Mahatma Gandhi

by Romain Rolland

III

Vuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä on ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta pannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa uskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64] Ja joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen arvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan kieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen valtiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.

Hän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako? Siveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata (etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua syvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä kuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä melskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen käsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta, vapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi tästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani suurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen vilpittömyydelleen.

* * * * *

Vaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet pienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti satoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää oma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen tehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden irtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja hurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä hämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?

Seikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara. Ei mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa hänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus profeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän ollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen enempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä! Hänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän on ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset… Ei, älköön häntä kutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on pyhimys.)

»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä… Rukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan olla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista Jumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle ihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä… Minä pyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden palvelija (a humble servant of India and humanity…) Minulla ei ole mitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian kunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata totuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin vanhoihin totuuksiin.»

Itsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä tunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen niin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta» -aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän asian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta »pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän kieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä hänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun patriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja inhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille kuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa elämänsuunnitelmassani… Patriootti on isänmaansa ystävä sitä vähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.

Mutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä tulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon kansa siitä hyötyy heidän välityksellään?

* * * * *

Kun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa Euroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten muutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan, se ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen lähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiin Modern Review'ssa.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren hengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat toisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on kreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella puolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden hiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä, joka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.

Tagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut siitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta Mahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta lähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä myönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on kaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen taistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä kapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja vastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin… Tagore kirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset Gandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon jumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo suhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta paluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa. Vieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921, Totuuden vaatimus, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien katkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on kirjoitettu.

Omasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja koettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä on työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät koettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia puheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta hänen on Tagorea kiittäminen.[66]

Mutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui. Kesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva ylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman jälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen ryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla poliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.

»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan hetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen, teen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät kuin käärme kiemuroihinsa… Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»

Mutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti syyskuun 7 p:nä 1920:

»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja jota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on meille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin kallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan ja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon, maallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä kuolleille….

Henkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden kannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista muuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]

»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset, Khilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus olivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia heikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi tahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi mahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa, haaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä paljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan hengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun 2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä vastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, — »pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on hänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta, elämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas buddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi vastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin hyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen sana on kielteinen. Ja Brahman määrittelevät Upanišadien tekijät seuraavasti: Neti (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa: »Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.

»Ennen kylvämistä on kitkettävä… temmattava pois paha.»

Mutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä sopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen ilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat toiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia:

»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan kiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on olemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani välttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni sumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten parissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen minä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia rytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken virta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat kadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee: sillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä? Eikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja planeetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää aikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan ja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen ja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa lastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa liepeeseen tarttuen… Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa työnnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka minua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voi sitarini siepata sen melodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on valitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut kaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta »pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen, kasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään. Ja minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne kanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta, että he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne, palatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan iva ja epäsuosio!»[68]

Täten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää siltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija jättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen luomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä hän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään juuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä hetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri pyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen yliopiston Santiniketaniin.

»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen Idän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois yhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»

»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja henkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»

Se loukkasi hänen rikasta, maailman kaikkien kulttuurien ravitsemaa älyään.

»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun… Ihmisen ääretön personallisuus (kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien suurenmoisessa sopusoinnussa… Rukoilen aina, että Intia edustaisi maailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja jakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole saavutettavissa kieltämisen tietä… Nykyinen pyrkimys viedä meidän henkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe… Nykyaikaa on mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että Lännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä. Meidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia… On epäilemättä epäkohta, ettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme kanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme oikean paikan… Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen sen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden rohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä vajavaisuutta… Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään kansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai hävittävä yhdessä.»[69]

Kuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä, ei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka tämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen natsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän pelkää tämän hengen barbarian tuloa:

»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle kasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle… Muistan, että Swadeši-liikkeen[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli minua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että käskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua heti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen äiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»

Juuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen kuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä harrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä henkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen ystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät sopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä Santiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta. Hän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. — Gandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan kirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään yhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että se on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt törkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:

»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani tukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa vapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni valloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka pienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen, uskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»

Nämä ovat jaloja sanoja. Mutta ne eivät tee tyhjäksi Tagoren huolestumista. Hän ei epäile Gandhia. Mutta hän pelkää gandhilaisia. Ja heti laivasta Intian mantereelle astuttuaan elokuussa 1921 häntä tukahduttaa heidän sokean uskonsa johtajan todistuksiin. Hän näkee henkisen despotismin uhkaavan, ja Modern Review'ssaan hän julkaisee lokakuun 1 p:nä todellisen manifestin: Totuuden vaatimuksen, joka nousee tätä orjahenkisyyttä vastaan. Vastalause on sitä vaikuttavampi, koska sen edellä on loistava kunnioituksenosoitus Mahatman olemukselle. Tagore, muistellen Intian vapausliikkeen alkua v. 1907—1908, sanoo, että Intian poliittisten johtajain yleiskuva oli pysynyt myöntyväisenä; se haltioitui Burken, Gladstonen, Mazzinin, Garibaldin varjoista ja osoittautui kykenemättömäksi syrjäyttämään englantia puhuvaa ylhäisöä.

»Silloin tuli Mahatma Gandhi. Hän on pysytellyt tuhansien osattomain olkikattomökin kynnyksellä, puettuna kuten he. Hän on puhunut heille heidän omalla kielellään. Siinä vihdoinkin kuultiin totuus, eikä mitään kirjoista opittua. Niinikään hänelle annettu nimitys, Mahatma, on hänen oikea nimensä. Kuka muu on tuntenut kaikki Intian ihmiset omaksi lihakseen ja verekseen? Kosketuksesta totuuden kanssa sielun sorretut voimat elpyivät. Heti kun todellinen Rakkaus oli Intian ovella, ovi aukeni selälleen. Kaikki epäily haihtui. Totuus herätti totuuden… Kunnia Mahatmalle, joka on tehnyt näkyväksi totuuden voiman!… Samaten kuin Buddhan kuuluttaessa kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa säälin totuutta, jonka hän oli saavuttanut itsekasvatuksensa hedelmänä, Intia heräsi miehuutensa kukkaan; sen voima levisi tieteisiin, taiteisiin ja rikkauksiin; se on tulvinut tuolle puolen valtamerien ja erämaiden… Ei yksikään kaupallinen tai sotilaallinen toimenpide ole koskaan päässyt samoihin tuloksiin… Rakkaus yksin on tosi. Kun se antaa vapauden, se asettaa sen sisimpäämme.»

Mutta tämä jumaloiminen keskeytyy äkkiä. Sitä seuraa pettymys.

»Muutamia nuotteja tästä Intian ihmeellisen heräämisen musiikista on liitänyt luokseni merten halki… Odotellen saavani hengittää uuden vapauden virvoittavaa ilmaa palasin iloa täynnä. Mutta se, minkä palattuani löysin, masensi minut. Painostava ilmakehä vaappui maan yllä. En tiedä, mikä ulkonainen puristus näytti pakottavan jokaista ja kaikkia puhumaan samaan äänilajiin ja heittäytymään saman muulin vedettäväksi. Kaikkialla kuului, että äly ja kulttuuri oli pantava lukon taa, oli tarpeen enää vain tarttua kiinni sokeaan tottelevaisuuteen. On niin helppoa kahlita ulkonaisen vapauden nimessä ihmisen sisäinen vapaus!»

Tunnemmehan tämän tuskan ja tämän vastaanpanon. Ne ovat kaikkien aikojen tuttuja. Katoavan antiikkisen maailman viimeiset vapaat henget ovat samoin vastaanottaneet tulevan kristityn maailman. Me tunnemme itsessämme nousevan tämän vastarinnan inhimillisiä luoteita ja vuoksia vastaan, joita nostattaa tähän aikaan yhteiskunnallisen ja kansallisen uskon sokea virta. Se on vapaan sielun ikuista kapinaa uskonaikakausia vastaan, jotka se itse on esiin manannut: sillä usko — kouralliselle valituita ääretön vapaus — on sitä ihastuksella tervehtiville kansoille yksi orjuutus lisää.

Mutta Tagoren soimaus kantaa kansanjoukkojen kiihkoilun tuolle puolen. Tottelevaisuuden humaltamien ihmisjoukkojen yläpuolella hän saavuttaa Mahatman. Miten suuri Gandhi lieneekään, eikö hänen auktoriteettinsa mene yli yhden miehen voimien? — Sellaista kuin Intian asiaa ei voida antaa yhden johtajan käsiin. Mahatma on totuuden ja rakkauden Mestari. Ja tosiaankin: »kultainen johtosauva», joka voi herättää maamme totuuteen ja rakkauteen, ei ole niitä esineitä, joita voitaisiin teetättää lähimmällä kultasepällä… Mutta Swarâjin (Home Rule) rakentamisen tieto ja taito ei ole pieni asia. Sen polut ovat vaikeat ja aikaa vaativat. Sellaiseen työhön ovat into ja hartaus välttämättömät, mutta vielä enemmän tutkiminen ja tuumiskelu. Sitä varten tulee taloustieteilijän miettiä, työmiehen työskennellä, opettajan opettaa, valtiomiehen harkita. Sanalla sanoen maan siveellisen voiman tulee harjaantua kaikkiin suuntiin. On säilytettävä kaikkialla tutkimuksen henki koskemattomana ja esteettömänä. Ei saa antaa tietoisen tai tiedottoman puristuksen tehdä älyä araksi.»

Tagore vetoaa siis Intian kaikkien vapaiden voimien yhteistoimintaan.

»Meidän vanhoissa metsissämme asuvat gurut (viisaat) lähettivät moninaisten näkemystensä viisastuttamina vetoomuksen kaikille totuuden etsijöille… Miksei meidän gurumme, joka haluaa meitä opastaa toiminnan teillä, tee samanlaista vetoomusta?»

Mutta guru Gandhi on tehnyt tämän ainoan vetoomisen jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti: »Kehrätkää ja kutokaa!»

»Onko tämä uuden aikakauden vetoomusta uuteen luomiseen? Jos suuret koneet ovat vaara Lännen hengelle, eivätkö pienet koneet ole meille vielä pahempi vaara?»

Ei riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään, niiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian herääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka sulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.» Ja Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa, haltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut, niiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä natsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen, — maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, — cives totius orbis, — jotka hän laskee Sannyasinein joukkoon,»[72] niiden, jotka sielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden…»

»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa, palaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaan Swarâjin rakentamista vihan perusteille!… Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen päivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen siipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa purkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt kutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!… Ensimmäinen velvollisuutemme aamuruskossa on muistaa Sitä, joka on Yksi, jolla ei ole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää sikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja joka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden omaksua oikea ymmärtämystä.»[73]

Tämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut, tämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen. Ja ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu ehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa vastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi eräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää ikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa välitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi mitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa (tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen osattomien kanssa), on helppo vastata.

Hän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä jalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun 13 p:nä Young Indiassa ja on pateettinen. Gandhi kiittää suurta vahtimiestä[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä vaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen välttämättömyydestä:

»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys on usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan. Raakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»

Tagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen ulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden, velttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia oikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo, ollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa on päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja uutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy kauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän laulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa saavin sammuttaakseen tulipalon…»

»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa luvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä… Intia on kuin talo tulessa. Intia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi ravintoa. Khulna kuolee nälkään… Ceded Districteissä on neljäs nälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää… Intia uupuu päivä päivältä yhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme tätä käsitä, se kukistuu… Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle uskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa. Jumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on sanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät… Ajatelkaamme miljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä, jotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä. Nälkä se vie Intian rukin ääreen… Runoilija elää huomista varten ja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille katseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla laulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat ravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon levännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni seurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua heikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee heikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille olennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta… Minusta on mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla… Antakaa heille työtä, että voisivat syödä!… Mutta miksi, kysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni? Koska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani. Seuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme, ja huomaatte todeksi sen, mitä sanon… On kehrättävä! Kehrätköön jokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset vaatteensa!… Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen huomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ: Tehkää niinkuin oikein on!»

Synkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman eteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi Gandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!

Ja kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain, mikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi: Sileat Poeta, jokin käskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomasti Swadeši -lakia, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin käyttö.

Inhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta onnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano — mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat itselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino ihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä he viihtyvät vain ahtaalla tiellä. Heille Swadeši on imperatiivi. Se saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen sydämelleen rakkaimmassa koulussa, Sabarmatin Satyâgrah Ašramissa, Ahmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaisee Swadešin evankeliumin,[75] jonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy syvien rivien puoleen. Kas tässä credo, jonka eräs puhtaan opin lähteellä olevista, on kansalle opettanut:

»Jumala tulee lihaksi aikakaudesta aikakauteen maailman lunastukseksi… Ei ole ehdoton sääntö, että hän ilmestyisi ihmisolennon hahmossa…. Yhtä hyvin hän sen voi tehdä abstraktisen periaatteen tai maailmata lumoavan suuren aatteen hahmossa… Uusi ilmestys on Swadeši-Evankeliumi.»

Evankelista myöntää, että voi hymyillä tälle todistukselle, jos Swadešissa näkee vain ulkolaisten kankaiden hylkäämisen. Mutta tämä kysymys on vain laajan, »koko maailmaa sen vihamielisistä riidoista vapauttamaan ja ihmiskuntaa tasa-arvoiseksi tekemään määrätyn uskonnollisen periaatteen» käytäntöönsovittamista. Sen ydin sisältyy hindulaisiin Pyhiin kirjoituksiin. Kas tässä:

»Sinun oma Dharmasi, vaikka vailla ansioita, on paras, Sinulle vieraan Dharman saavuttaminen on aina vaarojen saartama. Pyri vain sellaiseen onneen, jonka ydin on velvollisuus.»

Tämä Swadešin perusajatus nojautuu uskoon »yhteen Jumalaan, joka ikuisiksi ajoiksi on huolehtinut maailmankaikkeuden onnesta. Tämä Jumala on antanut jokaiselle ihmisolennolle soveltuvan ympäristön, hänelle määrätyn erikoistehtävän mukaan. Ihmisen kaikkien toimenpiteitten tulee mukautua hänen omaan elämäntilanteeseensa… Emme voi itse valita kulttuuria enempää kuin syntymäämme, perhettämme, maatamme; meidän on vain hyväksyttävä se, minkä Jumala on meille antanut, meidän on hyväksyttävä perinnäistapamme Jumalalta tulleina, ja meidän ankara velvollisuutemme on niihin mukautua. Niiden pelkääminen olisi syntiä.»

Näistä uskonkappaleista seuraa että yhden maan kansalaisen ei pidä huolehtia muiden maiden kansalaisista.

»Swadešin-palvoja ei ota koskaan osalleen turhaa tehtävää koettaa parantaa maailmaa, koska hän uskoo että maailma on liikkunut ja tulee liikkumaan määrättyjen Jumalan suunnitelmien mukaan. Ei pidä odottaa jonkin maan kansan huolehtivan toisen maan tarpeista ihmisystävällisistäkään syistä; ja vaikkakin tämä olisi mahdollista, ei se ole toivottavaa… Oikea Swadešin -palvoja ei unohda, että jokainen ihmisolento on hänen veljensä mutta hänen on silti pysyttävä syntymässä hänelle määrätyssä tehtävässä… Meidän on palveleva niin hyvin syntymävuosisataamme kuin syntymämaatamme kaikin voimin. On etsittävä sielun vapauttamista oman uskontomme ja oman sivistyksemme pohjalta.»

Onko kansan edes luvallista kehittää vaurastumisensa välikeinoja: kauppaa ja teollisuutta. Ei suinkaan. Inhoittava into pyrkiä armoittamaan Intiaa mahtavilla kutomatehtailla! Tämä olisi samaa kuin mennä turmelemaan toisten Dharmaa. Omien tuotteiden maastavienti on yhtä rikollista kuin vieraiden tuotteiden maahantuonti. Sillä »proselytismi (käännytyskiihko) on Swadešin periaatteiden vastainen». Ja tämän lain johdonmukainen seuraus (vaikkakin eurooppalaisille yllättävä) on, ettei pidä viedä maasta enempää tuotteita kuin ajatuksiakaan.

Seikka, että Intian arvo historian kuluessa on kovasti laskenut, pohjautuu sen Egyptin ja Rooman kanssa kauppaa käyneiden esi-isien rikokseen, joka rikos yhä on uudistunut kaikkien seuraavien sukupolvien aikana. Jokainen maa, jokainen kansanluokka pysyköön omassa kutsumuksessaan, eläköön omista apulähteistään ja perintätavoistaan!

Välttäkäämme olla läheisessä kanssakäymisessä niiden kanssa, joiden yhteiskuntatavat ovat erilaiset kuin meidän. Olkaamme kietomatta elämäämme sellaisten ihmisten ja kansojen elämään, joiden ihanne on ristiriidassa meidän ihanteemme kanssa… Jokainen ihminen on puro. Jokainen kansa on virta. Niiden tulee seurata uomaansa kirkkaina ja tahrattomina kunnes saavuttavat autuuden meren, jossa ne kaikki sekaantuvat.»

Tämä on natsionalismin voittoa. Kaikkein puhtainta. Kaikkein ahtainta. On jäätävä kotiin. Suljettava kaikki ovet. Ei vaihdettava mitään. Kaikki säilytettävä. Ei myytävä mitään. Ei mitään ostettava. On puhdistuttava. Luostarimunkkien keskiaikaista evankelismia.[76] Ja laajasydäminen Gandhi antaa tähän nimensä.

Ymmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien takia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan häkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77] Todellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa suorat sanat Tagorelle: »Swadeši on sanoma maailmalle.» (Siis hän välittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».) »Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan. Se on suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen riistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä vastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »Se on pako omaan itseemme», (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja asettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »Intian tulee oppia elämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta…» Eikä Gandhi kiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että he sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.

Tämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi, yleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettu Evankeliumi. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän sallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle, intialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä oppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat. Jumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain osan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät sopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!

Tässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä Mestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen jaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden oppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä kaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä opista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan: Swarâjin (Home Rulen) messias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä. Fuori Barbari! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois väkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa) osoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo, että »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia kohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että tulee vihata vain vääryyksiä, »vihata saatanallisuutta, rakastaen kuitenkin Saatanaa.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta kansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat muistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän vilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen taa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa kalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän Andrewsin haikeisiin soimauksiin Hävityksen etiikallaan, hän uskoo kääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että kansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten ihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea kuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian puhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin muista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat hänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta» -ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta muistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat »pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie väkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne mitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa, tulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa! Cave canem! Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä pitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen olisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria; se, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti kiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin vilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.

Siis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään ihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä kuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!