30. KIRJE. RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Kirjoitan jälleen, vaikka ehkä tuonkin tämän teille taskussani; toivoakseni ei minulle teidän luoksenne tultuani jääkään aikaa kirjoittelemiseen. Nyt on keskiviikko-aamu, ja toivon pääseväni kotimatkalle huomenaamulla; mutta minulla on ollut uusia koettelemuksia ja uusia vastuksia, toisenlaatuisia, vaikka kaikki samasta lähteestä.
Metsästämästä palattuaan isäntäni eilen kutsutti minut. Menin kovin peloissani, sillä odotin että hän riehuisi ja olisi minulle vihainen vapaapuheisuudestani. Senvuoksi päätin heti alussa alistuvaisuudella riisua hänen suuttumukseltaan aseet ja lankesin polvilleni niin pian kun hänet näin, lausuen: "Arvoisa herra, sallikaa minun, niin totta kuin itse toivotte anteeksiantoa sekä rakkaan kunnon emäntäni — teidän äitinne — vuoksi, joka viime sanoikseen suositteli minua teille, rukoilla teitä suomaan minulle anteeksi kaikki vikani. Ja myöntäkää minulle vain se suosio, viimeinen jota teiltä pyydän, että sallitte minun lähteä talostanne, rauhassa ja tyynellä mielellä, voidakseni minulle sopivalla tavalla jättää jäähyväiset palvelustovereilleni ja jotta sydämeni ei aivan murtuisi."
Hän nosti minut ylös ystävällisemmin kuin olin koskaan kokenut ja sanoi: "Sulje ovi, Pamela, ja tule luokseni työhuoneeseeni: tahdon hiukan vakavasti puhella kanssasi."
"Kuinka minä voin, herra", estelin minä, "kuinka voisin!" ja vääntelin käsiäni. "Oi, hyvä herra, sallikaa minun poistua läheisyydestänne, minä rukoilen teitä." — "Jumalan, Luojani kautta", vakuutti hän, "minä en tee sinulle pahaa. Sulje vierashuoneen ovi ja tule luokseni kirjastoon."
Sitte hän meni työhuoneeseensa, joka on hänen kirjastonsa ja sitäpaitsi täynnä kallisarvoisia tauluja: uhkea suoja, vaikka sitä nimitetään työhuoneeksi; ja se sijaitsee yksityispuutarhan vieressä, jonne siitä käy ovi. Suljin vierashuoneen oven, kuten hän käski, mutta jäin epäröiden sen viereen seisomaan. — "Koetahan vähän luottaa minuun", pyysi hän: "epäilemättä sinä voit, kun olen puhutellut sinua näin juhlallisesti". Sitte minä hiivin häntä kohti vapisevin askelin ja pamppailevan sydämeni kohautellessa kaulahuiviani. "Tule sisälle", tivasi hän, "kun sinua käsken".
Minä tottelin. "Pyydän, teidän arvoisuutenne", virkoin, "säälikää ja säästäkää minua!"
"Sen teen", vastasi hän, "niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi". Hän istahti muhkealle leposohvalle, tarttui minua kädestä ja sanoi: "Älä epäile minua, Pamela. Tästä hetkestä alkaen en enää katsele sinua palvelijanani: ja toivon ettet ole kiittämätön siitä ystävällisyydestä, jonka aion sinulle lausua." Tämä hiukan rohkaisi minua; pitäen molempia käsiäni omissaan hän jatkoi: "Sinä olet liian järkevä ollaksesi huomaamatta, että ylpeän sydämeni uhallakaan en voi olla sinua rakastamatta. Katsahda minuun, ihanakasvoinen tyttöni! Minun täytyy sanoa, että rakastan sinua: ja minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan tavalla, joka oli vallan vastoin sydäntäni, toivoen peloittavani sinut luopumaan arasta karttavaisuudestasi. Näet että tunnustan sen vilpittömästi; äläkä senvuoksi käytä sukupuolesi valtteja minua vastaan."
En kyennyt mitään lausumaan, ja kun hän näki minun olevan liian tuskastuneena ja häkeltyneenä jatkaakseen samaan suuntaan, hän virkkoi: "Ka, Pamela, ilmoita minulle, millaisessa asemassa isäsi elää; tiedän kyllä, että hän on köyhä mies: mutta onko hän yhtä alhaisessa asemassa ja kunniallinen kuin hän oli silloin kun äitini otti sinut luokseen?"
Silloin kykenin hiukan puhumaan ja luoden katseeni alas (sillä minä tunsin kasvojeni hehkuvan kuin tulessa) sanoin: "Kyllä, herra, yhtä köyhä ja yhtä kunniallinenkin: ja se on minun ylpeyteni." — Hän sanoi: "Tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, ellet sinä asetu esteeksi, ja tehdä koko perheenne onnelliseksi."
— "Ah, hyvä herra!" vastasin minä, "hän on jo onnellisempi kuin miksi hän koskaan voi tulla, jos hänen tyttärensä viattomuus on suosionne hintana; ja minä pyydän teitä olemaan puhumatta siltä ainoalta puolelta, miltä minua voi haavoittaa".
"Minulla ei ole mitään sellaisia aikeita", kielsi hän.
— "Oi, hyvä herra", huudahdin minä, "älkää sanoko niin, älkää sanoko niin!"
"On helppoa", vastasi hän, "rakentaa isäsi onni sinua vahingoittamatta." — "No, armollinen herra", sanoin siihen, "jos se on mahdollista, sallikaa minun tietää millä tavoin; ja kaikki, minkä hyveellisenä pysyen voin tehdä, koituu elämäni pyrkimykseksi ja harrastukseksi. Mutta mihinkäpä minunlaiseni tyttö-parka kyennee?"
"Minä soisin", lausui hän, "että viipyisit vielä edes viikon tai kaksi ja käyttäytyisit minua kohtaan ystävällisesti; nöyrryn sitä sinulta pyytämään, ja saat nähdä, että kaikki käy paremmin kuin toivotkaan. Huomaan", jatkoi hän, "että aiot vastata toisin kuin minä haluaisin; ja minua alkaa jo ärsyttää, että pitää näin viheliäisesti kerjäillä. Käytöksesi kunnon Longmanin edessä, jolloin kohtelin sinua niin tylysti ja helposti olisit voinut puhdistautua, on aivan hurmannut minut. Ja vaikkei minua miellytä kaikki, mitä eilen sivukammiossa kuunnellessani lausuit, on se kuitenkin saattanut minut ihailemaan sinua entistä enemmän; näen sinussa suurempaa arvollisuutta kuin konsaan olen naisessa havainnut. Kaikki palkolliset, ylimmästä alimpaan, ovat sinuun hullaantuneet, sensijaan että sinua kadehtisivat, ja pitävät sinua niin ylempänänsä, että sekin aavistuttaa, millaisen aseman ja arvon sinä ansaitsisit. Olen nähnyt useampia kirjeitäsi kuin luuletkaan" — tämä hämmästytti minua! — "ja olen aivan ihastunut sinun kirjoitustavastasi, se kun on niin vapaata, niin keveätä, ja monet mielipiteesi osoittavat sinun ikäisellesi harvinaista kehitystä. Kaikki tämä yhdessä saa minut ylenmäärin rakastamaan sinua. Nyt, Pamela, olen alentunut sinulle tämän tunnustamaan. Jää minun mielikseni vielä vain viikoksi tai kahdeksi, antaaksesi minulle aikaa järjestää joitakuita asioita; ja sinä saat nähdä, kuinka edulliseksi se sinulle osoittautunee."
Vapisin huomatessani sydän-parkani myötäävän. "Oi, hyvä herra", sanoin, "säästäkää poloista tyttöä, joka ei voi teihin katsahtaa ja teitä puhutella. Sydämeni on täysi; ja miksi te tahtoisitte saattaa minut turmioon?"
"Jäähän vain minun mielikseni vielä pariksi viikoksi", toisti hän, "niin John saa viedä sanan isällesi, että sillä välin haluan tavata hänet joko täällä tai hänen kotikylässään Joutsenen majatalossa".
"Oi, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sydämeni on pakahtumaisillaan; mutta polvillani rukoilen teitä, että sallitte minun lähteä huomenna, kuten olin aikonut, älkääkä ryhtykö kiusaamaan tyttö-rukkaa, jonka tahto olisi teidän tahtonne, jos hyveellisyyteni sen vain sallisi".
"Se sallii sen", vakuutti hän, "sillä minä en aio tehdä sinulle mitään pahaa, siitä otan Jumalan todistajakseni!"
"Mahdotonta!" huudahdin minä: "senjälkeen, herra, mitä on tapahtunut, en voi teitä uskoa. Kuinka monella tavalla voidaankaan poloiset ihmis-lapset saattaa tärviölle! Hyvä Jumala, suojele minua vielä tämä kerta ja saata minut turvallisesti rakkaan isäni majaan!"
"Kummallinen, kirottu kohtalo", sadatteli isäntäni, "että näin juhlallisesti puhuessani minua ei uskota!"
"Mitä minun sitten tulisi uskoa, armollinen herra?" sanoin minä, "ja mitä voin uskoa? Mitä te olette sanonut, paitsi että minun olisi jäätävä vielä kahdeksi viikoksi? Ja mihin minä sitten joudun?"
"Sukuylpeyteni ja varallisuuteni — hiiteen kumpikin", huudahti hän, "koskeivät ne voi vaikuttaa sinuun, vaan ainoastaan lisäävät epäluulojasi! — eivät salli minun yhtäkkiä alentua: pyydän sinua senvuoksi viipymään vain viikon, jotta voin rauhoittaa niiden korskeat vaatimukset". Oi, kuinka sydämeni värähti! ja minä aloin (kun en tiennyt mitä tehdä) lukea isämeitää. "Älä huoli minun tähteni vieritellä rukousnauhasi helmiä, Pamela!" virkkoi hän; "sinä olet oikea nunna". Mutta minä lausuin ääneen, silmäni kohotettuina taivasta kohti: "Älä johdata minua kiusaukseen; mutta päästä minut pahasta, oi hyvä Jumala!"
Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "No niin, tyttöseni, sinä jäät siis näiksi kahdeksi viikoksi, ja saat nähdä, mitä tahdon hyväksesi tehdä. Jätän sinut tuokioksi ja menen viereiseen huoneeseen, antaakseni sinulle miettimisaikaa ja osoittaakseni sinulle, etten sinua väijy." Tuo ei mielestäni näyttänytkään pahalta.
Hän läksi ulos, ja hetkisessä ahdisti minua parikymmentä erilaista ajatusta; joskus tuumin, että viikon, parin pitempi viipyminen tässä talossa häntä totellakseni ei rouva Jervisin ollessa kanssani voinut paljoa vahingoittaa: — Mutta sitten, — ajattelin, — mistä tiedän, mitä voinen tehdä? Olen kestänyt hänen vihansa; mutta enkö saattaisi heltyä hänen ystävällisyydestään? Kuinka voin sen kestää? No, toivoakseni saman suojelevan armon avulla, johon aina tahdon turvata. Mutta mitä hän sitten on luvannut? Niin, hän tekee isä- ja äiti-rukkani elämän mukavaksi. Oh! — sanoin itsekseni, — se on ihana ajatus; mutta en huoli viipyä siinä, jotten antaisi sen johdattaa itseäni perikatoon. Mitä hän voi tehdä sellaiselle köyhälle tytölle kuin minä? Mihin saattaa hänen ylevyytensä alentua? Hän puhuu, — ajattelin, — sydämensä ylpeydestä ja isoisesta asemastaan: oi, ne mietteet ovat hänen päässänsä ja myöskin hänen sydämessänsä, muutoin hän ei niitä minulle tällaisella hetkellä tunnustaisi. No sitten, — tuumin, — se saattaa tarkoittaa vain minun viettelemistäni. Hän ei ole mitään nimenomaan luvannut. Mutta saanhan nähdä, mitä hän aikoo, jos jään vielä kahdeksi viikoksi. Eivätkä nuo kaksi viikkoa kovin suuri asia ole: ja näenhän jo muutaman päivän kuluessa, kuinka hän käyttäytyy. — Mutta kun sitten jälleen ajattelin hänen ja itseni välistä juopaa ja hänen nyttemmin avonaisesti tekemäänsä rakkaudentunnustusta, kuten hän sitä nimitti, ja että hän tämän jälkeen haastaisi minulle asiasta selvemmin kuin koskaan ennen ja minä kenties olisin heikompi ja aseettomampi häntä vastustamaan, niin silloin tuumin: — Ka, ellei hän tarkoittanut mitään häpeällistä, niin hän puhuisi rouva Jervisin kuullen; ja inhoittava, hirveä komeroselkkaus, josta töin tuskin olin pelastunut, muistui taas mieleeni; ja minä ajattelin, kuinka helppo hänen olisi lähettää rouva Jervis ja palvelustytöt tieltä pois, ja että kaikki hänen minulle aivoittelemansa tuho voisi tapahtua lyhemmässä kuin siinä ajassa: ja niin päätin lähteä talosta ja jättää kaikki kaitselmuksen huomaan, luottamatta ollenkaan itseeni. Ja kuinka kiitollinen tulisi minun tästä päätöksestä ollakaan, kuten saatte kuulla! Mutta päästyäni juuri tähän kohtaan kirjettäni John lähettää minulle sanan, että hän ihan hetikohta lähtee teille päin. Toimitan siis teille sen, mitä olen kirjoittanut, ja toivon jo huomen-illalla anovani siunauksianne omassa köyhässä, mutta onnellisessa majassanne ja kertovani teille lopun suusanallisesti. Jään siis siihen asti ja ainiaan teidän velvollisuudentuntoiseksi tyttäreksenne.