KUUDES KOHTAUS.
Suveliini ja Eeva.
EEVA
Tulitko ajoissa ja saitko pehmitetyksi sen kivisydämen? Ahneus on kaiken pahan alku.
SUVELIINI (huokaa, katsoo ulos)
Niin sinä puhut. En mitään saanut. Hän ei enään tuntenut ketään.
EEVA
Siinäpä nähdään taas, kuinka hyvä on ajoissa toimittaa talonsa lähtöään varten. Minä olen sitä paljon ajatellut näinä viime päivinä.
SUVELIINI
Vai olet! hömk, hömk!
EEVA
Olen oikein. (Istuu penkin päässä kädet pöydällä.) Monasti luulee tehneensä paraansa, mutta kun miettii enempi, niin selviää, että olisi voinut tehdä vieläkin paremmin. Silloin ei saa maallista etuaan ottaa lukuun etenkin kun saa kuulla, kuinka monia tuhansia ja taas tuhansia istuu kuoleman varjojen maassa ja pakanuuen pimeydessä. Ja kun minun nyt ei tarvitse Kertun tulevaisuutta murehtia, koska sinä niin kauniisti lupasit hänestä huolet kantaa, niin olen luovuttanut koko omaisuuteni sisä- ja ulkolähetyksellemme. Enkö ole sinustakin tehnyt jalon teon?
SUVELIINI
Meidän tulee ensin muistaa niitä, jotka lihan puolesta ovat meitä lähinnä. (Ääni on kiihtynyt.)
EEVA
Mitä sinä sille akkunalle mutiset?
SUVELIINI (nousee, kävelee pitkän ajan kiivaasti etualalla, naurahtaa sitten ja astuu pöydän päähän Eevan eteen)
Eeva! (Istuu vastapäätä tavotellen Eevan pöydällä olevia käsiä.) Minä en ole enää siinä iässä, että ottaisin huomiooni vain ulkokuoren. Siksipä olenkin usein aprikoinut, että me sitä hyvin yhteen sopisimmekin, nimittäin jos sinä tahdot vielä naimisiin joutua. Me (saarnaten) voisimme paljon parantaa syntistä maailmaa (Eeva kääntyy inholla hänestä) ja kasvattaa hyvin jälkeläisiämme. (Kerttu ja Sakari nauravat usein ovenraossa.)
EEVA (katkerasti hymyillen)
Mutta, hyvä Sylvester Suveliini. Nytkös sinä kosit minua, vaikka olet täällä vuoden sanonut juosseesi Kertun takia! Ajattele, miten surulliseksi hänet saatat.
SUVELIINI
Viis minä hänestä ästimeeraan! Hän on nuori ja saa vielä vaikka viistoista.
EEVA
Tyttökö, jolla ei mitään ole? Omanvoiton pyyntö on nykyjään hirveä.
Mutta eihän minullakaan mitään ole.
SUVELIINI
Eihän sinun tarvitse omaasi antaa niinkauan kuin me elämme. Jos ei liittomme tule siunatuksi perillisillä, niin annetaan kuollessamme mitä jää. Eeva, Eeva! (tavoittelee kättä.)
SAKARI
Sisään nyt, Kerttu, on taottava, kun rauta on kuuma. (Kerttu pysähtyy piisin eteen.)
EEVA
Kerttu. Voitko ajatella! Suveliini on asiaa ajatellut. Teistä ei tulekaan paria; hän vakuuttaa, että me kaksi, hän ja minä, sovimme paremmin pariksi. Mitäs sanot? Häh!
KERTTU
Ha, ha, haah! Se on tosiaankin jalo teko. Minä luulin, että Suveliini tahtoo naida minut testamentin takia. Nyt huomaan olleeni paha teitä kohtaan, Suveliini, joka otatte sen, jolla ei enää mitään ole ja on lisäksi paljon vanhempi ja luovutte minusta, joka olen nuori, rikas ja punaposkinen. Se teko (ivalla) todistaa todellista itsensäkieltämisen konstia.
SAKARI (Mikolle, joka on tullut välikköön)
Mene sisälle, sinua tarvitaan.