28. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
John sanoo teidän itkeneen lukiessanne viime kirjettäni, minkä hän teille toi. Olen pahoillani, että sallitte hänen sen nähdä; sillä kaikki he jo aavistelevat asiain todellista laitaa; eikä minulle ole suositukseksi, että minua on hätyytetty, vaikka kieltäytymiseni kylläkin. Mutta silti on mieleni raskas senvuoksi, että he jonkun meikäläisen tähden saavat aihetta ajatella isännästäni niin pahaa.
Rouva Jervis on järjestänyt tilinsä herra Longmanin kanssa ja jää paikkaansa. Olen siitä iloinen hänen itsensä ja isäntäni tähden; sillä tämä on hänelle hyvä herra, kuten tosiaan kaikille muillekin paitsi minulle raukalle; ja rouva Jervis taas hoitaa hänen talouttansa hyvin.
Herra Longman kuuluu ottaneen puhuakseen isännälleni, kuinka uskollinen ja hänen etujaan valvova rouva Jervis on ja kuinka täsmälliset hänen tilityksensä, ja sanoi hänelle, ettei niihin voinut verratakaan rouva Jewkesin kirjanpitoa hänen lincolnshireläisellä tilallaan.
Hän kuuluu lausuneen niin paljon ylistelevää rouva Jervisistä, että isäntäni lähetti noutamaan hänet herra Longmanin läsnäollessa; ja hän sanoi, että Pamela voisi tulla hänen mukanaan. Kai hänen aikomuksensa oli minua nöyryyttää ja solvaista, koska minun oli lähdettävä, kun emännöitsijä sitävastoin jäisi. Mutta koska minä talon jättäessäni en lähdekään hänen kanssaan eikä hän ollut lähtevä minun kanssani, ei se paljoa merkinnyt. Olisihan vain ollut luottamusta herättävää minunlaiseeni köyhään tyttöön nähden, jos taloudenhoitajatar olisi lähtiessäni tehnyt minulle seuraa. Herra sanoi hänelle: "Niin, rouva Jervis, Longman sanoo teidän järjestäneen tilinsä hänen kanssaan tavanmukaisella uskollisuudellanne ja täsmällisyydellänne. Minulla oli hyvä halu ehdottaa teille, että jäisitte edelleenkin luokseni, jos voitte hiukan katua pikaisia sanojanne, jotka tosiaan eivät olleet niin kunnioittavia kuin olisin teidän puoleltanne ansainnut." Rouva Jervis näkyi olevan aivan ymmällä, koska hän herra Longmanin kuullen ei voinut puhua noiden sanojen aiheesta, jona olin minä.
"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"
"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä, pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. — Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun ikäänkuin jotakin sanoakseen.
Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa; sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin. "Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa tytärtä. Mutta muutoin…"
Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "Ystävällinen Pamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä…"
Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää, herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."
"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman;
"Jokainen…"
Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."
"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani!
— Mutta, herra…"
"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä siitä, mitä joku minusta puhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni teille totuuden — vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää — aion piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi, "tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."
"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa suurinta kunnioitusta!"
"Niin todellakin", myönsi isäntäni, "mutta näin on asian laita, vakuutan teille; ja hänen nenäkkyytensä tähden rouva Jervisille ja minulle sattuikin sananharkkaa. En siitä niin paljoa välittäisi, ellei tyttö — tuossa hän seisoo ja sanon sen hänelle vasten silmiä — olisi ikäisekseen perin järkevä ja osaisi paremminkin käyttäytyä."
Minua halutti kovin lausua jotakin, mutten tiennyt, mitä olisin herra Longmanin kuullen voinut sanoa. Rouva Jervis katsahti minuun ja käveli ikkunan luo salatakseen huolestumistansa minun suhteeni. Vihdoin virkoin: "Teidän, hyvä herra, sopii puhua mitä suvaitsette, mutta minun sopii sanoa ainoastaan: Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!"
Longman-parka änkytti puhuessaan ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.
Herjaava isäntäni sanoi minulle: "No, Pamela, osoittauduhan nyt herra
Longmanille sellaisena kuin olet. Etkö voi antaa hänelle näytettä
röyhkeydestä, jota minä toisinaan olen saanut sinulta kokea?"
Eikö hän, rakas isä ja äiti, ansainnut, että hänelle olisi sanottu koko totuus? Mutta minä hillitsin itseni sikäli että virkoin vain: "Teidän arvoisuutenne voi ilkkua tyttö-rukalle, jonka tiedätte voivan teille vastata, vaikkei hän sitä uskalla."
"Kah, ole hyvä nyt, vihjailija", lausui hän, "ja sano pahin, mitä voit: Longmanin ja rouva Jervisin kuullen haastan sinut paljastamaan kaiken röyhkeytesi; ja koska sinä olet pois lähtevä ja koska sinua jokainen rakastaa, olisi minulle pieneksi puolustukseksi perheeni edessä, että sinulla ei ole syytä valittaa kovaa kohtelua ja sortoa minun puoleltani, kuten minulla on valituksen aihetta sinun nenäkkäiden vastaustesi ja kielittelevien kirjeittesi vuoksi".
"En suinkaan minä, herra", vastasin, "ole niin tärkeä teidän arvoisuutenne perheen silmissä, että teidänlaisenne mahtavan herrasmiehen tarvitsee minun suhteeni puolustautua. Olen iloinen, että rouva Jervis jää teidän arvoisuutenne palvelukseen; ja minä tiedän, etten minä ole ansainnut jäädä, ja enemmänkin, — tiedän etten halua jäädä."
"Mitä joutavia!" huudahti herra Longman astahtaen minua kohti, "älä sano niin, älä sano niin, rakas mamseli Pamela! Me kaikki pidämme sinusta hyvin paljon; lankeahan polvillesi anomaan hänen arvoisuudeltaan anteeksi, ja kaikki yhteisesti, minä ja rouva Jervis etunenässä, rukoilemme sinulle hänen arvoisuutensa suosiollisuutta ja pyydämme häntä pitämään sinut, ainakin siksi kun hänen arvoisuutensa menee naimisiin."
"Ei, herra Longman", kieltäysin minä, "en voi anoa; enkä tahdo jäädä, vaikka saisinkin. En halua mitään muuta kuin palata köyhän isäni ja äitini luo; vaikka rakastan teitä kaikkia, en tahdo jäädä."
"Hyväinen aika, hyväinen aika!" huudahti vanha kunnon mies, "tätä en odottanut! Kun olin saanut asiat näin pitkälle ja olin järjestänyt kaikki rouva Jervisin hyväksi, toivoin tuottavani kahdenkertaisen riemun koko perheelle siitä, että sinäkin saisit anteeksiannon."
"Kah", virkkoi isäntäni, "tässä on pieni näyte siitä, mitä teille kerroin, Longman. Nyt näette, että hänessä on sisua, jollaista ette odottanut."
Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No, Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vain avaat suusi."
"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä, tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntien parhaalle; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin että en ole kelvollinen jäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa, enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias — ja teitä, herra Longman — ja hyvää rouva Jervisiä — ja jokainoata huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin kauvan kun elän." — Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt lattialle.
Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika, voi hyväinen… onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa, liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen ihan sulanut. — Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta, hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaan tahdo anteeksiantoa! En totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."
Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo. "Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli aikasi."
"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies, "heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."
Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en voi sietää sinua silmieni edessä." — "Hyvä herra", vastasin minä, "menenhän niin nopeasti kuin voin".
Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin, niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! — Jumala siunatkoon teitä, herra Longman!" ja sitten menin isoon saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.
Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani; mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt, on todellakin. — Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikää ahdistettua tytärtänne.