puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli aivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.

Hän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä kuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka häntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen: hän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan ranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina. Hänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan kuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat piirteet: — (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa). — Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään toisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta Christophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän ei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä tarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret esi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei enää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka vimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon asioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin psykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa sydäntään.

Kaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet klassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin Tartuffe'iä ja Phèdre'aa… He eivät väsyneet kuulemaan samoja näytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina samoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo lapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään muussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut. Muu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan lahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja jotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu Ranskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan näytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria, ei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen Kreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, — (kuten kaikki Euroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta saattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi koulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli Kuningas Lear'ia porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile Augier'n komediaa; toinen teki Hamletista, oopperan loisto-aarioineen ja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut mieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli itsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare tuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.

Oli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia teatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas ala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella. Olipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla iskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat neulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät uskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki, klassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän vakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun saakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään näppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista, — pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän teatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen anarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.

Pariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen esittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia. Ei ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja itsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, "ikuisesti eilinen": se vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä, valtioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli kirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen hidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone. Joukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen uutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset ainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät muuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista väriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen hinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta; ja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi nurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja vaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan kuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki. Toiset kääriytyivät akateemiseen credoon, toiset kumoukselliseen uskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.

Herättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti Sylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin, jotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. — Siellä sai nähdä murhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja vatsojen halkomisia, — kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja tyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta. Sillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, — samoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa suojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla lörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. — Mutta Christophe kieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui tähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi askeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä hellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.

Kuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla. Christophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti alusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus ei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, — kaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan rakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen suurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet mitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri taiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi pikemmin:

— Oletko terve?

Olla terve, se oli tärkeintä. "Jos runoilija on sairas, alottakoon tekemällä itsensä terveeksi", kuten Goethe sanoi. "Terveeksi tultuaan hän vasta kirjoittakoon".

Pariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä oli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja hankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt joissakin heidän taiteensa piirteissä: — nautinnonhimossa, ajatuksen hillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi kaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla — olivat, asianhaarain mukaan, — terveitä tai sairaita; niissä ei ollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä voimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät, se oli heissä itsessään. — Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin rakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen kotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan seikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja jotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne olivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten suussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti yltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan estetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle leikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän vakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen elämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki hedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus arvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava taide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, — kaunis muoto todellakin, kauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi hävittämättömänä, — teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli tyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka osasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka olivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja, soinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat tyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja järkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä ilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen, jonka Eurooppa havaitsi — ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon laskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon hienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin! He eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He nauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran rauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo ei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he tahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin loukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta etsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon pappeina.

— Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me harrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä ei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien tavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me rakastamme kauneutta.

— Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa anteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli laita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina idealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi uskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan itsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla Taide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, — milloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen Velvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden löytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!… Se on suurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa elämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota sen kera kirkkaaseen avaruuteen!… Siihen tarvitaan kotkan kynnet, laajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka löydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja kirkuen… Taide taiteen vuoksi!… Onnettomat! Taide ei ole halpaa ruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin, ja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan taistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on kesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar, täytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita: se on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten ne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan, teette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te viljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa, sen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua ihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon, kaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te johdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin, mutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. — No niin, minä sanon: Missä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta rehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita, että silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole näkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa:

— Se on vaarallista, sen myönnän: siinä on myrkkyä; mutta se osoittaa erinomaista kykyä!

Aivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:

— Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!

Christophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki. Puutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää tahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.

Christophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata nähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka muodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa yhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi toisten huoleksi elämän tarkastelun, — joka tuntee välittäjien kautta. Sitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin silmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä toisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä. Tämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei heijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo museopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien ylöspäin kääntyneet kasvot.

Oli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton auktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei pitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina intelligentteinä taiteilijoina: — (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet sopivan yhteen). — Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti lisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin moni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei heitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään. Rohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen tapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä kaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille kunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli opettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa vakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä sitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: "joilla aina on huulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei". Koko ranskalainen parahisto oli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous ja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää teoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas tai typerä. Sanottiin:

— Saattaa olla… Onhan mahdollista… En tiedä… Pesen käteni.

Jos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:

— Roskaa.

Sanottiin:

— Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa. Meidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi ei teidän tule sanoa: "Roskaa", vaan: "Minusta näyttää… Minusta tuntuu, että se on roskaa… Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla, että se on mestariteos. Kukapa tietää?"

Ei ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen tyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut oman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:

Palvelijoiden velvollisuudeksi.

— Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu.
Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.

Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön
palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!

Täytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet valtiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja he olivat. — Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan siivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat järjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja jättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: — yleiselle kansan äänestykselle.

Itse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä porvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet taisteluun — tosin vielä perin heikosti — yleisen puhdistuksen hyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa hän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun sattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä epätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he olivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan suun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki! Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen yleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että taiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön määrätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto — katsojain lukumäärä ja tulojen numerot — hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista ajattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että taideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina; ja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis tunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön silmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö puolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli ajatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet toistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.

Ja kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen. Anarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin hyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina eteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden tiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene ilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta kukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat olisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he saisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa kohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat hourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. — Ensiksikin elävät kaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää huomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki toisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa: ei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä kaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi siihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin epäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita se saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä siis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi vastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan, paljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta, yksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat tottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? — Christophe saattoi kuulla arvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:

— Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!

Ja seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta, Shakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut heidän päittensä yllä.

— Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe Sylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren kriitikon, jonkun Lessingin, jonkun…

— Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.

— Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.

— Jos meillä olisi Boileau, sanoi Sylvain Kohn, ei häntä kuultaisi.

— Jollei häntä kuultaisi, ei hän olisikaan Boileau, vastasi Christophe. Minä vastaan siitä, että jos sanoisin teille suoraan silkan totuuden, niin taitamaton kuin olenkin, kuuntelisitte te sitä ja pitäisitte sen hyvänänne.

— Poika parka! nauroi Kohn pilkallisesti.

Muuta hän ei sanonut

Hän näytti niin varmalta ja niin tyytyväiseltä tähän yleiseen velttouteen, että Christophe sai äkkiä sen vaikutelman katsellessaan häntä, että tämä mies oli sata kertaa enemmän muukalainen Ranskassa kuin hän itse, ja hänen sydäntään kouristi.

— Se ei ole mahdollista, sanoi hän taaskin kuten sinä iltana, jolloin hän tympäistynä oli lähtenyt bulevarditeatterista. On muutakin.

— Mitä muuta sitten tahdotte? kysyi Kohn.

Christophe vastasi itsepintaisena:

— Ranskaa!

— Ranskaa, se olemme me, sanoi Sylvain Kohn nauraa hohottaen.

Christophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja kertasi jälleen:

— On muutakin.

— No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä makeammin.

Christophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.