IV.
Koko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja tuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.
Kapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen rytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita, Giridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia näytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä teeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki tekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen. Gandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa pitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo tälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan yllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen julistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.
Mutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen väestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8 p:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin vastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa tai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli se taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian kongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja Intian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea, kokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen valittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi kohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää täydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30 p:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa, kiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta, joka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja viisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä siviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen propagandaa »pois väkivalta».
Elokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää useamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa Kalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja pidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana Shaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden ehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin keskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota vahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi julistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin viidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka vaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä, ottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle intialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä tai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen, taloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen velvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu Karachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden vuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin manifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea Delhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka maakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen, alkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että vastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestä Swadešin ja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen luettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen velvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin ja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa siviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi luottaa kongressin rahalliseen apuun.
Suuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17 p:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat keski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä välittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli syttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja tapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyä Hartalia (juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa, ilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan »kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä hän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin vastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi. Hän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi, että parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei mikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko vaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat ainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa olevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi kuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä jättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois yhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö julkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa mahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi sen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden väkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston kahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.
Intian eurooppalaisia eivät kuitenkaan Bombayn selkkaukset tehneet siinä määrin levottomiksi kuin Hartalin mieltäjärkyttävä yksimielisyys kautta koko Intian. He kiirehtivät varakuningasta toimimaan. Maakuntien hallitukset ryhtyivät moniin väkivaltaisuuksiin, jotka menivät ulkopuolelle laillisuuden. Vedettiin uudelleen esiin vanha laki anarkisteja ja salaisia seuroja vastaan vuodelta 1908; sitä käytettiin kongressin ja Khilafatin vapaaehtoisten yhdistyksiä vastaan. Tuhansia pidätyksiä tehtiin. Seuraus: tuhansia uusia vapaaehtoisia kirjoittautui julkisiin luetteloihin. Maakuntien komiteoille annettiin määräys järjestää vapaaehtoisjoukot ja määrätä näille yhtenäinen kuri. Hartal määrättiin joulukuun 24 p:ksi, prinssin Kalkuttaan tulon päiväksi. Ja sanottuna päivänä prinssi kulki läpi aution Kalkutan.
Näinä hetkinä, joissa tuntui piilevän vallankumousta, avattiin Ahmedabadissa koko Intian kansalliskongressi. Sillä oli vuoden 1789 säätykokouksen liikuttava juhlallisuus. Presidentti oli juuri vangittu. Keskustelut olivat lyhyitä. Kongressi vahvisti uudelleen »pois yhteistoiminta» -opin, vaati kaikkia kansalaisia tarjoutumaan »vapaaehtoisiksi», mikä merkitsi pidättämistä, kehoitti Intian kansaa pitämään kaikkialla kokouksia, julisti uskoansa siviilitottelemattomuuteen, jonka voima on yhtä suuri ja ihmisyys suurempi kuin asestetun kapinan; ja se neuvoi järjestämään siviilitottelemattomuuden heti kun joukko tulisi kyllin opastetuksi »pois väkivalta» -aatteen toimintatavoissa. Aavistaen suurimman osan jäsenistään joutuvan vangeiksi istunnon lopussa kongressi antoi Gandhille kaiken valtansa: teon diktatuurin ja oikeuden valita seuraajansa; se jätti hänet yksikseen Intian politiikan johtajaksi, sillä ainoalla ehdolla, ettei hän saa muuttaa kansallista credoa eikä tehdä rauhaa hallituksen kanssa ilman kongressin komitean suostumusta. Kokouksen osanottajista yksi osa oli jättänyt erään ehdotuksen, joka tähtäsi väkivaltaiseen toimintaan, jotta saavutettaisiin mitä pikimmin Intian täydellinen riippumattomuus. Enemmistö sen hylkäsi, pitäen kiinni Gandhin periaatteista.
Seuraavina viikkoina ilmeni Intiassa yleinen uskonnollinen innostus. 25.000 miestä ja naista tarjoutui riemulla vankeuteen.
Heidän jälessään tuhannet muut nousivat, odottaen vuoroansa, voidakseen osoittaa uskoaan. Uudemman kerran Gandhi valmistautui antamaan määräyksen siviilitottelemattomuuteen. Merkki oli annettava mallimaasta, missä hänen ajatuksensa oli aina löytänyt valiomaaperän: Bardolista, Bombayn maakunnasta.[79] Gandhi ilmoittaa sen varakuninkaalle helmikuun 9 p:nä 1922 julkisella kirjeellä, joka on kohtelias, mutta todellinen sodanjulistus. Hän on, hän sanoo, liikkeen vastuunalainen johtaja. Bardoli on Intian joukkokapinan ensimmäinen liittymä hallitusta vastaan, joka on raa'asti hyökännyt sananvapauden, yhdistys- ja painovapauden kimppuun. Gandhi suo lordi Readingille seitsemän päivää armonaikaa politiikan muutokseen. Ellei hän sitä tee, on käsky annettu: kapina alkaa.[80]
Varakuninkaalle osoitettu kirje oli juuri lähtenyt, kun edellisiä verisempi näytelmä näyteltiin Chauri-Chaurassa, Gorakhpurin alueella. Erään kulkueen aikana poliisit olivat hyökänneet kansan kimppuun. Kun heitä vastaan vuorostaan hyökättiin, he avasivat tulen ja pakenivat Thanaan.[81] Rahvas sytytti sen tuleen. Turhaan piiritetyt pyysivät armoa, heidät surmattiin ja poltettiin. Provokatismi oli alkanut heidän puoleltaan eikä heidän murhaansa yksikään »pois yhteiskunta» -liikkeen vapaaehtoinen ollut ottanut osaa. Gandhilla oli siis oikeus vapautua vastuunalaisuudesta. Mutta hänestä oli todella tullut Intian omatunto. Yhdenkin intialaisen rikos koski häneen verisesti. Hän otti päälleen kaikki kansansa synnit. — Hänen järkytyksensä oli niin suuri, että hän seisautti toisen kerran liikkeen, jonka hän juuri oli määrännyt alkavaksi. Tilanne oli paljon tukalampi tällä kertaa kuin Bombayn metelin jälkeen. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin lähettänyt ultimaattuminsa varakuninkaalle. Miten voida se peruuttaa tulematta naurettavaksi? Ylpeys, »saatana», kuten hän sanoi, kielsi häntä. Tämä oli yksi syy lisää, miksi hän sen kumminkin päätti. Helmikuun 16 p:nä 1922 ilmestyy Young Indiassa yksi tämän elämän ihmeellisimpiä todistuskirjoja, hänen mea culpa'nsa, julkinen tunnustuksensa. Itsesolvauksen pohjalta nouseva ensimmäinen puhe on riemuitsemista ja kiitosta Jumalalle, joka on hänet nöyryyttänyt!
»Jumala on ollut minulle ylenpalttisen hyvä. (God has been abundantly kind to me). Kolmannen kerran on hän minulle ilmoittanut, ettei Intialla ole vielä sitä »pois väkivalta» -aatteen ja totuuden ilmapiiriä, joka voi, joka yksin voi oikeuttaa joukkosiviilitottelemattomuuden, ainoan kyllin arvokkaan kantamaan siviilitottelemattomuuden nimeä, s.o. lempeän, nöyrän, viisaan, vapaaehtoisen ja kuitenkin rakastavan, ei koskaan rikollisen eikä vihamielisen. Hän ilmoitti sen minulle ensi kerran 1919, kun alkoi kiihoitus Acte Rovvlattia vastaan. Ahmedabad, Viramgam ja Kheda ovat erehtyneet. Amritsar ja Kasur ovat erehtyneet. Olen tullut järkiini, olen kutsunut erehdystäni himalayalaiseksi laskuvirheeksi, olen nöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä, olen pysäyttänyt ei ainoastaan joukkosiviilitottelemattomuuden, vaan omanikin… Toisen kerran se tapahtui Bombayn tapahtumain yhteydessä. Jumala pani minut niiden silminnäkijäksi… Pysäytin joukkotottelemattomuuden, jonka piti alkaa Bardolissa. Nöyryytys oli suurempi, mutta se teki minulle hyvää. Olen varma, että kansa on voittanut tästä siirtämisestä. Täten Intia on pysynyt totuuden ja »pois väkivalta» -aatteen edustajana. Mutta katkerin nöyryytys on tämänpäiväinen… Jumala on puhunut selvästi Chauri-Chauran kautta… Hetkellä, jolloin Intia pyrkii nousemaan vapauden valtaistuimelle »pois väkivalta» -aatteen avulla, rahvaan väkivalta on surullisena enteenä… »Pois yhteistoiminta» -miesten tulee pitää silmällä maan väkivaltaisuutta. Se on mahdollista vain siten, että Intian »huligaanit» kukistetaan…
Hän kutsui kokoon helmikuun 11 p:nä Bardoliin kongressin toimintakomitean, jolle hän ilmaisi levottomuutensa. Useat hänen virkaveljensä eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta taivas oli hänet »siunannut», hän sanoo, »koska hän löysi heissä niin paljon sääliväisyyttä ja kunnioitusta. He ymmärsivät hänen epäilyksensä ja suostuivat hänen vaatimuksestaan lykkäämään siviilitottelemattomuuden pyytäen kaikkia järjestöjä luomaan »pois väkivalta» -ilmapiirin.
»Minä tiedän», lausuu Gandhi, »että tämä näyttää liian vähän viisaalta politiikalta; mutta tämä on uskonnon kannalta ymmärrettävissä. Maa hyötyy minun nöyryytyksestäni ja erheeni tunnustuksesta. Ainoat hyveet, joihin luotan, ovat totuus ja »pois väkivalta». En vaadi mitenkään yli-inhimillistä. En siitä välitä. Kannan samaa lahoavaa lihaa kuin heikoimmat ja olen niinikään erehtyväinen. Minun palveluksillani on paljon rajoituksia; mutta Jumala on tähän saakka niiden vaillinaisuudesta huolimatta niitä siunannut. Erehdyksen tunnustaminen on luudan sipaisu. — Tunnen itseni voimakkaammaksi tehtyäni tunnustuksen, ja asian tulee hyötyä takaisinkimmahduksestaankin. Ei ihminen ole koskaan saavuttanut päämääräänsä ollessaan itsepäinen oikealta tieltä poiketessaankin… Minulle sanotaan vastaan, ettei Chauri-Chaura -rikoksella ole mitään tekemistä Bardolin suunnitelmain kanssa. En sitä ollenkaan epäile. Bardolin kansa on mielestäni Intian rauhaarakastavinta. Mutta Bardoli on vain yksi piste. Sen ponnistus voi onnistua vain silloin, kun sillä on täydellinen yhteisymmärrys Intian muiden osien kanssa… Arsenikkihiukkanen maitoastiassa myrkyttää maidon… Chauri-Chaura on kuin kuolettava myrkky… Se ei ole ainoa eikä eristetty. Se kuuluu sinne tänne levinneisiin rahvaan väkivaltaisuuden ikäviin satunnaisiin symptoomeihin… Oikea siviilitottelemattomuus ei siedä mitään kiihoitusta. Se on valmistusta mykkään kärsimykseen. Sen vaikutus on ihmeellinen, vaikka tuntumaton ja lempeä… Chauri-Chauran murhenäytelmä on osoittava sormi tiellämme. Ellemme halua väkivaltaisuuden nousevan »pois väkivallasta», meidän on kiireesti tultava järkiimme, muodostettava rauhan ilmapiiri, oltava uneksimatta joukkotottelemattomuuden alkamista, ennenkuin ollaan varmat, että rauha säilytetään kaikesta huolimatta… Syyttäköön vastustaja meitä pelkuruudesta! On suurempiarvoista olla väärin tuomittu kuin pettää Jumala…»
Apostoli tahtoo sovittaa toisten vuodattaman veren.
»Minun täytyy elää henkilökohtainen puhdistus. Minun tulee kyetä paremmin merkitsemään muistiin keveinkin muutos siveellisessä ilmapiirissä ympärilläni.[82] Rukoukseni tulee olla todellisempi ja nöyrempi. Ei mikään puhdista niinkuin tosi paasto; sen kautta saavuttaa ihminen täydellisemmän itsensä, hengen ylivallan lihan yli…»
Hän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston. Älköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä. Hän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai saatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta ja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden takia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi haluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan hallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän karhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.
»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen ostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme tulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi…»
* * * * *
Ihmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen työn siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on suorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin pitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On vaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan määrätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun kauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että ratastot kuluvat ja into katkeaa.
Kun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922, Gandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä tehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken. Gandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin toimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui tästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä vastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi äänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean määräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta hän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi, tuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön. Ja usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi». Pohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen uljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:
»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia tai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen aina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä, vajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen suunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön erämaassa… Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman joukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he sylkisivät päälleni… Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä diktatuuriani… Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn pikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni sitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni. Olen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton. Joka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti ripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on sisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka minun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla olisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön. Se on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni viisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain pölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä teoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin kykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni syntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua kostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois väkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?» Eikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?… Ja jos raivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi nousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä paastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?… Jollette kykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta ei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen hyväksymistä… Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä siviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä… Jollei, hukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista…»
Ja kääntyen vähemmistön puoleen hän sanoo sille:
»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa uusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!… Mutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!…»
Näissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys. Oli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä… Kuka tietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen vastaan vapautuksena?…
Hän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä 1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli sanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän ei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa siihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu hänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä minkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa: kansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa vangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin tultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että asianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein kunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää täydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi hänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa rauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia! Mutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen palveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon kokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta» -ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.
Kun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram de Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan kooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista. Hän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi paremmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»…
Illalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet saapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui heidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin, muhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa häntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseen Young Indian toimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä kynnykselle.
Lauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84] Ahmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli harvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa kohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa jalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield, sovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien antama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista sanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen siis ainoastaan lyhykäisesti.
Miksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi vuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri suistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan välttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin hirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä masentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti ja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei sitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa; mutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi kuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi joukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona, helmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle uhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun loukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85] Gandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan, taisteluvaatimuksen:
»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen leijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!… Brittein valtakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen järjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle näytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen Jumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika, jolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan taistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden, kuukausia tai vuosia… Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä ja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa loppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin taisteluvaatimuksiin…»
Syytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia syytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen, kiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen Majesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän oli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.
Yleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä, että syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan oleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä taistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin suuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada, oli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja Chauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois väkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis vastuussa rahvaan väkivallantöistä.
Gandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa, hänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita hänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä täytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli saanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta hän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. — Hän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin, hän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut nurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli hänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin levottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn »mielettömät häväistykset»…
»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena ihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut suuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää tekojeni seuraukset. Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut vaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan. Olen tämän kypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten olisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä nyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta» on uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava; — joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt maalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani mieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani aina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi olen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein raskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa. Olen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä voidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu rikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä velvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne tai rangaiskaa minut!…»
Tämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti tasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen johtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja Englannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo hän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen hallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton »pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893 alkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena brittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia ponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti kuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa valtakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista, hän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat menneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut epäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut syyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse katkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen, että Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle. Hallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on tehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän palveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut kansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu, nälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin se kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä miespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole tehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan» rikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt. Mutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on antanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.
Tässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman välillä:
— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni jossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari voi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen… On mahdotonta tekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä suuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä kuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona, jopa pyhänä elämältään… Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita vain lainalaisena ihmisenä… Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä, jotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle mahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita… Koetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme velkaa…»
Kohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä tälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista vuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta… »Älkää pitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee mahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi kuin minä…»
Gandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä kunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein, minkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän ei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]
Juttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa nyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]