27. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita, vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, — rouva Jervisiltä, herra Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.
Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.
Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! — vaikka isäntäni onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin. Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi. Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina on pidetty — vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi osoittautunut!
Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan. "Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne minulle?"
"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta mielestäni ne ovat hyvin komeat".
Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä käytä tavallisia pukineitasi? — Tosin näyttää kaikki mielestäni sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).
Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa minunlaiseni käy."
"Kah", sanoi hän, "sinä näytät kovin totiselta, Pamela. Huomaan, että osaat kantaa kaunaa."
"Kyllä sitäkin, hyvä herra", vastasin minä, "jos asianhaarat niin vaativat!"
"Kah", toisti hän, "silmäsi punoittavat aina, niin minusta näyttää. Etkö ole hupsu, kun lasket äskeisen vapaan käyttäytymiseni niin kovin sydämellesi? Varmasti sinä ja se hupakko rouva Jervis säikähdytitte minut kauhealla kirkumisellanne yhtä paljon kuin minä saatoin säikähdyttää teitä."
"Se olikin meille ainoana hyvityksenä", sanoin minä, "ja jos te noin pelkäsitte omien palkollistenne saavan tietää yrityksistänne poloista arvotonta olentoa kohtaan, joka täällä viipyessäni olen suojeluksessanne, epäilemättä teidän arvoisuutenne tulisi vielä enemmän kavahtaa kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka kasvojen edessä kaikki seisomme, mitä ikinä elämässämme teemmekin, ja jolle suurimpain yhtä hyvin kuin pienimpäinkin on vastattava töistänsä, ajatelkoot mitä tahansa."
Hän tarttui käteeni hyväluontoisen ilkkuvaan tapaan ja lausui: "Hyvin sinä saarnaat, kaunis papittareni! Kun kappalaiseni Lincolnshiressä kuolee, puetan sinut kauhtanaan ja messupaitaan, niin täytät hyvin hänen paikkansa."
"Toivon", sanoin minä hiukan närkästyneenä hänen ivailustaan, "että teidän arvoisuutenne omatunto saarnaisi teille, jolloin ette tarvitsisi mitään muuta kappalaista".
"Riittää, riittää, Pamela", hillitsi hän, "lopeta jo tuo muoditon jaarittelusi. En kutsunut sinua niin paljon senvuoksi, että lausuisit mielipiteesi uudesta puvustani, kuin ilmoittaakseni sinulle, että olet tervetullut jäämään, koska rouva Jervis haluaa sitä, kunnes hän itse lähtee."
"Tervetullut!" toistin minä. "Minä riemuitsen, kun olen tästä talosta lähtenyt!"
"Hm", virkahti hän, "sinä olet kiittämätön kappale; mutta minusta on sääli, että noine valkoisine hienoine käsinesi ja kun hipiäsikin on noin hurmaavan hieno" (niin hän sitä nimitti tarttuen käteeni) "palaisit raskaaseen työhön, kuten sinun täytyy, jos lähdet isäsi luo. Senvuoksi neuvoisin rouva Jervisiä vuokraamaan huoneuston Lontoosta ja ottamaan meitä parlamentin jäseniä asumaan, jahka lähdemme pääkaupunkiin; ja sellainen sievä tytär, jona sinä voisit esiintyä, täyttäisi kyllä aina hänen huoneustonsa, ja hän ansaitsisi melkoisesti rahaa."
Hänen raaka leikkinsä suututti minua kovin; mutta kun jo muutoinkin olin itkuun purskahtamaisillani, syöksyivät kyyneleet silmistäni, ja yrittäen turhaan irroittaa kättäni hänen puristuksestaan lausuin: "En voi parempaa odottaakaan: teidän käytöksenne minua kohtaan, herra, on ollut juuri tuon puheenne mukaista; niin, minä sanon sen, vaikka tulisitte kuinka vihaiseksi."
"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt", vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte, enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni" (ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja hän voisitte tehdä."
"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden kantajalle ja isännän asemalle?"
"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän, "minkätähden niin vakavana?"
Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minä sanon teille, että vaikka olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt, olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa. Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."
"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän; "mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee sinun surevan lähtöäsi."
"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä viivyn".
"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana, jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".
"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle viimeiseltä olette antanut".
"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön herrasmies lausui), "että olisit yhtä nopsa toisessa suhteessa kuin olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä, naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.
Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa alhaisille vaistoille valtaa!
Kuinka suuresti olisikaan emäntä-parkani surrut, jos olisi ollut tätä näkemässä! Mutta ehkä herra olisi käyttäytynyt paremmin silloin! Vaikka kuuluuhan hän sanoneen rouva Jervisille, että hän jo äitinsä eläessä minua tähtäili; ja hän aikoi joskus kertoa sen minullekin, sanoi hän hänelle! — Tässä saatte kuulla julkeutta! Epäilemättä täytyy maailmanlopun olla lähellä; sillä kaikki herrasmiehet täällä ovat kuulemma yhtä pahoja kuin hän. Ja näkyvätpä sellaisten esimerkkien hedelmätkin! Niinpä maajunkkari Martinin talossa Grovessa kuuluu viimeisten kolmen kuukauden ajalla syntyneen kolme lehtolasta: yhteen tapaukseen on hän itse syypää, toiseen hänen kuskinsa ja kolmanteen metsänvartija, eikä hän ole ketään heistä häätänyt. Ja mitenkä hän voisikaan, kun he vain seuraavat hänen omaa esimerkkiänsä? — Hän ja pari kolme muuta hänenlaistaan asuu täällä kymmenen penikulman piirissä meiltä; he seurustelevat ja käyvät metsästysretkillä uljaan isäntämme kanssa, enkä suinkaan luule heidän esimerkkinsä olevan hänelle hyväksi. Mutta taivas armahtakoon minua, sanon minä, ja lähettäköön minut pois tästä jumalattomasta talosta.
Mutta, rakas isä ja äiti, minkälaisia olentoja täytyykään niiden naisihmisten olla, jotka antautuvat sellaiseen pahuuteen? Ka, siitäpä johtuukin, että jokaista pidetään samanlaisena: ja, voi sentään! millaisessa maailmassa me elämmekään! Onhan miesten halujen vastustamista alettu pitää ihmeellisempänä kuin naisten suostumista. Tämä kaiketi tekee minusta sellaisen ynseäsilmän, nokkaviisaan ja hurnakan, ja kaikki vain senvuoksi etten todellisuudessa halua olla julkimus ja letukka.
Mutta olen suruissani näistä seikoista: en voi tietää, mitä keinoja ja sotajuonia miehet käyttävät päästäkseen häijyjen pyyteittensä perille; ja siksi ajattelen niin hyvää kuin voin niistä tärviölle joutuneista tyttöparoista ja säälin heitä. Sillä murheellisesta tarinastani ja vaaroista, jotka töin tuskin olen välttänyt, näette mitä vaikeuksia ne poloiset neitoset saavat kokea, joiden osana on mennä maailmalle palvelukseen, varsinkin sellaisiin taloihin, missä perheen päät eivät elä Herran nuhteessa eivätkä noudata Hänen viisaita käskyjänsä.
Näette, että olen tullut aivan vakavaksi ja totiseksi; ja se sopiikin kuuliaisen tyttärenne nykyiseen tilaan.