V.
Senjälkeen on apostolin suuri ääni ollut vaiti. Hänen ruumiinsa on kuin muurattu hautaan. Mutta haudat eivät ole koskaan sulkeneet ajatusta. Ja hänen näkymätön sielunsa elähdyttää yhä jatkuvasti Intian ääretöntä ruumista. Rauha, »pois väkivalta» ja kärsimys ovat ainoat tiedonannot vankilasta.[89] Hänet on kuultu. Järjestyksen sana on kiitänyt maan äärestä toiseen. Kolme vuotta aikaisemmin olisi Gandhin vangitseminen aikaansaanut verenvuotoa Intiassa. Kun huhu siitä levisi maaliskuussa 1920, nousivat kansanjoukot. Ahmedabadin tuomion otti Intia vastaan uskonnollisesti vaieten. Tuhannet intialaiset antoivat vangita itsensä rauhallisen iloisina. »Pois väkivalta» ja kärsimys… Tämä oli erikoisena esimerkkinä siitä, miten syvälle kansan sieluun jumalallinen sana oli tunkeutunut.
Sikhit, kuten tiedetään, ovat aina olleet Intian sotaisimpia heimoja; heitä oli laumoittain palvellut sodan aikana sotaväessä. Viime vuoden kuluessa nousi vakava riita heidän keskuudessaan. Sen alkusyy oli mitätön (meidän eurooppalaisten silmissä). Uskonnollinen Sikh-renessanssi oli nostattanut Akali-lahkon, joka tahtoi puhdistaa pyhättöjä. Nämä pyhätöt olivat tulleet huonomaineisten vartijain elinkautisiksi paikoiksi, ja he kieltäytyivät edelleenkin muuttamasta niistä. Hallitus ryhtyi heitä puoltamaan laillisuussyistä. Silloin alkoi noin elokuussa 1922 Guru-Ka-Bagh'in[90] jokapäiväinen kärsimys. Akalit olivat omistaneet »pois väkivalta» -opin. Tuhat heistä asettautui pyhätön lähelle, neljä tuhatta Amritsarin Kultatemppeliin. Joka päivä sata vapaaehtoista (suurin osa sotapalvelusiässä, useat viime sodassa palvelleita) lähti Kultatemppelistä tehtyään lupauksen Jumalalle, etteivät käytä väkivaltaa töissä eikä sanoissa ja saavuttavat Guru-Ka-Baghin tai saa heidät muuten tiedottomina tuoda takaisin. Toisesta tuhannesta kaksikymmentä akalia teki saman lupauksen. Eräällä sillalla lähellä pyhättöä odotti brittiläinen poliisi pitkin rautapäisin seipäin. Ja joka päivä kehittyi harhalta näyttävä näky, jota meille kuvaa Andrewsin, Santiniketanin professorin ja Tagoren ystävän unohtumaton kertomus.[91] Akalit, päässä musta turbaani, jota koristi pieni valkokukkainen kiehkura, saapuivat poliisijoukon vastapäätä ja seisahtuivat metrin päähän rukousasentoon hiljaisina, liikkumattomina. Poliisit lyövät heitä ankarasti pitkillä kepeillään. Sikhit kierivät maassa, nousevat uudelleen ylös, jos voivat, alkavat uudelleen; uudelleen heitä lyödään, joskus poljetaan siksi kunnes he menettävät tajuntansa. Andrews ei kuule huutoakaan, ei huomaa yhtään uhmakatsetta. Ympärillä jonkun matkan päässä satakunta katselijaa, kasvot tuskasta jännittyneinä, rukoilee hiljaa, ihailun ja kärsimyksen ilmein.
»He muistuttivat minulle», sanoo Andrews, »Ristin varjoa.» Englantilaiset, jotka kertovat tästä näytöksestä sanomalehdissään, ihmettelevät ymmärtämättä mitään, toteavat vastenmielisesti, että mieletön uhrautuminen on loistava voitto »pois väkivalta» -liikkeen armeijalle ja että Punjabin väestö on sen lumoama. Mutta ylevämielinen Andrews, jonka puhdas ihanteellisuus on oppinut lukemaan Intian sielua, on tässä nähnyt, kuten Goethe Valmyssa, uuden aikakauden alun: »uusi sankaruus, kärsimyksen opettama, on noussut tämän maan päälle; uusi hengen sota…»
Kansa itse näyttää paremmin säilyttäneen Mahatman ajatuksen kuin ne, jotka olivat saaneet toimekseen olla opastajia. Muistamme oppositioina, joka oli ilmennyt Delhin kongressin komiteassa kaksikymmentä päivää ennen Mestarin vangitsemista. Se uudistui, kun kongressin komitea kokoontui uudelleen Lucknowissa kesäkuun 7 p:nä 1922. Vallitsi suuri tyytymättömyys Gandhin määräämään kärsivällisen rakentamisen ja odotuksen ohjelmaan nähden; halu siirtyä tästä siviilitottelemattomuuteen vahvistui. Asetettiin tutkimuskomissioni tarkastamaan, oliko maa riittävästi valmis tottelemattomuuteen. Komissioni kulki ympäri Intian; ja sen syksyllä antama tiedonanto oli masentava: se ei ainoastaan väittänyt, että tottelemattomuus oli sillä kertaa mahdoton, vaan puolet jäsenistä (miehiä koetelluin uskoin) tahtoi luovuttavan itse »pois väkivalta» -liikkeen gandhilaisista menetelmistäkin, poliittisten virkojen vieromisesta, ja että Swarâj-(Home Rule)-puolue muodostuisi hallituksen neuvostojen helmassa, lyhyesti, että »pois väkivalta» -liikkeestä tulisi itse asiassa parlamentaarinen oppositsioni. Täten Gandhin opin olivat rikkoneet toiselta puolen väkivaltaiset, toiselta pidättyvät.
Mutta Intia pani vastaan. Intian kansalliskongressi vuotuisessa kokouksessaan Gayassa joulukuun lopulla 1922 vahvisti uudelleen painavasti uskollisuutensa vainottua Johtajaa kohtaan ja uskonsa »pois väkivalta» -oppiin. 1740 äänellä 890:tä vastaan se hylkäsi ehdotuksen osanotosta lakiasäätäviin neuvostoihin.[92] Ja lopuksi päästiin uudelleen yksimielisyyteen poliittisen lakon jatkamisesta vain pienin yksityiskohtaisin poikkeuksin menetelmissä. Hyljättiin ainoastaan ehdotus kaikkien englantilaisten kauppatavarani hylkimisestä, viisaasti kylläkin huolehtien siitä, ettei herätettäisi eurooppalaisten työntekijäin vastustusta. Aina rohkeampi Khilafatin moslemien konferenssi oli äänestänyt tämän hylkimisen puolesta suurella enemmistöllä.
Tässä historiankohdassa meidän tulee keskeyttää kertomuksemme gandhilaisten suuresta liikkeestä. Huolimatta muutamista myönnytyksistä joita ei voitu välttää mestarin ja hänen parhaimpien oppilaittensa, varapäällikköjen (erittäin Ali-veljesten), vangittujen kuten hänkin, poissa ollessa, se on kestänyt voitollisesti ensimmäisen opasta vailla vierineen vuoden epäilyttävän koetuksen. Ja englantilaisten lehtien tunnustama pettymys Gayan kongressin jälkeen osoittaa, miten tärkeä tämä voitto oli.[93]
Mitä tästä tulee lopulta? Eikö Englanti menneiden virheiden opettamana osoittaudu taitavammaksi kansan innon hillitsijäksi? Eikö tämän kansan järkähtämättömyys väsy? Kansoilla on vähän muistia; ja epäilen kovasti, säilyttääkö Intian miesten muisti kovinkaan kauan Mahatman opetuksia, elleivät ne ole olleet jo kauan aikaa sitten kirjoitetut heimon sisimpään. Sillä jos nero on ainoastaan suuruutensa takia suuri, olkoonpa sitten tai ei ympäristönsä kanssa sopusoinnussa, hän on toiminnan nero vain rotunsa vaistojen, aikansa tarpeiden ja maailman odotusten ilmaisijana.
Sellainen on Mahatma Gandhi. Hänen Ahimsâ (»Pois väkivalta») periaatteensa oli uurrettu Intian sydämeen jo kaksituhatta vuotta sitten: Mahâvira, Buddha ja Višnu-kultti olivat olleet näiden miljoonien sielujen olemuksena. Gandhi on siihen ainoastaan vuodattanut sankarillisen verensä. Hän loihtii esiin jättiläisvarjoja, menneisyyden voimia, jotka olivat jo jäykistyneet ja vaipuneet kuoleman horrokseen. Ja hänen äänestään ne ovat nousseet. Sillä ne tuntevat itsensä hänessä. Hän on enemmän kuin sanat, hän on esimerkki. Hän on heidät ruumiillistuttanut. Onnellinen mies, joka on koko kansa, — hänen hautaan pantu kansansa ylösnousee hänessä!
Mutta nämä ylösnousemukset eivät koskaan tapahdu sattumalta. Ja jos Intian henki nousee sen temppeleistä ja sen metsistä, merkitsee tämä, että se tuo maailmaan edeltä määrätyn vastauksen, jota maailma odotti.
* * * * *
Vastaus on tosiaankin ihmeellisempi Intiaa. Ainoastaan Intia on voinut sen antaa. Mutta se sisältää maalle yhtä paljon suuruutta kuin kärsimystä. Siitä on vähältä tulla sen risti.
Näyttää siltä, että yhden kansan on aina uhrauduttava, jotta maailma uudistuisi. Juutalaiset uhrattiin Messiakselle, jota he vuosisatoja toiveillaan kannatettuaan ja elätettyään eivät tunnustaneet, kun hänet vihdoin verisellä ristillä kruunattiin. Onnellisemmat intialaiset, jotka ovat omansa tunteneet! Ja he menevät iloisesti uhraukseen, joka heidät vapauttaa.
Mutta kaikki eivät ymmärrä tämän vapautuksen todellista luonnetta kuten ensimmäiset kristityt. Kauan nämä odottivat maassaan adveniat regnum tuum. Suuren osan toiveet Intiassa eivät näe kauemmaksi kuin että Svarâj hallitsisi Intiaa. Ja minun luullakseni tämä poliittinen ihanne saavutetaan pian. Sotien ja vallankumouksien runtelema, köyhtynyt ja väsynyt Eurooppa, jolta arvovalta on riistetty sen sortaman Aasian silmissä, ei enää kauan kykene olemaan Aasian kamaralla heränneitten Islamin, Intian, Kiinan ja Japanin kansojen johtajana.
Mutta merkitsisi vähän se, että joitakin kansoja tulisi lisää, — niin rikkaat kuin ihmissinfoniaa täydentävät uudet soinnut voisivatkin olla, — tuo merkitsisi vähän, elleivät nämä Aasian voimat olisi vaikuttimena uuteen elämän ja kuoleman ymmärrykseen ja (mikä eniten merkitsee!) ymmärrykseen työskennellä koko ihmiskunnan hyväksi, elleivät ne toisi uupuneelle Euroopalle uutta evästä.
Väkivallan tuuli on laassut maailmaa. Tässä rajuilmassa, joka hävittää sivistyksemme laihot, ei ole mitään odottamatonta. Vuosisatojen raa'an vallankumouksen epäjumalaisen aatteellisuuden kiihoittaman, kansan valtojen sokean apinoinnin levittämän kansallisen ylpeyden, — ja huippuna: epäinhimillisen industrialismin ja ahneen rahavallan vuosisadan, orjuuttavan koneellisuuden, taloudellisen materialismin, jossa sielu kuolee tukahtuen, — täytyi tietysti viedä näihin kohtalokkaihin myllerryksiin, joissa Lännen aarteet häviävät. Ei ole kyllin sanoa, että tämä oli tarpeen vaatimaa. Tässä on kohtalon sormi. Jokainen kansa syöksee turmioon toisen kansan samojen periaatteiden nimessä, jotka ohjasivat Kainin pyrkimyksiä ja vaistoja. Kaikki, — niin natsionalistit, fascistit kuin bolsevikit, niin sorretut kansat ja luokat kuin sortajakansat ja -luokatkin, — vaativat itselleen, kieltäen sen muilta, oikeutta väkivaltaan, joka niistä näyttää oikeudelta. Puoli vuosisataa sitten voima kävi ennen oikeutta. Nykyhetkellä on asia pahempi: voima on oikeus. Se on sen niellyt. Tässä vanhassa vierivässä maailmassa ei ole mitään turvaa, mitään toivoa. Ei yhtään suurta valoa. Kirkko antaa annoksittain typeriä hyveellisiä neuvoja, varovaisesti valvoen, ettei se joutuisi eripuraisuuteen mahtavien kanssa; muuten se vain neuvoo, antamatta itse esimerkkiä. Laimeat rauhanmiehet määkivät toivovasti, ja ihminen tuntee, että he epäröivät; he puhuvat uskosta, jonka omistamisesta he eivät ole varmoja. Kuka koettelisi tätä heidän uskoaan? Ja kuinka, keskellä tätä maailmaa, joka sen kieltää? — Millä sitten usko itsensä todistaa? Toiminnalla!
Tässä Sanoma maailmalle, kuten Gandhi sitä nimittää, Intian sanoma:
»Uhrautukaamme!»
Ja Tagore on sen toistanut lumoavin sanoin, sillä tässä ylpeässä periaatteessa Tagore ja Gandhi ovat yhtä mieltä!
»… Toivon voimakkaana kasvavan tämän uhrautumishengen, tämän suostumuksen kärsimykseen. Se on oikeata vapautta… Ei yksikään arvo ole korkeampi, — ei edes kansallinen riippumattomuus… Lännellä on järkkymätön uskonsa voimaan ja aineelliseen rikkauteen: huutakoon se siis rauhan ja aseistariisumisen puolesta, sen julmuus on muriseva aina vain kovemmin. Se on kuin kala, jota haavoittaa veden puristus ja joka tahtoisi lentää: loistava ajatus! Mutta aivan mahdoton kalan toteuttaa. Meidän, intialaisten on näytettävä maailmalle, mikä on totuus, joka ei tee ainoastaan mahdolliseksi aseista riisumista, vaan muuttaa sen voimaksi. Se, että siveellinen voima on suurempi raakaa voimaa, on aseettoman kansan todistettava. Elämän kehitys osoittaa, että se on vähitellen heittänyt hirvittävän aseiden taakan ja kauhean lihajoukon, siihen päivään saakka, jolloin ihmisestä on tullut raa'an maailman valloittaja. Tulee päivä, jolloin heikko, täydellisesti aseista vapaa sydämen-ihminen osoittaa, että lempeät ovat maan perijät. On siis johdonmukaista, että ruumiiltaan heikko ja kaikkia aineellisia lähteitä vailla oleva Mahatma Gandhi herättää lempeiden ja nöyrien äärettömän voiman, joka odottaa loukatun ja sivuutetun Intian inhimillisyyden sydämen kätköissä. Intian kohtalot ovat valinneet liittolaiseksi Nârâyanan, eikä Nârâyani-senâa, sielun voiman, eikä lihaksen voimaa. Sen tulee kohottaa ihmishistoria aineellisen sekamelskan likaiselta tasolta hengen taistojen huipuille… Vaikka Lännestä oppimamme lauseet johtaisivat meidät harhaan, Swarâj (Home Rule) ei ole päämäärämme. Meidän taistelumme on henkistä taistelua. Se on taistelua Ihmisen puolesta. Meidän tulee vapauttaa ihminen niistä verkoista, joita se on ympärilleen kutonut, kansallisen itsekkyyden järjestöistä. Meidän tulee vakuuttaa perhoselle, että taivaan vapaus on suurempiarvoinen kuin kotelon suoja… Meidän kielestämme puuttuu kansallisuutta merkitsevä sana. Kun lainaamme tämän sanan muilta kansoilta, niin ei se meille ollenkaan sovi, sillä meidän tulee liittyä Nârâyanaan, korkeimpaan olentoon; ja meidän voittomme ei anna meille muuta kuin voiton Jumalan maailmalle… Jos voimme uhmata voimakkaita, rikkaita, aseita, paljastaen maailmalle kuolemattoman hengen voiman, syöksyisi Lihan jättiläisen koko linna tyhjyyteen. Ja silloin ihminen löytäisi todellisen Swarâjin. Me, Idän ryysyiset kerjäläiset, me valloitamme vapauden koko ihmiskunnalle…»
Oi, Tagore, Gandhi, Intian virrat, jotka Induksen ja Gangeksen kaltaisina suljette kaksoissyleilyynne Idän ja Lännen, — toinen sankarillisen toiminnan murhenäytelmä, toinen laaja valon unelma, — molemmatkin Jumalasta virraten, levittäkää hänen kylvöään väkivallan auran kyntämän maailman ylle!
* * * * *
»Meidän taistelumme saavutuksena», selittää Gandhi, »on ystävyys koko maailman kanssa. »Pois väkivalta» on saapunut ihmisten keskeen, ja se pysyy. Se on maailmanrauhan julistaja…»
Maailmanrauha on kaukana. Meillä ei ole harhakuvia. Olemme runsaasti nähneet puolen vuosisadan kuluessa ihmisen valheita, ilkeyksiä ja raakuuksia. Tämä ei silti ollenkaan estä sitä rakastamasta. Sillä huonoimmallakin on jotain nescio quid Dei… Me tunnemme sen aineellisen kohtalokkuuden, joka lepää raskaana XX vuosisadan Euroopan yllä, Euroopan, jota puristavat taloudellisten ehtojen murskaava determinismi ja intohimojen sekä kivettyneiden erheiden vuosisadat, jotka muodostavat aikamme sielujen ympärille kovan, valoa päästämättömän kuoren. Mutta me tunnemme myöskin hengen ihmeet. Historioitsija, me olemme nähneet näiden ihmeiden salamain läpäisevän paljon pimeämpiä taivaita kuin meidän. Erinäisinä hetkinä me kuulemme Intiassa Šivan rummun: »Mestari-tanssija peittää hurjan katseensa ja ohjaa askelensa pelastaakseen kuilusta maailmankaikkeuden»…[94]
Väkivallan (vallankumouksellisen tai taantumuksellisen) realipoliitikot pilkkaavat tätä uskoa ja he osoittavat täten tietämättömyyttään syvistä totuuksista. Pilkatkoot! Minulla on tämä usko. Näen sitä Euroopassa solvattavan ja vainottavan; ja omassa maassa meitä on kourallinen… (Onko meitä korallistakaan?…) Mutta vaikka uskoisin aivan yksin, välipä siitä? Uskon ominaisuus on — kaukana maailman vihamielisyyden kieltämisestä — nähdä tämä vihamielisyys ja uskoa kuitenkin, sen uhalla, mikä on vielä parempi! Sillä usko on taistelua. Ja meidän »pois väkivalta» -aatteemme on raskainta taistelua. Rauhan tie ei ole heikkouden tie. Vihaamme enemmän heikkoutta kuin väkivaltaa. Ei mikään tule arvoonsa ilman voimaa; ei paha eikä hyvä. Ja enemmän arvoinen on täydellinen paha kuin salvettu hyvä. Voihkiva rauhanaate on rauhalle kuolettava: se on pelkuruutta ja uskon puutetta. Ne, jotka eivät usko tai jotka pelkäävät, peräytykööt! Rauhan tie on itsensä uhrausta.
Tämä on Gandhin opetus.[95] Siltä puuttuu vain Risti. Jokainen tietää, että ilman juutalaisia Rooma olisi sen kieltänyt Kristukselta. Ja brittiläinen valtakunta on Rooman valtakunnan veroinen. Mutta into on annettu. Idän kansojen sielua on se liikuttanut syvyyksiä myöten, ja sen värähtelyt leviävät yli koko maan.
Suurilla uskonnollisilla ilmiöillä Idässä on rytminsä. Tapahtuu jompikumpi kahdesta: joko Gandhin ilmiö voittaa tai se toistuu, — kuten ovat toistuneet vuosisatoja ennen Messias ja Buddha — kuolevaisena puolijumalana täydelliseen lihaksitulemiseen saakka, mikä vie uuden ihmiskunnan uuteen levähdyspaikkaan.
Helmikuussa 1923.
Viiteselitykset:
[1] Intian kansan Gandhille antama nimi merkitsee kirjaimellisesti: Mahâ, suuri, Atmâ, sielu. Sana on peräisin Upanišadeista, jossa se merkitsee korkeinta olentoa sekä — tiedon ja rakkauden sopusoinnun kautta — niitä, jotka yhtyvät häneen.
Se on loistava yksilö, Kaiken Luoja, Mahâtmâ,
Aina kansojen sydämissä asuva,
Sydämen, välittömän näkemyksen ja järjen ilmentämä.
Ken sen tuntee, saa kuolemattomuuden.
Tagore lainasi nämä kauniit säkeet kohdistaen ne tähän apostoliin käydessään joulukuussa 1922 Ašramissa (Gandhin mieluisin oleskelupaikka).
[2] C.-F. Andrews lisää: »Hän nauraa kuin lapsi ja ihailee lapsia.»
[3] »Harvat ihmiset voivat vastustaa hänen olemuksensa tenhoa. Hänen suuri kohteliaisuutensa on lauhduttanut ankarimmatkin vastustajat.» (Joseph J. Doke.)
[4] »Kaikki poikkeaminen totuudesta, vaikkapa vain ohimennen, on hänelle sietämätöntä.» (C.-F. Andrews).
[5] »Hän ei ole intohimoinen kaunopuhuja, hänen tapansa puhua on rauhallinen ja hidas; hän vetoo etupäässä järkeen. Mutta hänen rauhallisuutensa luo asioihin mitä selkeimmän valon. Hänen äänensä vivahteet ovat vähäiset, mutta ehdottoman välittömät. Hän ei liikehdi koskaan käsillään, liikuttaa harvoin sormiaankaan puhuessaan. Hänen selkeät sanansa, jotka soinnahtavat pontevin mietelauselmin, vakuuttavat. Hän ei hellitä rahtuakaan ennenkuin varmasti tietää tulleensa ymmärretyksi.» (Joseph J. Doke).
[6] Young India, maalisk. 2:sena 1922. (Tämän tutkielman sivujen alle merkityt päivämäärät tarkoittavat Gandhin Young Indiassa julkaisemia kirjoitelmia).
[7] Samoin.
[8] A: kieltopartikkeli; Himsâ: tehdä pahaa. Siis: ei milloinkaan herjausta eikä väkivaltaa. »Väkivallan välttäminen on hindu-uskontojen vanhimpia periaatteita, niinkuin eritoten Mahâvira, džainalaisuuden perustaja, ja Buddha sekä Višnun palveluksen mestarit ovat todistaneet, ja se oli suuresti vaikuttanut Gandhiin.
[9] Hän opiskeli seitsemänteen ikävuoteen saakka Porbandarin alkeiskoulussa, sitten Radškotin keskikoulussa; kymmenvuotiaasta alkaen Kathiavarin korkeakoulussa, vihdoin 17 vuoden vanhasta Ahmedabadin yliopistossa.
[10] Hän on tuttavallisessa muodossa kuvannut lapsuuttansa Intian halveksittujen luokkien (paariain) konferenssissa huhtikuun 13 p:nä 1921.
[11] Myöhemmin hän puhui näistä kauhuista Joseph J. Dokelle; hän oli menettänyt sentakia unensa; hän piti itseään murhaajana.
[12] Kihloissa kahdeksanvuotiaana, naimisissa kahdentoista. Sittemmin hän taisteli lapsiavioliittoja vastaan, joissa hän näki syyn ihmisen perikatoon. Kuitenkin, hän lisää, poikkeuksellisesti sellainen elämänliitto, joka on alettu ennen luonteen muodostumista, voi saada aikaan puolisoiden kesken ihmeellisen sielujen yhteyden. Hänen oma avioliittonsa oli ollut ihailtava esimerkki siitä. Rouva Gandhi on jakanut kaikki miehensä koettelemukset osoittaen uskollisuutta ja rohkeutta, jotka eivät koskaan ole pettäneet.
[13] Esitelmä huhtikuun 13 p:nä 1921.
[14] Hänen edelläkävijänsä, joitten poliittista rohkeutta on ylistetty, ovat saaneet osakseen kiittämättömyyttä ja unhoa myöhempien sukupolvien puolelta. Mutta Gandhi on pysynyt heille uskollisena, etenkin Gokhalelle, johon hän oli hellästi kiintynyt. Useat kerrat kehoittaa hän nuorta Intiaa kunnioittamaan tätä sekä Dadabhaita.
[15] Hän ansaitsi, sanoo Gokhale, 5—6,000 puntaa vuodessa Myöhemmin hän eli kolmella punnalla kuukaudessa.
[16] The Golden Number of Indian Opinion, joka ilmestyi Phoenixissä v. 1914, julkaisi Tolstoin vähän ennen kuolemaansa Gandhille kirjoittaman pitkän kirjeen. Tolstoi oli lukenut Indian Opinionia ja iloinnut siitä, mitä sai tietää intialaisista »pois vastarinta»-aatteen kannattajista. Hän rohkaisee liikettä ja sanoo, että »pois vastarinta» on rakkauden laki, toisin sanoen, ihmissielujen pyrkimystä uskonyhteyteen. Se on Kristuksen ja koko maailman viisaiden julistama laki.
Ystävämme Birjukoff on löytänyt Tolstoi-arkistossa Moskovassa toisia
Tolstoin kirjeitä Gandhille. Hän julkaisee ne, samalla kuin muut
Tolstoin kirjeet aasialaisille, yleisellä nimellä: Tolstoi ja Itä.
[17] Hän on itse rauhallisen hyväntahtoisesti kertonut vankilakokemuksistaan erinomaisessa artikkelissaan, joka on painettu kirjassa: Speeches and writings of M.K. Gandhi, Natesan, Madras, sivut 152—178.
[18] V. 1907 hänen omat kansalaisensa: hänen tuli samalla kertaa kärsiä sekä sortajain että sorrettujen väkivaltaa; ja viimemainittujen mielestä Gandhin sovittelupyrkimys oli epäilyttävää ja hallitus teki voitavansa häntä soivatakseen.
[19] Palaan tähän myöhemmin.
[20] Joseph J. Doke, jonka keskustelut Gandhin kanssa Transvaalissa ovat niin valaisevat, lopettaa kirjansa kuvauksella Gandhista, miten hänet vangin puvussa vietiin Johannesburgin linnaan ja heitettiin pimeään vankityrmään yhteen inhoittavain kiinalaisten rikollisten kanssa.
[21] Kahden vaikutusvaltaisen englantilaisen C.-F. Andrews'in ja W.W. Pearsonin väliintulo auttoi tehokkaasti Gandhin ponnistuksia.
[22] Gandhi muistelee tapausta kirjoitelmassaan toukokuun 12 p:ltä 1920.
[23] Hänen rakastettu mestarinsa Gokhale, joka oli juuri kuollut, oli saanut hänet lupautumaan olemaan sekaantumatta vaikuttavaan politiikkaan, ennenkuin hän olisi vähintään yhden vuoden ajan kulkenut ympäri Intiaa ja nähnyt läheltä kansaansa, jonka kanssa hän oli kadottanut yhteyden.
[24] Satyâgraha -liikkeen voi laskea alkaneen helmikuun 28 p:nä 1919.
[25] Hän on suoraan lausunut tuomitsevan mielipiteensä bolševismista. (24 p. marrask. 1921).
[26] 11 p. elok. 1920. Gandhi asettuu tässä vastustamaan »Miekan oppia».
[27] Ihmiskunta on yksi. On rotueroavaisuuksia, mutta mitä korkeammalle rotu on kehittynyt, sitä suuremmat ovat sen velvollisuudet.» (Ethical Religion).
[28] Marraskuun 5 p:nä 1919.
[29] Lokakuun 27 p:nä 1920.
[30] Heinäkuussa 1920. — »Minun uskoni ei vaadi minua pitämään pyhien runojen kaikkia säkeitä jumalaisen innostuksen tuotteina. Minä en tahdo olla sidottu mihinkään tulkintaan, olipa se vaikka kuinka korkeaa oppia, jos se on ristiriidassa järjen ja siveellisen tunteen kanssa…» (lokakuun 6 p:nä 1921.)
[31] Samaten. — »Kaikki uskonnot ovat eri teitä, jotka vievät samaan päämäärään». (Hind Swaràj) — »Kaikki uskonnot ovat perustetut samoille siveyslaeille. Minun siveellinen uskontoni on kokoonpantu laeista, jotka yhdistävät kaikki maailman ihmiset.» (Ethical Religion).
[32] Lokakuun 6 p:nä 1921.
[33] Etymologisesti: Varna: väri, luokka tai kasti, ašrama: kurinpidon paikka; dharma: uskonto. Yhteiskunta esitetään luokkien kurinpitolaitoksena. Se on hindulaisuuden perustus.
[34] »Etsikää taivaan valtakuntaa ja totuutta, niin kaikki muu teille annetaan.»
[35] Young India, 25 p. helmik. 1920.
[36] Joseph J. Dokelle v. 1908.
[37] Hän sanoo vielä Joseph J. Dokelle: »Jumala on tullut lihaksi eri muodoissa aikojen kuluessa. Gĩtâssa Krišna sanoo: Kun uskonto vaipuu rappiotilaan, kun uskonnottomuus voittaa, silloin ilmoitan itseni. Hyvän suojaamiseksi, pahan hävittämiseksi, Dharman vahvistamiseksi minä synnyn uudestaan iankaikkisesti.
»Kristinusko on osa jumaluusopistani. Kristus on jumaluuden loistava ilmaantuminen. Mutta ei ainoa ilmaantumismuoto. En näe häntä yksinään valtaistuimella…»
[38] Kasteista 8 p:ltä jouluk. 1920, 6 p:ltä lokak. 1921. — Kun vuosien kuluessa alkuperäiset luokat kivettyivät ylpeiksi kasteiksi, Upanišadit nostivat vastalauseensa.
[39] Ei pidä unohtaa, että Gandhin pääasiallisimmat hyökkäykset Euroopan lääketiedettä vastaan aiheutti tämän lääketieteen turvautuminen vivisektsioniin (elävien eläinten kokeiluleikkelemiseen), »tähän ihmisten kaikkein mustimpaan rikokseen.»
[40] Etenkin sukupuolisuhteita koskevissa kysymyksissä hänen ankara oppinsa muistuttaa paljon apostoli Paavalin elämänkatsomusta.
[41] Gandhi koettaa, eurooppalaisen tieteen osoittautuessa vajavaksi, teroittaa tieteellisten tutkimusten tarpeellisuutta ja ehdotonta tarkkuutta. Hän ihailee eurooppalaisten tieteilijäin intoa ja uhrautuvaisuutta, jota hän usein pitää uskovaisten hindujen vastaavia ominaisuuksia korkeampana. Hän kunnioittaa henkeä; hän vieroo vain sitä tietä, minkä se on valinnut. Tällaisin rajoituksin pysyy hän kuitenkin vastustavalla kannalla. Ja tämän takia Tagore, kuten tulemme näkemään, kohottaa äänensä Gandhin keskiaikaisuutta vastaan.
[42] Viides maapallon kansoista.
[43] Etymologia: Swa: »Self», itse; Râj: hallitus, autonomia. Sana on yhtä vanha kuin Vedat; mutta Dadabhai, Gandhin parsi-opettaja, otti sen uudelleen valtiolliseen sanakirjaansa.
[44] Etymologia: Satya: tarkka, oikea; Agraha: yritys, koe; oikea koe. Sitä sovitettiin etenkin vääryyttä torjuttaessa. Gandhi määrittelee sen (marraskuun 5 p:nä 1919) seuraavasti »Totuudessa pysyminen; totuuden voima; rakkauden voima tai sielunvoima;» ja vihdoin: »totuuden voitto sielun ja rakkauden voimin.»
[45] Elokuun 11 p:nä 1920. Yksi Gandhin perustaman Satyâgraha Ašram-nimisen koulun noudatettava sääntö on pelottomuus, »sielun on oltava vapaa kuningasten, kansojen, kastien, perhesuhteiden, ihmisten, villipetojen, kuoleman pelosta.»
Se on myöskin väkivallattoman vastarinnan neljäs ehto Hind Swarâjssa.
(Kolme muuta ehtoa ovat: siveys, köyhyys, totuus.)
[46] Vielä muutamia kuukausia ennen vangitsemistaan Gandhi vastaa voimakkaisiin soimauksiin, jotka häneen suunnattiin hänen politiikkansa epäjohdonmukaisuuden takia. Muistellaan ivallisesti apua, jonka hän on antanut Englannille Etelä-Afrikassa ja maailmansodan aikaan. Toistaiseksi hän ei kiellä mitään kohtaa entisessä käytöksessään. Hän luuli rehellisesti, hän sanoo, olleensa valtakunnan kansalainen, hänen asiansa ei ollut tuomita hallitusta; hänestä olisi kiusallista, jos jokainen tekisi itsestään hallituksen tuomarin. Hän on luottanut englantilaiseen älykkyyteen ja rehellisyyteen niin kauan kuin on voinut. Hallituksen hairahdus vei häneltä luottamuksen. Kanta- koon hallitus siitä vastuun (marraskuun 17 p:nä 1921.)
[47] Se tekee pahinta jälkeä. Se alentaa sen, joka sitä käyttää. Liittoutuneiden väkivallasta Saksaa kohtaan, sanoo Gandhi, on ollut tuloksena se, että he ovat tulleet saksalaisten kaltaisiksi, joiden töitä he mustasivat sodan alussa (kesäkuun 9 p:nä 1920).
[48] »Miten kova lieneekään luonne, se sulaa rakkauden tulessa. Ellei se sula, niin tuli ei ole kyllin voimakas.» (maaliskuun 9 p:nä 1920). Satyâgrahan jäsenet allekirjoittavat joukolla sitoumuksen, jossa he kieltäytyvät tottelemasta Satyâgrahan komitean luettelemia huonoja lakeja ja lupaavat seurata uskollisesti totuuden ääntä ja pidättyä kaikesta väkivallasta elämään, henkilöön ja omaisuuteen nähden.
[49] Tämä hindustanilainen, joskin alkuaan moslemilainen sana merkitsee »työn seisausta».
[50] Delhi muuten erehtyi päivästä; se oli aloittanutHartalinsa jo maaliskuun 30 p:nä.
[51] Gandhi puolestaan siirsi liikkeensä toistaiseksi, huhtikuun 18 p:ään 1919, rauhoittaakseen kuohuntaa sen sijaan että olisi kiihoittanut sitä, kuten jokainen vallankumouksellinen olisi tehnyt.
[52] Etymologia: Swa: self, itse; Deši: maa. Kansallinen riippumattomuus. »Pois väkivalta» -aatteen salaisuuksiin vihityt käsittävät sanan ennenkaikkea ahtaassa mielessä Taloudellinen riippumattomuus. Mutta myöhemmin tulemme näkemään, minkä »Sosialisen evankeliumin» Gandhin oppilaat siitä loihtivat.
[53] Mitä Karl Marx nimittää nimellä »Voyoucratie» — katupoikavalta.
[54] Sellainen on ainakin Gandhin selitys. Uskaltaneeko eurooppalainen väittää näkevänsä Bhagavad Gîtâssa edes tyyntä välinpitämättömyyttä tehtyä ja kärsittyä väkivaltaa kohtaan?
[55] Huhtikuun 23 p:nä 1920, heinäkuun 8 p:nä ja syyskuun 1 p:nä 1921. Kirjoitelmassaan Kirje Parseille, jotka ovat suuria kauppamiehiä, Gandhi rukoilee heitä sulkemaan juomakauppansa. Kirjoitelmassaan Kirje kohtuullisille hän pyytää heitä, vaikkeivät olisikaan yhtä mieltä hänen kanssaan loppu-ohjelmasta, tukemaan hänen ponnistuksiaan tässä kohden. Samaan aikaan hän taistelee myös lääkkeiden kauppaa ja opiuminpolttotupia vastaan.
[56] Gandhi tietää itse, että hänelle tullaan nauramaan. Mutta, hän sanoo, onko neula jättänyt paikkansa ompelukoneelle tai käsi kirjoituskoneelle? Rukki ei ole mitään kadottanut tarpeellisuudestaan. Ja se on nykyään kansallinen välttämättömyys, ainut mahdollinen tulolähde miljoonille nälkiintyneille (24 p:nä heinäk. 1920).
[57] Englannin kieli ei ole syrjäytetty (enempää kuin mikään muukaan eurooppalainen kieli). Se jätetään ylimmille kursseille, oppiajan loppuun. Murteita sensijaan käytetään kaikilla yliopistonasteilla. Gandhi haaveilee yleisen olemassaolon korkeinta tilaa, missä kaikki erilaisuudet kestävät kokonaisuutena, ei eri osastoina, vaan »ikäänkuin saman jalokiven eri särminä.» (kesäkuussa 1920).
[58] Ei »ammatillinen», sillä on tarkoitus juuri erottaa sielu ammatista.
[59] Ašram: kurinalainen paikka, luostari.
[60] Nagpurin kongressiin otti osaa 4726 edustajaa, joista 469 moslemia, 65 sikhiä, 5 parsia, 2 »halveksittua», 4079 hindua, 106 naista.
Uusi perustuslaki määräsi, että oli nimitettävä yksi edusmies 50.000:ttä asukasta kohden: tämä tekisi kaikkiaan 6173 edustajaa. Koko Intian kansallinen Kongressi kokoontui istuntoon kerran vuodessa (joulun aikaan). Koko Intian Kongressin komitea, joka käsitti noin 350 jäsentä, sai tehtäväkseen Kongressin politiikan toimeenpanon, tulkitsemalla sen päätöksiä; sillä on Kongressin istuntojen väliajalla sama arvovalta kuin edellisellä. 15-jäsenisellä Toimeenpanevalla komitealla on Kabinetin suhde Parlamenttiin; sen voi Kongressin komitea lakkauttaa.
Nagpurin Kongressi teki suunnitelmat, että muodostettaisiin Maaseutukongressin komiteat, jotka edustaisivat maakuntaa ja 12 kieltä, ja niiden alaisia Paikallisia kongressikomiteoja kaikkia kyliä ja kyläryhmiä varten työläis- tai virkamiesarmeijoineen (Intian kansallinen sotapalvelus), joita ylläpitäisi koko Intian Swarâj-rahasto Tilakin muistoksi.
Jokainen täysikäinen mies tai nainen, jolla on neljä annaa, on valitsija sillä ehdolla, että on allekirjoittanut Perustuslain credon. Vaalikelpoisuusikä on 21 vuotta. Ehtona on se, että hyväksyy Perustuslain ensimmäisen pykälän, kongressin asetukset ja toimenpiteet.
[61] Pannen esimerkiksi läheisen ystävyytensä moslemi Maulana Mahomed Aliin hän todistaa kummankin pysyvän uskollisena uskonnolleen. Gandhi ei antaisi tytärtään naimisiin Alin pojille, hän ei jakaisi ruokaa ystävänsä kanssa; ja hänen ystävänsä tekisi samoin. Tämä ei estä heitä pitämästä toisistaan ja olemasta varmat toisistaan. Gandhi ei väitä ollenkaan, että hindujen ja moslemien väliset avioliitot ja yhteiset ateriat olisivat tuomittavat, mutta tarvittaisiin vuosisata tähän yhteensulamiseen pääsemiseen. Käytännöllisen politiikan ei pidä harrastaa sellaista uudistusta. Gandhi ei pane sille estettä, mutta hän pitää sitä ennenaikaisena. Tässä taas ilmenee hänen todellisuusvaistonsa.
[62] Huhtikuun lopusta v. 1921 halveksinta vähenee. Useissa kylissä paariat elävät toisten hindujen kanssa ja nauttivat heidän oikeuksiansa. Sitä vastoin toisissa paikoin, etenkin Madrasissa, heidän asemansa pysyi surkuteltavana. — Kysymys on vastaiseksi kirjoitettu intialaisten Kansallisten Kokousten päiväjärjestykseen. Nagpurin Kongressi oli jo joulukuussa 1920 luvannut hävittää »halveksintasynnin.»
[63] Erään hänen kirjoitelmansa otsakkeena on: Our fallen sisters (syyskuun 15 p:nä 1921).
[64] Gandhi panee vastalauseen Young Indiassa (kesäkuussa 1921).
[65] Lettres from Abroad. Kolme kirjettä maaliskuun 2:selta 5:nneltä ja 13:nnelta päivältä 1921 on julaistu Modern Review'ssa toukokuussa 1921. Tagoren Intiaan palattuaan kirjoittama Totuuden vaatimus ilmestyi Modern Review'ssa lokakuun 1 p:nä 1921.
Näiden kiistakirjoitusten lisäksi tiedämme Tagoren palattuaan henkilökohtaisesti tavanneen Gandhin. Kukaan ei ole julkaissut siitä kuvausta. Mutta C.-F. Andrews, sen todistaja, on hyväntahtoisesti ilmoittanut meille väittelyn aiheet ja vastakkaisuuden pääkohdat.
[66] Hän mainitsee juuri tästä eräässä viimeisimmistä kirjoitelmistaan, jota hän nimittää: »Liian pyhä tullakseen painetuksi» (helmikuun 9 p:nä 1922). Tagore ja Gandhi ovat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa, Gandhi oli useasti oleskellut Tagoren luona Santiniketanissa. Hänellä oli lupa, sanoo hän, pitää tätä taloa turvapaikkanaan; ja hänen ollessaan Englannissa hänen lapsensa olivat siellä kasvatettavina.
[67] Ja myöhemmin: »Kaikki kunnia Mahatmalle! Mutta poliitikkomme eivät voi luopua halustaan saada käytellä häntä salaisen ja viekkaan šakkipelinsä siirtonappulana.»
[68] Maaliskuun 5 p:nä 1921.
[69] Maaliskuun 13 p:nä 1921. Uusittu ja kehitetty kirjoitelmassa: Kulttuurin yhteys (Modern Review, marraskuussa 1921).
[70] Ensimmäinen Home Rule-liike Intiassa, Bengaalin divisionan nostattama vuosina 1907—1908.
[71] The Poet's Anxiety, kesäkuun 1 p:nä 1921.
[72] S.o. ne, jotka ovat luopuneet persoonallisesta elämästään tuodakseen ykseyden ihmisille.
[73] Upanišadien ensimmäisen säkeistön toisinto.
[74] The great sentinel, lokakuun 13 p:nä ilmestyneen artikkelin pääkirjoitus.
[75] Uskonnollinen kohtalo.
[76] Siellä täällä muuten ihailtavia siveellisiä säädöksiä! »Mikä on mennyt, on mennyt. Mennyt on peruuttamaton, siitä on tullut osa iäisyyttä, eikä ihmisellä ole enää mitään vaatimusta siihen. Älä haudo kostoaikeita vääryyksille ja olleille loukkauksille! Kuollut menneisyys haudatkoon kuolleensa! Toimikaamme elävässä nykyajassa, ohjaajinamme sydämemme ja Jumala!» Kirjan alusta sen loppuun jäätikön puhtaus.
[77] Tagore oli kai sitäkin herkempi tällaisille kirjoituksille, kun Gandhin Ašramin (mistä tämä Evankeliumi on kotoisin) ja Tagoren Santiniketanin välillä oli syntynyt kilpailu, jota molemmat johtajat koettivat välttää. Sen näkee eräästä kirjoitelmasta helmikuun 9 p:ltä 1922 Young Indiassa: Gandhi valittaa siinä, että joku sanomalehtimies oli Ašramin asiassa hänen omikseen pannut sanoja, joilla oli Santiniketania loukkaaava luonne. Hän todistaa kunnioitustaan Tagoren taloa kohtaan — kylläkin vissillä peitetyllä huumorilla: »Jos minun tulisi päättää toisen tai toisen paremmuudesta», hän sanoo, »huolimatta Ašramin kurista ja aamunoususta, minä äänestän Santiniketania. Se on vanhempi veli, paljon vanhempi iältään ja myös viisaudeltaan. »Mutta hän lisää ilkeästi: »Varokaa, Santiniketanin asukkaat, kilpailua pienen Ašramin kanssa!»
[78] Minun mielestäni Gandhi on yhtä yleismaailmallinen kuin Tagore, mutta toisella tavoin. Hän on sitä siveelliseltä tunnoltaan, Tagore järjeltään. Gandhi ei sulje ketään pois rukouksen ja jokapäiväisen työn yhteydestä. Täten ei apostoli ensimmäisistä ajoista saakka erottanut juutalaisia pakanoista; mutta kaikille hän määräsi saman siveellisen kasvatuksen. Näin tahtoo Gandhi. Mutta juuri tässä on hänen ahdasmielisyytensä: ei sydämessä, joka on yhtä laaja kuin Kristuksen, vaan älyllisen asketismin ja köyhyyden hengessä. (Tämä on niinikään Kristusta.) Gandhi on keskiaikainen universalisti. Vaikka häntä kunnioitammekin, olemme Tagoren puolella.
[79] 140 kylää; 87000 asukasta.
[80] Samana päivänä eräs julistus Young Indiassa ilmoittaa Intialle samaisen ultimatumin vielä suuremmalla voimalla. Jollei varakuningas mitään vastaa, on käsky epäämätön; siviilitottelemattomuus on saatava täytäntöön kaikin mokomin, vaikkakin nykyään enemmistö panisi vastaan.
[81] Poliisin rakennukset.
[82] Pantakoon merkille tämä valo, joka valaisee tämän sielun salaperäistä voimaa, sielun, jossa hänen kansansa värähtelyt heijastuvat!
[83] Gandhille oli tullut selväksi, että osa hänen enemmistöään, joka kannatti »pois väkivalta» -aatetta, näki siinä vain piilevän poliittisen keinon, joka oli naamiona väkivallan valmistelulle. Gandhi sanoo heidän puhuvan imelästi väkivallattomien iskujen antamisesta. Gandhi oli käsittänyt vaarallisen kaksimielisyyden, minkä Tagore oli jo kauan sitten havainnut. Ja se häntä tukahdutti. Ankarammin kuin Tagore hän nyt sen ilmiantaa ja lausuu vasten silmiä.
[84] The great Trial, 23 p:nä maalisk. 1922, Young india.
[85] »Jos keisarikuntamme olemassaolo on asetettu vaaraan, jos estetään brittiläistä hallitusta täyttämästä vastuunalaisuuksiaan Intiaa kohtaan, jos kuvitellaan meidän aikovan vetäytyä pois Intiasta, niin Intia turhaan uhmaa maailman kaikkein päättävintä kansaa, joka kyllä vastaa kaikella tarpeellisella tarmolla.»
[86] Syyskuun 19 p:ltä ja joulukuun 15 p:ltä 1921. Ensimmäinen Ali-veljeksiä vastaan suunnatun syytöksen johdosta, toinen vastaukseksi lordi Readingin kiihoittavaan puheeseen. Niissä löytää saman julistuksen sodan loppuun saakka.» — »Tahdomme kukistaa hallituksen, pakottaa, sen alistumaan kansan tahtoon. Me emme pyydä armahdusta, me emme sitä odota…»
[87] Suuri Banker, joka jutun aikana oli seurannut uskonnollisesti Mahatman esimerkkiä, yhtyen kaikkiin hänen puheisiinsa, tuomittiin vuoden vankeuteen ynnä sakkoihin.
[88] Rouva Kasturibai Gandhi ilmoitti tuomion Intian miehille ja naisille hyvin arvokkaassa tiedonannossa, joka kehoittaa kansaa rauhassa keskittäytymään Gandhin rakentavaan ohjelmaan.
Gandhia ei jätetty Sabamratin vankilaan, missä häntä kohdeltiin hyvin. Hänet siirrettiin salaiseen paikkaan, sitten Yeravdaan, lähelle Poonaa. Eräs N.S. Hardikerin kertomus: Gandhi vankilassa (Unity, toukokuun 18 p:nä 1922), vakuuttaa, että hänet pantiin tavallisen rikollisen ravintojärjestelmään ilman mitään erikoisoikeuksia ja että hänen heikko terveytensä siitä kärsi. Mutta me tiedämme, että kohtelu on nyt taasen tullut inhimillisemmäksi. Gandhin on sallittu lukea ja kirjoittaa.
Sen mukaan mitä C.-F. Andrews on minulle sanonut, on Mahatma onnellinen vankilassa, hän on pyytänyt, etteivät toverit tulisi häntä katsomaan, vaan kunnioittaisivat hänen yksinäisyyttään; hän puhdistautuu, hän rukoilee ja on vakuutettu, että hänen toimintansa täten on tehokkain Intian asialle. — C.-F. Andrews vakuuttaa, että gandhilaisten puolue on todellakin paljon voittanut tästä vangitsemisesta. Intia uskoo Gandhiin innokkaammin kuin koskaan; se näkee itsepäisesti hänessä šri Krišnan lihaksitulon, joka tarun mukaan voitollisesti kestää vankilan koetukset. Ja Gandhi on, vangittuna varmemmin kuin vapaana, estänyt väkivallan purkauksen, jonka vaaran läheisyyden hän tunsi.
[89] Aikakauskirja Unity on julaissut (elokuun 3 p:nä 1922) erään uudenaikaista sivistystä vastustavan Kirjeen vankilasta, mikä kirje minusta näyttää hämäräperäiseltä. Olen siinä huomaavinani vanhojen sivujen jäljennöksiä, osia Hind Swarâjista.
[90] Guru-Ka-Bagh on pyhättö (Gurdwara), kymmenen penikulmaa Amritsarista.
[91] The Akali Struggle, ilmestynyt Madrasin Swarâjyassa ja julkaistu erikseen syyskuun 12 p:nä 1922.
[92] Mitä tulee väkivaltaisiin vallankumouksellisiin aineksiin, oli niitä vähän Gayassa, ja ne näyttelivät siellä vain toisen asteen osaa.
[93] Eräs Blanche Watsonin artikkeli (Unity, marraskuun 16 p:ltä 1922) luettelee »ne edut, mitkä Intia on saavuttanut väkivallattoman vastarinnan taistelusta.» Hän vakuuttaa, että Intian sisäiset tulot ovat vähenneet 75 miljoonalla dollarilla ja että englantilaisten kankaiden hylkiminen on tuottanut Englannille vuodessa 20 miljoonan dollarin menetyksen. Hän arvioi 30.000:ksi niiden intialaisten lukumäärän, jotka tänä kuukauden päivänä olivat vangitut, ja osoittaa hallituksen johtavan koneiston täydellisesti kelvottomaksi. Mutta Blanche Watsonilla, gandhilaisuuden innokkaalla ihailijalla, on itsetiedoton pyrkimys liioitella sen menestystä. On muita todistuksia, jotka näyttävät vähemmän lupaavilta Ne sanovat, että uhrautumisliike kompastuu kauppias- ja varakkaiden luokkien itsekkyyteen ja että monta ensi innossa tehtyä eronpyyntöä on sittemmin peruutettu. Ei olisikaan inhimillistä otaksua vastakkaista. Kaikessa vallankumouksessa jää moni kehityksestä jäljelle tai palaa järkiinsä. On tärkeätä tietää, pysyykö virta syvissä uomissaan. Kas tässä todistus, jonka tärkeyttä ja puolueettomuutta on mahdoton epäillä: Manchester Guardian, jonka älykkään vapaamielisyyden tunnemme, mutta joka edustaa voimakkaita etuja, jotka gandhilainen »pois yhteistoiminta» on suorastaan vienyt perikatoon, on juuri ryhtynyt tarkkaavaiseen lailliseen tutkimukseen kautta Intian. Tämä tutkimus on julkaistu kirjoitelmasarjassa. Huolimatta siinä ilmenevästä (aivan luonnollisesta) sympatian puutteesta intialaisen liikkeen suhteen ja huolimatta, että se koettaa sitä halventaa, toteaa lukija rivi riviltä kasvavalla huolestumisella tilanteen vakavuuden Englantiin nähden. Minä esitän lyhykäisesti loppukirjoitelman, joka ilmestyi helmikuun 16 p:nä 1923 (Manchester Guardian Weekly). Tutkija tahtoo luulotella itselleen, että gandhilaisten taktiikka on kärsinyt kovan tappion ja että »pois yhteistoiminta»-liikkeen on uudelleen järjestäydyttävä toisin suunnitelmin. »Mutta», hän lisää, »pois yhteistoiminta» -henki pysyy. Joka puolella on, jollei gandhilaisuutta, niin ainakin vieraan hallituksen epäilyä ja palavaa halua päästä siitä irti. Sivistyneet luokat ja kaupunkilaiset ovat tämän hengen läpitunkemat. Ryotia (talonpoikaa) tämä liikuttaa vasta jokseenkin pintapuolisesti; mutta olosuhteet kylissä ovat sellaiset, että hänetkin lopulta voitetaan. Armeija näyttää vielä puolueettomalta; mutta se on majoitettu kyliin; ja ennemmin tai myöhemmin se tulee seuraamaan liikettä. Usein parhaimmilla, jopa pidättyneimmillä tämä »pois yhteistoiminta» -henki on voimakkain. Ainoastaan hillityillä on vastenmielisyys vallankumoustapoihin; mutta tätä vastenmielisyyttä ei tunne maa. Se tuntee myötätuntoa »pois yhteistoiminta» -miesten uhkarohkeutta enemmän kuin hillittyjen varovaisuutta kohtaan.» Englantilainen huomioitsija arvioi kymmeneksi vuodeksi ajan, mikä tarvitaan sellaiseen intialaisten talonpoikain järjestäytymiseen, että kieltäydyttäisiin veroa maksamasta ja käytäisiin vallankumoukseen. Mutta sillä aikaa tilanne lakkaamatta pahenee; on mahdotonta enää pitää intialaisia aisoissa vankilan pelolla: tätä pelkoa ei heillä enää ole olemassa; siihen tultaisiin ankarammilla pakkotoimenpiteillä, mutta nämä vain lisäisivät vihaa. »Ainoa rauhallinen ja mahdollinen selvitys, jos sellainen on olemassa, on seuraava: »Englannin on tehtävä aloite intialaisiin uudistuksiin. Ei enää puoliparannuksia, niinkuin tapahtui v. 1919, jolloin sellaisia koetettiin sovittaa käytäntöön vajaan vuoden ajan. Ne eivät enää riitä, ja aika kiiruhtaa. Kootkoon Englanti intialaisen kansallisen konventsionin, jossa olisivat edustettuina Intian edut ja kaikki ajatusvivahdukset: yhtä hyvin Gandhi oppilainensa kuin intialaiset prinssit ja eurooppalaiset kapitalistit, moslemit, hindut, parsit, eurasinit, kristityt, halveksitut… valmistakoon tämä konventsioni valtakuntaan kuuluvalle autonomiselle Intialle perustuslain ja määrätköön tämän Home Rulen toimeenpanon määräasemat! Täten ja ainoastaan täten voi torjua valtakunnan hajautumisen.
En tiedä, missä määrin Intian hallitus ja englantilainen byrokratia hyväksyvät tällaisen suunnitelman, jota Manchester Guardian kirjeenvaihtajansa mukaan puoltaa tarmolla. Minun on vähän vaikeata uskoa, että Gandhi ja »pois yhteistoiminta» -miehet suostuisivat yhtymään samaan intialaiseen kokoukseen eurooppalaisten ja intialaisten kapitalistien kanssa! Mutta varmalta näyttää vain, ettei Intian Home Rule ole enää kysymyksenalainen. Muodossa tai toisessa se on välttämätön. Eikä mikään ole hämmästyttävämpää kuin Englannin äänensävyn muuttuminen Intian suhteen Gandhin toiminnan alusta laskien. Eurooppalaiset eivät enää halveksi intialaisia, yritetään puhua heistä kunnioituksella, ja suostutaan välttämään kömpelöitä väkivaltaisuuksia, joihin tätä ennen pahimmassa pakossa turvauduttiin, joskus ensi keinonakin. Intia on siveellisesti voittanut.
[94] Palanen vanhimmasta Šiva-rukouksesta Višâkha-dattan näytelmässä Mudrâ-Râkšasa.
[95] Tämä on myös Consciencious Objectorsien esimerkki, jotka Englannista parveilevat kaikkiin Euroopan maihin.