VANHAN VIRSIKIRJAN KÄYTTÄMISTÄ.
Kauvan senjälkeen kun tuli pakolliseksi käyttää uutta virsikirjaa kirkkoveisuussa, oltiin sitä mieltä, että vanhaa virsikirjaa yksinkertainenkin olisi paremmin ymmärtänyt ja sen lisäksi pidettiin uutta ajatustavaltaan peräti kevyenä.
Senpä vuoksi juuri teen muutamia näytteitä miten ennen vanhat vanhaa virsikirjaa ymmärtivät.
Eräältä vanhalta eukolta kun mies kuoli, pesi tämän ensin, pani kelkkaan ja vetäessään riiheen mainitsi virsikirjan sanoja: "Tulet perässäni juuri pikemmin kuin luulet". Eli suorasanaisesti näin: Kun kerran olet kuollut, vedän minä sinut riiheen eikä sinun auta ensinkään vastustella.
Kerran ukkeli kantoi selässään saunaan lapsivuoteessa olevaa eukkoaan ja virsikirjasta mainitsi asiantilaan kuuluvan kappaleen: "Ristiäni minä myös kannan kyllä ylön mielisest." Ukkelin ajatus tietysti oli tämä: Paljon suina ja ristiä tuopi vaimo miehelle, mutta täytyy se tässä tilassa kuitenkin ottaa selkäänsä ja kantaa saunaan.
Useamman kuin yhden kerran veisasi eräs ukkeli virren värsyn erästä kohtaa väännellen: "Rekses luotti vaimonsa päälle, ei se hyväksi tullut hälle".
Silloin kuin joku naimiskauppa oli syntymässä ja se jollekin oli vastenmielinen, etsi hän lohdutusta virrestä: "Moni aviokäskyy laittaa kuin on juuri häjy tapa. Pahahenki heitä siihen taitaa". Tarkoitus oli antaa virren puhua naimiskauppaa vastaan näin: Moni se kyllä naimisiin hommaapi, joka on niin kelvoton ja paha tapa, senvuoksi että pahahenki heitä siihen yllyttää..
Jos taas joku oli sairastunut hyvin äkkiä, otettiin osaa suruun lukemalla virrestä: "Tänäpänä terve, huomenna kirves." Ja kun se siihen jäi, tuli siitä se ajatus, että se ihminen eilen oli vielä terve, mutta tänäpäivänä se on muuttunut kirveeksi.
Kerran kuulin miehen veisaavan aivan tosissaan näin: "Synnissäs olen siinnyt."
Oli taas eräs emäntä, joka luuli naapurien kantavan hänelle ikuista kaunaa. Silläpä hänen lempivirtensä olikin: "Älvös sinä pahakses sitä panko, Jos maailmas’ on pahoi paljon." Sitä emäntä usein mielihyvällä veisasi ja tunsi lohdutusta siitä että sai virren kirjoittajan kanssa osoittaa maailman suurta pahuutta.