KIRJAILIJAN KESKUSTELU VARJONSA KANSSA.
Minä. Varmaankin olet lyönyt vetoa, Christophe? Olet ottanut rikkoaksesi välini koko maailman kanssa?
Christophe Älä sitä ihmettele. Tiesithän alusta alkaen, mihin sinut johdin.
Minä. Sinä arvostelet liian paljon asioita. Sinä ärsytät vihamiehesi ja saatat ystäväsi ymmälle. Kun säädyllisessä talossa sattuu joku kommellus, on sopimatonta siitä puhua.
Christophe. Mitäpä tehdä? Minulla ei ole makua.
Minä. Tiedän sen: olet moukka. Onneton kömpelyys! He pitävät sinua kaikkien vihollisena. Omassa maassasi olet jo hankkinut itsellesi saksalais-vastaisen nimen. Minun maassani saat ranskalais-vastaisen, tai — mikä vaarallisempaa — juutalais-vastaisen nimen. Ole varovainen. Älä puhu juutalaisista…
He ovat tehneet sinulle niin paljon hyvää, ettei sinun tule puhua heistä pahaa…
Christophe. Miksi en sanoisi heistä kaikkea hyvää ja kaikkea pahaa, mitä heistä ajattelen?
Minä. Varsinkin puhut heistä pahaa.
Christophe. Hyvä tulee myöhemmin. Pitäisikö heitä säästää enemmän kuin kristityitä? Jos annan heille hyvällä mitalla, annan siksi, että se maksaa vaivan. Minun pitäisi antaa heille kunniasija, koska he ovat sen vallanneet meidän Läntemme etunenässä, jossa valo sammuu, ja koska eräät heistä uhkaavat kuolemalla meidän sivistystämme. Mutta tiedän myöskin, että toiset heistä ovat meidän rikkautemme toiminnan ja ajatuksen alalla. Tiedän kyllä, että heidän rodussaan on vielä suuruutta. Tiedän heidän kiintymyksensä voiman, heidän ylpeän epäitsekkyytensä, heidän rakkautensa ja paremman toivonsa, heidän herpoumattoman tarmonsa, tuhansien heikäläisten sitkeän ja huomaamattoman työn. Tiedän, että heissä on jumala. Ja sentähden olen vihoissani niille, jotka ovat siitä luopuneet, niille, jotka alentavan menestyksen ja halvan onnen vuoksi pettävät kansansa tarkoitusperän. Taistelu heitä vastaan on heidän kansansa asian puoltamista, samoinkuin hyökätessäni turmeltuneita ranskalaisia vastaan puolustan Ranskaa.
Minä. Poikani, sinä sekaannut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. Muista Sganarelle'in vaimoa, joka halusi selkäsaunaa. "Kahden kauppa…" Israelin asiat eivät ole meidän. Ja mitä Ranskan asioihin tulee, on Ranska Martine'in kaltainen, se antaa piestä itseään; mutta se ei salli siitä kenenkään hiiskuvan.
Christophe. Heille täytyy kuitenkin sanoa totuus, ja sitä suuremmalla syyllä, kun sitä rakastaa. Kuka sen sanoisi, jollen minä? — Et ainakaan sinä. Teitä sitoo kaikkia toisiinne seurapiirien suhteet, hienotunteisuus, arkailu. Minua ei sido mikään, minä en ole teidän maailmastanne. Minä en ole koskaan ollut osallisena teidän nurkkakuntiinne enkä riitoihinne. Minun ei tarvitse yhtyä yhteen nuottiin teidän kanssanne, eikä ottaa osaa teidän vaitioloonne.
Minä. Sinä olet muukalainen.
Christophe. Niin, sanotaanhan, eikö totta? ettei saksalaisella muusikolla ole oikeutta teitä tuomita ja ettei hän ymmärrä teitä. — Hyvä, ehkä erehdyn. Mutta ainakin sanon teille, mitä teistä ajattelevat eräät suuret ulkomaalaiset, jotka sinä tunnet yhtä hyvin kuin minäkin, — suurimmat meidän kuolleitten ystäviemme ja elävien joukossa, — Jos he erehtyvätkin, maksaa kuitenkin vaivan tuntea heidän ajatuksensa, ja siitä saattaa olla teille hyötyä. Se on teille suuremman arvoista kuin uskottelunne, että koko maailma teitä ihailee, tai itseihailunne, — tai — vuoron perään — itseparjauksenne. On aivan hyödytöntä huutaa aika ajoin, kuten teillä on tapana, että te olette maailman suurin kansa, — ja sitte, että latinalaisten kansojen rappeutuminen on auttamaton, — että kaikki suuret ajatukset tulevat Ranskasta, — ja sitte, että te ette pysty kunnolla muuhun kuin Euroopan huvittamiseen. Teidän ei tule sulkea silmiänne siltä taudilta, joka teitä jäytää, eikä lannistua, vaan päinvastoin innostua siitä tunnosta, että on ryhdyttävä taisteluun rotunne elämän ja kunnian puolesta. Ken on saanut tuntea tämän rodun sitkeähenkisyyttä, rodun, joka ei tahdo kuolla, hän voi ja hänen täytyy rohkeasti paljastaa sen viat ja heikkoudet, taistellakseen niitä vastaan, — taistellakseen varsinkin niitä vastaan, jotka käyttävät niitä hyödykseen ja elävät niistä.
Minä. Älä kajoa Ranskaan, älä edes sitä puolustaaksesi. Älä tee levottomaksi tuota kelpo väkeä.
Christophe. Kelpo väkeä, — epäilemättä, — kelpo väkeä, jonka on paha mieli siitä, ettei havaita kaiken olevan erinomaisessa kunnossa, että heille näytetään niin paljon surullista ja rumaa! Heitä itseänsäkin on käytetty hyväksi; mutta sitä he eivät tahdo tunnustaa. He ovat niin huolissaan havaitessaan muissa virheitä, että ovat mieluummin uhreja. He tahtovat, että heille vähintään kerran päivässä toistetaan, että kaikki on mitä parhaiten parhaimman kansakunnan keskuudessa, ja että
"… sinä, Ranska, ain' olet ensimäinen…"
Minkä jälkeen tuo kelpo väki rauhoittuneena antautui unen valtoihin, — ja muut ryhtyivät liiketoimiin… Hyvää ja oivallista väkeä! Olen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sitä heille yhä lisää. Pyydän heiltä anteeksi… Mutta jolleivät he tahdo, että heitä auttaa niitä vastaan, jotka heitä sortavat, ajatelkoot ainakin, että toisia sorretaan niinkuin heitäkin, eivätkä he omaa näiden resignatsioonia ja heidän illusiooninsa voimaa, — toisia, jotka juuri tämä resignatsiooni ja tämä illusioonin voima jättää sortajien käsiin. Miten he kärsivätkään, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemme kärsineet! Ja niin moni muu meidän kerallamme, kun me näimme joka päivä ilmakehän käyvän yhä raskaammaksi ja kerääntymistään kerääntyvän turmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia, jotka heittäytyvät tyhjyyden henkäykseen, tyytyväisinä nauraen… Me olimme siellä, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskin hengittäen. Ah! me olemme viettäneet ankaria vuosia yhdessä. Meidän mestarimme eivät epäile niitä tuskia, joiden kautta meidän nuoruutemme on taistellen käynyt heidän varjossaan!… Me olemme säilyneet. Me olemme pelastuneet… Emmekö pelastaisi muita! Mekö jättäisimme heidät vuorostaan samoihin kärsimyksiin, ojentamatta heille kättä! Ei, heidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. Meitä on tuhansia Ranskassa, jotka ajattelemme sitä, minä minä puhun ääneen. Tiedän puhuvani heidän puolestaan. Pian tulen puhumaan heistä. Tahdon niin pian kuin suinkin näyttää todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syvän Ranskan: — juutalaisia, kristityitä, vapaita henkiä, kaikenuskoisia, kaikenverisiä. — Mutta päästäkseen sen luokse täytyy ensin raivata tie niiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunis vanki yltään apatiansa ja kaatakoon vankilansa seinät! Hän ei tunne voimaansa eikä vastustajiensa keskinkertaisuutta.
Minä. Olet oikeassa, rakkaani. Mutta mitä tehnetkin, varo vihaamasta.
Christophe. En tunne mitään vihaa. Ajatellessani kaikkein ilkeimpiäkin ihmisiä, tiedän hyvin, että he ovat ihmisiä, jotka kärsivät niinkuin mekin, ja jotka kerran kuolevat. Mutta minun tulee taistella heitä vastaan.
Minä. Taistella, se on tehdä pahaa, vaikka tarkoittaisikin hyvää. Vastaako sitä tuskaa, minkä saattaa tuottaa yhdelle ainoalle elävälle olennolle, se hyvä, minkä vakuuttaa tekevänsä kauniille epäjumalilleen: "taiteelle" — tai "ihmisyydelle"?
Christophe. Jos niin ajattelet, hylkää taide ja hylkää myöskin minut.
Minä. Ei, älä luovu minusta! Mitä minusta tulee ilman sinua? — Mutta koska tulee rauha?
Christophe. Kun olet sen voittanut! Kohta… kohta… Katsokaa, päittemme yllä liitää jo kevään pääskynen.
Minä.
Nyt tullut on jo kera viestin kesän pääsky kaunis Pohjaan päin, ma sen näin…
Christophe. Älä haaveile, anna minulle kätesi, tule,
Minä. Minun on kai pakko seurata sinua, varjoni.
Christophe. Kumpi meistä kahdesta on toisensa varjo?
Minä. Miten suureksi olet tullut. Enhän tunne sinua enää.
Christophe. Aurinko on laskemassa.
Minä. Rakastin sinua enemmän lapsena.
Christophe. Lähtekäämme! meillä ei ole enää kuin muutamia tunteja päivästä jäljellä.
Romain Rolland.
Maaliskuulla 1908.