II.
Sauna-Kaisu, Sauna-Kaisu, minkäs minulle teit!
Hän seisoi rantakivellä asetellen verkkoja veneen perään. Tuota vartaloa, liuttu kuin lauta! Teräväluisilla lantioilla riippui pitkin-juovainen kapea villahame ja ruskean jalan päällitse soljahtivat pienet aaltoset, vaipuakseen muran ja ruohonkorsien sekaan. Niitä seurasi parvi pienen pieniä kalanpoikia, säpsähtivät Kaisun ääntä ja pakenivat ajatusta nopeammin ulapalle päin. Siellä tuprusi kaukaisen etelärannikon siintävää juovaa kohti kookaspiirteinen Enolaiva hinaten summattoman suurta tukkilauttaa.
— Vai niin vainenkin. Vai semmoinen senkin lorun loppu oli. Ihme ja kumma! Tulipa mies vaikka mistä, niin kaikki ne ovat samaa maata, — päivitteli Kaisu ja pisti taas piippunysän mustien hampaittensa väliin.
— No mitenkäs! Sikaan kuin sukuun, — sanoi vaimo, joka väänsi rannalla pantaa lehdosta taittamaansa luutaan. — Mitenkähän tyttöraukka nyt ruvennee toimeen tulemaan…
— Kuka?
— Onpahan vain torpan tyttö tuolta Kimingin kylältä! Ei sitä Auli tunne.
— Minä lähden soutamaan, Kaisu!
— Mitäs nyt Auli jaksaisi! On kaksitoista verkkoa heitettävä. Tuoltapa tuo Mattikin tulee mäkeä…
— Kyllä minä jaksan… Anna nyt Kaisu kulta, minä soudan niin, niin tasaisesti!
Vene työnnettiin järvelle, Kaisu komuroi perään ja minä istuin airoihin.
— Mikä sille tytölle on tullut, josta te puhuitte?
— Ei muuta kun sitä tavallista! Onpahan tuo pappilan renki-Juho, senkin vietävä — en paremmin sano — vietellyt sen tyttöraukan, pauhasi Kaisu, piippu kädessä, ja sylkäsi pitkään. — Ahaa, vääräänpä lasken, tuollahan se luoto onkin. — Mikähän sen rievun eteen nyt tullee! Ei isää, ei äitiä — millä se nyt lapsensa elättää?
— Niinkö köyhä se on?
— No mitenkäs! Ainahan rikkaat paremmin puolensa pitävät.
— Pitäishän Juhon nyt elättää…
— Vai elättää! Vielä mitä! Tarvitseehan se rahansa — en niin pahasti sano… Kyllä ne miehet pitäisi kaikki vetää yhteen puuhun!
— Eiväthän nuo toki kaikki liene yhtä kevytmielisiä?
— Vai kaikki! Kaikki, joka ainoa sorkka. Kyllä minä niitä olen niin paljon ijässäni nähnyt. Eihän noilta saa vanha ihminenkään rauhaa…
— Kyllä niissä toki löytyy siistiäkin! Herrasmiehet…
— Ne, ne vasta piruja ovatkin. Kun naineet miehetkin yksin…
— Eipäs isäkään!
— No, mitäs vallesmanni! joka on oikea Herran enkeli muiden rinnalla, mutta kyllä on moni semmoinen, että oikein pyörryttää ajatellessa…
— Ei suinkaan tuo tohtorikaan ole sentapainen? Kaisu lappoi verkkoa järveen piippuaan imeskellen.
— Vai ei! — kuului hampaiden välistä! — Ei muita parempi. Näinpä minä omin silmin miten hän Metsäpirtin Emmaa likisteli… No no, soutakaa tasaisesti…
— Jos Kaisu näki väärin…
— Vaikka valalle, samat sanat sanon sielläkin. Kysykääpäs Emmalta, mistä sai uudet… Herra siunaa! Elkää soutako. Ihan verkko repiää. Taivasten tekijä! Nyt se meni. Huovatkaa hyvä ihminen… No, nyt on puikkari veneen alla! Johan sen sanoin ett'ei Auli osaa soutaa ihmisittäin. Mitä tästä verkosta nyt sanotaan…
Minua nauratti. Kohta hän itkee…
— Voi minun päiviäni! Mitä te nyt teette? Soutakaa molemmilla airoilla.
Minä kiskoin oikealla; vene pyöri kuin väkkärä. Kaisu koetti tuskissaan meloa… Minä olisin voittanut vaikka kolme semmoista perämiestä.
— Vene kaatuu… kaatuu. Minä pyörryn…
Pyörtyköön. Minä olisin saattanut vaikka lyödä häntä airolla. Näin vaan hänen pitkät, laihat kasvonsa, miten ne olivat hätäisen näköiset…Ei! Pari kiskausta. Vene törmäsi rantaan. Kaisu keikahti taaksepäin, mutta selveni nähdessään rakkaan rannan, turvallisen maaemomme, joka häntä odotti ja johon minä halasin… Tuskissani poljin maata. Miks'ei se haljennut ja niellyt minua kitaansa, ett'en enää koskaan olisi tätä pahaa, pahaa maailmata nähnyt!
Ei se edes oma ranta ollutkaan. Aloin astua kanervikkoa niemen poikki. Mäeltä näin miten Kaisu kierrätti venettä rantaa pitkin, taitavasti — airot tuskin nousivat vedestä, — allapäin — vanha parka…
Kaikki oli minulle kiusaksi. Liinani tarttui kuivaan männyn oksaan. Miksikähän se oli ruvennut kuivamaan? Kukahan senkin oli taittanut? Muurahaiset tiellä, enhän saattanut niitä tallata, hämähäkki, joka oli kutonut verkkonsa tien poikki. Lukki-parka, kaikki eivät ole niin sääliväisiä kuin minä. Ensimäinen tuulenpuuskakin sinun taidokkaan työsi hajottaa!
Kotiin tultua näin tohtorin ja enon koirat loikomassa väsyneinä portailla tyhjät ruoka-astiat vieressä. Äitille oli tuotu lintuja; ison, kauniin metson pää retkotti verisenä keittiön penkiltä ja pyy oli kuolemantuskissa pistänyt päänsä siiven alle. Eno ja tohtori odottivat isän kamarissa kahvia. Tohtori kiirehti, ihmisiä oli häntä odottamassa muka! Miina oli lähtenyt kylälle, minun täytyi viedä.
— Menetkö sinä liina päässä? — kysyi äiti.
— Enkös minä näin kelpaa? — Kylläpä olin valkonen. Silmäni olivat aivan mustat, kiillottomat, tavattoman suuret, kulmat olivat kuin yö otsan suhteen, huulista olisi luullut veren tipahtavan.
— Kuuleppas Auli, kun tohtori oli vähällä kuolla tällä matkalla.
Kompastui mättääsen ja pyssy oli latingissa.
— Eipähän lauvennut! — sanoin.
— Onneksi ei, mutta kyllä siinä oli kuolema lähellä!
— Lieneekö tuo niin suuri onni ollut! — Tiesin että hän katsoi minuun.
— Kukapa minua olisi kaivannut, vaikka olisin sinnekin jäänyt.
— Eikös morsiamenne? — Korvani suhisivat. Hän katsoi oudoksuen silmiini, mutta minä vaan katsoin enon vehnäistä takin kaulusta.
— Jospa minulla polosella edes olisi…
Hän kaatoi kermaa niin että alakuppikin lainehti — tähysteli vaan silmiini.
— Khäk, — rykäsi eno ja alkoi selvitellä isälle pieksujensa erinomaisia etuja.
— Metsäpirtin Emma! — kuiskasin ja katsoin tohtoria suoraan silmiin, aristelematta.
Hän työnsi kupin pöydälle ja putosi sohvan selkämystä vasten. Näin että nyt oli hänkin saanut osansa!
Ovella käännyin ja katsoin vielä kerran ikäänkuin vastausta odottaen, mutta sitä ei kuulunutkaan…
* * * * *
— Lempivät, jos rakkautenne silkkivyyhti sotkeutuu, niin elkää puhuko, katsokaa toisiinne! — sanoo Fredrika Bremer jossakin. Mutta mitenkäpä katsoo kun ei viikkokausiin pääse samaan huoneesenkaan!
Minä oleskelin paljon keittiössä — äitini suureksi iloksi. Hän huomasi minulla olevan taloudellisia hyveitä. Minä pesin astiat, minä jauhoin kahvit… Sieltä ikkunasta näin suoraan Enolaan, tohtori Mellerin huoneesen; näin hänen kirjoittavan pöytänsä ääressä, näin hänen leikkivän koirineen kartanolla. Mutta jos hän sattui tulemaan vastaan, käännyin heti poispäin. Enolaan en mennyt, paitsi kun tiesin tohtorin olevan pitäjällä ja kun hän joskus kävi isän luona, en olisi saattanut mennä sisälle, en vaikka! Ennen olisivat saaneet hakea Matin tuvasta. Äiti ihmetteli, mutta antoi minun olla aloillani, niinkuin ainakin.
Eno kiusasi. Tahtoi myötäänsä sovinnoille — mistähän lienee arvannut? Vai sovinnoille! Minä en ollut mitään rikkonut — ja kuitenkin tunsin vastustamattoman, hirveän halun juosta hänen luoksensa ja rukoilla häntä olemaan hyvä minulle. Oliko se oikein, oliko se väärin? Missä oli minun naisylpeyteni? — Ah, tallellahan se oli, enhän tehnyt mitään sopimatonta, mutta — onneton olin. Ja ketä syyttää siitä? Itseänikö? Olinko ollut liian kiivas? Olinko käyttäytynyt epänaisellisesti? Milloinka tulee anteeksi antaa, milloinka ei? Vai häntäkö syyttäisin? — vai yhteiskuntaa? En ymmärtänyt, vaikka kuinka ajattelin! Sen vaan tunsin että jos hän olisi sanankaan sanonut, niin olisin antanut kaikki anteeksi… Usein minä vinnillä itkin, ettei kukaan näkisi…
Eräänä postipäivänä tuli isä Enolasta ja kertoi tohtorin lähtevän pois. Hän oli toimittanut erään vanhemman virkaveljen sijaansa. Isä oli kutsunut muutamia pitäjäläisiä meille tohtorin läksijäisille. Ja meilläkös puuhaa! Matti nylki lammasta käsivarret verissä kyynäspäitä myöten; Iso-Miina kuurasi kynttiläjalkoja keittiössä. Karja-Miina rasvasi tuvassa peltiä ja me olimme äitin kanssa leipomahommissa. Minä oikein koettelemalla koetin liehua etten muistaisi mitään, mutta väkisinkin tunki mieleeni ajatus: mitä on tänä iltana tapahtuva? — Kaikki oli hyvällä alulla kun äiti äkkiä rupesi valittamaan ja kävi makuulle. Kaikki jäi minun huostaani. Ja minä lensin; minä sain valmistaa jotakin hänelle, minäkin sain odottaa häntä! Mieleni tuntui niin keveältä, en suuresti huolehtinut miten lohen paistaminen onnistuisi, — vaikken ollut koskaan ennen paistanut. Kaikki täytyi onnistua minun onneni päivänä. Mahdotontahan oli ettei jotakin tapahtuisi, mahdotonta, että hän niin lähtisi ilman sovinnon sanaa. Ja kun lohi, huolellisesti peitettynä, hiljakseen tuvan uunissa kypsyi ja minä siinä uunin edessä katselin sinertävää hohdetta, joka lieden hiiluksesta nousi, oli kaikki tuskallinen kiukku, joka niin monta aikaa oli mieltäni polttanut, tyyten haihtunut ja sydämmessäni vavahteli vain hiljainen, onnea odottava aavistus: mitähän tänä iltana tapahtuu?…
Ja iltasella. Voileipä-pöytä oli erittäin onnistunut ja lohi kellotti niin kauniina vadillaan persiljan lehdillä koristeltuna. Ja yli kynttiläloiston, kilisevien lasien, lautaisten ja veitsien räminän — oltiin jo ryhtymässä höyryävien paistien kimppuun — katselimme me kauvan toinen toistamme silmästä silmään. Kauvan, pitkän ajan takaa! Mutta lienenkö erehtynyt, suun ympärillä olin näkevinäni pienen, ivallisen piirteen ja katse näytti enemmän tutkivalta kuin lämpimältä. Ehkä olin hänen mielestään liian valmis sovintoon, ehkä hän halveksi minua…
— Kuulin että rouva on sairas? — hän tuli aivan lähelle minua ja puheli matalasti, ikäänkuin arvellen.
— On, — minä väistyin.
— Neidillä on ollut paljon puuhaa! Minä kiitän teitä sydämmestäni. —
Hänen katseensa oli niin lempeä, mutta — voinko siihen luottaa?
— Lohi on erittäin kaunis! —
Eikö hänellä ollutkaan muuta sanomista!
— Ikävä etten saanut sanoa rouvalle hyvästiä. Lähden aamulla viiden aikaan…
— Niin aikaseen!
Samassa tultiin hänen kanssansa kilistämään. Sydäntäni kivisti… Hyvä hän oli, niinkuin aina ennenkin! Mutta minä olin odottanut enemmän…
Hyvästiä sanoessa kysyin:
— Tokko te enää koskaan käytte täällä!
— Tuskin! Niin, en tiedä, ehkä kymmenen vuoden päästä! — kuului katkerasti.
Hän puristi kättäni, kumarsi hätäisesti ja — lähti.
Kaikki oli siis lopussa! Autoin vierasten päälle; korjaelin pois ruuan tähteet — onpa tuossa vielä aamuksikin paistia, mutta lohesta on vaan ruoto jäljellä — sammuttelin kynttilät ja menin äitin luo.
Hän makasi makuusuojan leveässä sängyssä: — eikö äiti syö mitään? On siellä vielä paistia ja makaroonia.
— En! Taisivat olla tyytyväisiä ruokiisi? Kuka piti puheen?
Kuuluivathan he siellä hurraavankin!
— Tohtori käski sanoa äitille terveisiä.
— Vai käski. Saa nähdä onko se uusi tohtori yhtä ystävällinen!
Heittäydyin hänen viereensä sänkyyn ja kätkin kasvoni päänalaiseen. Mitenkä olisin saanut rintaani puserretuksi, ettei sitä olisi niin kivistänyt? Se kohoili ja kohoili — viimein alkoivat silmätkin vuotaa.
— Taidat olla kovin väsynyt? — kysyi äiti hellästi ja silitteli kättäni, joka oli hänen olkapäällään.
Nielin ja nielin että saisin äänen vakaiseksi!
— Pääni on niin kipeä! — Ja tukin sen kipeän pääni tyynyyn, ett'eivät kuuluisi nyyhkytykset, joita en enään jaksanut pakoittaa.
En saanut unta öisin. Vähä väliä kuulin Tempun ulvovan kartanolla. Se ennustaa kuoleman sanomia, sanoi Sauna-Kaisa; ilman suotta se ei ole tuotakaan kuoppaa kaivanut tuonne ikkunan alle! Ja uusi tohtori, hän, joka tuli Mellerin sijaan, sanoi minulta puuttuvan työtä. — Te ette ole heikko, — hän sanoi — ruumiinne tarvitsee vaan liikettä. Ei se sillä ole hyvä että istutaan neula tahi muu kudin kädessä, tahi kaadetaan äitille kahvia ja pannaan sokeria isän kuppiin; tehkää työtä, jos ei muuta ole, niin kantakaa halkoja! Katsokaapas tuota teidän Liisaa vai Stiinaa tuonne kartanolle. Hänen untansa eivät vaan mitkään ajatukset häiritse!
Oikein pelkäsin hänen tarkkoja harmaita silmiään! Mitähän hän nyt sanoa tokasee!
Miina reuhtoi isoa kaljakorvoa tuvan portaille. Vai noin sitä minunkin täytyy raataa, voidakseni nukkua öillä. Ja jos en vaan joka päivä ollut puita kantamassa tahi kelkalla vetämässä, sanoi tohtori heti: — Mikäs eilen vaivasi? Oliko pää taas kipeä?… Eikö? Pientä laiskuutta vaan!
Mutta vaikka vedin suuren pinon puita keittiön eteen, en sittenkään saanut unta. Kipeä en ollut, minua ei vaivannut mikään, mutta yön yksinäisyydessä kohosi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia päähäni. Kuun muodostaessa seinälle vuoteeni viereen valkoisen juovan, oli se minusta aivan kuin ruumisarkku, ja kun katselin, valvoessani siinä tunti tunnilta, ylös taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä kieltä, ajattelin aina kuolemata. En peljännyt, en toivonut sitä — ajattelin yhäti vaan. Miltähän tuntuisi jos hän makaisi tuossa laudalla kuutamossa? Varmaan olisi suloista tietää että hän on jo vapautettu kaikista maailman viettelyksistä. Tahi jos itse olisin kuollut ja tietäisin kaikki, näkisin hänenkin sydämmeensä. Silloin olisi kaikki selvillä, mikä nyt on hämärätä ja käsittämätöntä.
Muutama tapahtuma syrjäytti kuitenkin nuo kuoleman ajatukset, herätti minut tähän elävään elämään.
— Mitkä ne nuo ovat? — kysyi tohtori eräänä päivänä, kun olimme hiihtämään lähdössä, ja hän osotti hyvin halveksivasti uusia, kiiltäviä päällyskenkiäni. — Tiettäkääpäs tänlaiset pieksut kuin minulla on! Niillä hennoo hankeen astua. Ja onko teillä edes villaset alusvaatteet? Voi voi niitä naisia pitsi helmoineen, jos minulla olisi vaimo…
— No, miks'ette ota? — En ujostellut häntä enää — hän kohteli minua aivan kuin pientä lasta.
— Jos vaan saisin, ottaisinkin. Ennen nuorena ollessani… mutta mitäpä niistä! — jos nyt vaan sattuisin löytämään mieluiseni tytön, niin olisin valmis rakastumaan. Mutta mistäpä tuli! Sillä hänen täytyy olla yksinkertainen, rehellinen ja suora — aina suoraan sanova.
Se oli tohtorin kanta ja koko olento todisti sitä kun hän suorana ja kookkaana huilautti mäkeä alas; yksin leukapartakin oli niin varman näkönen. Siinä mies, josta näki että hän aina sanoi minkä ajatteli ja teki sen kuin sanoi.
— Te käytte niin harvoin kylässä? — hän sanoi istuessaan hangella levähtämässä.
— Minä en voi sille mitään, mutta minua ei ensinkään haluta; — pelkäsin että hän rupeaisi puolustamaan vaihtelevaisuuden hyötyä.
— Se on oikein! Kodissaan sitä ihmisen täytyy viihtyä; silloin on onnellinen! Tuskin sitä ihmistä löytyy, joka ei tulisi sanaa sanoneeksi toisten puheesen, joka ei suinkaan aina ole viatointa laatua. Naapurin selkänahka tavallisesti on kyydissä — ja harva se mies, joka voi olla ryyppyä ottamatta, kun hänelle iloisessa seurassa tarjotaan. Enonne esimerkiksi olisi paljon onnellisempi, jos hän tyytyisi kotiseuraansa… Käykää nyt tätinne luona! Luulen että hän tarvitsisi lohdutusta! hän jatkoi asetellen suksiaan seinää vasten pystyyn.
Enolla oli paha päivänsä. — Hän oli ollut taaskin huvittelemassa ja nyt hän vielä tinki tätiltä ryyppyjä. Hän rukoili, hän uhkaili, hän sanoi kuolevansa jos ei saa ja kun täti poistui hetkeksi, hän rupesi viittilöimään käsillään — nyt he tulevat, he kutsuvat minua ryypyille: tule tule tänne kapakkaan! — Minua hirvitti; samassa astui toki naapuri pitäjän vallesmanni sisälle; mutta hän olisi saanut olla tulemattakin. Hänen asiansa oli sitä laatua, että se teki enon hyvin pian selväksi. Oli vaan muutaman tuhannen ryöstötuomio ja ellei enolla olisi parin päivän päästä raha pöytään niin puoti kiinni! Ja mistäpä tuli! Eno ajeli ympäri pitäjätä, mutta ne, joilla olisi ollut, eivät enää uskaltaneet antaa. Moni oli jo ennenkin auttanut ja saamamies oli järkähtämätön: täytyy ottaa niin kauvan kun on ottamista, ennenkun juoda lallittaa kaikki suuhunsa, sanoi. Jo tuli enosta köyhä mies.
Huutokauppa päivänä, kun irtaimistoa myötiin! — Huoneet kansaa täynnä, siellä arvosteltiin, tuolla vaihdeltiin ostoksia, huudettiin kilvassa, ja yli kaiken kuului aina väliin vasaramiehen: ensimäinen kerta — toinen kerta, ensimäinen — toinen — ja kolmas kerta! Keskellä sekasotkua hävisi eno. Minä huomasin tuon ja olin tulisimmassa tuskassa, minne hän joutui. Etsin joka huoneen, juoksin meiltä kysymässä — ei missään. Mutta iltasella kun kaikki olivat hajonneet, tuotiin hänet kievarista. Luuli sieltä lohdutusta löytävänsä — tuskin jalat kannattivat.
— Tulethan sinä toki vielä elävänä kotiin! — huudahti täti ilossaan, hänkin oli jo ruvennut hätäilemään.
— Kotiin! Minulla ei kotia olekaan — ei kattoa pään päällä! — Ja enon veristyneistä silmistä alkoivat vedet juosta turvottaneille huulille asti, — huomenna Enola myödään.
Samassa tuli tohtori.
— Mitäs nyt sanot mies? Purista nyt lankosi kättä! — hän sanoi, lyöden enoa olalle. Hän oli aivan lumessa, lakki, turkinkaulus, parta, yksin kulmakarvatkin. He olivat olleet isän kanssa jossakin pitäjällä.
Eno seisoi vaan keskellä eteisen lattiata, lampun alla, tylsästi katsoen ylös tohtoriin — melkeinpä niinkuin vihassa. Isä riisui lumisia päällys-saappaita jaloistaan.
— Nyt ei haittaisi lasi teetä, jos siellä on? — Tohtori ojensi minulle vasemman kätensä, oikealla hän puristi tätin kättä ja katsoi häneen niin laupiaasti.
Hieno puna kohosi tätin kalpeille poskille. Onko tuo vaan sääliä, vai löytyisikö toivoa? Se mies ei tee mitään tarkoituksetta!
Kun tyttö oli vienyt sisään tarjottimen sanoi hän että rouvaa kutsuttiin sinne tohtorin kamariin. Ja kun täti hetken kuluttua sieltä tuli, itki hän niin, niin — mutta se oli ilosta.
— Siunattu mies tuo tohtori ja isäsi! Jumala palkitkoon sen heille!
He olivat isän kanssa toimineet ja isä oli taaskin mennyt takaamaan, vaikka oli jo ennestäänkin enon edestä takauksissa. Eno sai pitää talonsa! Ja eno, sinä iltana hän päätti että jos hänet nähdään humalassa, saa isä eli tohtori antaa hänelle oikein suomalaisen löylytyksen; ja sen sanansa hän piti kuin mies! — — — Isä rakas! Se oli hänen viimeinen hyvätyönsä!
Määrälleen kaksi viikkoa siitä päivästä hän sai sydämmen halvauksen. Koko päivän hän oli kanssamme ja oli niin erittäin iloinen. Enon ja tohtorin piti tulla meille iltasella, mutta ennenkuin he kerkesivät tullakaan, juostiin heitä noutamaan ja silloin oli isä jo kylmänä.
Kuinka kaunista on tuo suru, joka ei itke, eikä valita. Ottaa vaan nöyrästi vastaan kaikki koetukset. Äitin suru oli semmoista. Olen aina muistava hänet semmoisena, kun hän seisoi isän haudan reunalla. Siinä oli monta, jotka ääneen itkivät. Äiti ei. Niin sanomattoman hellästi hän katseli arkkua haudan pohjalla. Näki kyllä että siellä lepäsi hänen rakkain ystävänsä, jonka elämässä ei löytynyt ainoatakaan tekoa, jota olisi tarvinnut hävetä. Jokainen työ oli velvollisuuden tahi rakkauden synnyttämä. — Jospa minäkin niin voisin surra, niin urhoollisesti tyytyä kohtalooni, kun minun vuoroni tulee, kun ainoa aarteeni joka minulla enää on, kun äitini temmataan minulta.
Isänkin asiat olivat takausten tähden niin sekavat, ettei äiti olisi suuritta ponnistuksitta voinut hoitaa taloamme. Sentähden se myytiin ja asuimme sitte hyyrillä samassa talossa. Äiti oikein nautti vapauttaan, kun oli päässyt suurista taloudellisista puuhista, mutta minun päiväni alkoivat tuntua kovin pitkiltä. Pieni taloutemme oli niin helposti hoidettu, tyttö meillä oli, joka hoiti yhden lehmämme, minulle ei riittänyt työtä. Puun kantokin loppui, kevät oli käsissä, eikä mikään enää tahtonut minua tyydyttää. Ihanan kesän vietimme äitin kanssa yhdessä, mutta syksyllä olin päättänyt lähteä maailmalle, minäkin leipääni hankkimaan. Mutta miten?
Pienten lasten opettajaksi en halunnut, mutta oliko minulla tarpeeksi tietoja johtamaan suurempia. Saksankieli oli ainoa, jota paitsi äitinkieltä osasin. — Se on suuri etu, — sanoi tohtori, joka oli ottanut minua tutkiakseen. — Hyvä asia, että se vanha opettajanne oli niin siihen perehtynyt. Luulen voivani toimittaa teidät erään tuttavani perheesen. Kirjallisuudessa olette perehtynyt, historiassa jotensakin, muut aineet ovat jääneet hiukan takapajulle. Mutta mitä ei taida, sen voi oppia.
Ja sillä todistuksella minä läksin onneani koettamaan.
* * * * *
Ensimmäinen koetus ei onnistunut. Tohtorin ystävä oli jo saanut opettajattaren. Ja niin olin joutunut yksin outoon kaupunkiin. Ilmoittelin sanomissa, juoksin asioimistoimistoissa. Siellä puisteltiin päätä: ei ollut todistusta valtionkoulusta, ei edes yksityistenkään, olipahan vaan vanhalta neidiltä, jota ei kukaan tuntenut, joka oli jo aikoja kuollut. Siinä oli minun saksani! Näin toki lehdissä ilmoituksen, jossa haluttiin apulaista kauppaliikkeesen. Käsialani oli harjaantumaton, luvunlasku niin ja näin — olisin kuitenkin kelvannut muotoni tähden, jos eivät jo sattuneet toista saamaan.
Ja tilani alkoi jo käydä tukalaksi. Aloin kovasti epäillä kykyjäni, joista olin — niinkuin moni muukin — sentään luullut suurempia. Miten kehtaisin kotiin palata. Jokainen sanoisi etten minä kelpaa mihinkään. Äiti tietysti ei, eikä ystävät, vaikka olisinhan heitäkin hävennyt, mutta muut ihmiset. Ja rahanikin olivat lopussa.
Silloin satuin huomaamaan erään ilmoituksen ja päähäni pisti rohkea tuuma. Talouden hoidosta ei minulla ollut minkäänlaista todistusta, mutta mitä jos koettaisi! Vastasin ilmoitukseen, kerroin etten ollut missään palvellut, olin vaan ollut äitillä apuna siellä kotona. En rohjennut toivoa, pelkäsin että jos taas oikein kiihkeästi odotan, niin tulee taaskin pettymys, koetin olla ajattelematta ja sekohan lienee auttanut vai mikä, mutta paikan sain kuin sainkin.
Ja kirjeessä oli matkarahaa viisitoista markkaa, mikä olikin mainio asia, sillä ison kukkaroni pohjalla ei enää ollut kotoa saamaa rahaani kuin 25 penniä.
Niinpä menin. Pari asemaväliä, jotka oli junassa kuljettava, istuin suurimmassa jännityksessä. Mitä oli seuraava? Enköhän ollut liikoja uskaltanut? Ja minun mieleeni muistuivat kaikki pohjaan palaneet puurot, kaikki happamet vehnäset, kaikki likilaskuiset leivät, mitä elämän ijässäni olin nähnyt. Mutta asemalla en niitä enää joutanut muistella. Patroona oli itse vastassa. Oli ollut muutakin asiata, sanoi. Kaiketi sentähden etten luulisi hänen tulleen minua noutamaan, tyttö reppanata! Hän itse, rikas "roomanni"!
Kapineeni nostettiin kärryihin. Hän katsoi vähän kummastellen kaunista matka-arkkuani, jonka kannessa oli messinki-kirjaimilla rakkaan isä-vainajani nimi. Yks kaks korskea orit meidät kiidätti suurenmoisen tehtaan kohdalle. Hän seisahdutti veräjävahdin mökin luona! Tuonneko meidän piti! Noin suureen kartanoon. Minä olin ihan onneton! Hän pyysi juomavettä mökin emännältä ja vaimon kanssa puhellessaan minä tarkastin häntä. Vanhanpuoleinen, harmaassa jo korvallisilta ja ankaran näköinen. Työ vai huoletko lienevät painaneet syvän vaon kulmien väliin, vai lieneekö siihen muuten tullut…
Tehdas oli kyllä hänen, siinä hän asuikin, mutta minun piti peninkulman päähän toiselle talolle.
— Tokko siellä asuukaan ketään herrasväestä? — kysyin jo paljoa tyynempänä.
Hän nauroi: — Herrasväestä! Meitä ei olekkaan muita kuin minä yksin — ja kirjuri ja — työnjohtaja, joka on poikamies niinkuin minäkin, tahi vanha poika oikeastaan. Mutta tuollapa hän tuleekin!
Sydäntäni ahdisti. Mitähän äiti sanoo kun kuulee että minä olen joutunut aivan miesten joukkoon — ja vielä vanhain poikain. Ja eno! Nytkös hänellä hauskaa on! Vielä enemmän tuskistuin kun johtaja, hänkin pitkä, laiha, tavattoman vakaisen näköinen mies — minua tarkasti rehellisillä silmillään. Niistä voi suoraan lukea: — hyvä on! — Sitten hän iski silmää patroonalle, kumarsi minulle kohteliaammin kuin talouden hoitajattarelle olisi mielestäni tarvinnut ja isäntä antoi nyt oriin ravata yhtä mittaa! Kalhoon asti. — So so, — kuului vaan väliin kun varsa rupesi kovin vallattomaksi ja oikein aloin jo tyytyä olooni äänettömän, ankaran näköisen isännän rinnalla. Vilpas iltailma ja joutuisa kulku saivat minut jälleen hyvälle tuulelle.
Seuraavana päivänä lupasi patroona tulla johtajan kanssa meille päivälliselle, heillä oli sielläpäin kulkua.
— Laittakaa nyt meille hyvää ruokaa, — hän sanoi leikillisesti. Kyllä nyt tiedän että siinä sanassa oli paljon tottakin — siinä oli kokonainen elämäkerta.
Kyllä hän näkyi tarkkaavan kaikkia pöydällä ankaroilla silmillään. Katseli veitsen päätä — ne olivat peuran sarviset — oliko koloihin jäänyt poroa! Tarkkasi sinappi astiatakin, oliko se vaan puhdas. Näkyipä voileipäpöytä kelpaavan ja väliruuan nähdessään hänen silmänsä oikein kirkastuivat!
Ja siitäkös minulla oli huolta ollut! Laittaisinko paistia? Se oli niin tavallista. Jotakin muuta liharuokaa? En erittäin monta laatua osannutkaan; mutta voi! Liha oli huonoa — ei löytynyt hyvää "filet" palaa. Silloin sattui onnekseni eräs poika kaupitsemaan lohta ja se oli erinomainen sattumus näillä seuduin. No, sitä osasin, sen tiesin! Poika sai kaupanpäällisiksi viisikolmatta penniseni, joka oli vielä kotiperinnöitä. Se oli sieltä rakkaasta kodista, jossa olin oppinut lohta paistamaan — Gustaf Mellerin läksiäisillallisiin.
Se oli patroonasta mieluista. — Te toitte onnen tähän taloon tullessanne! Lohta ei koskaan saatu Sanna neidin aikana! — hän huudahti suutansa maiskutellen. Hartaasti hän sitten otti palasen lohen kyljestä, kaati juhlallisesti kastiketta päälle ja pisti verkalleen pitkään poskeensa.
Mutta jälkiruuan nähtyään he molemmat purskahtivat nauramaan. — Elkää toki milloinkaan enää laittako minulle "pappilan muorin hätäruokaa." Sitä oli Sannalla aina ja minä opin sitä kammomaan yhtä paljon kuin häntä itseäänkin.
— Mutta tämä onkin hyvää! Hieno maku! — sanoi johtaja. — Maistappas! —.
— Jaa tosiaankin! Aivan toinen maku!
Ja johtaja söi sitä vihapitoa kaksi lautasellista, isäntä kolme.
Se oli ensimmäinen puoliseni Kalhon kartanossa. Ja entäs vuosi siitä päivästä!
* * * * *
Aamulla — täytyi nousta jo neljän aikaan evästämään miehiä suopellolle — näin pienen pojan keittiön oven suussa. Hän sieppasi lakin päästään, kaivoi taskusta kirjan, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin ja tuli ujoisesti luokseni:
— Sisar laittoi tämän ja pyysi että jos emännällä olisi vieläkin toinen yhtä mukava. — Minua sanotaan vaan yleisesti emännäksi.
— Onkos sisaresi nyt terveempi?
— Onhan se jo koko joukon parempi. On jo tehnyt vispilöitä kun minä tuon varpuja ja kuorin, — eikös emäntä ostaisi näitä.
— En nyt, kun jo viimein sinulta otin. Käytä kauppiaassa! Tulomatkalla saat rieskan sairaalle viemisiksi.
Vähän ennen puoltapäivää ajoi patroona pihaan. Hän oli erittäin juhlallisen näkönen, mustissaan. Tavatonta oli tekeillä; hän kysyi kohta tervehtiessään: eikös ole sulhasia ikävöity?
Ja sitte tuli esille hänen asiansa. Hän kosi, ei toki omasta puolestaan — mutta johtajan!
Hämmästyin — semmoista en ollut ajatellut, vaikk'ei se aivan odottamatontakaan ollut — pyysin ettei isäntä enää koskaan ottaisi moisia asioita toimittaakseen.
— Vaikeata se minusta olikin. Pelkäsin että emäntäni kadottaisin; mutta täytyihän ystävälleni tehdä mieliksi. Kyllä se nyt koskee häneen kipeästi — hän on kaikessa hiljaisuudessa teitä ihaillut — aivan silmittömästi rakastunut. — Vakuutan että se on totta — eikähän se mikään ihme ole… Poika parka!
— Mutta koska vielä tyydytte entiseen toimeenne, niin annan, jos suvaitsette — tässä pienen "huomenlahjan". Käyttäkää se mielenne mukaan. Köyhille kansakoulun oppilaille, muille "ystävillenne", tahi pitäkää itse. Parhaimmin sen itse arvaatte. — Mutta joisinpa kuppisen mainiota kahvianne!
Miten hyvä sydän tuolla ankaran näköisellä, vanhalla herkkusuulla!
Mielin suudella sataista, jolla saisin hyvää tehdä.
— Emäntä on nyt niin pulskana että oikein! — sopotti vanha ruotumuori, joka söi kyökin pöydässä. Hänen ateriansa kesti aina puolta tuntia kauvemmin kuin muiden. Oli huonot hampaat — ja toisestakin syystä: täytyi syödä saadessaan! Olipa taloja, joissa ei niin runsaasti annettukaan! — Kävelee niin keppelästi kuin morsiamet! — hän vielä nauroi että vanha pää tutisi.
— Tässä saa muori kahvipisaran hampaansa rakoon. Sanokaa mennessänne että kääntävät patroonan hevosen. Muistakaa nyt!
— Kyllä kyllä, tuossa paikassa! Ja hän harppi niin kiireesti että kuuma kahvi meni väärään torveen.
— Kuulkaas ryökynä, — eräs pitkä muija, joki oli istunut penkillä, tuli melkein suuhuni ja sopotti hiljaa kuiskien.
— En minä ole mikään ryökynä! Neiti eli —
— Kuulkaa emäntä sitten — vai miksi minä teitä "karahtieraan"! —
Lainatkaa nyt markka että saan muutaman kahvipavun kun…
— Ettepäs kehrää ruustinnan villoja.
— No kun miniäni on sairas, ja mitä siinä silloin tulee. Nythän juuri veinkin ruustinnan langat.
— Saittehan sieltä kaiketi rahaa.
— Voi veikkonen, jo aikoja etukäteen otettu. Auttakaa nyt köyhää, kun…
— Ette te ole kovinkaan köyhiä, olette vaan huolimattomia. Työtä annan ja maksan kun se on valmis. Sairasta käyn kyllä sitten iltasella katsomassa ja jos on puute niin autan, mutta minä olen ennenkin saanut sinut valheesta kiini…
Julmasti paljon siinä lyhdyssä palaa kynttylöitä! arvelin iltasella, kun tallipoika taas tuli noutamaan. Päätin katsastaa, ja aivan oikein! Muualla oli jo pilkkosen pimeätä kun vielä saunasta, missä renkipoika nukkui, pilkoitti valkeata. Menin katsomaan ja siellä istui poikapaha pölkyn päällä tallilyhty edessä rahilla ja sysäsi kirjotusta paperipalaselle.
Hän säikähti kovasti, mutta kun en ollut niinä miehinänikään, hän pyysi häveten ja nauraen: katsokaa hyvä emäntä tätä laskua. Kun päässä lasken nämä yhteen, niin tulee aivan erilailla kuin tässä paperilla.
Minua säälitti. Ihmekös — etteivät summat sattuneet yhteen! Kymmenetkin olivat yksikköjen alla ja sadat kymmenien. Kyykähdin rahin viereen ja siinä sitten muistiinpanoja seliteltiin.
— Huomenna menen opettajan puheille ja sitte saat käydä pari tuntia joka päivä koululla lukemassa ja laskemassa. Mutta mene nyt levolle, että aamulla jaksat miesten kanssa heinään!
Voi sitä iloa! Hän rupesi niin rajusti heittämään kuperkeikkoja vuoteellaan että oljet ratisivat alusessa — pelkäsin potkasevan tallilyhdynkin kumoon.
— Voi kun meillä on hyvä emäntä, — hän huusi vielä jälkeeni kun astuin pimeästä porstuasta pimeään syksy iltaan.
Ja minä siunasin emäntänä oloani!
* * * * *
Nyt on jo kolmaskymmenes kesäni kulumassa. Enkä minä ole suuresti muuttunut. Silmät ovat samat, tukka melkein kiiltävämpääkin — nyt kun se on sileänä kahden puolen otsaa. Mutta kulmahampaaseni on ruoste syönyt kolon ja käsivarteni ovat paljoa paksummat kuin ennen. Kun heitän käteni tuohon pöydälle, tulee oikein rystysien kohdalle pienet kuopat — niin pullea se on. Minä alan jo tulla liiankin lihavaksi.
Ja kun katselen näitä rivejä, joista ensimmäiset kirjoitin kahdenkymmenen vanhana, huolettomana lapsena kodon helmassa ja viimeiset oltuani vuoden emännöitsijänä Kalhon kartanossa, jossa vieläkin olen, kun katselen näitä lehtiä, näen taas niin selvään edessäni entisajat ja entisaikojen muistot. Mutta paljoa selkeämpinä ja eheämpinä. Aika ja kaipaus on ne kirkastanut. Näen ne kaikki taas ilmi elävänä päivänpaisteista pohjaa vasten: näen enon paitahihasillaan puotinsa portailla; näen Heikun tikapuilla seinän vieruksella laittamassa puhetorvea Enolasta meille; näen tätin, helmat ylhäällä, vehnäinen ruiskukannu kädessä; näen Gustaf Mellerin leikittelevän pihalla koiriensa kanssa… näen katsovan meille päin; näen isän ruumis-saaton….
Ja minulle tulee niin paha mieli. Nousee sydämmeen semmoinen sanaton tuska, entisaikojen maininkia sekin… Minä ajattelen, mitä voisi olla! Miksi minä tuhlasin nuoruuteni tunteet mieheen, joka ei niitä ansainnut? Miksi vieläkin häntä surulla muistelen? Miksi? Ja kun katselen taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä riemastusta, tekee mieleni itkeä…
Ihanata on surukin. Ihanata havaita ett'eivät vielä kaikki nuoruuden tunteet ole sydämmessä kuolleet. Ei, se lyö niin lämpimästi, se kuohuu niin levottomasti. Ja suloista on sitä lepoon tuudittaa. Suloista on pienen kamarini suojassa seurustella etevien henkien kanssa, tutustua kirjallisuutemme aarteisin, vähitellen niitä oppia käsittämään. Ja vähitellen oppia käsittämään että kaikki on meille tarpeellista mikä tapahtuu, että suru ja vastukset ovat aivan välttämättömiä henkeämme kasvattamaan. Ja sitten on niin hyvä ajatella sitä mitä on, kuinka onnellinen minä sentään olen!
Mielihyvällä katselen pientä suojaa omani vieressä. Se on niin soma valkoisine uutimineen, uusine mattoineen. Henkeni silmillä näen lempeän harmaapäisen eukon keinutuolissa istumassa, Raamattu polvilla, ja uunin edessä makaa Temppu. Se on jo vanha, ei viitsi juosta minua vastaan, liekuttaa vain hiljaa häntäänsä. Niin, pian se suoja saa asukkaan, rakkaan asukkaan, sillä äitini tulee tänne. Vihdoinkin hän hennoo jättää entisen kotomme ja tulee tyttärensä luokse.
Räystäät jo tippuvat ja päivä paistaa! Ensi avovesillä noudan äitini. Hauskaa on taas tavata enoa ja tätiä. Täti on nyt niin tyytyväinen ja hänellä on pieni poika. Vanhoillaan vielä… Minutkin on pantu kummiksi, vaikk'en siellä ollutkaan. Äiti oli ollut sylikummina… Ja eno kun on ihan kuin uusi ihminen. Ei enää ryypi, ei ollenkaan. Mutta kyllä hänellä taas leikkiä riittää kun menen sinne. Pienestä pojastaan… varmaan… ja siitä kun en minä ole miestä saanut!