Novelleja

by Rūdolfs Blaumanis

UKONILMA.

Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa. Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain», sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.

Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch — kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.

Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin. Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.

Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen, niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä, joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä, niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka, tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista, kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.

Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa, aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään, pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.

»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie», nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»

»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»

»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys, niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää, muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»

»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi, kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»

Paul nauroi ääneensä, tyhjensi lasinsa ja siveli pehmeitä viiksiään.

»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no ymmärrätkö nyt?»

Mahrz hymyili ja ravisti päätään.

»Vaikka vain», sanoi hän, »mutta niin paljon rahaa kuin näkee Andrewin tuhlaavan, niin paljoa hänen isänsä ei koskaan anna hänelle.»

»Mutta jopa sinä olet yksinkertainen», huudahti Paul. »Eikö Andrew sitten ansaitse mitään? Ja onhan tuollaisen isän pojalla luottoa missä vain! Äiti antaa minkä voi ja kun ei se riitä — no niin, minkä sille voi — — —». Ja kumartuen Mahrzin puoleen, jatkoi hän aivan hiljaa: »Hänen ystävänään tunnen asianlaidan aivan tarkalleen ja tiedän, ettet kerro tätä edelleen; tällekin kapakan isännälle Andrew on velkaa kaksikymmentäkolme…»

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan hieroi kiivaasti oikean käden peukaloa nimettömään ja hymyili.

»Todellako?» ihmetteli Mahrz.

Roplain nousi ja jätti krouvin.

Kun isäntä ja emäntä seuraavana päivänä olivat kahden kesken, kertoi hän vaimolleen, mitä oli kuullut eilen krouvissa.

»Mitä sanot siitä?» kysyi hän totisena ja surullisena.

Emäntä rupesi itkemään.

»Uskotko sinä sitten kaikkea sitä, mitä ihmiset puhuvat?» sanoi hän, »onko se mahdollista, että meidän Andrewimme voisi tehdä sellaista? Oi, Jumalani, millaisia pahoja ihmisiä ja kieliä! Mitä pahaa poikamme onkaan heille tehnyt, kun he näin hänestä juttelevat?»

»Kysykäämme Andrewilta itseltään tätä asiaa», puhui Roplainin isäntä, avasi ikkunan ja huusi poikaansa, joka pilkkoi pihalla puita.

Hän tuli sisään, kaunis, voimakasrakenteinen nuorukainen, josta jokainen isä ja äiti voi ylpeillä.

»Oletko tavannut Dsenin viime sunnuntaina seurassa?» kysyi isä.

Andrew katsoi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä, joka pyyhki silmiään esiliinannurkalla, ja vastasi epävarmalla äänellä:

»Olen.»

»No, silloin sinä kai tiedät, kuka häntä on lyönyt päähän?»

Poika koetti kestää isän ankaran, tutkivan katseen vastatessaan:

»Lyönyt päähän? Siitä en tiedä mitään.» Roplainilla nousi veri poskiin.

»Vai et tiedä siitä mitään? No, sitten minä tiedän enemmän kuin sinä; itse sinä olet tehnyt tuon urotyön», sanoi hän.

»Joka on sinulle sellaista puhunut, hän on valehdellut», vastasi poika rohkeasti, »sanon sinulle vielä kerran, etten ole lyönyt Dseniä.»

»Sinä valehtelija!» huudahti isä, »etkö häpeä valehdella minulle vasten kasvojani, pitääkö minun ehkä hakea todistajia?»

»Jos puhut todistajista, niin ovat he vääriä», vastasi Andrew muistaen ystäviensä koeteltua vaiteliaisuutta.

»Häpeämätön lapsi!» huusi isä vihasta vavisten ja löi Andrewia poskelle, »onko Paul Puhlit ehken väärä todistaja, sano?»

»Andrew, Andrew, älä kiellä enään, jos olet syypää», pyysi nyt äiti, asettuen isän ja pojan väliin, välttääkseen uudistuvia lyöntejä. »Älä suututa isää vielä enemmän. Vastaa äidillesi, joka sinulta kysyy: oletko lyönyt Dseniä?»

»Olen», vastasi Andrew tuskin kuuluvasti, huulet liidun valkeina.

Äiti vajosi tuolille ja peitti kasvonsa esiliinaan.

»Minkä rakastetun kanssa olet tuona iltana eniten tanssinut?» kyseli isä edelleen, korostaen erittäin sanaa rakastettu.

»Marija Leepkahjin kanssa.»

Osch naurahti katkerasti.

»Kuulitko, Marija», sanoi hän vaimolleen, »kuulitko ketkä ovat kunniallisen poikasi tanssitovereita? Kaksi lasta tällä rakastetulla jo on, tahdotko sinä tulla kolmannen isäksi?»

Andrew oli vaiti. Äiti alkoi itkeä nyyhkyttää.

»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»

Andrew kääntyi pois, eikä vastannut.

»Miten on velkojesi laita? Vastaa», uudisti isä.

»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika hiljaisesti.

»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa on annettu vääriä tietoja.»

Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.

»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui. Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle — mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti.

»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle ja sanoi:

»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi. Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon, että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»

Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin »ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut. Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata, terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt vallitsi isän ja pojan välillä.

* * * * *

Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan! Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan. Hän arasteli puhua siitä itse.

»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa, jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.

Andrew lupasi.

Hänen vanhat ystävänsä ottivat hänet seurassa peittämättömällä ilolla vastaan. Paul Puhlit, joka jo aikoja sitten oli ystävälleen selvittänyt, miten isä oli tullut salaisuuden perille, esitti hänelle heti puolisen tusinaa vieraita rakastettuja, ja räätäli Dsen — käsityöläiset ovat seuran innokkaimpia kannattajia, joten niitä ei puuttunut yhdestäkään tilaisuudesta — solmi hänen kanssaan kaikkien sääntöjen mukaan rauhan. Soitto oli hyvää, nimittäin kovaäänistä ja hyvätahtista, muita ominaisuuksiahan hyvä maalaissoitto ei kaipaakaan, ja ilo oli siis ylimmillään. Puoliyön aikaan se oli saavuttanut huippunsa. Andrewilla ei ollut ollenkaan halua lähteä kotiin. Vilvoitellessaan ulkona tanssista kuumentunutta otsaansa, tuumi hän mitä olisi tehtävä. Rikkoa isälle antamansa lupaus? Ei, sitä hän ei saanut tehdä. Mutta keskellä tätä riemua ja iloista soittoa, tuntui isän käsky hänestä kylmältä ja hyödyttömältä. Miksi hän ei saanut jäädä kunnes seura loppuisi? … Silloin lähestyi Paul häntä.»

»Mutta pakana, missä elät, missä piileskelet?» huusi hän. »Nyt juuri alkaa franseesi ja sinun on oltava vastaparinani. Tule — tytönkin olen sinulle hankkinut, tämän iltaisen helmen, kauniin Mada Ssehtmalin.»

»Minun täytyy mennä kotiin», vastasi Andrew.

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» kysyi Paul hämmästyen. »Ethän vain liene sairas, mitä?»

»Sairas, — en. En ole sairas.»

»No, mitä sitten? Et suinkaan ole riitaantunut kenenkään kanssa?»

»Olen jo väsynyt», sanoi Andrew.

»Älä puhu joutavia», intti Paul suuttuneena, »mies kuin jättiläinen ja puhuu väsymyksestä. Naurettavaa. Sano mieluummin totuus, että isäukko odottaa sinua kotona vitsa kädessä. Eikö ole niin?»

Ellei olisi ollut jo niin pimeä, olisi Paul huomannut, miten hänen ystävänsä punastui korviaan myöten, nyt kuuli hän vain miten Andrew naurahti lyhyesti ja vastasi:

»Isäukko vitsa kädessä! Miten minun on käsitettävä tämä? Mitä sillä tarkoitat?» Ja tarttuen Paulin käteen, kääntyi hän takaisin tanssitupaan päin, tanssiakseen franseesin kauniin Madan kanssa.

Päivä häämöitti jo, kun Andrew palasi kotiin. Hän oli saattanut kaunista Madaa hyvän matkaa ja saanut ritaripalveluksestaan palkaksi kolme tai neljä suudelmaa, jotka tekivät hänet ylen iloiseksi. Kuta lähemmäksi hän sitten tuli Roplainin aluetta, sitä enemmän hänen iloinen mielensä masentui, ja astuessaan isännän huoneeseen, oli kuin kivi olisi laskeutunut sydämelle. Vanhemmat nukkuivat takimmaisessa huoneessa, ja vaikka Andrew avasi hiljaa oven, oli isä sittenkin kuullut hänen tulonsa. Hän pisti päänsä ovesta, katsoi hetken Andrewiin, sulki sitten oven, ja Andrew kuuli miten hän kiivaasti heittäytyi takaisin sänkyynsä.

Kun Andrew oli nukkunut kyllikseen ja noussut päivällisen aikaan ylös, tuli isä hänen luokseen kamariin. Tarkastettuaan hetken ääneti poikaansa, sanoi hän ankaralla äänellä:

»Miksi et tullut ajoissa kotiin? Sinähän lupasit! — Olkoon tämä nyt viimeinen kerta, kun et totellut käskyäni. Muuten minun on pakko toimia toisin kanssasi. Muistakin se.»

Sanottuaan tämän, jätti hän Andrewin, joka oli iloinen, että toruminen loppui näin lyhyeen; hän oli valmistautunut paljon pitempään ja ankarampaan vastaanottoon! Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta jonkinlaista katkeruutta isää kohtaan. Mikä suuri onnettomuus tuo nyt oli, että hän oli jäänyt määrätyn ajan yli? Isähän tiesi, ettei seuraa pidetty kapakassa, vaan kunnollisen isännän talossa; ei saanut, eikä voinut juoda itseään humalaan! Ja sitä paitsi, hän oli jo pitemmän aikaa elänyt kunnollisesti. Isän olisi täytynyt muistaa se, ennenkuin hän lausui niin ankaroita sanoja Andrewille! »Minun on muuten pakko toimia toisin kanssasi»… Mitä hän niillä sanoilla tarkoitti? Eihän hän vain lopuksikin aikonut ottaa vitsaa käteensä? …

* * * * *

Seuraavana pyhänä puki Andrew päälleen pyhävaatteet, käydäkseen tervehtimässä Paulia. Sillä sen, mitä ystävä oli sanonut hänelle vasten kasvoja, että hän muka tuon verisen tapauksen jälkeen Dsenin kanssa olisi joutunut isänsä kurituksen alaiseksi, sen oli hän saanut kuulla myöskin toisilta, enemmän tai vähemmän koristellussa ja hävyttömässä muodossa, ja koska hän tunsi itsensä loukatuksi sellaisista viittauksista, tahtoi hän näyttää olevansa yhtä vapaa kuin ennenkin.

»Minne sinä menet?» kysyi isä häneltä; hän oli huomannut että poika pukeutui aitassa. »Paulin luo,» vastasi Andrew. »Hänelle tulee Balss-lehti, enkä ole nyt pitkään aikaan lukenut mitään lehteä.»

»Tiedätkö mitä, Andrew», puhui Osch, kulkien pari kertaa aitassa edes takaisin, »olin jo aikaa sitten aikonut sanoa sinulle tämän. Minua ei miellytä laisinkaan ystävyytesi Paulin kanssa. Häntä pidetään hyvin kevytmielisenä ja tiedän, että se on totta. Sentähden olisi parempi, ettet seurustelisi hänen kanssaan. Mutta ellet tahdo kokonaan hänestä erota, koska hän on sinun vanha koulutoverisi, niin voihan hän tulla sinun luoksesi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se näyttääkin muuten paremmalta, että hän käy sinua tervehtimässä, etkä sinä häntä, sillä olethan sinä talon poika ja hän on vaan yksinkertainen renki. Mitä sanomalehteen tulee, niin lähden minä ylihuomenna Riikaan ja tilaan sinulle Balssin, tai minkä muun lehden tahdot, josta sitten voit kylläksesi lukea. Ilman lehteähän ei tule toimeen. Sitä elää kuin säkissä.»

Sen yhden katkeran tipan lisäksi, joka jo löytyi Andrewin sydämessä, tuli nyt toinen, jota ei edes ilo luvatusta lehdestä voinut lieventää. Nyt isä jo kielsi häntä tapaamasta ystäviäänkin. Mitä kaikkea vielä seuraisikaan!… Mutta hän totteli ja riisui pyhävaatteet yltään vastattuaan ensin jotain.

»Mitä minä nyt sitten kotona teen?» puheli hän puoliääneen itsekseen, ja ripusti vaatteet säilöön.

»Mutta rakkaani, mitä sitten olet muina pyhinä tehnyt», sanoi isä, »voisithan ottaa kerran virsikirjan tahi raamatun käsiisi — ei se häpeäksi olisi.»

Poika kääntyi pois, ettei isä huomaisi hänen hymyilyään. Toivoiko isäukko hänestä vanhaa vaimoa! Tultuaan tupaan alkoi hän pelata tulitikuilla Aatami-rengin kanssa.

Viikko vieri. Pyhänä ei isä vielä ollut tullut kotiin kaupungista. Andrew lähti yksin kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen tapaa hän kapakassa Paulin.

»No, miksi annoit minun turhaan odottaa itseäsi viime pyhänä», oli ensimmäinen kysymys, jonka tämä hänelle teki.

»Mitä tehdä», vastasi Andrew, »kun lintu on häkissä ja häkki kiinni, miten se silloin pääsisi pois?»

»Vai niin! sinä olet siis todellakin poliisin valvonnan alla, no, onnittelen!» huudahti Paul. »Mutta mikä nyt oikeastaan on mennyt isäukkoosi, Andrew?»

»Kysy häneltä itseltään! Hän kohtelee minua, aivan kuin pientä lasta! En kylläkään aikonut siitä kenellekään puhua, mutta sinulta en ole salannut ennenkään mitään, ja niin saat tämänkin tietää.»

Ja Andrew valitti ystävälleen suruaan, kertoi hänelle peittelemättä kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja isänsä välillä.

»Todellakin merkillinen otus, tuo sinun isäukkosi», ihmetteli Paul. »Tahtooko hän tehdä sinusta munkin? Ja meidän ystävyytemme on hänelle myöskin vastenmielistä. No, jaa… Mutta hän antaa minulle luvan tulla tervehtimään sinua. Mihinkähän me teillä oikein ryhtyisimme? Vanhoilla ihmisillä ovat omat juttunsa ja nuorilla omansa! — Mutta älkäämme näin kuivin suin istuko, aivan kuin sillit ilman suolavettä. Kukapa tietää, koska meille taas ilmestyy näin hyvä tilaisuus tyhjentää lasillinen olutta yhdessä. Ja ilman sinua, usko tai ole uskomatta, ei minulle maistu mikään puoleksikaan niin hyvälle, kuin sinun seurassasi. Onko sinulla rahaa?»

Andrew punastui ja vastasi: »Ei.»

»Enkö sitä arvannutkin», nauroi Paul, »isäukkosi ei ole niin tyhmä, ettei hän sitoisi toista siipeä kun on toisen jo sitonut. Olehan huoletta. Niinkauan kuin minulla vielä on, on sinullakin! Äitimuorini on myynyt lampaita, eikä ole kristillisenä äitinä unohtanut minuakaan. Katsohan!» Ja hän veti kolme rypistynyttä ruplan seteliä housunsa taskusta.

»Mutta tämä onkin koko nykyinen omaisuuteni», jatkoi hän, »ei voi saada isännältä ropoakaan, sillä hän kokoaa rahaa syysvuokraansa varten. Kuitenkin luulen, että tämä riittää täksi illaksi.»

Ja riittihän se. Jäipä vielä vähän jälellekin. Kun ystävykset myöhään puoliyön seuduissa lähtivät käsitysten kapakasta, kilisi Paulin taskussa vielä viisitoista tai kaksikymmentä kopeekkaa.

»Sinä olet todellakin paras mies koko maailmassa», puhui Andrew kankein kielin matkalla. »Jumaliste, kaikkein uskollisin, vaikka oletkin syynä siihen, että olen joutunut tähän kirottuun asemaan — jumaliste.»

»Usko minua», vakuutti Paul samalla tavalla kangertaen, »usko minua, että minun kauttani ei pidä enään pienintäkään ikävyyttä sinulle sattua — ei niin koskaan enään! Ja siitä pidän kyllä huolen, että vielä monet kerrat tapaamme muuallakin ei vain Roplainissa, huolimatta omituisesta isästäsi! — Kuka nyt olisi voinut uskoa, että seinillä on korvat.»

Kun ystävysten oli aika erota, uudistivat he vielä kerran ystävyyslupauksensa.

»Voi hyvin, veliseni!» huusi Andrew ja ravisti Paulin kättä kovasti.

»Voi hyvin», toisti tämä, syleillen Andrewia.

»Ystävät ikuisiksi ajoiksi!»

»Ystävät ikiajoiksi!» toisti Paul.

Kun he vielä muutaman kerran olivat suudella läiskäyttäneet toisiaan poskille, erosivat he ja kukin meni omaa tietään.

* * * * *

»Koska tulit kotiin eilen?» kysyi äiti maanantaiaamuna Andrewilta, asettaen hänelle vadillisen puuroa pöydälle isännän kamariin, »en kuullut sinun tuloasi.»

»En tiedä», vastasi poika lyhyesti, sekoittaen puuroa lusikallaan.
Kysymys tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä. »Mitä sitten?»

»Ei mitään, ajattelin vain, että isä, jos hän saisi tietää, että sinä istuit niin kauan eilen kapakassa, tulisi taas kovin vihaiseksi. Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Andrew-poikaseni.»

»Ei pitänyt tehdä?» kiivastui poika, jonka mieli ei ollut vielä täysin rauhoittunut eilisen humalan jälkeen, ja heitti lusikan pöydälle, »ei pitänyt tehdä! Mitä sitten olen tehnyt? Mitä rikkonut? Rupeatko sinäkin kuten isä minua moittimaan? Kerran puolessa vuodessa jään pitemmäksi aikaa kotoa pois ja heti minua moititaan. Tahdotko todellakin, että mätänisin kotona, ajaisin vanhat akat alas uunilta ja menisin itse heidän sijaansa?»

»Älä riitele, älä riitele», koetti äiti Andrewia rauhoittaa, nosti lusikan, joka oli pudonnut lattialle, ylös, pyyhki sen huolellisesti ja asetti sen jälleen puuroon. »Enhän sanokaan mitään omasta puolestani, kunhan ei isä vain — — —.»

»Isä», keskeytti Andrew äitinsä, mutta puhui jo sävyisemmin kuin äsken, »mitä isä minusta oikeastaan tahtoo? Koko maailma nauraa, että minusta tahdotaan tehdä munkki, että minua pidetään kaapissa ja ruokitaan reiästä. Ellei sitä nuoruudessaan saa nauttia ainoatakaan iloista hetkeä, koska sitten? Kainalosauvoilla en enään mene kapakkaan enkä tanssi kolmella jalalla! — Olen eilen juonut Paulin kanssa muutaman pullon olutta ja ottanut pari ryyppyä — ketä se vahingoittaisi? Olenko tullut huonommaksi siitä? Onko terveyteni siitä kärsinyt? Olin tänä aamuna työssä kuten muutkin ja olen saanut enemmän aikaan kuin heistä yksikään. Katso minua ja katso Aatamia, isän rakasta renkiä, joka ei ole valvonut ainoatakaan yötä — minkä näköinen hän on, minkä näköinen minä! Niinkuin ruoto verrattuna kalaan… Ja, jospa minä olisin ainoa, joka elää tällä tavalla! Tuttavistani ei ole kukaan parempi kuin minä, Aatamia lukuunottamatta, ihmistä, jossa Jumala on erehtynyt, kun ei ole luonut hänestä vaimoihmistä. Eikä kukaan isä ja äiti kuulu olevan niin tyytymätön lapsiinsa kuin te olette minuun!»

»Älä sano te», puhui äiti hellyttävällä äänellä, »enhän minä koskaan ole sanonut, että olisin tyytymätön sinuun. Totta se on, että jos nuoruus kuluu ilotta, ei niitä vanhuus tuo. Näen sen omasta itsestäni. Mutta minä vain pelkään, että joudut taas isän kanssa riitaan ja sen tähden puhuin.»

Tästä pelosta johtui sitten, ettei isä kotiin palattuaan saanut tietää mitään Andrewin ja Paulin seurustelusta. Äiti vaikeni siitä kokonaan, ja kukapa muu siitä ilmoittaisi isälle? Palvelijat, Aatami niihin luettuna, eivät varmastikaan. Miksi sekaantua isännän perheasioihin? Mitä hyvää siitä olisi? Isännän viha omaisiaan kohtaan, emännän ja Andrewin vihamielisyys palvelijoita kohtaan olisi ollut seurauksena sellaisesta ilmiannosta. Täytyy näet osata elää.

Sitten tapahtui yhä useammin, että Andrew, isän ollessa jollain asioilla kotoa pois, oli Paulin seurassa joko kapakassa, tai heilojensa luona, tahi toisinaan »kuivissa» toisinaan »märissä» seuroissa. Mutta tämä tapahtui joskus isän ollessa kotonakin. Hänhän antoi pojalle luvan käydä seurassa, ja tämä oli nyt niin viisas, että oli määrätyllä ajalla kotona. Mutta eikö seuraan mennessä voi eksyä ja joutua muualle? Eikö usein riittänyt, että vain näyttäytyi seurassa ja hävisi heti sen jälkeen… Ja nukkuihan Andrew omassa huoneessaan ja näki miten kissa eräänä päivänä hiipii sisään ja taas ulos avonaisen ikkunan kautta…

Tästä johtui, isän yhä iloisemmalla mielellä katsoessa tulevaisuuteen, että Andrew yhä lujemmin joutui kevytmielisyyden pauloihin, yhä kauemmaksi siitä tiestä, jolla Roplain luuli poikansa kulkevan.

Kyllä hän joskus kuuli sisässään äänen, joka sanoi: »et tee oikein, pettäessäsi isääsi», joskus sydän löi omituisesti, kun hän mitään pahaa aavistamattomalle isälleen lateli hävittömiä valeitaan, mutta sitten hän rauhoittui taas pian, sanoen itselleen, että isäukkohan itse pakoitti hänet tähän kaikkeen, kieltäessään häneltä kaikki nautinnot, joihin nuoruus hänet oikeutti. Mutta hän ei voinut rauhoittaa omaatuntoaan kokonaan, kuten ennen. Kun hän ennen oli jotain isältään salannut, voi hän itseään rauhoittaa sillä, ettei isä häntä ehkä toruisikaan, vaikka sen tietäisi. Nyt Andrew tiesi varmaan, että hän toimi vastoin isän ankaraa käskyä.

* * * * *

Oli jälleen kesä, suurten markkinain aatto. Ympärillä olevat kapakat olivat täynnä mustalaisia, karjanostajia ja kaikenkaltaista kansaa, jotka kaikki toivoivat voittavansa oikein tai väärin keinoin seuraavana päivänä. Roplainin lähellä oleva kirkkokapakka vilisi myös väkeä täynnä.

Roplain ei ollut kotona, vaan kaupungissa. Ennen lähtöään oli hän yhä uudelleen sanonut pojalleen, että jollei hän ole palannut kotiin, tuli tämän markkinain edellisenä ja jälkimmäisenä yönä vartioida hevosia, sillä sellaisina öinä hevosvarkaat ovat innokkaimmin toimessa. Sentähden Andrewilla olikin pyssy olallaan, kun hän ja Aatami veivät hevoset hämärässä hakaan.

»Mikä tuo tuolla loistaa aivan kuin hopea?» sanoi Aatami, ratsastaen kaivon viertä, josta etäisen matkan vuoksi haettiin vettä ainoastaan ruokaa ja juomaa varten. »Näyttää olevan rahaa.»

»Se on avain», vastasi Andrew, hypähtäen hevosen selästä alas ja nostaen esineen ylös, »meidän kaappimme avain — äiti on sen varmaan kadottanut.»

Hän pisti sen taskuunsa.

»Minä tulen vaatimaan suuria löytäjäisiä, jos se sattuu olemaan rahakaapin avain», laski Aatami leikkiä.

»En tiedä, saatkohan paljon, jos löytäjäiset lasketaan sen rahan mukaan, joka on avaimen turvassa.»

»No, pari sataa nyt ainakin on sen takana!»

»En osaa sanoa. Sinähän tiedät, että isä pitää minua huonona rahanlaskijana ja laskee sentähden rahat aina itse», nauroi Andrew.

Kun hevosille oli pantu rautariimut ja Aatami tehnyt tulen, sanoi
Andrew hetken kuluttua:

»Tiedätkö mitä, Aatami? Ole hyvä ja jää hetkiseksi yksin hevosten luo. Tahtoisin mielelläni juosta hetkeksi kapakkaan katsomaan, miten kirjavaa siellä on. Eihän se ole kaukana, eikä piru hevosia sillä aikaa hae! Uninen et ole liioin, ja teen mielelläni sinulle toisella kertaa palveluksen.»

»Tänä iltana ei sinun pitäisi mennä», pyysi Aatami.

»Miten niin? Miksikä ei? Pelkäätkö varkaita?»

»Enhän toki, niitä varten minulla olisi», hän löi pyssyään, »tämä mukanani! Mutta minusta tuntuu kuin saisimme ukkosta. Ilma on hyvin painostavaa ja — katsohan tuonne.» Hän näytti koilliseen, jossa näkyi tumma pilvi taivaanrannalla. »Sade yllättää sinut matkalla, eikä sinulla ole muuta päälläsi kuin ohut takki.»

»Oh, ennenkuin tuo otus on noussut, olen jo takaisin, sehän liikkuu tuskin ollenkaan.»

»Tuollaisten pilvien liikkeet ovat epävarmoja», vastasi Aatami, heittäen lahon puun tuleen, »ne voivat peittää taivaan aivan äkkiä. Jää mieluummin tänne, tule, kömmi kiinteästi paksun takin alle ja jutelkaamme — mitäpä siellä olisi katsomista.»

»Myönnä mieluummin, että pelkäät varkaita!» sanoi Andrew.

»Lähde vain minun puolestani, jos niin luulet!» huudahti renki, hiukan äkeissään siitä, että hänen rohkeuttaan epäiltiin.

»No, siis näkemiin!» sanoi Andrew ja kiiruhti pois.

Yö oli niin hiljainen, että Aatami voi seurata hänen varmaa astuntaansa vielä kauan.

»Ukonilma yllättää hänet», puheli hän itsekseen, »tänään tämä ja ennen pitkää jokin muu, sillä näin ei voi kauankaan jatkua. Poika parka, ja sääli vanhempia». Hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa, tuijottaen tuleen. —

Kuljettuaan noin puoli virstaa, pysähtyi Andrew äkkiä suuren kuusen ääreen, jonka alemmat oksat melkein koskettivat maata. Tutkien katseli hän näiden läpi, mutta oli jo niin pimeä, että tuskin mitään eroitti.

»Hyvää iltaa», sanoi silloin ääni, ja Paulin vartalo irroittautui kuusen kyljestä. »Kylläpä sinä annat itseäsi odottaa! Minä jo luulin ettet tulisikaan.»

»Hyvänen aika, miten sellainen voi pälkähtää päähäsikään? Koska en ole sanaani sinulle pitänyt?» vastasi Andrew, puristaen ystävänsä kättä, »ellei Aatami olisi antanut minulle lomaa, ja vähältä piti, ettei olisi antanutkaan, niin olisin tullut siitä sinulle ilmoittamaan».

»Enkä minä olisi yksin mennyt kapakkaan», puhui Paul, »kahdesta syystä en: ensiksikin minulla on perin vähän rahaa ja toiseksi, ilman sinua — no senhän tiedät!» Ja riippuen Andrewin käsivarressa, lähti hän kävelemään.

»Miten sinun rahasi laita on?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Kassakirstun pohjalla voi itseään peilailla!» nauroi Andrew, »kamala, ennenkuulumaton tyhjyys! Tuskalla ja vaivalla olen saanut kokoon muutamia kolikoita, joiden toivon kuitenkin päitämme tänä iltana lämmittävän.»

»En tarkoittanut sitä», sanoi Paul, pakottaen ystävänsä hitaampaan kävelyyn. »Mutta muuta, jotain hyvin ikävää. Kuule, mitä unohdin sanoa sinulle jo aikaisemmin: Marija Leepkahj on kai tullut hulluksi. Ajatteles, hän pyysi minua toimittamaan sinulle asiansa, koska hän ei enään sinua koskaan saa tavata, ja käski sanoa, ettei hän tahdo kauemmin odottaa sitä toista viittäkymmentä ruplaa, jotka olet hänelle luvannut — ajatteles, ei kauemmin kuin Martin päivään! Sinun on otettava rahat mistä saat. Ja ellet maksa, menee hän isäsi luo.»

»Eikö hän ole täysjärkinen!» huudahti Andrew pelästyneenä ja pysähtyi. »Todellakin se ihminen on tullut hulluksi! Mistä minä saan niin paljon rahaa irti tällaisena köyhänä aikana?»

»Selitinhän minä hänelle tuon kaiken», vastasi Paul, »mutta hän vastasi, ettei se häntä liikuta, hän on jo kyllin kauan odottanut ja tarvitsee välttämäti rahaa.»

»Jumaliste, silloin käy minun huonosti! Mutta miten ihmeessä hän on tällaisen ilkeän uhkauksen keksinyt? Eiköhän joku ole yllyttänyt häntä minua vastaan? … Niin paljon rahaa! Hankkia viisikymmentä ruplaa, kun en tiedä mistä ottaa viisikymmentä kopeekkaa. Enhän sinun apuusi liioin voi enään turvautua?»

»Ikävä kyllä, et», vastasi Paul alakuloisena, »tiedäthän, miten vaikeaa minun oli saada kokoon sinulle nuo ensimmäiset viisikymmentä ruplaa — ja silloin oli paremmat ajat. Olisihan minulla vielä pari ruplaa saatavaa vanhalta isännältäni, mutta niiden saanti on nyt aivan mahdotonta. Olen sitäpaitsi itse kiipelissä — nain luultavasti Mada Ssehtmalin!»

»Älähän nyt toki.»

»Mitä tehdä, huonot ajat.»

»Paha paikka todellakin.»

Hetken astuivat molemmat ääneti eteenpäin. Kumpikin vaipuneena ajatuksiinsa.

»No — kyllä Jumala pitää huolen. Mitäpä tässä antaisit niin kovin itsesi masentua», alkoi Paul uudelleen.

Andrew huokasi eikä puhunut mitään.

»Pitäisi koettaa iskeä tuo paksu rinkelimuija kuoliaaksi», sanoi Paul äkkiä, leikkiä laskien, kuten kevytmielisten on tapana, »sanotaan hänen olevan rikkaan, ja silloin olisimme molemmat autetut.»

»Miten voit puhuakaan tuollaisia tyhmyyksiä», vastasi Andrew paheksuen.

»Mutta älä luule, että minä tuollaisten asioiden tähden annan sinun kauan vaivata päätäsi», nauroi Paul. »Sehän turmelisi meiltä koko illan. Uusi päivä, uudet neuvot! Martin päivään on vielä pari viikkoa, ja niin pitkässä ajassa ehtii tapahtua paljon. Ole iloinen veliseni! Joko kuulet, miten kapakassa surisee ja kuhisee kuin ampiaispesässä?»

Mutta johtuiko tuo kuhiseva, suriseva ääni todellakin kapakasta, vai taivaalla yhä mustenevista pilvistä…?

* * * * *

Suljettuaan luhdit ja maitokamarin jäi Roplainin emäntä vielä hetkeksi pihalle seisomaan ja katseli mustia, hitaasti kasvavia pilviä.

»Tänään saamme vielä ukkosta», mumisi hän, »sitä jo tuuminkin, koska pääskyset lensivät niin matalalla koko illan, ja kiuru huusi metsässä. Miten raskas, painostava ilma… se ahdistaa rintaani kuin vuori! Voi!… miten outo tunne sydämessäni, aivan merkillinen… Miten on kylmä!… Mistä tuo kylmä viima johtuu, joka tarttui minuun? Ja nyt kauhea kuumuus!…

Ruokaan koskematta pani hän lusikkansa pois jälleen.

»Eikö teille puuro maistu, emäntä?» kysyi palvelija, joka oli valmistanut illallisen, »luulen kuitenkin keittäneeni sen hyväksi.»

»Minulla ei tänä iltana ole nälkä», vastasi emäntä, ja meni etummaiseen isännän kamariin. Siellä seisoi kaappi ja sen takana oli Andrewin vuode. Emäntä meni vuoteen luo, valmisti sen yökuntoon ja muisti vasta sitten, että Andrew on tämän yön hevosten luona haassa. Miten hän onkaan tänään hajamielinen — — —. Hän meni toiseen huoneeseen.

Se tuntui hänestä omituisen vieraalta ja niin tyhjältä tumman pilven aiheuttamassa valossa. Mutta siellä oli kaikki entisellään. Hänen oma ja miehensä vuode, pöytä, tuolit — ei mitään oltu siirretty. Miksi täällä oli sellainen hiljaisuus? Mahtoikohan kello seistä? Aivan oikein, joku on sen seisauttanut. Hän kosketti heiluria, joka, tehtyään pari heilahdusta, seisahtui jälleen. Kammottava hiljaisuus vallitsi uudelleen. Emännän valtasi käsittämätön pelko, hän meni kiireesti takaisin väentupaan.

»En tiedä mitä tapahtuu», sanoi hän väelle, »mutta minun ei ole hyvä olla. Iskeekö salama alas meillä, vai varastetaanko meiltä hevoset? … Peterit, voisit todella juosta sinne, sanomaan Andrewille ja Adamille, että he kaikin mokomin vartioisivat hevosia! Tällaisina öinä ei voi olla kyllin varuillaan.»

»Emäntä, älä anna», sanoi Aatamin isä, nousten istumaan sängyssään, »älä anna väsyneen paimenpojan tehdä turhia matkoja. Vaikka Aatamin olisi hevosten luona yksin, ei sinulta vietäisi ainoatakaan, siitä menen takuuseen.»

»No, jääköön sitten, Peterit. Mutta karja on kaikessa tapauksessa ajettava ulos navetasta, karja ja lampaat. Mene Peterit, menkää tytöt, auttakaa! Kuka tietää mitä voi tapahtua.»

Emäntä istuutui penkille odottamaan tyttöjen paluuta.

»Kunpa isäntä jo olisi kotona», huudahti eräs vanhuksista nurkassaan.

»Niin kunpa hän jo olisi kotona», huokasi emäntä, »sitä minäkin toivon.
Olisin heti paljoa rauhallisempi. Matkalla voi tapahtua jos jotain.
Hänelle on ehkä sattunut joku onnettomuus, sydämeni aavistaa sen ja on
siitä syystä niin rauhaton.»

»Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon», sanoi Aatamin isä, »emäntä, älä puhu sellaista.»

Silloin halkaisi kapea, valkea, käärmeen tapainen salama synkän pilven ja katosi.

Vanhus risti itsensä.

»Jumala armahtakoon meitä», mumisi hän.

»Oi Herra Jesus Kristus», rukoili pelokas ääni.

»Ovatko ulkohuoneiden ovet kunnolla lukitut?» kysyi emäntä sisään tulleilta tytöiltä vapisevalla äänellä.

»Kyllä ovat», vastasi toinen. »Mutta emäntä, teillä on veri noussut päähän, tahdotteko lasin kylmää vettä? Minä tuon.»

»Tee se, tyttöni, ehkä se vähän auttaa.»

Hän joi, meni sitten huoneeseensa ja koetti nukkua. Mutta turhaan! Niinpian kuin hän sulki silmänsä, tanssivat tuliset liekit hänen silmiensä edessä, ne ilmestyivät ja hävisivät, ja taas ilmestyivät… Hän nousi, avasi ikkunan, että huoneeseen tulisi raitista ilmaa; mutta ulkona vallitsi sama kuumuus kuin sisälläkin — hän sulki jälleen ikkunan.

Istuutuen takkakivelle, risti hän kätensä ja alkoi sanella erästä hengellistä laulua. Se rauhoitti häntä jonkun verran, hänen silmäluomensa painuivat raskaasti kiinni, sulkeutuivat kokonaan hetken kuluttua, — ja hän vaipui keveään uneen.

Äkkiä hän heräsi huudahtaen — huone oli aivan valoisa, talo paloi. Hän tahtoi kiiruhtaa ulos, herättääkseen väkensä, mutta kynnyksellä seisoi hänen miehensä, pitäen palavaa kynttilää kädessään.

»Mikä on hätänä? Mitä varten huusit? Etkö ole terve?» kysyi isäntä, pelästyneenä, tarkastaen vaimonsa kalpeita, muuttuneita kasvoja. »Puhuhan Marija!»

»Jumalan kiitos, että olet kotona!» huudahti emäntä kohotetuin käsin. »Jumalan kiitos! Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, nyt on kaikki niin hyvää jälleen. Jos tietäisit, miten minä olin levoton sinun tähtesi — oi!»

Pari kyyneltä vierähti hänen poskiltaan alas.

»Sinä olet sairas», sanoi isäntä levottomana, »sano, mikä sinua vaivaa?»

»Ei, ei», vastasi emäntä rauhoittuen, »en ole sairas, olin vain levoton sinun tähtesi, ja se minut teki niin rauhattomaksi.»

Hän pyyhki kyyneleensä ja istuutui uudelleen takkakivelle.

Isäntä riisui päällystakkinsa, veti sen toisesta taskusta jotain kiiltävää esiin ja pani sen pöydälle.

»Siis sinä et ole sairas?» kysyi hän, ripustaen takkinsa naulaan. »Jumalan kiitos, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinulla jotain pahaa minulle sanottavana. Onko talossa kaikki kunnossa — missä Andrew on?»

»Kotona on kaikki ennallaan, Andrew vartioi hevosia Aatamin kanssa», kertoi emäntä.

»Se on hyvä, Jumalan kiitos!» puhui Roplain. »Minä olin koko matkan levoton hevosten tähden. Mutta nyt minun täytyy korjata ostokseni ja viedä kärryt talteen; pian on ukkonen täällä. En olisi vielä kotona, mutta välttääkseni sitä, kiiruhdin.»

Hetken kuluttua isäntä toi erinäisiä kääröjä sisään, jotka hän asetti osaksi pöydälle, osaksi tuoleille, ja meni jälleen ulos.

Emäntä nousi ja astui pöydän luo. Ensimmäinen, mikä sattui hänen silmiinsä oli uusi pieni pistooli, joka siinä makasi paljaana. Emäntä otti sen ja tarkasti sitä kaikilta puolin. Hän ei ollut vielä koskaan pitänyt pistoolia kädessään… Miten ystävälliseltä tuo pieni ase näytti, voiko tuollainen todellakin tuottaa kuoleman? Miten kuolema voi ryömiä esiin tuollaisesta pienestä reiästä — tuo suuri, peloittava kuolema? … Ihmettelivätköhän nekin sitä ne, jotka käänsivät tämän siron esineen omaa rintaansa vastaan ja tiesivät, että kuolema heidät seuraavassa hetkessä nielisi — — —. Mutta mistä kaikki nämä oudot ajatukset tulivat hänen mieleensä, ennen hän ei koskaan ollut tällaista ajatellut? Kadottaisiko hän ehkä tämän aseen kautta elämänsä? … Hän ravisteli itseään, pani pistoolin varovasti takaisin pöydälle ja avasi pyöreän käärön. Andrewille lakki, hänelle itselleen silkkinen liina! Tähän asti oli hän sitonut päähänsä vaan kattuunisen liinan, kuten köyhimmät piiat. Niin — nyt hän olisi ensimmäinen heidän joukossaan. Sillä kuka voisi Roplainittaren kanssa kilpailla, kun hän pyhänä menisi kirkkoon, kauniisti puettuna, rinnallaan kulkisi poikansa, voimakas kuin tammi, kaunis kuni päivä…

Heikko, kumea jyrinä tärisytti ilman. Isäntä astui huoneeseen.

»Kärryt on korjuussa, hevonen varmasti kiinni», sanoi hän, »ja nyt levolle. Kas — olet jo tarkastellut ostoksiani!»

»Olen. Kenelle olet hankkinut tuon pistoolin?»

»Itselleni. Tiedätkö, matkustaa puolta varmemmin tuollainen ase mukanaan. Kuljin tällä kertaa aivan yksin Kangernin vuorien yli, eikä vähääkään peloittanut. Kun olin onnellisesti yli, ammuin yhden laukauksen ilmaan, koetellakseni pistoolia, se pamahti — kovempaa kuin mitä voisi odottaa tuollaisesta pienestä aseesta. Mutta annappa minulle kaappini avain, tahtoisin vielä tänään panna tämän pois.»

»Olen kadottanut avaimen, voithan yhtä hyvin huomenna tehdä sen», vastasi emäntä, etsittyään sitä turhaan kahden hameen taskuista.

»Saman tekevää.»

»Mutta etkö tahtoisi syödä jotain?» kysyi vaimonsa.

»En, vaan nukkua, nukkuminen on parasta tällaisen retken jälkeen!» vastasi Roplain ja sammutti tulen.

Mutta vaikka hän oli hyvin väsynyt, ei hän kuitenkaan vaipunut sikeään uneen, vaimonsa omituisen levottomuuden takia.

Ukonilma nousi nousemistaan.

* * * * *

Silläaikaa kun Roplainissa kaikki hiljeni, alkoi elämä kyläkapakassa tulla yhä vilkkaammaksi, yhä iloisemmaksi. Toiset lauloivat, toiset tanssivat, monet joivat meluten veljenmaljoja ja vannoivat ikuista ystävyyttä, joka oli unohdettu, ennenkuin setvisivät humalastaan, jossa se oli solmittu. Toiset pelasivat korttia. Yksi ryhmä suuressa tarjoiluhuoneessa, toinen — isännän valitsemaa väkeä — pienemmässä huoneessa, johon ei päästetä ketä vaan.

Näiden etuoikeutettujen joukossa, jotka saivat astua tähän mammonan pyhäkköön, kuuluivat kapakanisännän molemmat läheiset ystävät Andrew ja Paul.

Päät kuumina ja silmät palaen, seisoivat he siinä, nojaten seinään ja seurasivat peliä.

Se oli hyvin jännittävää. Pisamainen piparikakkukauppias piti pöydällä edessään paksua lompakkoaan, josta hän otti kymmenruplasen toisensa jälkeen, aivan niinkuin se ei koskaan voisi tyhjentyä, ja hävisi — sillä hän oli kovasti humalassa. Kerrottiin, että hän vähää ennen, toisilla markkinoilla oli voittanut yli kolmesataa ruplaa, ja niiden voittaminen häneltä, oli nyt joka miehen pyhä velvollisuus. Lihava karjakauppias ei ollut niin humalassa, mutta pelasi varomattomasti ja kiihtyi helposti. Kerran hän hävisi kuusikymmentä ruplaa, mutta voitti taas toisella kertaa seitsemänkymmentäviisi. Parhaiten pelasi eräs vanhempi mies, jolla oli komea parta, ja josta olisi saanut erinomaisen Mooseksen mallin, ellei hänellä olisi ollut liian paljon värejä nenällään ja liian monta lakitaulua kädessään.

Kun ystävykset olivat pitkän aikaa seuranneet vaihtelevaa onnea ja onnellisia ihmisiä, jotka käsittelivät rahaa, kuin kiviä vain, nykäsi Andrew Paulia hiljaa ja molemmat vetäytyivät nurkkaan.

»Olisipa meilläkin rahaa», sanoi Andrew. Paul kohautti olkapäitään. Niin, olisipa! Mutta mistä ottaa? Jospa meillä aluksi olisi vaikkapa vain kaksikymmentäviisi tai kaksikymmentä ruplaa, olen varma siitä, että me molemmat yhdessä voittaisimme, ellei enemmän, niin ainakin nuo tarvittavat viisikymmentä ruplaa. Mutta mitä tehdä? Isännän luona olemme jo liian tiukasti kiinni, hän ei meille enää lainaa. Eikö äitimuorisi —?»

»Äitimuori —?»

»Ei, hän ei anna, hän ei saa antaa. Mutta minulle juolahti juuri jotain mieleen», kuiskasi Andrew. »Minulla on sen kaapin avain, jossa isän rahat ovat. Isä ei ole kotona, tiedäthän että voin avata kamarin ikkunan myöskin ulkoapäin. Tuo kaappi on minun huoneessani. Miten olisi, jos hakisin sieltä tuon tarpeellisen summan? Huomennahan panen kaikki — ehkä enemmänkin — takaisin. Mitä arvelet?»

»Arvelen, että meillä tänä yönä tulee olemaan ennen kuulumaton onni!» vastasi Paul kiireesti. »Ihminen, miksi ei tuo tuuma jo ennemmin ole juolahtanut päähäsi? Mutta ei haittaa, siihen mennessä ovat noiden päät kuumenneet sitä enemmän. Voi, miten me nyljemme heitä! Kirjavan Piparikakun, rikkaan Luinan, Sininenän ja kaikki muut! Mutta ole tarkka merkeistämme!» »Minä lähden siis!»

»Lähde, älä viivyttele ja palaa pian takaisin.»

Hän saattoi Andrewin kapakan portaille saakka.

»Piru, miten korkealle lyijykimpale jo on kohonnut — kas, millainen salama! Andrew, Andrew!»

Paul juoksi portaita alas ja huusi vielä kerran ystäväänsä, että hän ei menisi, vaan palaisi takaisin.

Mutta Andrew ei kuullut enää, ja huolestuneena kääntyi Paul takaisin kapakkaan.

Vaikka ympärillä oli sysimusta yö, astui Andrew kuitenkin nopeasti eteenpäin, sillä eihän tämä ollut ensikertaa, kun hän kulki pimeässä tätä tietä kapakasta kotiin. Talon läheisyydessä hän kuitenkin tahtomattaan hiljensi askeleitaan. Pieni humalansa oli melkein hävinnyt, hän alkoi miettiä. Mitä varten hän läheni kotiaan niin hiipien, mitä hän aikoi? Mitä, aikoiko hän anastaa isänsä omaisuutta, tämän tietämättä — kuka niin teki?… »Älä varasta, älä varasta isältäsi!» varoitti sisäinen ääni häntä. Joutavia. Aikoiko hän sitten varastaa, todella varastaa? Ei, varmasti ei. Varkaalla ei ole aikomusta viedä ottamaansa takaisin, mutta Andrew aikoi. Mutta ellet voi viedä mitään takaisin, jos häviävät pelissä kaikki, mitä sitten?… Niin ei voisi tapahtua; kun hän pelasi Paulin kanssa sovitulla tavalla, täytyi heidän voittaa. Niin, heidän täytyi. Ja toiseksi, jos hän nyt todella varasti rahat, sitä parempi. Hänhän varasti ne vaan yhdeksi yöksi ja varastettu raha tuottaa onnea! Andrew muisti lukeneensa äskettäin lehdestä, miten poika oli ottanut isältään yhden ruplan, voittaen sillä kahdeksantuhatta, Pietarin arpajaisissa. Sitten hän osti arpalipun, jolla hän taas voitti neljäkymmentätuhatta. Eikö hänellekin voinut käydä samalla tavalla? Kylläpä isä saisi suuret silmät, kun äkkiä löytäisi kaapissaan parituhatta ruplaa! …

»Älä mene, älä mene!» varoitti omatunto. Mutta Andrew meni.

Varovaisesti lähestyi hän ikkunaa, varovasti avasi hän sen ja astui kamariin. Hän hapuili kaapille, haki avaimen reiän, veti taskustaan avaimen ja avasi kaapin. Kun hän avasi sen, narisi ovi hiukan. Andrew pelästyi kauheasti ja painoi vaistomaisesti kätensä rintaa vasten, jonka sydämen ankara tykytys oli vähällä halkaista. Jos äiti yllättäisi hänet tässä. Pidättäen hengitystään hän kuunteli. Puoleksi avatun kamarin oven kautta, kuuli hän tasaista hengitystä. Jumalan kiitos, äiti nukkui eikä ollut herännyt. Vapisevin käsin hapuili hän raha-arkkua, avasi sen ja otti siitä isänsä pienen rahapussin. Hän pisti sen puseroonsa, sulki äänettömästi kaapin ja heittäytyi ketterästi vapauteen.

Kaikki oli käynyt hyvin — Andrew hengitti vapaasti. Mutta niinä parina minuuttina, jotka hän oli viettänyt kamarissa, oli ulkona tapahtunut äkkinäinen muutos. Yhä kovemmin, yhä pienemmällä väliajoilla jyrähteli ukkonen nyt, kohisten nousivat tähän saakka melkein liikkumattomina olleet pilvet korkeuteen, talon ympärillä olevien puiden lehdet alkoivat kahista, ja etäisyydestä läheni sihinä, kuin jättiläiskäärmeen kidasta. Tähän sekaantui unestaan heränneiden lintujen huuto ja yhä kiihtyvän tuulen vinkuminen. Aika ajoin valaisivat sinertävän valkeat liekit taivasta, levittäen päivän valoa hetkeksi ympäristöön, mutta antaen vuorostaan tilaa yhä mustemmalle yölle.

Käsittämätön, tuntematon pelko valtasi Andrewin. Kuljettuaan noin parikymmentä askelta, pysähtyi hän — jalat eivät häntä kantaneet. Mitä jos tuo hänen yläpuolellaan leimuava salama iskisi häneen? … Eikö hän olisi ansainnut kuoleman salaman iskusta? … Hän oli sadat kerrat rikkonut isänsä käskyt, oli pettänyt, valehdellut… varastanut. Mikä vielä puuttuisi? Tappaa hänet vielä täytyy, tappaa, tuntui joku ääni huutavan. Andrewin koko ruumis vapisi. Ei varkaana hän ei tahtonut olla… Tulkoon, mitä tuli, hänen täytyi viedä rahat takaisin kaappiin. Hän kääntyi, hiipi takaisin, tuli jälleen ikkunaan ja nosti toisen jalkansa huoneeseen. Silloin hänen sormensa sattuivat kylmään esineeseen, joka vieri ikkunalta alas ja särkyi, kilahtaen heleästi lattiaan.

Se oli juomalasi, josta äiti illalla oli juonut vettä.

»Kuka siellä on?» kysyi äidin pelästynyt ääni, »isä, isä, kuuletko?»

Andrewin veri jähmettyi suonissa. Kuin naulittuna paikalleen seisoi hän, voimatta liikuttaa jäseniään.

»Kuka siellä», kysyi nyt yht’äkkiä isän ääni, avaten ovea enemmän.
»Mitä, onko täällä joku?»

Isä, totisesti isä! Kamalammalta kuin ukkosen isku, tuntui pojan korvissa kysymys. Pois, pois! Ja hän nosti jalkansa takaisin ulos.

»Pysähdy älä liiku, jos olet ihminen, jos elämäsi on sinulle rakas, minä muuten ammun! Puhu!»

»Ei hänellä ole asetta», ajatteli Andrew ja vaikeni.

Pamaus kuului, ja laukaukseen yhtyi ukkosen jyrinä, joka tuntui tärisyttävän maan perustuksia.

»Herra Jumala», huudahti emäntä, »nyt olemme hukassa! Voi meitä!»

»Ukkonen on lyönyt alas! … Ammuttiin! … Kuka ampui? … Palaa! Ei.
Joku ampui! … Valoa! Valoa! …» kuului väentuvasta huudot sekaisin.
Sitten avattiin kiivaasti tuvan ovi ja suljettiin taas.

»Kaikki, voimani ovat lopussa… Jumala minua auttakoon», vaikeroi emäntä, heittäen liinan harteilleen, »mitä ihmiset huutavat, onko salama iskenyt vai ei?»

Silloin kuului kimakka ääni huutavan ulkoa: »Auttakaa, auttakaa, ihminen makaa pihalla salaman iskemänä!»

»Kuka?» ähkyi emäntä. »Voi meitä!»

»Varas nousi ikkunasta sisään — minä — ammuin — olen luultavasti osunut häneen! …» puhui isäntä, suuresti järkytettynä ja haki tulitikkuja.

Hän sytytti kynttilän ja aikoi asettaa sen lyhtyyn, kun yksi tytöistä kiiruhti avonaisen ikkunan luo ja huusi kimakalla äänellä:

»Isäntä, isäntä, tule — auta — Andrew on ammuttu…»

»Andrew» huusi isä, ja hänen äänensä oli kadottanut kaiken inhimillisen soinnun, »Andrew… Andrew!» ja kiiruhti ulos.

»Hukassa, kaikki hukassa… kaikki… kaikki… »vaikeroi emäntä, seuraten miestään lyijynraskailla askelilla. »Auttakaa … pelastakaa…»

Ukkosen jyrinä, joka nyt kuului taukoamatta, tukahutti hänen valittelunsa, taivas muistutti tulimerta, niin että olisi voinut nähdä mitä pihalla tapahtui ilman lyhtyäkin, jota eräs vanha vaimo piti kädessään.

Aatamin isä oli polvillaan maassa ja piteli onnettoman päätä sylissään samalla kuin palvelustyttö koetti ehkäistä veren vuotoa. Toiset seisoivat toimettomina ympärillä ja vääntelivät käsiään tuskissaan.

»Oi, mikä erehdys, mikä erehdys…» voivotti isä, »poikani, rakas poikani — älä kuole — oi, älä kuole…» rukoili äiti, ja molemmat heittäytyivät alas maahan.

Aivan kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain, koetti Andrew kohottaa päätään, mumisi pari käsittämätöntä sanaa ja vaipui takaisin…

Alasvirtaavan sateen raskaat, kylmät pisarat löivät kuolleen kasvoja vastaan.

»Kuollut!» sanoi Aatamin isä hiljaa ja pyyhki silmiään.

Koriseva ääni kuului emännän huulilta, hän vaipui maahan — yksi ruumis lisää.

»Viekää heidät katon alle, sade yltyy liikaa», sanoi isäntä, katsoa tuijottaen ympärilleen. Ja hetken kuluttua hän toisti pelottavan rauhallisella äänellä: »Katon alle!»

Sitten hän meni sisään, pannakseen takin ylleen.

Kynttilä, jonka hän kiireessä oli asettanut pöydälle, oli vinossa, liekki lepatti vedossa ja hitaasti tippui tali uudelle silkkiselle liinalle. Roplain ei huomannut sitä. Kuolemanväsyneenä vaipui hänen ruumiinsa penkille. Hän peitti kasvonsa käsillään. Mitä varten hän vielä eli? Miksi ei hänenkin sydämensä murtunut?

Silloin astui Aatamin isä sisään.

»Löysin nämä Andrewin kädestä», sanoi hän puoliääneen, pannen rahakukkaron ja avaimen pöydälle. Sitten hän poistui jälleen.

Roplain heitti pöydälle välinpitämättömän silmäyksen — mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa irvistykseen, hän tarttui pistooliin. Miksi tuolla kurjalla aseella oli vain kaksi tyhjää aukkoa! … Hän heitti pistoolin luotaan; tarttui molemmin käsin päähänsä ja löi sitä hirveässä tuskassaan seinää vastaan…