Kerkkiä

by Saima

I.

Nimeni on Auli — oikein ristitty Auliksi — ja minä olen kahdenkymmenen vuoden vanha. Muutamat sanovat minua kauniiksi ja kyllähän minä itse mielestänikin olisin sievänlainen, jos ei vaan nenäni olisi pikkuruisen pystyssä. Ei se paljon ole, hiukan hiukkasen vain, mutta se on kuitenkin, ja minä antaisin vaikka mitä, jos saisin sen hiukkasen siitä pois. Silmissä ei ole moittimista: ne ovat suuret ja ruskeat. Välistä ne näyttävät niin syviltä että itsekin hämmästyn, kun katson kuvastimeen, välistä ne taasen ovat niin vallattoman vilkkaat. Tukka on tumma ja vartalo hoikka. Enolan Heikki sanoo minua joskus aidanseipääksi, joskus, kun sattuu suuttumaan, mutta vähätpä siitä! Olenhan äitini näköinen ja äiti on mainion kaunis eukko.

On hän niin pulska ja toimelias ja hyvä että oikein! mutta isä on minusta vieläkin rakkaampi.

Ihmeen hupaista on istua kytröttää isän kamarin sohvan nurkassa. Se on oikea perhekoju, päällystetty mustalla vaksinahalla — ja katsella isää, joka lukee sanomia kirjoituspöytänsä ääressä. Lampussa palaa valkea, mutta vihreä suojustin tekee huoneen hämärtäväksi. Pyssyn lukot vaan kiiluvat ketun-nahka-alustallaan uunin vierus-seinällä ja lattiamaton punainen juova heloittaa niin lämpimästi. Sen kohdalla yhtyvät lampun valo ja valo takasta, jossa koivuset halot juuri toimittavat kemiallista muuttumistointaan. Isä melkein rakastaa sanomalehtiään; ei ole ajatteleminenkaan niihin vilkaista ennenkun isä on ne yhteen kertaan lukenut. Sitte hän antaa numeron kerrallaan; toiset ovat järjestyksessä pöydän kulmalla, josta hän aina ottaa yhden, katsoo onko se oikea numero ja lukee toiskertaan. Jos sattuu huvittava kohta luetaan sitä useamminkin. Silloin ei ole hyvä häiritä, sanoppa sana, niin heti kuuluu: hiljaa! Ja taas alkavat huulet hiljaa mukista ja leveä otsa vuoroon rypistyy, vuoroin selkenee, aina jutelman juoksun mukaan. Sanoo väliin: aj aj — aj aj! — käy uunia kohentamassa oikein perinpohjaisesti — ensin sitä kohennellaan ja kopistellaan, sitten vedetään hiilet uunin suuhun, että lämpö virtaa huoneesen — ja sitten hän taas rupeaa lukemaan; muistaa sentään joskus minuakin sohvani nurkassa, käy hyväilemässä poskelle ja sanoo: pikku pirkko!

Välistä sattuu ukkoja tulemaan. Jaha, sanoo isä, kun kuulee niiden eteisessä kopistelevan lunta jaloistaan. Tarkka äiti on asettanut sinne luudan sitä varten. Hyvää iltaa, herra vallesmanni!

— Iltaa, iltaa! Mitäs kuuluu?

— Eipä erinäisiä, mitä vaan…

— Tulit kaiketi paperiasi hakemaan?

— Sitä vartenhan tuota tultiin.

Isä etsii kaapistaan: ote kihlakunnan oikeuden pöytäkirjasta… Ote kihla… Matti Vainikainen… ei… Antti Hakola, tuossa se on! Pakkanen taitaa olla?

— Niin on, että nurkat paukkuvat.

— Lunastus neljä markkaa. — Mitenkäs nyt tukinajo sujuu?

— Huonosti! Lunta on paljon ja palkat huonot. Korpisella sentään veteleisi nyt kun ovat koroittaneet taksaa, mutta on niin tavaton matka rantaan.

— Siltä kuuluu, kolmatta virstaa, sanoivat?…

— Vai kolmatta! Kun on kuudetta. Kylläpä oli ruunikko laihtunut, kun Anttipoika sieltä lauvantaina palasi. — Tässä ovat rahat; hyvästi herra vallesmanni! Ohoh, sulipas pieksuistani lunta tuohon matolle, vaikka niitä kyllä kopistelin…

— Ei sillä vaaraa! — lohduttelee hyväsydäminen isäni, — kylläpähän kuivaa.

Mutta usein sattuu semmoisiakin ukkoja, joilla ei olekaan varaa maksaa, ei lunastuksia eikä ryöstöjä ja kylläpä minä tiedän, minkätähden isä on silloin niin hellän näköinen. Niin kauvan kun hänellä on, niin hän auttaa pitäjäläisiään! Sentähden eno aina sanookin, ettei hän ole vallesmanniksi luotu.

Ukkoin lähdettyä isä lukee kappaleensa loppuun ja panee sitten piippuunsa tupakkata: — etpäs usko Auli, miten hauska pätkä tuossa taas oli!

— Kertokaapa, tahi minä luen sen itse; tässäkö se oli?

— No, no, elä koske, elä koske; kylläpähän sitten kuulet! Käydään tässä mammallekin kertomassa.

Minä tartun isän lihavaan käsivarteen ja me vaellamme pimeän salin kautta. Ei, eipä se pimeä olekaan; kuu paistaa heloittaa niin, niin kirkkaasti läpi valkoisten uutimien. Ne näyttävät puhtailta kuin lumi ja minun kauniit oleanderini ja myrttipuuni vihannoivat niiden välissä! Pienempänä minä aina pelkäsin pimeätä salia; seisoin kynnyksellä ja katselin tarkkaan, liikkuuko sohvan takana mikään, tahi pöydän alla, tahi uunin nurkassa, ennenkuin uskalsin juosta isän kamariin. Mutta nyt! Löytyykö koko maailmassa turvallisempaa olopaikkaa kuin kuutamokirkas sali lapsuuden kodissa? Isä istuu suojassaan salin perällä ja äiti hommaa arkikamarissa toisella puolen.

Sieltäkös läiske kuuluu. Isolla Miinalla on mattokangas ja äiti tekee suuria karvalanka käämiä. Kangaspuiden kohdalla riippuu kattolamppu. Temppu torkkuu uunin edessä ja keittiöstä tunkee hirveä kärvettyneen katku.

— Ohoo, jopa nyt taisi tulla piispa kyökkiin! — ihmettelee isä heti.

— Sannahan tuo rupesi lintuja korventamaan kyökin hellassa vaikka minä käskin mennä tuvan takalle. Sanna, viritä se ovi auki, niin kyllä tuo haju pian haihtuu. — Auli, pane hiiliä teekeittiöön! Kas kun se jäikin tänään kirkastamatta… Hae sieltä isän kamarin uunista, koivupuun hiilet ovat parempia. Tämän päiväset nuoret vehnäset ovat tätin kamarin pöydällä… No, kuuluukos nyt sanomissa sodasta mitään uutta?

Vehnäiskakut ovat asetetut riviin tätin kamarin pöydälle, puhtaalle pyyhinliinalle. Siellä on kolkonlainen ja minusta tuntuu siellä aina hajuavan kuusenhavut, aina siitä asti kun täti siellä ruumiina makasi. Ei hän ollut oikea tätini, vaan vanha hyvä opettajani ja häntä kaikki sanoivat tätiksi. Tuossa oli koulupöytä, tuossa tätin kaappi ja tuossa makeislaukkunsa. Hän lienee ollut nuorena kaunis; kasvot olivat niin säännölliset ja hän pani vieläkin tukkansa yöksi pienille palmikoille. Päivällä se oli sitten niin kiharaista tuosta ohimoilta. Hän käytti aina semmoisia vanhanaikaisia kurunuttuja, joissa oli laajat hihat, ja hän keitti ruusujen lehdistä hilloa ja söi sitä pienellä kullatulla, pyöreäkärkisellä lusikalla. Minä aina arvelin, tokko tuolla tätillä oli sulhasta ollut, mutta ei hän niistä koskaan kertonut. Jutteli vaan oloistaan tatarilaiskylässä etelä Venäjällä! Hänen veljellään oli siellä joku ammatti ja sielläkös oli kummallista ollut. Kamelin maitoa söivät ja miehet lähtivät aina viikkokausiksi matkoille. Evästä ottivat ja aseita, sekä toivat sieltä tullessaan kauniita kirjavia kankaita, teetä, rahoja ja joskus hevosiakin. Täti oli kerran kysynyt, minne he olivat lähdössä.

— Ryöstämään itselleen ruokaa ja vaatetta, vai luuletteko te heidän sillä elävän, että makaavat jouten täällä kotona, — vastasi miniä.

Tätin mielijuttu oli eräästä ihanasta tytöstä naapuritalossa. Hänellä oli sulhanen, venäläinen kapteeni, joka myös oli tavattoman kaunis, ein bildschön Mann, ah! ein bildschön Mann — täti sotki aina saksalaisia sanoja muistojutelmiinsa — mutta uskoton! Hänen mielensä kääntyikin nuorempaan sisareen ja vanhempi oli tulla surusta mielettömäksi. Hän olisi tappanut heidät, mutta se oli hänen sisarensa, ajatelkaa, hänen oma sisarensa! Eräänä päivänä hän katseli ikkunasta miten kapteeni vei nuorempata tytärtä ajelemaan, meni suojaansa, eikä sieltä enää palannut. Onneton otti rotanmyrkkyä ja kauheat olivat hänen kuolemantuskansa olleet.

Sisar, ja sisar voi sisaren pettää! Monesti olin toivonut että pikku Anni vielä eläisi, vaan parasta taisi sentään olla että hän kuoli pienenä! Jo monta, monta vuotta sitten! Hän oli vasta herttainen lapsi ollut! Minä muistan hänet vaan eräästä jouluillasta, tallustelemassa huoneissa valkopäisenä, punaposkisena enkelinä. Me muut tanssimme kuusen ympärillä, ainoastaan Hermanni istui suruisena oven pielessä. Pikku Anni meni hänen luoksensa, otti sormesta kiini ja veti toisten joukkoon: — Helman kant, Helman tanttimaan! — Hermannissa oli keuhkotauti, hän kuolikin sitten kohta. Niin tosiaan! — Hermanni oli enoni puotilainen! Ja enoni — niin hän on enoni, kauppias, joka asuu Enolassa aivan meidän talon vieressä. Koivumäki se oikein kirkonkirjoissa on, mutta me vaan sanomme sitä Enolaksi. Ja siellä on aina niin mukavata ja monesti päivässä minä lippasenkin sinne. Ei tarvitse maantietäkään kiertää; meiltä pääsee sinne suoraankin Maijatätin kyökkitarhan kautta. Kyllähän täti kesällä pelkäsi että Temppu polkisi hänen lantuntaimensa, se kun aina juoksee minun matkassani, mutta talvella ei tarvitse huolehtia mistään. Hankea me Tempun kanssa huilataan, ei malteta mennä polkua pitkin. Musti, Enolan koira, on meitä vastassa. Tahtoo minua suudella, kaataa Tempun hangelle ja piehtaroi iloissaan ja sitte he lähtevät otattamaan pitkillä harppauksilla, niska kyömässä Sauna-Kaisun luo, joka juuri tulee ladosta olkikupo sylissä. Musti käy arvelematta olkikuvon kimppuun, puistelee ja kiskoo, haukahtaa väliin ja koettaa sitä nykäistä Kaisun sylistä. Tempunkin mieli tekisi, katsoo niin anovasti minuun häntää heilutellen.

— Herra siunaa noita susia! Musti, tokkos tottelet — no ihanhan se on pilkkoisten pilalla! — Sauna-Kaisu kokee potkaista, mutta silloin on jo Musti takana liepeissä kiini. — Auli, tulkaa tuota häristelemään, vallatonta! Sauna kun riittyy ihan pilalla ennenkun minä sinne oletkaan saatan. — Tulkaa Aulikin kylpemään. Ette usko kuin on makeata lämmintä! —

— Joko Kaisu taas on lämmittänyt saunaa? Eikös väki illalla kylpenyt?

— Mitäs väki? Mutta kauppias, joka tuli yöllä Mikkelistä…

— Onko eno pohmelossa?

— Taitaapa vain olla. Silmät olivat niin raukean näköiset, — sanoo Kaisu arvelevasti, pistää pitkillä, ruskeiksi kuivaneilla hyppysillään nuuskaa tuohirasiasta suuriin sieramiinsa, sieppasee taas oljet syliinsä ja lähtee rantaan linkuttamaan.

Kello kilahtaa puodin ovella.

— Auli, tule maistamaan! — huutaa eno. Hän seisoo kynnyksellä kädet housujen taskuissa. Harmaat housut, tummemmat liivit ja takki. Paksut kultaiset kellonperät lepäävät ison mahan kukkulalla. Ruskeat silmät katsovat veitikkamaisesti turvottuneiden kulmien alta.

— Mitäs saapi olla? Orehtia, lakeria, ei mieluummin Sirkka ottaa pikkuisen pätkän pikanellia…

— Hyi eno! Syö itse pikanellisi, kyllä minä löydän parempatakin! — Ahaa… Tiskillä nahkakasan alla huomaan pienoisia laatikoita. Kannessa seisoo mustilla kirjaimilla "Malaga rusinoita."

— Vai piiloittelet sinä, eno veitikka, näitä minulta! Löysinpä! Heikku,
Heikku hyvä, avaa tämä. Kansi on niin kovassa.

Heikku ottaa sokerikirveen. Sen terä on niin rosonen ja sokerijauhoista valkonen, pistää sen taitavasti kahden naulan välikohdalle kannen alle! ratss! ja kannen puolikas kohoaa. Miten mehevinä rusinat siinä lepäävät hienon paperin alla. Oikein vesi tulee suuhun. Minä otan kaksi suurta, suurta rypälettä, tanssitan niitä enon nenän edessä ja jalkanikin tanssivat sinne tänne, sinne tänne: Löysinpä, ähä! löysinpä, vaikka tarkka enoni oli pistänyt ne piiloon… Mikä täällä haisee niin omenille? — minä vainustelen. —Eno, oletko sinä tuonut omenoitakin?

— Joutavia, nuo nahat haiskahtanevat sinun nenääsi omenoilta. Ilmankos se onkin noin pikkusen ylöspäin — niin näsäviisaan näköinen… — Ja eno asettelee välinpitämättömänä villaliinoja hyllyille ja Heikku lyö nauloja ikkunanpieleen.

— Missä ne omenat ovat? — minä kysyn Heikulta hiljaa.

Heikku vaan koputtelee ja puistelee päätä. Minä etsimään; ei siellä ole kuin jauhoja ja ryynejä. Tuossa on tyhjiä säkkejä, ehken niiden alla…

— Vai sinä menet omin luvin! Syöt kaikki tyyni — ei jää jouluksi mitään, — ja eno on minua tukistavinaan. — Täytyneehän tälle lapsukaisella nyt antaa etsimävaivoista, muuten se ei saa ensi yönä unta. Katso, eikös ole kaunis? Grawensteiner, ei, Nonnen se onkin! — Eno pitää omenata sievästi etusormen ja peukalon välissä, katselee hymysuin ja haistelee: — Nonnen on. Minä kuorin sen sinulle. Ei-ei, kyllä se on kuorittava…

Vai kuorittava! Kyllä Aulin hampaat kuoreenkin pystyvät. Yks kaks ollaan siitä kuitit.

— Heikku, lähdetkö iltapuoleen luistelemaan?

— Ei nyt jouda. On vielä järjestämistä ja memorialiinkin on vielä kirjoittamatta. Ja entäs Haikolan laskut!

— Eno, saako Heikku lähteä? Minä vaikka pistän nuo laskut ja muut luvut…

— Saattaa mennä vähäksi aikaa; voipihan loput järjestää huomen aamulla.

Heikku katsoo minuun ja pyyhkäisee vaaleita hiuskähyröitä pois kauniilta otsalta. Minä tiedän mitä hän ajattelee ja näen jo katseestakin vastauksen. — Kyllä olisi hupaista lähteä, mutta, mutta huomiseksi ei saa jättää mitään, jonka voi tänään tehdä.

— Huomenna lähden Auli, jos setä sallii ja muuten töiltä joutaa.

Kunnon poika tuo Heikku! ajattelee varmaan eno, niin hyvinmielin hän katselee pulskaa puotilaistaan, ja samaa mietin minäkin. Miten kelpo poika ja hyväpäinen! Jospa hän olisi minun veljeni!

Jospa hän olisi ollut minun veljeni! Jospa — niin nytkin voisin häntä surupuvussa muistella, sillä tuo hyvä, kaikilta rakastettu Heikku on mennyt sinne, josta ei kukaan palaja.

Kukapa olisi voinut uskoa, kun hän heti Hermannin kuoltua tuli Enolaan arkana, isävainajansa harmaisiin kotitekoisiin housuihin puettuna poikanulikkana, että hän kävisi niin rakkaaksi meille. Kukapa olisi luullut, kun me pienenä yhdessä taloja rakentelimme ja käskyn sanoja tavailimme sekä sitte isompana koristelimme joulupuita ja kastelimme — silloin kun hän vaan puodista pääsi — äitin ja Maijutätin kukkaispenkereitä, kukapa olisi aavistanut, että hänen elämänlankansa olisi niin kovin lyhyt. Parhaimmallaan kun se kehrävarrelta kerälle juoksi, niin se jo katkesi. Eikä kukaan, kaikkia vähemmin hän itse, voinut ajatella kun hän Kuopioon lähti, että hän sieltä palaisi vaan lähteäkseen pitemmälle, ikuiselle matkalle.

Kuopioon oli lähteminen, enolla oli kiireinen vekseliasia. Mutta jos eno olisi lähtenyt niin hän aivan varmaan olisi ruvennut siellä ryyppimään ja kaikki, asiat menneet musukoppaan. Kukas muu kuin Heikku. Hän oli ennenkin käynyt, oli niihin perehtynyt ja oli aina valmis menemään, minne vaan eno tahi täti käski. Reippaana ja iloisena — oli mielestään niin kömpelö enon suuressa suden-nahka turkissa — hän lähti ja kaukaa kuului vielä kulkuisten hiljenevä helinä. Jäälle laskiessa se kilahti kerran kovemmin ja sitten vaikeni vähitellen heidän laskiessaan Keitelettä pitkin, kun hän palasi!

Isä oli jo mennyt levolle. Äiti parsi vielä sukkia arkihuoneessa ja minä luin hänelle ääneen "Valdemar Seijer'iä." Yhtäkkiä Temppu hyppäsi pystyyn uunin nurkassa ja sanoi uhkaavasti: vouh! ja taas: vouh! Minäkin olin kuulevinani ritinää maantieltä! Jokohan Heikku tulisi? Joko joutuisi? Jo juoksin salin ikkunaan katsomaan. Aivan oikein. Joku kiidättää mäkeä alas, minkä vaan käpälästä pääsee! Lumi tupruelee hevosen jaloissa, päitekoristeet välkähtelevät kuutamossa. Kyllä se on kuin enon Virkku; mutta heillä ei ole kulkuista ja pysähtyvät meidän portille. Mies nousee — hyppää reestä… Heikku on!… ja renki ajaa Enolaan. Kylläpä Virkku parka höyryää ja lumi natisee jalaksen alla — kova on keli! Tuskin Heikku ennättää kopsauttaa eteisen oveen, kun minä sen jo avaan hänelle. Mitä nyt!

Hän kouristaa minua käsivarresta: — valvooko setä? — Hän on harmaa kuin keväthanki, heittää turkkinsa lattialle ja koputtaa isän ovelle. Isä avaa, hän on alusvaatteissaan, ja päästettyään Heikun kamariin, sulkee hän oven jälleen. Mitä tämä aavistaa? Miksi Heikku on niin outo? Sydäntäni ahdisti ja kirveli ja ahdisti vielä enemmän kun isä hetken perästä meni äitin luo ja käski häntäkin lähtemään Enolaan. Ehkä täti tarvitsisi apua. Ja he menivät ja minä en saanut mitään tietää, eikä minua kukaan muistanut… Olin juuri lähtemässä minäkin Enolaan, en jaksanut enää odottaa, kun näin Heikun menevän meidän tupaan. Hän herätti Matin ja yhdessä he sitten kävivät talliin. Lyhdyn valossa näin siellä Matin tekevän apetta vakkaan ja Heikku suki ruunikkoa.

— Kaada kauroja sekaan ja pistä aisoihin heti syötyä, — varoitti Heikku ovella ja yhdessä tulimme sitten sisälle.

— Heikku, mitä se on? — minä tuskin sain kysytyksi nähdessäni hänen tuskastuneen muotonsa.

— Minä lähden nyt pois täältä, kauvas pois, — hän sanoi vaivalla ja käänsi kasvonsa minusta.

— Mitä on tapahtunut, sano rakas Heikku, minä ihan kuolen muuten.

— Jospa sitä edes kuolisi! — Hän nojasi päänsä seinään ja peitti silmänsä käsivarrella. — Mutta lähteä kauvas merien taakse ja vielä — pakoretkelle. Minä olen murhamies. — Auli, minä olen ehkä miesmurhan tehnyt, — hän lisäsi karkeasti. — Siellä markkinoilla jouduin tappeluun muutamien juopuneiden kanssa… menin erästä tuttua miestä auttamaan, jota pahasti hätyyttivät. Minä olin ihan selvä… tiedäthän! mutta satuin — onneton — survasemaan yhtä miehistä, — ja hän kaatui — päänsä puhki — katukiven kulmaan. Jos vaan tietäisin ett'ei hän kuollut… — Hän nyyhki ääneen ja molemmat itkimme hetken yhdessä. Muuten oli aivan hiljaista. Kuu heitti pitkän, valkoisen juovan lattialle; se kulki ikkunasta ihan Heikun jalkoihin; se hyväili Heikun kengänkärkeä.

— Minne sinä nyt lähdet?

— Ameriikkaan, minnekäs muualle! Onhan serkku siellä! — Voi, voi, kuka voisi sanoa minulle ett'ei se mies kuollut?

— Mutta ehkei hän kuollutkaan, jospa sinun ei pitäisi lähteäkään…

— En minä lähtöä pelkää, mutta kun minä ehkä olen murhamies… etkö sinä pelkää minua Auli?

Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä; en voinut virkkaa mitään ja hänkin oli aivan surun murtamana.

Isä toki tuli, ilmoitti että kaikki oli valmistettu. Hän vaan kirjoittaa todistuksen. Äiti ja täti olivat varustaneet vaatteita ja muita tarpeita. Kun vaan Matti valjastaa on paras lähteä! Ei sinulla ole hätääkään, poikani; onhan siellä rikas serkku; kyllä hän sinua alkuun auttaa. Rohkeutta vaan… — koki isä lohdutella.

Minä sytyttelin lamput, äiti toi punssia, joimme eromaljan hiljaisina, kyyneleissä, ja lähtö oli käsissä.

Erotessa Heikku oli levollinen. Minulle hän sanoi leikillisesti muka, mutta hymyily oli sangen surullinen: — kun kuulen että sinulla on kosioita, tulen minäkin onneani koettamaan.

Minä autoin vyötä hänen ympärilleen, katse vielä, ja hän lähti. Ei nyt helisseet kulkuset, eikä palaamisesta puhuttu… Alakuloista oli elämä Enolassa ja meilläkin monta, monta viikkoa.

Ja sitten tuli kirje. Se oli täynnä toivoa ja rohkeita unelmia, vaikka muisto murhatusta ja ikävä isänmaahan kajasti joka riviltä, joka unelman takaa. Hän oli serkkunsa farmilla, mutta opittuaan hiukan englannin kieltä, hän saisi edullisen kauppa-asioimistoimen New-Yorkissa. Serkkunsa ennustaa hänelle kultaa ja kunniata ja toivossa on hyvä elää — kun vaan hän saisi tietoja sen miehen kohtalosta.

Onneksi voi isä heti vastata, että mies oli jo melkein terve. Isä oli käynyt Kuopiossa ja pitänyt huolta hänen hoidostaan.

Minulle Heikku lähetti pienen, pienen kultarahan ja se riippuu nytkin minun kellonkantimissani. Oi, miten kultaisia uneksin sitä katsellessa. En ollut koskaan ajatellut Heikkua rakastavani; hän kun oli juuri kuin veli, vaan nyt! En tiedä mistä lie kaikki päähäni pälkähtänyt. Yöt ja päivät ajattelin vaan Ameriikkaa. Näin itseni siellä silkissä ja kalliilla kivillä koristettuna ja Heikku olisi äärettömän rikas! Hän noutaisi minut täältä Suomesta, juuri kun minulla on kosijoita kaikilta maan ääriltä, — olihan hän luvannut tulla — ja me ajelisimme vaunuissa aivan kukkaisten peittäminä. En ymmärrä mistä ne kukkaset sain, mutta niitä vaan piti olla, ruusuja, suuria punasia; joka paikassa missä vaan unelmissani ajoin ja liikuin oli ruusuja, näin ihanoita kukkaisvasuja, niitä satelemalla sateli ja päivä paistoi ja linnut lauloivat ja me olimme onnellisia, eikä minun tarvinnut muusta huolehtia kuin että minulla olisi hauskaa vain. Mutta en minä juhlista haaveillut, enkä suurista meluavista huveista; hiljaista vaan ja rauhallista. Isän ja äitin, enon ja tätin minä kutsuisin luokseni, eikä enon enää tarvitsisi olla kauppias, eikä isän kulkea pitäjällä — ja Matin minä veisin kuskikseni ja muille palvelijoille lähettäisin jotakin, josta ne aina minua muistaisivat ja Sauna-Kaisu saisi niin paljon rahaa, että hän saisi ostaa itselleen pienen mökin ja — lehmän… Luulin että silloin vasta on onnellinen kun ei tarvitse tehdä työtä.

Ja silloin sai isä kirjeen. Se oli Ameriikasta, postimerkissä oli presidentin kuva. Se oli Heikun serkulta ja ilmoitti lyhyesti että Heikkua ei enää ollut. Hän oli kuollut kuumetautiin, joka siellä riehui. Oli toki ennättänyt saada isän kirjeen ja iloinnut niinkuin vapautettu ainakin ja eronnut tyytyväisenä muistellen kaukaista kotimaataan ja meitä, ainoita ystäviään.

Ja me suremme kaikki syvästi Heikun kuolemata. Hän oli kuin perheesen kuuluva, kuin oma lapsi. Emme olleet koskaan ajatelleet tulevaisuutta ilman häntä. Minä tahtoisin pukea itseni mustaan, kokonaan murheesen, mutta äiti ei anna, sanoo että minun hyvä musta hameeni menee pahaksi joka päivä pitäessä ja sitäpaitse voisivat ihmiset luulotella jotakin, heillä olisi siitä niin paljon tekemistä. Mitä? Että Heikku oli minun sulhaseni. Olihan hän melkein minun sulhaseni, oli luvannut tulla kosimaan ja hän oli minulle rakas ja minä en häntä koskaan unhoita. Hänen pientä kultarahaansa minä säilytän kalliina muistona, jolla hän minut itselleen kihlasi. Mieleni tekisi äitille sanomaan, mutta en kuitenkaan kehtaa, se on niin vaikeata — hän ehkä kertoisi isälle.

* * * * *

Isä on kovasti sairastunut. — Pääsiäisiltana olimme Enolassa. Isä ja eno istuivat nurkkasohvalla; eno jutteli! Hän aina lavertelee mielellään. Kasvonsa oikein kiilsivät tyytyväisyydestä. Isä kuunteli, kädet ristissä mahan alla, leppyisä pää kallellaan, suu puoleksi hymyssä ja silmissä älykäs, mutta hyväluontoinen katse: puhele vaan pois juttujasi, en minä noita kumminkaan usko! Äiti istui lähellä katsellen kuvalehtiä ja toisella korvallaan kuunnellen enon juttua; maistoi joskus teelusikalla isän totilasista — ett'ei se vaan olisi liian väkevätä, tohtori kun oli käskenyt isää olemaan hyvin varovainen nautinnoissaan. Eihän tuo ollutkaan — melkein sokerivettä; mutta enon lasissa oli aivan ruskeata…. Vähän vettä, paljon konjakkia! Laiha, kivulias tätini soitteli: tipu, tipu tipu tipu tallallalla ja me tanssimme. Me — Temppu, Musti ja minä. Temppu oli hyvä tanssimaan kun minä kannatin sitä etukäpälistä; Musti ei malttanut, se vaan hyppi ja kiskoi matot kasaan.

— Saas nähdä milloin nyt uusi tohtorimme tulee? kuulin enon sanovan.

Täti taukosi soittamasta; me kuuntelimme kaikki, — Temppukin kääntyi katsomaan.

— Jos hän ei vaan kohta tule niin saa odottaa kesäkeliä. Tässä ei enää monta päivää jäitä ajetakaan, tuumaili isä.

— Tulkoonpa milloin tahansa; minulla on vasikka juomassa jo hänen varaltaan. Kuule, onko sinulla vielä gurkkuja? Kysyn muistaissani. Meidän ne Venäjältä tuodut olivatkin paleltuneita.

— Vai paleltuneita! Semmoinen vahinko! päivitteli äiti. Taitaa niitä vielä olla vähän verta. Auli, sinähän niitä viimein hait?

— Pönttö puolillaan. — Täti varmaan ensiksi tarvitsee tohtoria.

— Eipä tiedä. Jospa minäkin sitten olen terve kun tohtori on talossa.

— Sittenhän sitä vasta kaikki pienet vaivat valitetaan. Minäkin olen aikonut käydä tohtorin puheilla — sanoi eno surkealla äänellä.

— Mikä sinua on vaivaavinaan? kysyi isä, mutta täti näytti jo oikein hämmästyneeltä.

— No kun alkaa noita liika leukoja kasvaa! Tosiaankin — ei se ole leikin asia — eiköhän tohtori voisi estää lihomista. — Eukko, hän kylmetyttää itsensä jo ennen tohtorin tuloa; juoksee myötäänsä katsomassa, tokkohan se vasikka vaan tarpeeksi lihoo…

— Kyllähän on yhdestä miehestä puuhaa! Jos minä olisin tohtori, sanoisin paikalla: top tykkänään kaikki liiat hommat! Ihminenhän sitä minäkin olen, enkä mikään syöttöporsas…

— Vai niin vainen! Mutta onpas hauskaa nähdä mikä kipu tähän Sirkkaan tulee. Hammastauti, silmätauti vai sydän…

— Emmeköhän nyt lähde, — sanoi isä äkkiä -minua niin kummasti huimasee. Täällä onkin niin kovin kuuma. Hän pyyhki otsaansa, joka oli aivan hikinen, ja silmät olivat niin levottomat.

— Eihän toki vielä! Pannaan vielä palan päälle. Tee hyvä toti, se lämmittää!

— Ei, ei veikkonen. Olen jo ilmankin liiaksi juonut, — hän kävi yhä rauhattomammaksi. Onkin jo myöhä.

— Vastapa kynttilät ovat puolessa; eno katsahti ruunuun — se oli hänen tavallinen ajanmittaajansa. Vasta kun viimeinen kynttilä sammua tupsahti, oli hänen mielestään paras aika mennä levolle. Kotiin päästyämme voi isä jo oikein pahoin ja aamupuolella yötä oli kuume täydessä vallassa. Ja sitte seurasi monta, monta tuskallista yötä ja päivää. Mistähän lienee äiti voimia saanut; hän ei levähtänyt paljon milloinkaan. Heittäytyi välistä salin sohvalle, mutta se ei ollut lepoa, se oli vaan koiran unta, säpsähdellen ja säikähtäen joka risausta, vaikka me koetimme kulkea hiljaa kuin henget. Minä olisin niin mielelläni valvonut vuoroyöni, mutta antoikos äiti? Ei, hän uskoi minulle ulkotalouden. Hänen paikkansa oli isän vuoteen vieressä yöt ja päivät, yöt ja päivät. Se oli rakkautta — isään, mutta myöskin minuun. Hän säästi minua. Hartaasti olisin valvonut, rakastinhan minäkin isää; mutta että hän voisi kuolla, oli minusta mahdoton ajatella. Eihän se hauskaa ollut, mutta isän tauti oli tuonut vaihtelevaisuutta elämäämme. Entistä hiljaisempaa, mystillinen, rohtohaiun täyttämä hämäryys isän kamarissa, sali aution ja kolkon näköinen, kukissa vesioksia, ikkunat jäässä, sillä pääsiäisen aikaista kevätsäätä oli seurannut muutama pakkaspäivä. Mutta keittiön puolella oli elämä melkein entisellään. Minä en ollut koskaan rakastanut taloustöitä ja kun olin jokseenkin saanut olla omassa vapaudessani, tein mitä milloinkin mieli tiesi, päähän pisti. Sentähden olinkin hiukan saamaton, vaikka kovin olevinani taloudenhommissani. Oli niin mukavata, kun avaimeni helisivät ja kenkäni kopsivat milloin ruokahuoneessa, milloin jauhoaitassa.

— Torpan Liisu ostaisi suopaa? Myödäänkö sitä? — kysyi karja-Miina keittiön ovelta.

— Kyllä, neljäkymmentä penniä kannu.

— Ei se otakkaan kuin kymmenen pennin edestä. — Miina jo juoksi portaita alas. Aina hän jättää kyökin oven selkosen selälleen. — Taas hän tulla touhusi, helmat jäässä, pieksunvarret näkyivät puoli pohkeesen, Antin kelsturkki päällä.

— Tuossa on raha, — hän pisti ison avaimen hellan koukkuun ja taas jäi ovi auki — siitä höyrysi kylmää, oikein jalkoin otti. — Ja leivätkin ovat kaikki, tuossa paikassa loppuvat. Pankoon iso Miina tänä iltana taikinan juuren. Minä en suinkaan jouda, korvollinen on vielä karttaamattomia ja Sauna-Kaisusta ei suinkaan ole suurta apua. Sama jos se on siellä tahi ei. — Ja kolmannen kerran sain tukkia oven hänen jälkeensä.

— Miina, nyt on pantava taikinan juuri. Karja-Miina sanoi leipien loppuvan.

— Sanokoon! Mitenkäs minä voin joutaa. Jätänkö minä nyt lattiat kesken kuuruun? Ja jauhotkin ovat sihtaamatta. Eihän tässä kaikkia kerkiä, vaikka itsensä kahtia repäisisi.

— Kyllä minä sihtaan, — kiiruhdin sanomaan. — Missä on jauhovakka? —

— Siellä ne ovat kaikki vehkeet aitassa.

Aitan lukko oli kovin jäykkä, oikein käsiäni kirveli. Vihdoinkin ovi pomahti auki ja oli vähällä kaataa hillakorvon. Karja-Miina sen varmaan noin hullusti on asettanut. Missäs niitä jauhoja onkaan? Tuossa on! Ei, ne ovat otrasia. Minä maistelin. Otrasia on! Mutta missäs ruisjauhot? Laatikon pohjalla on pari kourallista…

— Miina, ei siellä ole jauhoja.

— Aitassako! No missäs muualla? Hakekaa vaan, kyllä sieltä löytyy.

— Ei ole kuin otrasia puoli säkillistä! Hinkalo on tyhjä.

— Joko ne nyt olisivat loppuneet! — Miina ei uskonut minua. Laski kiehuvan vesimaljansa lattialle ja lähti kanssani katsomaan. Ei, ei siellä sittenkään ollut. No, nytpäs kumma. Leivät lopussa ja jauhoja ei ollutkaan.

— Huono emäntä, — torui Miina, — ei ole tuosta tarkempaa huolta pitänyt. Emännän pitäisi perään katsoa kaikki asiat. Pappilan rouva se vasta…

— Enhän minä arvannut. — Oikein pelkäsin. Iso Miina ei arastellut. Rouvien ansioluettelo hänellä oli oikeassa kädessä ja pappilan rouva oli hänen elävä esimerkkinsä, kaikissa kaikista parhain. — Eikä se karja-Miinakaan saattanut sanoa…

— Mitäs se sokko näkisi! Olisipas pappilan rouvan kourissa, eikö siitä…

Minä Matin kimppuun ja onneksi sainkin hänet myllyyn; sitten Enolaan pyytämään tätiltä paria leipää lainaksi.

Järjestettyäni kaikki parhaimman mukaan, lähdin levähtämään, isää tervehtimään.

Salin ovessa tuli äiti vastaan. Hän oli kovin huolestunut ja lienee itkenytkin. Minustakin oli ilo kaukana. Ei elämä sentään taitanut leikintekoa ollakaan! ajattelin ensi kerran eläissäni. Tiesinhän suruja löytyvän, mutta minulle ne eivät olleet vielä kasvojaan näyttäneet. Katsoivat tosin minuun silloin kun Heikku kuoli, minä aavistin minkälaista huoli on, mutta sydämmessäni ne eivät vielä olleet käyneetkään. Ja nyt! Minut väsytti ensimmäinen pieni vastoinkäyminen ja äiti, joka jaksoi kaikki kestää! Eikä hän koskaan tuskaillut, eikä pitänyt suuria puheita taloudellisista huolistaan!

Hän istui hetkisen keinutuolissaan käsi poskella. Miten miellyttävät olivat hänen kasvonsa! Ah, ne olivat rakkauden vaalentamat, hellin huoli kostutti hänen silmänsä.

— Isän tuskat vaan yltyvät. Eikä tohtoria kuulu. Jos minä nyt tietäisin mikä olisi parasta…

— Ehkä pitäisi noutaa Kuopiosta lääkäri?

— Sitähän minäkin arvelen. Täytyy lähteä Matin kanssa tuumimaan…

— Matti on nyt myllyssä. Minä juoksen käskemään. Mutta äiti! Jos minä lähtisin Kuopioon….

— Sinä!

— Niin. Kyllä minä toimitan paremmin kuin Matti. Jos esimerkiksi tohtori ei voisi tullakaan, niin saisinhan lääkkeitä edes…

— Kyllä se taitaa olla parasta! Eihän Matti niin tarkoin tiedä taudin suuntaa. Toimita lapsiparka Matille ja tiedäthän sanomattanikin että joka hetki on kallis. Voi, ett'en minä jo ennenkin tuota huomannut…. Kuule, siellä kaapissa on viiniä, ota sieltä, sinä näytät niin kalpealta…

Kultanen äiti! Minusta huolehti ja itse oli aivan keltasen näköinen harmaassa talvihämärässä! — Ehkä tuon äitillekin lasillisen?

— Elä huoli; se rupeaa vaan minua niin raukaisemaan!

Oikein arvasin. Piirilääkäri ei voinut lähteä, oli paljon potilaita, ja toinen oli matkoilla. Odottaako? Ilma oli muuttunut nuoskeaksi ja keli huononi huononemistaan. Lääkkeet sain ja yötä myöten ajamaan. Keskustie oli melkein sula, mutta tiepuolta sentään yökylmällä kulki. Oikein selkää kolotti, reki kun aina oli kallellaan ja töytti ja tömisi metsäteillä kiviin ja kantoihin.

Iloitsin että jäällä sitä toki taas pääsee luistamaan! Mutta syöttöpaikassa kertoivatkin kauhuksemme että jää vajotti, olivat jo pudottaneet hevosiaan jäähän. Se oli ollutkin huonoa, muutamana kylmänä yönä oli kohva jäätynyt, se oli meitäkin menomatkalla kannattanut, mutta nyt oli tämä tavaton lämmin tehnyt ihmeitä. Jää lauloi viimeisiä värssyjään!

— Tokkokan tuonne sitte uskaltaa lähteäkään? — kysyi Matti suu täynnä kalakukkoa. Hänellä oli eväskontti jalkainsa juuressa ja penkillä vieressään kaljatuoppi, voivakkanen ja kalakukko.

— Kylläpä se vaan on vaarassa! Eihän sitä ole tahallaan surman suuhun lähteminen, — arveli isäntä.

Sydäntäni kirveli. Jäätie oikaisi kolmatta penikulmaa ja isä ehkä jo oli kuolemaisillaan. Mutta jos me hukkuisimme niin hän ei ollenkaan saisi tuomiani lääkkeitä, eikä reseptiäkään, jolla sieltäkin rohtolasta saisi, ja äitillä olisi kaksinkertainen suru… Ei, se oli mahdotonta! Pari päivää sitten me ajoimme samaa jäätä. Täytyi päästä maksoi mitä maksoi! Joka hetki oli kallis.

— Mitä te arvelette? — kysyin jalkamieheltä, joka juuri kertoi jäältä tulevansa.

— Kyllä en minä käske sinne menemään, mutta en voi kieltääkkään; voisihan se ehken vielä kantaa.

— Jäätä mennään! Ruunikko näkyy jo kauransa syöneen; lähde jo valjastamaan Matti. — Minä olin niin levoton, että luulin rintani halkeavan. Pistin turkin ylleni ja katselin ikkunasta, kun Matti valjasti ruunikkoa. Sikoja pakkaili reelle. Vielä tuo Matti niitä malttoi lähteä ajamaan.

Oikotien risteyksessä Matti seisautti: oikealle vai vasemmalle?

— Vasemmalle! — Ja neljänneksen kuluttua me jo huristelimme jäätä pitkin.

Keli oli mainiota. Kohva sulana ja vesi valunut jäältä pois. Reki ei tehnyt jälkeäkään, kengän naulat vaan raapasivat naarmun jäähän. Mutta heikkoa se oli ja haprasta; siellä täällä oli avannoita, joista vesi pulpahti jäälle ohitse ajaessamme. Sivullapäin kimalteli salmi jo sulana ja sen takana tumma kuusikko talvivaipastaan vapautuneena. Taivas oli niin siintävän sininen ja pitkin hohtavaa jääkenttää temmelsi vilpas kevät-tuuli. Kaikki oli henkeä ja elämätä täynnä, vaikk'ei elävätä olentoa näkynyt eikä kuulunut muuta kuin meidän kulkustemme kilinä. Koko luonto lauloi äänetöntä kevätvirttä… Ja kuitenkin oli kuolema niin lähellä. Omituista ajaa aivan elämän rajalla! Enkä minä ensinkään peljännyt; eihän äitikään peljännyt tarttumista kun valvoi isän vuoteen vieressä! Vasta nyt aloin ymmärtää äitiä!

Väliin Matti vilkasi taaksensa: — Pelkäättekö?

— Ei! Entäs Matti?

— Ei. — Mutta kertoipa jälkeenpäin olleensa koko ajan sydän kourassa.

Erään niemen nenästä kulki lairo aivan poikki selän. — Mitäs nyt?
Kiertämäänkö? Mikäpä sen pituuden tietääkään.

— Antaa mennä, eihän tuo näytä leveältä. Ruunikko korskui ja nosteli arasti jalkojaan. Matti kiirehti — se nousi pystyyn aivan lairon reunalla. Matti löi piiskalla — raju hyppäys ja tuulen vauhtia se kiiti eteenpäin… Kuta likemmäksi kotia tultiin, sitä levottomammaksi taas kävin. Mitähän sieltä kuuluu? Voi, jos tuolle ruunikolle kasvaisi siivet! Kovin oli raukka vaahdossa kotirantaan päästyä. Sula mäki edessä! Antaa tuon vähän puhaltaa.

— Matti lähtee edeltäpäin viemään tuota laukkua. Antakoot heti isälle tuosta suuresta pullosta. Varo ett'ei se pääse kolahtamaan minnekään. Kyllä minä ajan!

Matti lähti puoli juoksussa kiipeämään mäkeä; ruunikkokin lähti otattamaan niin etten suuressa turkissani ollut perässä pysyä. Kivet narisivat pohjarautoihin että oikein hampaita vihloi. Pellolla oli kenkäni tarttua saviliejuun.

Eno ja täti tulivat vastaan. Eno kädet taskuissa ja lakki hiukan kallellaan. Ei ole hätääkään Jumalan kiitos! arvelin.

— Parempana! Melkein terve! — huusi eno kaukaa. — Kylläpä olette ajaneet, hevonen vaahdossa. Hyvä olikin, sillä me olemme jo luulleet saavamme lähteä tätä Sirkkaa jään alta onkimaan! — lörpötti eno, mutta lämpimästi hän puristi kättäni.

— Siinä hän nytkin seisoo, — sanoi täti, — tohtori on koko päivän tähystellyt jäälle päin. Luulen että hänkin on ollut levoton tähtesi.

— Hän on tullut?

— Niin, hän on tullut! Ja oiva poikapa onkin. Kylläpähän näet… Eno oli niin veitikkamaisen näköinen.

Ruunikko hirnahti… tallista vastattiin. Heitin ohjakset Matille ja riensin äitin luo.

* * * * *

Isä oli paljoa parempi; kuume oli vähennyt, ei enää houraillutkaan. Hän tunsi minut ja kysyi miks'en ollut käynyt koko päivänä häntä tervehtimässä. Tohtori oli käynyt usein isää katsomassa; oli vielä illemmalla luvannut tulla.

Kerroin juuri isolle Miinalle arki-kamarissa matkamme mutkista, kun salista rupesi puhetta kuulumaan. Tunsin enon äänen — toinen oli outo, matalampi, hiljaisempi. Miksikähän niin sydämmeni sävähti?

— Se on uusi tohtori. Ette te usko miten se on musta. Mikä tuo lieneekään Monkoolilainen, — selitti Miina.

Lisäsin kermaa kuppiini, kahvi oli kovin kuumaa. Temppu hyppi kuin hullu, vinkui ja pyysi sokeria, tuuppien turvallaan kättäni.

— Hiljaa Temppu! Tohtori kuulee.

— Oo, kyllä se niitä on tottunut kuulemaan. Näkyy itselläänkin olevan puoli tusinata noita metsähounia. — Miina kurkisti avaimen kolosta. — Katsokaas tuota partaa, ihan kuin laukkuryssä…

Miina vetäytyi nauraen ovelta, käsi suulla. Minä hiivin varpaillani kololle ja katsoin.

Hän istui peräsohvalla; otsa korkea, tukka tumma, silmät pienenlaiset, musta kokoparta, hipiä kalvakkata, kummallisen kalvakkata, miellyttävää.

Siitä reijästä nähtynä oli hän kuin puitteiden ympäröimä. Siten olisin häntä katsellut vaikka aina… Musti astui laiskasti hänen luoksensa, pani kuononsa hänen polvelleen, tohtori silitteli suippoista päätä. Jopa ovat hyvät tuttavat!

Samassa survaistiin ovi auki. Sain kolauksen nenävarteeni ja Musti hyppäsi suoraa päätä silmilleni.

— Onko teillä täällä lämmintä kahvia? — Eno tuli ovea sulkemaan. — No,
Auli, lähdepäs nyt "framille". Musti sinut jo kuitenkin hänelle näytti.

— Eno hyvä, ei nyt, ei nyt.

— Nyt, minä sanon. Onko kaulus kaulassa? Hyvä on! Eno kiskoi minua kädestä ja mikäs auttoi! Mene pois, vaikka oli pyyhinliina vyötäisilleni köytetty.

— Tohtori Gustaf Meller ja tämä on se meidän havukka, Sirkaksi jokapäiväisessä puheessa kutsuttu. No-no! Taitaa vähän ujostella kun oli noin "sans facon" tohtoria ovenkolosta kurkistamassa…

Molemmat purskahdimme nauramaan ja tuo enon "sans fafon" ajoi väliltämme ikipäiviksi kaiken jäykkyyden tipparin tiehensä.

Hän ei ollut erittäin pitkä ja oli paksunlainen ja — liikkasi vasenta jalkaansa. Ei paljoa, hiukan, hiukan vaan, mutta kyllä se oli kuitenkin minusta hyvin ikävä asia.

Parin viikon päästä hänellä oli vaarallinen silmäleikkaus suoritettavana. Hän oli monesti pyytänyt minua auttamaan itseänsä. Kaupungissa oli useampia semmoisia leikkauksia tekemässä ja nyt hän oli aivan yksin ja tarvitsi kätevätä apua. Iloitsin että hän niin luotti minuun. Rohkeasti hänelle kerskailin hermojeni lujuutta!

Mies oli pitkällään pöydällä, kädet kupeilla, hikoili jo raukka pelosta. Tohtori oli kalpea, mutta vakava, joka juonne jännityksessä. Varmasti hän teki tehtävänsä, miehen pää tuskin värähti, kun onnettoman silmä puhkaistiin. Minä pitelin päätä, sormeni tuskin pysyivät hänen otsallaan, niin se hikoili. Virtana juoksi vesi joka ihoreijästä. Minunkin käteni olivat aivan kylmänkosteat.

— Nyt!

Minun oli pienillä teräväkärkisillä saksilla katkaistava rihmanen, jonka tohtori veti pinsetillään silmäkalvon alta. Otin saksit, mutta en nähnyt mitään. Silmieni edessä pyöri mustia pilkkuja ja ympyröitä. Ja tohtori ei minun tilaani huomannutkaan, ei vilaissutkaan, ei muistanutkaan. Minä olin vaan kone, jonka tuli tehdä tehtäväni määrätyllä ajalla — ei mitään muuta.

— Nyt, — kuului toistamiseen, lyhyeen, käskevästi.

Ponnistin kaikki voimani ja tein kuin teinkin tehtäväni. Ei vavahtanut käteni — nyt olisin niitä leikannut vaikka kuinka monta.

— Hyvä! — sanoi tohtori; silmä sidottiin ja mies talutettiin lepäämään sohvalle. Kuivasin hien hänen otsaltaan ja kysyin jos hänelle saisi antaa viiniä. Ei, mutta tohtori otti mielellään lasin, kohotti sitä, silmissä niin, niin lämmin katse — ja kuiskasi ikäänkuin itsekseen: miehen mieli ja naisen sydän! — Kuulin sanat… näin katseen…

Eilen tein suuren tuhmuuden! Istutin Sinisilmiä mihin piti istuttaa Lathyrusta ja Sinisilmien paikalle panin Marian ohdakkeita. Toiseen penkkiin tuli oikein, mutta toiseen… Tohtori käveli maantietä, hyppäsi aidan yli ja tuli minua auttamaan. Hän kaivoi koloja pienellä tikulla ja minä istutin. Kysyi eikö mullasta tule lihatikkuja minun sormiini?… Ja siinä me yhdessä tongimme kosteata multaa ja teimme kaikki väärin päin…

Oli satanut. Koivuin ja pihlajien lehdistä tippui vielä vesipisaroita. Ne niin kauniisti kimaltelivat; ilta-aurinko paistoi suuren hongan latvan alatse, joka kasvoi tuolla kaukana, kaukana mäellä ja vielä kauvempana, järven takana, taivaan punertavalla rannalla, metsäreunan yläpuolella vilkkui ja välkkyi jotakin. Se oli kaukaisen salotorpan viiri. Minä olin sitä usein katsellut; se oli aivan kuin tähti, joka oli tipahtanut kuusen latvaan ja jäänyt kesäpäivää katselemaan.

— Nyt meistä tulee pian kaupunkilaisia, — hän sanoi nakatessaan kiveä aidan taakse.

— Mitä?

— Oikein totta! Kuntakokouksessa on päätetty hakea tälle kylälle kauppalan oikeudet. Ja sitte täällä pidetään toripäiviä ja sitte me saamme markkinat ja sitte me saamme…

— Sairashuoneen…

— Niinpä kyllä! — hän nauroi — liike vilkastuu kaikin puolin. Talonpojat saavat markkinoilla tavaransa kaupaksi; he rikastuvat, perustavat meijerilöitä; maakunta vaurastuu kaikin puolin ja sitte me saamme rautatien.

— Ja sitten tästä tulee kaupunki.

— Niin! Ja sitten kouluja. Mutta ei semmoisia, joissa ylpeiksi opetetaan ja herrasiksi, mutta hyviä… kansalle valoaittoja! Semmoisia kuin löytyy Ruotsissa ja Askova Tanskassa. Yksi semmoinen opisto täällä maan sydämmessä ja sen vaikutus olisi ääretön…. Kukapa tietää! Jonkun kymmenen vuoden kuluttua.

— Kymmenen vuotta!

— Onko se niin pitkä aika? Oo, pian se kuluu kun on jotakin jonka eteen työskentelee, jota sydämestään harrastaa ja — rakastaa. Eikö totta? Me olisimme ensimmäisten oppilaiden joukossa siinä koulussa?

— Silloin me jo olisimme harmaapäitä…

— Harmaapäitä! Silloin me vasta alkaisimmekin elämää. Minulla olisi oma mökkini tuolla, tuolla niemen nenässä — paikka on jo katsottu. Sieltä on mainio näkyala tuonne ulapalle. — Ei sen tarvitse olla suuri, mutta vilpas ja valoisa! Ja te? — Olette varmaan silloin jonkun patroonan rouvana…

— Patroonanko! Poskieni poltosta tunsin että hän katsoi minuun ja — minäkin katsoin häneen. Sattumalta! — Pääskynen viserteli niin iloisesti katon nurkalla ja maantietä tulla mutkitti Enolan ja meidän karja; kellot kilkattivat ja paimen-tyttö huusi täyttä kurkkua:

"Tui tui tulla
Löysin oman kullan!
Oman kullan kainalossa
Oi, on lysti olla!"

Mutta välistä hän on niin omituinen. Hän on opettanut minulle monta uutta laulua, ja tänään…. En minä oikein ymmärrä mitä hän pitää minun laulustani, ei ole virkkanut sanallakaan, mutta kyllä hänen säestyksensä ja minun lauluni sattuu aina yhteen. Ei hän ole koskaan sanonut: tässä pitää olla forte, tässä piano, se tulee aina itsestään. Hän istuu silloin pää vähän kallellaan, niin miettiväisen näköisenä, katselee vaan karvaista käsiselkäänsä koskettimilla — ja minä tarkastan häntä sivultapäin, melkein takaa. Hän ei hiisku mitään; soittaa vaan laulun laulun perästä ja minä laulan…

Tänään oli hän niin kummallinen! Nousi keskellä erästä laulua äkkiä ylös ja sanoi, — luulen että hän puhelee itsekseen —: autuas se mies, joka kiusaukset kärsii!

Mitä hän tarkoitti? Se toi niin kummia ajatuksia minun mieleeni. Minä olen kasvanut kansan keskellä, joka ei aristele totuutta sanoessaan, ja tiedän ett'eivät kaikki miehet ole enkeliä — ne eivät ole ihmisiäkään, sanoo iso-Miina; — mutta hän — minä en voi sitä käsittää, minä en voi muuta uskoa — minä en ymmärrä häntä…