ANDRIKSON.
»Täällä on eräs isäntä, joka haluaa puhutella herra kreiviä.»
»Kuka hän on?»
»Klauzen.»
»Hyvä on. Minä tulen… Mitä hän tahtoo?»
»En tiedä, herra kreivi. Hän ei sitä sano.»
»Hyvä on.»
Hoikka palvelija poistuu äänettömästi huoneesta ja kreivi jatkoi vielä hetkisen sanomalehden lukemista. Sitten lehti rapisi ja hän nousi. Kalpeana kuumuudesta, astui hän korkean ikkunan eteen, jonka markiisi oli laskettu alas asti ja avasi sitä hiukan. Uunin kuumuus löi ulkoa häntä vastaan. »Kauheata», mumisi hän, sulkiessaan nopeasti taas ikkunan ja kääntyi katsomaan kallisarvoista ilmapuntaria, joka jo viikkokauden oli näyttänyt »kuivuutta». Eikä nytkään toivoa! Kreivi vääristi kasvonsa ja lähestyi hitain askelin pientä pöytää, jonka mustalla marmorilaatalla leveässä hopeavadissa oli sifoonipullo läpikuultavien jääpalojen keskellä. Sihisten valui kylmä kivennäisvesi hiottuun juomalasiin, ja kreivi joi.
Sitten astui hän ruokasaliin.
Linnassa ei löytynyt erikoista vastaanottohuonetta talonpojille, ja nämä vastaanotot tapahtuivat sentähden käytävässä. Niin olivat isä ja isoisä tehneet, samaten teki myöskin nykyinen omistaja. Hän tuli kylläkin pääkaupungista, maan hienojen tapojen yliopistosta, ja hänen arvolleen alentavaa oli, seistä puoli — jopa kokonaisia tunteja käytävän vedossa, palvelustyttöjen, palvelijain ja kyökkipiian kuunnellessa hänen keskustelujaan alustalaistensa kanssa, mutta ruokasaliin, jonne hän antoi kutsua talonpojat, jättivät ne niin pahan hylkeenrasvalla voideltujen saappaiden ja kosteiden vaatteiden hajun, että hänen täytyi ottaa uudelleen käytäntöön isän ja isoisän tapa. Siksi aikoi hän tälläkin kertaa lähteä ulos käytävään, mutta muisti samalla että Klauzen kuului hänen sivistyneempiin alustalaisiinsa. Hän oli kai vapautunut hylkeenrasvan hajusta. Kreivi kosketti soittokellon nappia, jonka kutsusta sama hoikka palvelija tuli sisään.
»Tuo hänet tänne ruokasaliin», käski hän.
»Kyllä, herra kreivi», vastasi palvelija, kumartaen kevyesti ja lähti ulos.
Kreivi vetäytyi ruokapöydän taa. Miehellä voisi kaikesta huolimatta olla hylkeen rasvalla voidellut saappaat jaloissaan ja siltä varalta olisi neljän askeleen etäisyydestä hieman etua. Sitäpaitsi ei hän antanut alustalaistensa, joilla oli hiukan sivistystä, suudella kättään. Pöytä muodosti jonkinlaisen kädelle suutelemisen mykän torjumisen, jos alustalaisisännällä oli kyllin hienotunteisuutta tätä huomata. Käytävässä kreivi tavallisesti pani kädet selän taa sanoessaan ystävällisesti: »ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista.» Mutta hänellä oli samalla aina epämieluinen tunne ja siitä syystä hän teki tällaiset yritykset niin vaikeiksi kuin suinkin mahdollista.
Hetken kuluttua avautui ovi ja talonpoikaisesti, mutta siististi puettu mies astui sisään ja jäi aivan oven suuhun seisomaan.
»Hyvää päivää, armollinen herra kreivi.»
»Hyvää päivää.»
Tervehdys kuulosti nöyrältä, vastaus ystävälliseltä. Herra ja alustalainen tarkastivat toisiaan. Kreivi näki päivän polttamat, täyteläiset, kauniit talonpoikaiskasvot, joissa kuvastui voima ja tyyni itsetietoisuus; isäntä hienot kalpeat kasvot, suuret, ystävälliset silmät ja tarmokkaan suun.
»Te olette Klauzenin isäntä Andrikson?» sanoi kreivi.
»Olen, armollinen herra kreivi.»
»Minua ilahduttaa nähdä teitä, Andrikson. Olen jo kuullut teistä. Te olette hyvä, ahkera isäntä.»
Andrikson joutui hämilleen ja mumisi jotain itsekseen. Sitten hän sanoi: »Työtä täytyy tehdä, armollinen herra kreivi, muuten ei tule toimeen tällaisina aikoina.»
»Niin, ei ole helppoa», vastasi kreivi. »On vaikea aika sekä suurille että pienille maaisännille… Joko olette isännöinyt kauankin Klauzenissa?»
»Isäni kuoli kaksi vuotta sitten, armollinen herra kreivi.»
»No, silloinhan teillä on ollut kylliksi aikaa oppiaksenne isältänne talouden hoitoa. Miten se teiltä sujuu?»
»Armollinen herra kreivi suo minun olla vastaamatta tähän kysymykseen.»
»Mitä varten?»
»Koska en tahdo olla… näyttää kiittämättömältä. Armollinen herra kreivi on vähentänyt tänä keväänä meille taalerista kaksi ruplaa — silloin ei saa teille valittaa huonoa vuodentulotoivoa.»
»Ovatko maanne niin huonot, Andrikson?»
»Ei sada, armollinen herra kreivi. Ja sitä paitsi on minulla melkein pelkkää savimaata.»
»Vai niin… Mutta pellot voivat ehkä vielä parantua. Meillä on nyt ollut kuivaa niin kauan ja kuuma ilma, että voimme joka hetki odottaa ukkosta. Tänään sitä tuskin enään saamme», jatkoi hän hymyillen, muistaessaan ilmapuntarin tilaa.
»Kyllä sateesta olisi hyötyä, mutta parantaa vahinkoa, sitä se ei voisi, armollinen herra.»
»Sitä minäkin pahoin pelkään. Se on paha, Andrikson… Niin… Mutta koska sanoitte, että ette ole tullut valittamaan huonoa satoa, niin on joku muu asia tuonut teidät tänne luokseni. Mitä asiaa teillä olisi, rakas Andrikson?»
»Armollinen herra…» sanoi isäntä, mutta ei päässyt pitemmälle punastuessaan.
»Puhukaa vaan aivan vapaasti, Andrikson. Olenhan osoittanut alustalaisilleni, että tahdon teille kaikille pelkkää hyvää. Ja etenkin te, sen miehen poikana, jota isäni piti parhaimpana miehistään, voitte olla varma minun erikoisesta avustani kaikkina aikoina. Se tahtoo sanoa, jos te olette sen tarpeessa. Minä luulen että olette isäukkonne tapainen. Teidän maineenne ainakin takaa sen. Mitä teillä on sydämellänne? Puhukaa ilman minkäänlaista arkuutta.»
Isäntä oli puristanut vasemman kätensä sormet nyrkkiin ja hieroi tätä koneellisesti oikeata kämmentä vastaan.
»Armollinen herra kreivi», alkoi hän, »tämä ei ole mikään valitus, joka minut on tuonut tänne ja sittenkin — on se jonkinlainen. Minun täytyy syyttää metsänvartijaanne.»
»Metsänvartijaa? Mitä hän sitten…? Onko hän kieltänyt teiltä jotain jota tarvitsette?»
»Hän uhkaa vetää minut oikeuteen.»
»No, mitä! Minkätähden?»
»Koska olen muka kaatanut tammia ilman oikeutta.»
Kreivin asento muuttui hiukan jäykemmäksi.
»Mitä? Mitä?» kysyi hän. »Te olisitte kaatanut tammia? Miten hän sellaista väittää? Oletteko sitten joitakin kaatanut?»
»Olen, armollinen herra kreivi. Mutta en ilman oikeutta.»
»Mutta kuulkaapa nyt, kuulkaapa nyt, Andrikson! Mistä olette sitten kaatanut tammet?»
»Mistäpä muualta kuin omalta alueeltani.»
Kreivi käänsi kirkkaat silmänsä talonpoikaan ja katsoi häntä hetken läpitunkevasti silmiin.
»Omalta alueelta? Ja kuitenkin sanotte, että se ei ole tapahtunut ilman oikeutta?» puhui hän hitaasti. »Tunnettehan välikirjanne? Teidän välikirjassanne ei löydy ainoatakaan kohtaa, joka teidät oikeuttasi ilman kartanon lupaa kaatamaan edes seipään paksuista haapaa. Tammista puhumattakaan. Jos te siis olette kaatanut, niin olette toiminut vastoin lakia.»
»Armollinen herra kreivi, siltä ehkä näyttää. Mutta jos sallitte minun selittää tämän asian… niin… niin… näette sen varmaan toisessa valossa.»
Heikko varjo lankesi kreivin kasvoille.
Mitä puhtainten periaatteiden täyttämättä, oli hän jättänyt virkamiesuransa ja muuttanut maalle ollakseen sadalleviidellekymmenelle alustalaiselleen esikuvana, neuvonantajana, auttajana ja suojelijana. Hänen isänsä oli joka talvi sairautensa tähden matkustanut etelään kylpypaikkoihin, jättäen kartanonsa isännyyden eräälle vähemmän oikeudenmukaiselle sukulaiselle. Mitä vääryyttä tämä ankaruudellaan oli talonpojille tehnyt, sen tahtoi kreivi hyvittää. Hän ei ollut välittänyt niistä varoittavista äänistä, jotka olivat kuvailleet Baltesernin talonpoikia omavaltaisiksi, itsehyväisiksi ja hemmotelluiksi vanhan sielunpaimenen pitkäaikaisen lempeyden kautta. Hän oli muistanut vertauksen auringosta ja myrskystä ja oli ottanut Baltesernin linnan voitonvarmana haltuunsa. Nyt näki hän taistelun alkavan. Ei, se oli jo alkanut. Niinä parina kuukautena, joina hän oli hoitanut perintöään, oli hänelle sattunut jo useita ikäviä juttuja. Hänelle oli esitetty eräs väärennetty maksukuitti, ja metsävahti oli joutunut kiinni lahjuksien otosta. Sitäpaitsi oli eräs pientilallinen varastanut tiilitehtaasta kuormallisen tiilejä. Nyt asetettaisiin hänen hyväntahtoisuutensa jälleen koetukselle.
»Puhukaa», sanoi kreivi hetken vaitiolon jälkeen, muuttamatta äänensä ystävällistä sävyä.
»Armollinen herra kreivi, suvaitsee minun alottaa jotenkin varhaisista ajoista.»
»Puhukaa, puhukaa!»
»Minun täytyy muistuttaa armollista herraa verotyön ajoista. Kun se lakkautettiin ja vuokra tuli sijaan, oli Klauzenin alueella enemmän metsää ja pensasta kuin niittyjä. Tällaista oli melkein joka paikassa, mutta sellaiseksi ei se voinut jäädä. Sentähden antoi armollinen kreivivainaja alustalaisilleen luvan hakkauttaa metsät ja suurentaa viljelysmaita. Joka kevät saatiin raivata kaskimaata ohraa varten. Näin tehtiin pitkät ajat. Sitten meiltä kiellettiin kaskenpoltto.»
»Niin», sanoi kreivi, »sekä kaskimaan raivaus että myös yksityisten puiden kaataminen.»
»Aivan niin, armollinen herra. Mutta isäni oli kaskenpolttoaikana jättänyt kaadettavaksi määrätyssä metsässä tammet seisomaan. En muista että hän olisi kaatanut niistä ainoatakaan, vaikka se oli sallittua. Olin silloin vasta pikkuinen poika, mutta en ole unohtanut mitä hän silloin sanoi: »Ne koristavat maita», sanoi hän suurista tammista. »Noiden täytyy vielä kasvaa», tuumi hän pienemmistä. »Kyllä tulee aika, jolloin me niitä tarvitsemme. Silloin tulevat ne hyvään tarpeeseen.» Sentähden ovat ne kaikki jääneet paikoilleen, ja moni niityistäni muistuttaa sen johdosta nyt tammipuistoa.»
»Ja niitä tammia olette nyt kaatanut.»
»Niitä, armollinen herra kreivi. Minun alueellani olevat tammet olisivat kauan sitten olleet sahattuina puiksi tai tulleet muuten käytetyiksi, ellei isäni olisi niitä suojellut. Pyydän sentähden anteeksi, jos uskallan sanoa, että minä…. niin sanoakseni… olen kaatanut omia tammiani teidän maallanne. Olen ne perinyt isältäni.»
Kreivi nojasi kevyesti ruokakaapin nurkkaan ja hänen suunsa ympärillä oleva ankara ilme tuli selvemmäksi. Mitä tämä ihminen teki? Oliko hän niin talonpoikaisen yksinkertainen, että hän omisti itselleen täydellä todella isänsä, jo kauan sitten vanhentuneen oikeuden, vai oliko se talonpoikaista viekkautta, joka sai hänet siten puhumaan? Miksi oli hän juuri nyt hakkauttanut tammet? Oliko hän tahtonut käyttää hyväkseen sitä höllempää tarkastusta, sekä maihin että metsään nähden, joka johtui omistajan vaihdosta Baltesernissä?
»Miksi ette ole kaataneet tammia jo isäni eläessä?» kysyi kreivi »Hän oli asiasta selvillä. Miksi teitte sen juuri nyt?»
»Tarvitsin puita juuri nyt, armollinen herra kreivi.»
»Mihinkä?»
»Olen tilannut Riian matkoja varten yhdet vankkurit ja kahdet työrattaat.»
»Olette siis vain kaatanut niin paljon kuin tarvitsitte näihin kolmeen vankkuriin? Mitkä osat valmistetaan tammesta tällaisissa vaunuissa? Lautoihinhan käytetään kuusipuuta?»
»Lautoihin käytetään kuusipuuta, armollinen herra kreivi, mutta pyörien napa ja puolat ovat tammi- tahi jalavapuuta.»
»Vai niin. Te olette siis kaatanut näihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puuaineet?» »Armollinen herra kreivi… minun täytyy Teille… niitä on… niitä on kaadettu useampia puita.»
»Useampia?»
Kreivin kalpeille poskille nousi heikko puna. Siis yksinkertainen, hävytön metsänhaaskaus. Ja tuo ihminen tuossa hänen edessään Biedermann-aikuisine kasvonpiirteineen ei tahtonut sitä myöntää, vaan valehteli hänelle kauniin jutun. Kreivi meni huoneeseensa ja isäntä kuuli, miten kivennäisvesi sifoonipullosta sihisi lasiin. Kun kreivi tuli takaisin, oli puna hänen kasvoiltaan hävinnyt.
»Kuulkaahan nyt, Andrikson, olemme viisaina miehinä kumpikin molemmat liian hyvät minkäänlaiseen turhanpäiväiseen jutusteluun. Tunnustakaa suoraan, mitä olette tehnyt. Minä tiedän, että talonpoika yhä vielä pitää metsää jonkinlaisena isännättömänä omaisuutena. Te olette… Te olette käynyt koulua, mutta se vanha Aatami, toisin sanoen, vanha käsityskanta istuu vielä osaksi teissäkin. Se käsityskanta on johtanut teidät tähän epäoikeutettuun tekoon. Älkää tehkö sitä minun silmissäni vielä suuremmaksi, tahtoessanne kaunistaa sitä. Myöntäkää pois, että olette varastanut minulta nuo tammet.»
Tuntui siltä, kuin nämä kreivin viimeiset sanat olisivat olleet, eivät ainoastaan sanoja, vaan sekä sanoja että lyöntejä. Huomattavalla nykäyksellä Andrikson väistyi pää taaksepäin kohoitettuna ja hänen kasvonsa tulivat hyvin kalpeiksi.
»Armollinen herra», sammalsi hän hetken kuluttua, katsoen kreiviä tiukasti silmiin, »herra kreivi, tuo… tuo on sana… jota minä… en voi hyväksyä.»
»Siinä en voi teitä auttaa, rakas Andrikson. Täytyy kaikkia asioita nimittää oikealla nimellä. Mihinkä summaan metsänvartija arvioi kaadetut rungot?»
Andrikson vaikeni.
»Kolmeensataan ruplaan», sanoi hän sitten hiljaa ja jatkoi: »Jos asia menee käräjiin.»
»Oh! Kolmesataa! No, minä toivon että tulemme käräjittäkin sovintoon.»
»Niin uskon minäkin, armollinen herra kreivi.»
Kreivi tuumi. Mitenkä hän suoriutuisi parhaiten tästä asiasta? Sakkohinnastoa hän ei halunnut käyttää, isäntä taisi sittenkin toimia hyvässä uskossa. Kreivi on kuullut niin paljon hyvää vanhasta Andriksonista, ja poika oli niin rehellisen näköinen. Ehkä tavallisen hinnaston käyttäminen olisi tässä tapauksessa paikallaan? Sillä hän ei myöskään tahtonut esiintyä liian avuliaana — periaatteen vuoksi.
»No, mitä tuumitte, Andrikson, miten teitä rankaisen?» kysyi hän lopulta ja katsoi kirkkailla silmillään isäntää, joka seisoi siinä rypistetyin kulmakarvoin.
»Armollinen herra kreivi suvaitsisi, katsoa asiaa siten kuin minä sen esitin. Minä pyydän nöyrimmästi herra kreiviä.»
»Sitä en voi, sitä en voi Andrikson. Ajatelkaahan itse. Kunpa olisitte edes ottanut vain noihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puut! Mutta te olette ottanut enemmän. Mitä varten teitte sen?»
Kreivi ei kääntänyt Andriksonista katsettaan ja tämä koetti turhaan olla punastumatta. Hän painoi hetkeksi katseensa alas ja sanoi sitten lujalla äänellä:
»Armollinen herra kreivi, saa kuulla totuuden. Tahdoin myydä loput puut. Salaa tein sen siitä syystä, että herra kreivi ei koskaan olisi sallinut minun kaataa edes yhtä ainoatakaan puuta.»
»Vai niin, vai niin…! Mistä sen tiedätte niin varmaan, Andrikson?»
»Salliiko armollinen herra kreivi, minun tehdä vastakysymyksen: olisitteko antanut minulle luvan kaataa?»
Kreivi hermostui. Hän oli aikonut niin mukavasti, »yksinkertaisten» talonpoikien kanssa käyttäytyä isällisesti, »sivistyneiden» kanssa tuttavallisesti ja oli päättänyt armollisesti sivuuttaa varmaan odotettavissa olevan tapojen puutteen. Mutta tämä tuli hänelle käytännössä kuitenkin vaikeaksi. Hän piti itseään linnassaan maailmanmiehenä ja tunsi arvonsa loukatuksi sen kautta, että häntä ei kunnioitettu. Teoriiassa hän asetti sivistyneen aatelismiehen samalle tasolle kuin sivistyneen talonpojan, todellisuudessa voitti vuosisatojen peritty ylpeys ja tästä johtuva halveksuminen ymmärryksen. Hän rypisti otsaansa.
»Te ette puhu minulle kunnioittavasti, Andrikson», sanoi hän ankaralla äänellä. »Mitä olisi tapahtunut tai ei olisi tapahtunut, siitä meidän ei tarvitse riidellä. Nyt on vaan kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Älkää poiketko siitä turhilla kysymyksillä, olkaa hyvä!» Hän lausui viimeiset sanat melkein kiivaasti, joka johtui osaksi luonnollisesta suuttumuksesta Andriksonin käyttäytymisen johdosta, osaksi tuntien hämärän aavistuksen siitä, että hän hyvin todennäköisesti olisi kieltänyt isännältä puut.
»Pyydän armollista herra kreiviä suomaan minulle anteeksi, en ole millään muotoa tahtonut herra kreiviä suututtaa», sanoi isäntä. »Mutta täytyyhän minun puolustautua. Metsänvartija ei olisi merkinnyt minulle näitä puita. Sentähden täytyi minun hakata ne salassa. Se oli oikeuteni. Minun täytyy se sanoa, minun on pysyttävä siinä.»
»Ette siis myönnä tehneenne väärin?»
»Armollinen herra kreivi, mitä isäni on minulle säästänyt ja perinnöksi jättänyt, on minun omaisuuttani, samoin kuin se on teidän omaisuuttanne, jonka autuas herra kreivi on teille säästänyt ja perinnöksi jättänyt.»
Tämä rohkea vertaus vei kreiviltä kokonaan maltin pois. Kiivain askelin meni hän huoneeseensa, siinä mielessä ettei enään vaihtaisi Andriksonin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä, joi vielä puoli lasia kivennäisvettä ja etsi metsähinnoittelupaperit. Hän aikoi ottaa tammista yksinkertaisen hinnan. Mutta hän ei löytänyt hinnoittelua ja meni takaisin ruokasaliin.
»Sakkohinnaston mukaan on puiden arvo kolmesataa ruplaa. Te maksatte minulle sata ruplaa, Andrikson», sanoi hän lyhyesti ja rauhallisesti.
Andrikson seisoi siinä, kalpeana ja mykkänä puristaen lujasti vasemman käden sormia oikealla kädellään.
»Armollinen herra kreivi pitää minua siis todella varkaana?» sanoi hän tukahdetun vapisevalla äänellä.
»Kuulettehan hinnan!» huusi kreivi pidätetyllä vihalla. »Minä en rankaise teitä varkaana. Minä pidän teitä ostajana. Te ostatte minulta tammet.»
»Armollinen herra kreivi, miten voin ostaa jotain, jonka olen itseltäni ottanut. Joko minulla oli oikeus hakata rungot, ja silloin en tarvitse maksaa niistä mitään, tahi minulla ei ollut oikeutta niihin ja silloin minä olen varas.»
Kreivi kulki ruokasalissa kaksi kertaa vasempaan ja kaksi kertaa oikeaan ja jäi sitten taas kaapin luo seisomaan tarttuen vasemman kätensä hoikilla sormilla kaapin kiiltävään, vilpoiseen reunaan.
»Kuulkaapa nyt, Andrikson, nyt minun täytyy puhua teidän kanssanne niin, että te ymmärrätte minut. En voi pitää teitä niin tyhmänä, ettette ymmärtäisi mitä olette tehnyt. Te asetutte tahallanne minua vastaan, luulotellun oikeuden nimessä. Te tiedätte aivan hyvin, että isänne sai hakkaamisluvan ainoastaan yhdeksi kertaa, eikä ainiaaksi. Jos isänne on antanut tämän tilaisuuden mennä ohi käyttämättä sitä, niin on hän myös silloin menettänyt oikeutensa. Mistään oikeudesta, jonka te olisitte perinyt, ei siis voi olla kysymystä. Te olette toiminut lakia vastaan, ja jos en minä vedä teitä oikeuteen siitä, saatte kiittää hyvyyttäni eikä mitään muuta.»
Andriksonin kasvoilla vapisi jotain, toistuen salaman nopeudella, hän risti kätensä ja hieroi peukaloitaan yhteen. Sitten sanoi hän syvästi liikutettuna:
»Armollinen herra kreivi ei vie minua oikeuteen, mutta halventaa minua siitä huolimatta. Tiedän kyllä, että laki on minua vastaan. Se on tehty kaikkia varten, eikä sitä voida lukea tänään näin ja huomenna toisin. Sen täytyy siis olla minua vastaan. Mutta herra kreivin ei tarvitse olla minua vastaan. Herra kreivi voi tätä tapausta varten laatia itse lain. Olenko syyllinen vai en herra kreivin mielestä. Herra kreivi sanoo, että olen syyllinen. Armollinen herra ei usko, mitä minä olen kertonut, muuten ei minun tarvitsisi maksaa mitään. Mitä minun on tehtävä? Voin vain vakuuttaa, että isäni oli rehellinen mies ja että en ole perinyt ainoatakaan kolikkoa väärää omaisuutta… ja… voin sen teille vannoa, että olen puhunut teille totuuden. Minä tiesin, että varastan, mutta minä uskoin ja uskon yhä vieläkin, että olen varastanut itseltäni. Sillä isäni ei ole säästänyt tammia kenellekään vieraalle — ei teille eikä muille, — vaan yksistään minulle tammet, jotka jo aikoja sitten muuten olisivat tulleet poltetuiksi tuhaksi ja tomuksi.»
Kreivi kääntyi, astui ikkunan luo ja katseli kukkapenkkiä, jossa kasvoi hehkuvan punaisia pelargooneja. Ihmisen äänessä on sointu, joka niin pian kuin sitä käyttää, pakoittaa uskomaan. Tässä äänilajissa oli Andrikson puhunut. Kreivi oli varma. Mutta saisiko hän myöntää tätä? Mikä olisi seuraus, jos Andriksonin teko jäisi kokonaan rankaisematta? Toiset isännät haaskaisivat metsiään ja vedoten Andriksoniin vaatisivat he samanlaista lempeyttä. Loppumaton sarja riitoja ja lainrikkomisia häämöitti jo kreivin silmissä. Vai tuliko hänen antaa anteeksi talonpojalle ja käskeä häntä vaikenemaan? Sellainen salaaminen ei ollut sopivaa hänen arvolleen, sitäpaitsi oli hän jo maininnut runkojen hinnan, eikä hän mielellään ottanut sanaansa takaisin. Ei, hän ei voinut antaa asian olla sinänsä. Hän kääntyi taas äkkiä ympäri.
»Andrikson, te maksatte minulle nyt viisikymmentä ruplaa. Loput viisikymmentä suoritatte minulle kuuden vuoden kuluessa.»
Tätä sanoessaan, ajatteli kreivi, että kuusi vuotta on pitkä aika, jonka kuluessa varmaan sattuisi joku syy, jonka nojalla voisi pyyhkiä nämä viisikymmentä ruplaa pois.
Andriksonin kookas vartalo tuntui hiukan pienentyvän. Hän heitti kreiviin kuolemaan haavoitetun katseen ja sanoi tukahutetulla äänellä:
»Herra kreivi, siis olen ja pysyn teidän silmissänne varkaana! Hyvä. Asettakaa minut sitten myös oikeuteen. Nuo pari sataa ruplaa eivät minua vielä vie mierontielle. Menkööt nekin sinne, minne niin monet sadat ennenkin ovat menneet. Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi.»
Kreivi sulki hetkeksi silmänsä, nosti vähän päätään ja loi puhujaan katseen, joka sanoi selvään:
»Maan mato!» Ei mikään kylmennä toista ihmistä toista kohtaan niin kuin hyvyyden ylimielinen hylkääminen.
»Kuten tahdotte, Andrikson», vastasi hän virallisesti ja lähti arvokkain askelin ruokasalista. Mutta ajatuksissaan toisti hän Andriksonin sanoja: »Minne niin monet muut sadat ovat menneet… Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi… No, kyllä minä hänet…!»
Kreivi istuutui jälleen ottaen sanomalehden käteensä. Mutta hän ei nähnyt siinä muuta kuin sanat: »Minne niin monet sadat jo ovat menneet… Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi…» Kiivaasti painoi hän soittokelloa ja käski sisäänkiiruhtavan palvelijan kutsua metsänvartijan.
Tällä välin oli Andrikson lähtenyt ruokasalista, ottanut käytävästä lakkinsa ja astunut ulos kesäpäivän helteeseen. Hän oli niin täynnä katkeraa vihaa, ettei ollenkaan välittänyt minne meni. Vasta kun vahva pihkan tuoksu ja siedettävämpi ilma ympäröi hänet, huomasi hän, että oli Balteserin metsässä ja matkalla kotiin. Kuljettuaan pitkän matkaa solakoiden, korkeiden kuusien varjossa, istuutui hän tien viereen kannolle.
Tällaista siis oli tuo kreivin paljon kehuttu hyvyys… Kolmesataa ruplaa… Varas… Häntä, vanhan Andriksonin poikaa, rangaistiin varkaana… Häntä ei uskottu… Hän vannoi, eikä häntä uskottu! Ei, se ei voinut olla niin. Asiahan oli niin selvä. Mutta kreivi tahtoi rahaa, siinä se! Hän kätkeytyi uskomattomuuden taa, saadakseen nuo sata ruplaa. Rikas ei koskaan saa kyllikseen. Oi, onhan niin helppo sanoa: »Andrikson, olet rikkonut lakia vastaan», kun ei tahtonut kuulla oman sydämensä lakia.
Hän nousi ja lähti eteenpäin. Mielenliikutuksestaan huolimatta tunsi hän nälkää. Hän muisti, että vaimonsa oli tarjonnut hänelle juustoa ja että hän oli unohtanut pistää sekä sen että piipun taskuunsa, ja vielä muisti hän, miten vaimo oli häntä varoittanut kiihtymästä ja miten hän vakuuttavasti oli sanonut, ettei vaimon tarvitse olla levoton, sillä kaikki kävisi kyllä hyvin. Mitä hän nyt sanoisi? Eikö hän ollut kiihtynyt? Eikö olisi ollut parempi tyytyä ja maksaa? Hänelle muistui mieleen sananlasku: »Vältä riitaa vahvemman kanssa ja oikeuden käyntiä rikkaan kanssa.» Eikö tuota kaikkea vielä voisi parantaa? Ei, nyt oli jo liian myöhäistä. Hän oli kovasti ärsyttänyt kreiviä, vastustaessaan häntä itsetietoisena ja sitä, sen hän tunsi, ei kreivi antaisi hänelle anteeksi. Ja vaikka kreivi olisikin myöntyväinen anteeksiantoon — ei hän voisi sitä kuitenkaan pyytää! Sehän olisi samaa kuin myöntää olevansa väärässä, eikä hän ollut väärässä. Ei ollenkaan… Ei, tahi oikeammin niin paljon väärässä kuin se, joka käy hakemassa kotiin kadonneen lampaansa naapurin tallista, naapurin ollessa siitä tietämätön. Niin, juuri niin se oli. Andriksonia harmitti, ettei hän ollut huomannut kreivin läsnäollessa tätä kaunista vertausta… Mutta voisihan hän sen vielä oikeudessa tuoda esiin. Se ei kylläkään enää mitään auttanut; kreivi ei häntä silloin kuullut ja laki tuomitsi hänelle kaikesta huolimatta… kolmesataa ruplaa… Se on sittenkin aika suuri summa. Ja kun oikein ajatteli, niin ei hän ottanut sitä yksinomaan omasta taskustaan, vaan se oli samalla vähennys vaimon ja lasten osuudesta… Sanomaton katkeruus valtasi Andriksonin, syöpyvä katkeruus, joka syntyy, kun ihminen tunnustamatta sitä itselleen, on itsensä kanssa piilosilla ja sekottaa tehdyn vääryyden kärsityn vääryyden kanssa.
Aurinko paistoi puiden lomitse, pihka tuoksui, aika ajoin kuului linnun viserrys. Virstojen laajuudelle ulottui metsä. Se ympäröi soita, lampia ja yhden järven, jolla oli merkillinen sirpin muoto, sekä suuria, kuivan ruohon, kanervan ja pähkinäpensaiden peittämiä aukeamia. Andrikson tunsi metsän hyvin. Poikasena hän oli usein käyskennellyt siellä marja-aikoina. Klauzenin aluehan oli tässä aivan lähellä. Nyt oli mustikoiden ja vadelmien aika ja hänen lapsensa kulkivat nyt vuorostaan tuttuja paikkoja.
Nälkä tuli yhä tuntuvammaksi. Andrikson kumartui ottamaan pari mustikkaa tien viereltä, mutta ne olivat hienon tomun peitossa ja hän antoi niiden olla. Hänen alakuloisuutensa kasvoi, tukahutetun katumuksen tunne katkeroitti häntä yhä enemmän ja hän tuli yhä enemmän epäoikeuden mukaiseksi kreiviä kohtaan. Yhtäkkiä hän ajatteli: »Jospa voisin kostaa hänelle!»
Mutta se oli mahdotonta. Kreivi oli liian varmassa ja korkeassa asemassa, hän ei voisi mitenkään kreiviä tuntuvasti vahingoittaa.
Saapuessaan laajan aukeaman luo, joka oli tiestä vasemmalla, pysähtyi Andrikson. Mitäpä jos seuraisi poikavuosien tapoja ja kävisi kuivettuneen pähkinäpensaan takaa katsomassa, olisiko siellä vielä vadelmapensas?
Tahi tuolla, tuon harvalatvaisen männyn luona, jolla oli niin omituisen käpertynyt oksa? Mutta mitä tuo on? Savupilvi nousi äkkiä männyn luota, Andrikson kuuli, miten tuli räiskyi, ja näki, miten mies hyppäsi maasta ylös, juoksi vähän pitemmälle, leikkasi pitkän pähkinäoksan, juoksi takaisin ja löi maata vimmatusti. Savu laajeni, ja mies työskenteli yhä kiivaammin.
Kuin näkymättömän voiman vetämänä, kiiruhti. Andrikson oikealle, tien yli metsään ja kätkeytyi puiden taa. Hän ei mistään hinnasta tahtonut tulla huomatuksi ja huudetuksi apuun. Ellei miehen onnistuisi sammuttaa tulta, niin palakoon koko metsä. Kostakoon tuli Andriksonin puolesta!… Jännitetyllä mielenkiinnolla seurasi isäntä taistelua. Liekki näytti leikkivän miehen kanssa. Väliin leimusi se hänen jalkojensa juuressa, väliin taas monen askeleen päässä hänestä. Mies juoksi edes takaisin, oikeaan, vasempaan ja oli lopuksi sananmukaisesti vitsallaan piessyt tulen sammuksiin. Hien vuotaessa seisoi hän keskellä ruskeanmustaa saarta ja tarkasteli ympäristöään, vieläkö jossain leimahtaisi. Mutta tuli oli sammunut. Kun hän oli odottanut vielä hetkisen, sylkäisi hän, veti piipun esiin, sytytti sen, sammutti tulitikun sormillaan ja lähti menemään sitä tietä, jota Andrikson oli tullut.
Liikkumattomana tuijotti Andrikson palanutta paikkaa. Eikö tuolla jossain ollut pientä liekkiä huomattavissa ruskean reunan luona? Ei, kaikki tarkastus ja odottaminen oli turhaa. Varovasti lähestyi Andrikson tietä ja astui kiireesti sen poikki, palopaikkaa kohti. Sieltä täytyi löytyä kipinä! Sattuma oli osoittanut hänelle, miten kreivin kovuus voisi tulla kostetuksi. Andrikson voisi kostaa, joutumatta itse vähimmällekään vaaralle alttiiksi. Mies, joka juuri oli mennyt matkaansa, asui kartanossa, söi kreivin armoleipää ja kokosi taloon kesällä marjoja ja sieniä. Hän vei vaatteissaan palaneen ruohon vahvan, läpitunkevan hajun. Tämä haju kohdistaisi epäilykset heti häneen ja vanhus ei varmaankaan kieltäisi, sillä tuli oli syttynyt vastoin hänen tahtoaan ja hän oli tunnollisesti koettanut tukahuttaa sitä… Andrikson kyykistyi, haki tulitikkulaatikkonsa esiin, sytytti kolme tikkua yhtaikaa, sytytti kuivan ruohon palamaan ja heitti tulitikut kauas luotaan. Molemmissa paikoissa leimahti tuli, ja Andrikson kiiruhti jälleen tien yli takaisin metsään.
Hän tahtoi paeta kauemmaksi, mutta vastustamaton voima sai hänet kääntämään silmänsä aukeamaan päin. Hänen täytyi nähdä, miten keltainen piru synnytti yhä useampia keltaisia, punaisia ja sinertäviä pikku piruja, jotka yhä nopeammin liitelivät, ryömivät, lensivät eteenpäin. Suoraan eteenpäin, oikealle, vasemmalle kiemurtelivat ne, aikaansaaden yhä äänekkäämmän suhinan ja rätinän. Linnut lähtivät lentoon, varikset rääkyivät, jänis juoksi läheltä pitkin loikkauksin pois päin. Pian oli koko aukeama savun ja liekkien peittämänä. Heikko, tuskin tuntuva ilmanveto määräsi tulelle suunnan. Se kulki aukeaman yli puita kohti. Jos koko metsä palaisi! Sitähän hän oli tahtonutkin, tätä toivoen hän oli heittänyt tulen kuivaan ruohoon… Jottako koko metsä palaisi? Oliko hän todellakin sitä tahtonut? Koko metsä — viisitoista neliövirstaa ihania mäntyjä! Koko metsä? Miten kamalaa! Kuka voisi nähdä koko metsän palavan? Ei, sitä ei Andrikson ollut tarkoittanut! Hän oli vaan tahtonut pelästyttää kreiviä, hän oli tahtonut antaa kreivin kokea, miltä tuntuu, kun syyttömänä saa kärsiä. Mutta koko metsä — oi, eihän se voisikaan tapahtua! Sillä tuolla puiden takana, aivan vastapäätä aukeamaa oli sirpin muotoinen järvi, sen veteen palo kyllä sammuisi!
Mutta jos tuli kiertäisikin järven molemmat päät! Se laajeni niin uskomattomalla nopeudella! Nyt oli se jo saavuttanut aukeaman keskustan, jo leimahti nuori näreikkö tuolla takana sihisten tuleen ja nyt — nyt tarttui keltainen piru kauhealla suhinalla suuriin mäntyihin! Ääretön kauhu valtasi Andriksonin. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä metsä oli tehnyt hänelle, kun hän antoi sen tuhon valtaan, — tuo ihana, suuri metsä? Ja kreivi? Oliko hän todella ollut niin huono, että häntä täytyi rangaista hävittämällä koko metsän?
Mutta tuli valtasi yhä laajempia aloja. Jäisikö Andrikson katsomaan, miten metsä joutuisi koko laajuudessaan tulen valtaan? Eikö ollut pelastamisen mahdollisuutta? Kenen kautta? Hänen itsensä kautta — toisten avulla! Miten, tuliko hänen huutaa väkeä apuun vihollista vastaan, jonka hän itse oli manannut esiin? Jos hän tekisi sen, lankeaisi epäluulo vielä vähemmin hänen päälleen… Lähin ihmisasunto oli hänen talonsa. Siis sinne! Kunhan ei vaan olisi jo liian myöhäistä!… Hän lähti eteenpäin, kiiruhtaen, juosten. Pian olivat viimeisetkin puut metsässä hänen takanaan ja kesäpäivän helle ympäröi hänet jälleen. Hän ei välittänyt siitä, vaan juoksi eteenpäin. Veri tykytti hänen ohimoissaan, kuin tahtoisi se halkaista hänen päänsä, kova paino tunki silmät melkein ulos kuopistaan, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan. Talonsa läheisyydessä hän kompastui nyrkin kokoiseen kiveen ja kaatui. Painaen kasvonsa kuihtuneeseen, lämpimään ruohoon, tuumi hän: »Palakoon. Nyt minusta kaikki on yhdentekevää. Minä olen kuitenkin mennyttä miestä… »Hetken kuluttua palasi hänen tarmonsa kuitenkin, hän nousi istumaan ja katsoi metsään päin. Valkea, hyvin leveä savupilvi nousi sieltä. Andrikson hypähti ylös. »Isä Jumala», rukoili hän, »älä anna tulen päästä järven yli! Herra Jumala! Herra Jumala!» Sitten koetti hän päästä eteenpäin.
Vihdoin oli talo saavutettu.
Pihalla seisoi hänen nuori, kaunis vaimonsa ja katsoi metsään päin.
»Metsä palaa?» huusi hän miehelleen, puoleksi kysyen, puoleksi vakuuttaen.
»Metsä palaa», toisti Andrikson. »Missä rengit ovat? Pian! Ja palvelustytöt ja kaikki!»
»Mitä kaikki? Tuleeko kaikkien…? Mutta Jahn, minkä näköinen sinä olet! Mikä sinua vaivaa?»
»Missä väki on? Missä he ovat?»
»Tietysti pellolla! Antaa toki palaa. Kyllä se sammutetaan. Herralla on kylliksi metsää… Juosta tuolla tavalla! Olisit mieluummin etsinyt lapsia, kuin juossut tuolla tavalla.»
»Etsinyt lapsia? Missä lapset sitten ovat? Eivätkö ole kotona?»
»Eivät. He lähtivät marjaan. Minua niin peloittaa. Kahrlilla on joskus tulitikkuja taskussaan. Kunpa vain lapset eivät olisi tehneet mitään pahoja metsässä.»
»Ovatko lapset menneet metsään?» huudahti Andrikson, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi kiskonut sydäntä hänen rinnastaan.
»Minne he sitten olisivat menneet, hehän menivät marjoja poimimaan», vastasi emäntä. »Oi Jumalani, Jumalani.»
»Missä väki on? Kutsu heitä! Kutsu heitä!» huusi isäntä, niin että äänensä murtui tullen aivan käheäksi. »Tänne pojat, tänne tytöt! Apuun, apuun!»
»Jumalan tähden! Ole toki hiljaa!» huudahti emäntä pelästyneenä. »Mikä sinun on? Kyllä minä kutsun heidät kaikki. Jos nyt yksi mänty enemmän tai vähemmän palaa, sehän on yhdentekevää. Syntihän on sanoa, mutta totta se on: palolla on myös hyvät puolensa. Köyhät ihmiset saavat halpaa puuta.»
Emäntä kiiruhti pois, ja Andrikson käveli pihalla kuin huumaantuneena. Hän heittäytyi penkille talon edustalle, nousi ylös, istuutui jälleen, nousi uudelleen ja meni huoneeseen. Tyhjää, kaikki hiljaista ja tyhjää — — —. Tuossa nurkassa seisoi hänen pienten poikainsa sänky. Kunpa he nyt makaisivat siinä! Pellavapäät nojaten toisiinsa, nuoremmalla käsi nyrkkiin puristettuna, peukalo sisäänpäin… Isäntä rupesi vapisemaan. Ei, oi ei, tuo ajatus oli liian julma… Hän hoiperteli taas ulos ja katseli metsään päin. Savupilvi oli yhä kasvamassa. Missä hänen lapsensa viipyivät! Vaikka mitä siitä… sehän oli jo liian myöhäistä…
Vihdoin oli väki koolla. Kaikki varustivat itsensä lapioilla ja kirveillä ja kiiruhtivat, Andriksonin yhä hoputtaessa, metsään. Emäntä jäi yksin kotiin.
»Jos tapaatte lapset, niin sanokaa, etteivät he hetkeäkään enää viipyisi metsässä, kuuletteko? Kuuletko Jahn? Lähetä heidät heti kotiin!» huusi hän yhä uudelleen väen jälkeen.
Tuli oli metsässä saavuttanut metsäjärven, oli kiertänyt molemmat järven reunat ja levisi nyt kaksi haaraisena virtana yhä laajemmalle. Neuvotonna seisoi Andrikson viiden ihmisen kanssa siinä. Mitä lapiot ja kirveet heidän käsissään hyödyttivät! Liekit kulkivat korkealla latvoissa puusta puuhun. Kipinäsade lensi alas, sytytellen vuorostaan kuivan sammaleen ja kaatuneet puut. Jos he kaataisivat pari puuta? Se olisi ollut naurettavaa. Mutta jotain oli tehtävä.
»Lähde Peter, juokse kartanoon, ja ilmoita että metsä palaa», käski Andrikson vihdoin. »Jumala tietää, saisivatko muuten siitä tänään tiedon. Me toiset etsikäämme — — — etsikäämme lapsia.»
»Lapsiako etsiä? Mutta he ovat varmaan jo kotona», vastasi eräs heistä.
»Me toiset etsimme», toisti Andrikson. »Jos he olisivat lähteneet kotiin, niin olisivat he tulleet meitä vastaan.»
Ei kukaan enää väittänyt vastaan, sillä todennäköisesti lasten olisi pitänyt tavata heidät, elleivät lapset olisi menneet jotain aivan outoa tietä kotiin.
Mutta mistä etsiä heitä? Jos he olisivat paenneet syvemmälle metsään, niin ei tarvinnut pelätä: tuli ei saavuttaisi heitä. Mutta jos tuli oli heidät saavuttanut järven luona!
Tämä kamala ajatus näytti johtuvan kaikkien mieleen, sillä aivan vaistomaisesti kääntyivät kaikki järvelle päin. Andrikson tuli tuhkanharmaaksi. Se voisi siis olla mahdollista! Jos joku pojista tai tytöistä olisi nauranut tälle ajatukselle, olisi hän suuttunut, mutta samalla kuitenkin vielä toivonut, sillä toivo tarttuu kiinni heikoimpaankin lohdunsanaan, mutta nyt hänestä tuntui kuin voisi hän millä hetkellä tahansa löytää poikastensa hiiltyneet luut.
Pidättäen valitustaan, alkoi hän etsiä. Rengit ja tytöt kiersivät varovaisina, jalkineitaan varjellen, yhä vielä savuavia paikkoja, mutta Andrikson ei välittänyt, minne hän astui. Hän hävisi mustien runkojen taa ja oli pian järven rannalla. Liekit olivat ehkä ajaneet poikaset rantaan. Ehkä veteen, sillä paikoittain oli kaislikkokin sotkeutunut. Olivatko he hukkuneet? Andrikson katsoi veteen, hän kulki pitkin rantaa, ylös, alas — mutta turhaan! Hän jätti rannan tullen takaisin väkensä luo, jotka kaikki olivat hajaantuneet aukeaman eri osiin ja lähestyivät rantaa. Vihdoin oltiin varmoja, että lapsia ei ollut onnettomuus kohdannut ainakaan täällä.
»He ovat varmaan menneet kotiin», huomautti eräs tytöistä. »Niin suuret pojat… Olisihan vallan ihme, elleivät he voisi itseään pelastaa.»
»Niin, menehän kotiin Lihse, ja katso, ovatko he siellä ja tule takaisin», sanoi isäntä. »Niin, mene, mene!»
Tyttö lähti ja jälelle jääneet kysyivät, mitä heidän nyt tuli tehdä.
»En tiedä», vastasi isäntä väsyneesti.» Hakekaa! Sammuttakaa!
Hakekaahan vielä…»
»Oi isäntä, lapset ovat varmaan kotona. Aivan varmaan. Olet pelottanut meitä turhan tähden.»
»Niinkö luulet? No niin, Jumala sen suokoon, Jumala suokoon…
Mahtaakohan koko metsä palaa? Mitä arvelette?»
»Kuka sen tietää! Jos tuli tällä lailla jatkaa kulkuaan, eikä ihmisiä tule apuun ja myrsky alkaa. Tuuleehan nytkin jo.»
»Menkäämme, menkäämme», sanoi isäntä.
»Meidän täytyy sammuttaa. Meidän täytyy tehdä voitavamme.»
He jättivät aukeaman ja alkoivat kaivaa ojaa kaukana tulen alapuolella. Kun he olivat kaivaneet pari syltä, kuului metsästä ääniä ja metsänvartija astui esiin, joukko kartanon työväkeä mukanaan. Lyhyen keskustelun jälkeen käski hän lopettaa ja lähetti Andriksonin väkensä kanssa vielä syvemmälle metsään ja aloittamaan siellä kaivamisen — täällä tuli yllättäisi heidät piankin. Itse poistui hän kiireesti, koettaakseen päästä paloruiskun avulla tulen herraksi metsän toisella puolen.
»Missä kreivi itse on?» kysyi eräs Klauzenin talon tytöistä kartanon rengiltä.
»Hän jäi vielä järjestämään sananviejiä. Koko piiri saa tänään vielä ilmoituksen. Hän on aivan pian täällä.»
Hetken kuluttua tuli metsänvartijalta sana, että hän tarvitsisi kaksi voimakasta miestä avuksi, hevonen ei pääse tiheikön läpi paloruiskuineen, vaan täytyisi ihmisten sitä vetää.
»Minä menen», sanoi Andrikson. »Kuka tulee toiseksi?»
Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei nähnyt ympärillään muuta niin voimakasta vartaloa kuin renkinsä Peterin, niin viittasi hän tätä ja he lähtivät menemään.
Mutta ihmisvoiminkin oli vaikeaa ja lopulta mahdotonta saada ruiskua eteenpäin. Metsäkin oli viime vuosina laiminlyöty, maassa oli paljon kaatuneita runkoja ja puut seisoivat paikoittain liian tiheässä. Juuri kun oli päätetty luopua veden avusta, tuli kreivi ratsastaen. Hän näki miten miehet vielä rasittavan vetämisen jälkeen vapisivat ja huomasi metsänvartijan vieressä Andriksonin, kasvot hien peittäminä ja vääristyneinä. Kaikki viha häntä kohtaan oli kuin poispyyhitty.
»Oh, Andrikson!» huudahti hän ja hyppäsi hevosen selästä alas. »Ja niin ahkerana. Minä kiitän teitä Andrikson, tiedonannostanne. Se oli kauniisti tehty teiltä. Minä kiitän teitä.» Ja nopein askelin astui kreivi isännän luo, tarttui tämän nokiseen käteen ja puristi sitä.
»Herra kreivi — — — herra kreivi… sammalsi Andrikson, »minä tein vain… minä tein vain… mitä… mitä…»
»Minä tulen muistamaan tämän, Andrikson. Mutta levätkäähän vähän. Te näytätte liian rasittuneelta.»
»Oi, en ole väsynyt, armollinen herra. En ollenkaan.»
Metsänvartija kysyi, mitä olisi tehtävä. Hän ilmoitti, että ruiskulla ei voisi mitään toimittaa ja että metsän toisella puolella kaivettiin ojaa.
Ruisku oli vietävä suojaan ja mentävä toisia auttamaan, sanoi kreivi.
Tätä käskyä toteltiin ja Andrikson työskenteli jälleen väkensä etunenässä. Palaneen haju, jonka tuuli toi palopaikalta, oli tuntuvasti voimakkaampi kuin ennen.
»Me saamme hyvin vähän aikaan, herra kreivi», huomautti metsänvartija alakuloisena. »Punaisella hyenalla on liian nopsat jalat.»
»Saamme pian lisäväkeä. Sananviejät ovat jo varmaan saaneet useille alustalaisille tiedon», vastasi kreivi ja katsoi ylös puiden latvoihin. Hän oli hyvin kalpea ja hermostuneet nykäykset tuntuivat huulissa.
Sitten kääntyi hän väkensä puoleen, innostaen heitä yhä enemmän ponnistamaan. Silloin huomasi hän miten eräs vanha mies nojasi uupuneena lapioonsa. Kreivi astui hänen luokseen, otti häneltä lapion, sanoen samalla pari ystävällistä sanaa, ja ryhtyi itse kaivamaan.
Tämä oli paras kannustus ja väki teki työtä ponnistaen kaikki voimansa. Ainoastaan Andrikson näytti hellittävän. Yhä useammin ja yhä kasvavalla levottomuudella, katsoi hän sinne päin, mistä hänen palvelijansa tulisi. Lopulta tämä saapui. Hän oli kuuman ja menehtyneen näköinen.
»Lapset eivät olleet kotona», sanoi hän hiljaa, tultuaan Andriksonin luo ja tervehdittyään kreiviä.
»Eivätkö?» huudahti Andrikson. »Lapseni, lapseni!»
»Mikä on hätänä?» kysyi kreivi, ja joku selitti hänelle asian.
Kreivi tuli Andriksonin luo.
»Te kaipaatte lapsianne, rakas Andrikson?» kysyi kreivi.
»Niin, armollinen herra», vastasi isäntä, vaivoin hilliten itsensä. »He ovat tänä aamuna tulleet tänne marjoja poimimaan. Ja nyt eivät he vieläkään ole kotona. Metsäaukeamassa kasvoi kaikenlaisia marjoja.»
»Ettehän toki luule… Ei Andrikson, te ette saa heti ajatella kaikkein pahinta. Lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»
»Mutta silloinhan joku olisi nähnyt heidät.»
»Eihän se ole tarpeellista. He ovat voineet mennä syvemmälle metsään…
Miten vanhat ovat lapsenne?»
»Vanhin on juuri täyttänyt kymmenen.»
»No, katsokaahan. Kymmenen vanha. Silloinhan poikanne on jo aika mies. Hän on kyllä ymmärtänyt lähteä tulen alta pois. Ei, ei, rauhoittukaa vain Andrikson, lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»
»Tahtoisin uskoa siihen hyvin mielelläni. Mutta… Mutta… Salliiko armollinen herra kreivi, että lähden hakemaan heitä. En voi tehdä työtä ennenkuin tiedän, missä lapseni ovat.»
»Tietysti, tietysti, menkää vain! Ja jos tahdotte, niin ottakaa joku kanssanne», vastasi kreivi hyväntahtoisesti.
Andrikson luovutti lapionsa palvelustytölle ja lähti. Kun hän huomasi olevansa yksin, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ääneensä huutaa metsään lastensa nimiä mutta hän hillitsi itsensä, sillä häntä hävetti, että ihmiset sen kuulisivat. Mykkänä vaelteli hän metsässä, ja vasta kun hän oli päässyt kauas toisista, huusi hän puoliääneen uudelleen ja yhä uudelleen: »Jahnit! Kahrlit! Jahnit! Kahrlit!»
Mutta vastausta ei kuulunut.
Pitkän turhan etsinnän jälkeen, kääntyi Andrikson jälleen aukeamalle päin. Matkalla tapasi hän vähän väliä ihmisiä, jotka kiiruhtivat sammutustyöhön. Hän kysyi heiltä kaikilta, olivatko he nähneet kahta lasta, mutta sai aina kieltävän vastauksen. Hän kuuli melua sieltä puolen, missä ojaa kaivettiin ja päätteli siitä, että sinne jo oli saapunut paljon väkeä. Metsä pelastuisi siis kaikesta päättäen. Mutta mitä hän nyt siitä välitti enää. Hän kulki edelleen ja joutui tulen rajalle, joka eteni vähentymättömällä nopeudella. Andrikson kiersi sen ja joutui palaneelle alueelle. Alahuulta purren, olkapäät hiukan nostettuina, ikäänkuin joka hetki peläten lyöntiä, kulki hän mustuneiden runkojen välissä. Puut levittivät alastomia oksiaan hänen yläpuolellaan, muodostaen punaisenruskean sotkeutuneen verkon. Kaukaa kuulsi järvi mutta sekin oli nyt vieraan ja kammottavan näköinen, sininen keskeltä ja musta reunoilta, joilta rumat viirut, mäntyjen katkonaiset peilikuvat, kuvastuivat kauas sineen. Ympärillä kävi yhä hiljaisemmaksi, ja lopulta Andriksonia ympäröi hautuumaan juhlallinen hiljaisuus. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja omituinen hämäryys täytti metsän. Siellä täällä nousi vielä savupilvi vinosti ilmaan ja ikäänkuin itsestään syttyen leimahti vielä yksinäinen vadelmapensas palamaan. Silloin tällöin kuului joku tukahutettu ääni palopaikalta, syventäen yhä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kuin raskaan kuorman painamana laahautui Andrikson eteenpäin. Aukeaman reunalla murtui hän kokonaan ja purskahti itkuun.
Kuolla, kuolla!…
Aurinko heitti vielä vinot säteensä metsän läpi, sitten se laski.
Andrikson suoristautui. Vielä kerran kotiin, vielä kerran katsomaan, eivätkö lapset ole kotona.
Hitaasti kulkien saapui hän taloonsa.
Siellä istui hänen nuori vaimonsa tien vierellä ja tuijotti häneen. Hän tuijotti vaimoonsa. Sitten alkoi vaimo huutaa.
»Kuolleet! kuolleet!» huusi hän. »Oletko löytänyt heidät? Oi, lapseni, lapseni, lapseni!»
Isäntä kertoi miten hän heitä oli turhaan etsinyt.
»Kyllä minä heidät löydän», vaikeroi äiti. »Minä löydän heidän hiiltyneet luunsa. Voi lapseni, voi poikani!»
Hän meni sisään, jossa hän jo oli siistinyt ja tehnyt kaikki askareensa sekä antoi paimenpojalle ja -tytölle, jotka nyt jäivät aivan yksin kotiin, muutaman käskyn.
Sitten menivät he ulos hämäryyteen, emäntä edellä, isäntä jälessä.
Silloin tällöin kysyi emäntä, päätään kääntämättä, yksityiskohtia
palosta, mutta ei suinkaan palon itsensä tähden, vaan lastensa vuoksi.
Lopulta sanoi hän:
»Kuumuus on ajanut heidät järveen. He ovat hukkuneet.»
Sen jälkeen hän ei puhunut enää sanaakaan vaan otti tien vierestä miehen korkuisen seipään olalleen. Andrikson antoi hänen kantaa sitä. Hän tunsi itsensä liian voimattomaksi sitä kantamaan. Hänestä oli muuten kaikki yhdentekevää. Jos lapset olivat kuolleet, oli hänestä samantekevää, missä he lepäsivät ja jos heidät löydettäisiin tahi ei. Hakekoon vaimo.
Tultuaan järven pohjukkaan, jäi Andrikson seisomaan. Väristys kulki pitkin hänen ruumistaan, nähdessään tumman veden. Emäntä sitävastoin alkoi vitkastelematta huolellisesti tutkia järven pohjaa seipäällään niin syvältä kuin tämä ulettui. Hitaasti kulki hän eteenpäin, hitaasti, kuin lumottuna seurasi isäntä häntä. Lopulta, tuntikauden haettuaan nosti emäntä jotain muodotonta veden pinnan yläpuolelle. Andrikson tunsi, miten häntä huimasi ja hän oli vähällä pyörtyä. Mutta vaimo antoi seipään vaipua takaisin ja haki uudelleen.
Andrikson kääntyi pois. Hän ei voinut enään katsella. Puhumatta sanaakaan lähti hän pois. Hänestä tuntui, kuin rautainen käsi pitelisi hänen sydäntään ja puristaisi sitä armottomasti yhä lujemmin. Hän voihki. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin sitä yhtä ja samaa: »Mennyttä, kaikki on mennyttä.»
Hän kulki edelleen, kulki ja kulki, jäi seisomaan, nojautui puun runkoa vastaan, tuijotti pitkän aikaa eteensä ja kulki edelleen. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli näin ilman päämäärää kulkenut, ennenkuin huomasi jälleen lähestyvänsä paloa. Oli ihana näky, kun liekit hiipivät pitkin puiden runkoja ja tuhannet kipinät lensivät joka puolelle alas. Palo muistutti jättiläisilotulitusta, joka oli sytytetty silmien iloksi ja riemuksi. Mutta eikö niin ollutkin laita? Eikö tuolla takana huutaneet ja laulaneet iloiset ihmiset? Andrikson kuunteli ja kääntyi sitten vaistomaisesti melua kohti. Ei, hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Hetken kuluttua saapui hän pitkälle kummulle ja samaan suuntaan tämän kanssa kulkevan vasta kaivetun ojan luo, jota pitkin kulki edes takaisin vahtimiehiä. Metsä oli pelastettu. Näin Andrikson ajatteli, mutta ei pieninkään ilon ja tyytyväisyyden tunne herännyt hänessä. Eikö olisi ollut parempi, että metsä olisi tuhoutunut? Ja metsän mukana hänen talonsa? Ja hänen vaimonsa, joka tuolla etsi mustasta vedestä ja hän itse — eikö hän hirttäytyisi? Ehkäpä se olisi parasta, mutta hänellä oli vielä aikaa sitä miettiä.
Andrikson aikoi lähteä eteenpäin, kun eräs vahdeista huusi hänelle:
»Kuulehan! Menetkö jo kotiin?»
Isännällä ei ollut halua vastata, ja vaikeni. Mutta mies huusi vielä kerran.
»Joko lähdet kotiin?»
»En», vastasi Andrikson.
»Mistä talosta olet?» kysyi vahti, tahtoen saada keskustelua käyntiin.
»Klauzenin talosta.»
»Vai niin. Ai! Oletko nähnyt isäntääsi?» »Minä itse olen isäntä.»
»Vai niin. Kreivi etsii sinua. Menehän sinne. Tuon suuren tulen luo.»
»Kreivi? Mitä kreivi tahtoo?» »Hänen luonaan siellä on pari lasta.» »Pari lastako? Minun lapseniko?» »Sinunko — en tiedä kenenkä.» Andrikson riensi sieltä. Parissa minuutissa hän oli saavuttanut tulen, jonka ympärille oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, syöden voileipiä ja juoden viinaa ja olutta. Vähän sivussa paloi pienempi tuli. Tämän äärellä istuivat kreivi, metsänvartija ja pehtori ja hänen molemmat poikansa seisoivat vieressä.
Vahingoittumattomina.
Vapisevin polvin lähestyi Andrikson tätä ryhmää.
Kreivi hypähti pystyyn, kun hän huomasi isännän.
»No, siinä te vihdoinkin olette Andrikson», huudahti hän iloisesti. »No, enkö sanonut, että poikaset ovat liian viisaat polttaakseen itsensä? He olivat vain eksyneet. Sellainen onnettomuushan ei tapahdu yksin pikkuväelle. No, minä olen heidät onnellisesti löytänyt ja olen iloinen, että saatte heidät vastaanottaa minun kädestäni. Ottakaa heidät ja viekää heidät pian kotiin, ettei emäntänne enään turhaan hätäile.»
Hymyillen tuli kreivi poikien kanssa Andriksonin luo ja isästä tuntui kuin olisi saanut vastaanottaa elämänsä kreiviltä takaisin. Äänettömästi nyyhkyttäen, vasen käsi kierrettynä vanhemman poikansa kaulaan, vaipui hän kreivin eteen.
»Minun poikani… herra kreivi… minun poikani…»
Hän puristi lapsia syliinsä ja tarttui sitten kreivin käteen.
»Herra kreivi… herra kreivi…»
»Ei, ei ei, Andrikson. Jos tahdotte minua kiittää — ei älkää kiittäkö.
En ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kiitostanne», torjui kreivi.
»Ei armollinen herra, ettehän Te tiedä
Te annatte lapseni minulle takaisin … ja minä… ja minä…»
Hän vaikeni.
Mutta autuaan tunteen tulva ei sallinut mitään järjen rajoituksia, hänen sielunsa tahtoi olla aivan vapaana ilman kahleita, vapaana ja lunastettuna hänen tekonsa raskaasta salaisuudesta, josta teosta rangaistuksen kärsiminen hänestä tällä hetkellä tuntui vain nautinnolta. Ja sammaltaen tunkeutuivat sanat hänen huuliltaan:
»Ja minä… ja minä… lyökää minua, herra kreivi, lyökää minua.»
»Rauhoittukaahan, Andrikson, rauhoittukaa, rakas Andrikson», sanoi kreivi ja laski kätensä rauhoittaen hänen olkapäälleen.
»Ei, ei — lyö minua, minä… voi… minä… koira!»
»Mitä?»
He katsoivat toisiaan. Kreivi säpsähti.
»Minä olen… minä olen…»
»Andrikson!» huusi kreivi, mutta tointui pian ja toisti surullisena:
»Andrikson, Andrikson!»