NAIMISIIN MENO.
Naimisiin menijäin tapa oli ennen pitää aikeitaan näistä asioista ensin salassa. Sivulliset eivät saaneet tästä tietää ennenkuin se kirkon pöntöstä sanottiin. Toiset taas pitivät salassa siksi kunnes ratulat oli juotu.
Rakastavaisten ei ollut tapana seurustella päivällä. Kirkkopaikoissa yhdessä käveleminen muulloin paitsi Perttulin lauvantai-iltana pidettiin häpeänä. Sitävastoin yöseurustelun puolella oli yleinen mielipide. Se kuului asiaan. Kun sanaa ei saanut vaihtaa päivällä, niin se tehtiin yöllä. Sananlaskun: "Valkeus nauraa pimeyden töille" ei luultu sopivan tähän asian tilaan.
Sormus on kihlakapistuksiin aina kuulunut, mutta ennen vanhaan ei sen aina tarvinnut olla kultaa. Hopeasormus kulki myös muodissa, kun se oli kultasormusta halvempi. Köyhäin täytyi usein vihille lähtiessä emänniltä lainata kultasormus, kun puhuttiin, että hopeaisella ei pappi vihkisi. Samalla puhuttiin, että vaskisella ja hätätilassa vitsapantasormuksella kyllä vihkisi. Myöhemmin ostivat talonpojat morsiamelleen kaksikin kultasormusta ja silkkihuivin. Että kolme kultasormusta joku uskalsi ostaa ja sen lisäksi taskukellon, se oli ennen kuulumatonta tuhlausta. Mutta sulhasen sormi se aina on jäänyt tyhjäksi. Ei rikkaankaan morsiamen mieleen ole juolahtanut antaa vastakihloja sulhaselle. Se kun ei ole ollut tapana. Joku kyllä joskus on tiennyt puhua, että niin herrat tekevät, vaan se on heidän omaa hupsuuttaan. Moni köyhä on mennyt ennen naimisiin, että ei minkäänlaista sormusta ole ostettu. Vihkireissulla vaan ollut lainasormus sormessa, sen jälkeen ei mitään. Toiset köyhät taas ovat vihkisormuksensa tarpeentullen vaihtaneet ruokatavaroihin ja syöneet suuhunsa.
Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät. Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä, niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman mitään juominkia.
Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.
Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika. Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan. Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen, hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.
Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon, kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa. Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin. — Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori villakangasta.
Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille, jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin puristamassa.
Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.
Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.
Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää. Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn. Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin, päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että: "Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."
Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle, lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen jälkeen olisi sitä lämpöisempi.
Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä, joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena. Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan, jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman tekijä.
Silloin kun Antti meni vihille, oli pappina joku väliajan saarnaaja. Kun pappi kysyi Antilta, otatko tämän aviovaimoksesi, ei Antti virkkanut mitään, naurusuin seisoi vaan ja kieli huulien välistä näkyä lipatti. Kun Antti ei papin toiseen eikä kolmanteenkaan kysymykseen vastannut, pisti pappi kirjansa kiini, arvellen että se hänestä nähden saapi olla semmoisenaan. Silloin puhemies ja morsian häpeästä punastuivat ja pelkäsivät että ei nyt tainnut tulla tolkkua. Vielä kerran kysyy pappi Antilta, jolloin kuuluu myöntävä "niin". Ja siitä pappi sitten taivutteli lauseita ja sovitteli vihkimäkaavaan, joten ikuinen solmu tuli.
Vanha seppä Esko Härkönen Sepän talon Härkösten sukua Hiisijärveltä kun leskimiehenä ollessaan kuuli että Katerman Immolassa olisi vihanta leski, komia ja muutoinkin tykättävä ihminen, lähti aivan asian aikain katsomaan. Vanha seppä toivoi kuitenkin että hän, ennenkuin leski tiesi hänestä mitään, saisi noin salaisesti päälle silmillään vilkaista, jotta miltä tuo ihminen arkieleessä ja aivan kesyttämättömänä näyttää. Hän meni Immolaan talonväen nukkuessa yöllä ja köllistyi pirtin penkille maata. Leski näet aamulla tuli toisista huoneista pirttiin, eikä tiennyt, että siellä on katsomamies. Tuskinpa vanha seppä uskalti tänä yönä ottaa sikiunta, kun odotti kohta näkevänsä sen komian lesken jota toivoi vaimoksensa. Aamulla avautuu ovi ja eräs nainen tulee sisään. Odottavan silmät pyöristyvät, mutta päätöskin on heti valmis: "Jos vaan tämä on se puhuttu leski, niin ei tule kauppoja." Ovi avautuu toisen kerran ja keski-iän nainen istuu sisään. Vieras katsoo tätäkin ja päättää mielessään näin: "Jos vaan tämä on nyt se puhuttu leski, niin se on otettava." Hän otti ja sai myös. Kuulutuksille panemiselle ja vihille menemiselle eivät lesket kuitenkaan pitäneet kiirettä. Kokonaista neljä vuotta asuivat yhdessä kuten aviopuolisot ainakin, ennenkuin tekivät sen lailliseksi pappilassa. Tämä monen mielestä meni jo liian joutavaksi ja sanoivat itselleenkin miten synnillistä on olla noin mustilaisten lailla. Immos-leski oli tähän vastannut: "Jumala ei meille tästä lue syntiä, sillä hän itse on jo liittomme taivaassa vahvistanut, joten pappilassa käynti on vaan tavan vuoksi."
Nämä lesket yhteen mentyään elivät monta vuosikymmentä, vanhuusvuosinaan köyhänä ja kerjäten.