TORSTAINA.
Nyt päättyy kauhea viikko, joka on kulunut siitä kun lähdin toivoen näkeväni teidät, rakas isä ja äiti. Voi, kuinka erilaisia olivat toiveeni silloin ja nyt ovat! Mutta kukapa tietää, mitä nuo onnelliset tiilet voivat aikaansaada? Kuitenkin täytyy minun ensin kertoa teille, kuinka rouva Jewkes kuritti minua! Se on ihan totta! Ja näin se tapahtui:
Kärsimättömyyteni päästä puutarhaan kävelemään oli suuri, koska halusin nähdä, oliko mitään toivomusteni mukaista tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tämä häijy rouva Jewkes ei olisi sallinut minun lähteä ilman häntä; ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Meillä oli sen johdosta aika sanasota; minä sanoin hänelle, että oli perin ankaraa, kun minua ei uskottu yksinäni kävelemään puutarhassa, hengittääkseni hiukan raikasta ilmaa, vaan täytyi olla vaanittuna ja vartioituna pahemmin kuin varas. Hän vetosi yhä ohjeisiinsa ja sanoi, ettei hän saanut uskoa minua näkyvistään. "Sinun olisi parasta" sanoi hän, "olla levollinen ja tyytyväinen, vakuutan sinulle; sillä minulla on pahempiakin määräyksiä kuin vielä tiedätkään. Muistan", lisäsi hän, "sinun kysyneen herra Williamsilta, oliko naapuristossa mitään vallasväkeä. Tämä saa minut aavistelemaan, että mielit paeta heidän luokseen kertomaan synkkää, surullista tarinaasi, kuten sitä nimität." Seisoin sydän kurkussa; sillä tuon viittauksen vuoksi pelkäsin hänen nähneen kirjeeni tiilten alla. Oi, kuinka rauhaton olin! Vihdoin hän sanoi: "No, koska panet sen niin pahaksesi, voit mennä kävelemään kierroksen, ja minä tulen hetkisen perästä mukaasi."
Päästyäni hänen ikkunansa näkyvistä menin toivorikasta paikkaa kohti; mutta pian hänen inhoittava äänensä pakoitti minut hiljentämään askeleeni. "Hehei, miksi niin ketterästi ja mihin niin joutuin?" huusi hän; "mitä! juoksetko sinä kilpaa?" Ja minä pysähdyin häntä odottamaan, kunnes hän lihavine ruhoineen oli lyllertänyt luokseni. Hän tarttui käsivarteeni puolittain hengästyneenä, ja niin täytyi minun kulkea rakkaan paikan ohitse rohkenematta siihen edes vilkaista.
Puutarhuri oli työssä loitompana, ja minä aloin puhella hänen taiteestaan; mutta rouva Jewkes sanoi: "Säisympään, ohjeitteni mukaan en saa sallia, että teet liikaa tuttavuutta palkollisten kanssa." — "Oh", virkoin minä, "pelkäättekö että liittoutuisin heidän kanssaan, ryöstääkseni jotakin isännältäni?" — "Kenties sitä pelkään", sanoi inhoittava heittiö; "sillä jos ryöstät häneltä itsesi, olisi se hänen mielestään pahinta mitä voisi hänelle tapahtua".
"Ja sanokaahan", haastoin minä kävellen eteenpäin, "kuinka jouduin hänen omaisuudekseen? Mitä muuta oikeutta hänellä on minuun kuin se, minkä varas saattaisi väittää itsellään olevan anastamaansa tavaraan?" — "Onko mokomaa ennen kuultu?" sanoi hän. "Tämä on suoraa kapinaa, totisesti! No, no, karitsaiseni" (siten tuo hupsu nainen minua usein nimittää), "jos minä olisin hänen sijassaan, niin hän ei kauvan pitäisi omistusoikeuttansa sinuun kyseenalaisena". — "Ja mitä te tekisitte", tivasin minä, "jos olisitte hänen sijassaan?" — "En arvelisi ja epäröitsisi kuten hän, vaan päästäisin sekä itseni että sinut tästä tuskastanne." — "Kah, Jezebel", sanoin minä (kun en voinut itseäni hillitä), "tärvelisittekö minut väkivalloin?" Tällöin sivalsi hän minua huimasti olkapäähän. "Tuosta saat", huusi hän; "ketä sinä nimität Jezebeliksi?"
Kummastuin niin suuresti (sillä te, rakas isä ja äiti, ette ole minua ikänä lyöneet), että olin kuin ukkosen iskemä; ja katsahdin ympärilleni ikäänkuin etsiäkseni joltakulta apua. Mutta, ah! ketään ei ollut saapuvilla; ja sanoin hieroen olkapäätäni: "Onko tämäkin ohjeittenne mukaista? Voi minua, täytyykö minun kärsiä iskujakin?" Ja sitte purskahdin itkuun ja heittäydyin ruohokäytävälle, jolla seisoimme. Hän sanoi kovin ärtyneesti: "En siedä sellaisia nimityksiä, sen sinulle vakuutan. Hei, tule nyt! Näen että olet uhmamielinen: sinut täytyy taltuttaa ja sinut taltutetaan. Kyllä minä sinunlaisesi pienet ärsyttelijät kesytän, ole varma! No, tule nyt, menemme sisälle ja minä lukitsen sinut huoneeseesi; et saa kenkiä etkä mitään muutakaan, jos asiat näin ovat."
En tiennyt mitä tehdä. Tämä oli minulle julmaa; soimasin itseäni suulaudestani: olinhan nyt antanut hänelle veruketta ankaruuteen ja olin nenäkkyydelläni tuhonnut ainoan suunnitelman, mikä minulla vielä oli. Puutarhuri näki tapahtuman, mutta emännöitsijä huusi hänelle: "Kah, Jacob, mitä te töllistelette? Pitäkäähän huolta työstänne." Ja mies käveli toisaalle, pois näkyvistämme.
— No, — ajattelin minä, — täytyy näenmä hiukan teeskennellä. — Hän tarttui minua tylysti kädestä: "No, nouse ylös", sanoi hän, "ja tule sisälle. Kyllä minä sinulle Jezebeliä näytän, näytän niinkin!" — "Ka, rakas rouva Jewkes", sanoin minä. — "Ei mitään helliä sanojasi ja mairitteluasi!" virkkoi hän; "mikset minua enää nimitä Jezebeliksi?" Näin että hän oli vimmatusti vihainen, ja minä olin aivan ymmällä. Olen usein kuullut naisia moitittavan heidän kielestään; toivon etten olisi päästänyt omaani niin valtoimeksi.
"Mutta minä en voi tulla sisälle", kieltäysin, "en tosiaan voi!"
"Mikset voi?" tiuskaisi hän. "Vakuutanpa että voin ottaa sinunlaisesi huippanan kainalooni ja kantaa sisälle, jollet tahdo kävellä. Sinä et tunne voimaani." — "Tunnen kyllä", sanoin minä, "tunnen liiankin hyvin. Ja ettekö kohtele minua pahemmin, kun tulen sisälle?" Nousin siis, ja hän mutisi pitkin tietä itsekseen, että hänkö, joka oli kohdellut minua niin hyvin, oli käyttäytynyt minun suhteeni Jezebelin tavoin! ja muuta sellaista.
Kun tulin lähelle rakennusta, istahdin penkille ja virkoin: "Mutta minä en tahdo tulla sisälle ennen kuin sanotte antavanne minulle anteeksi, rouva Jewkes. Jos suotte tuon teistä käyttämäni nimityksen anteeksi, niin minä annan anteeksi, että minua löitte." Hän istahti penkille viereeni, näkyi olevan kovin hämmennyksissään ja sanoi: "No, tule pois, tahdon antaa sinulle anteeksi tämän kerran"; ja suuteli minua sitten sovinnon merkiksi.
"Mutta", virkoin minä, "sanokaa minulle, missä saan kävellä ja oleskella, ja suokaa minulle niin paljon vapautta kuin voitte; ja kun tiedän kaikki minkä suinkin voitte minulle suoda, saatte nähdä että olen niin tyytyväinen kuin saatan, enkä pyydä teiltä enempää".
"Niin", vastasi hän, "tuo kuulostaa paremmalta; toivoisin voivani suoda sinulle kaiken vapauden, mitä haluat; sillä täytyyhän sinun käsittää, ettei minulle tuota mitään iloa kytkeä sinua liepeisiini, niin sanoakseni, ja kieltää sinua liikkumasta ilman minua. Mutta ihmiset, jotka pitävät velvollisuudestaan väliä, eivät voi välttää hankaluuksia; ja minähän olen maailman parhaan isännän palveluksessa." — "Kyllä", myönsin minä, "sitä hän kyllä on jokaiselle muulle paitsi minulle!" — "Hän rakastaa sinua totisesti liiankin paljon", vastasi rouva Jewkes, "ja siinä syy; senvuoksi sinun tulisi tätä sietää". — "Vai rakastaa!" vastasin minä. — "No", sanoi hän, "älä anna palvelijattaren huomata, että olet itkenyt, äläkä hänelle mitään kielittele; varmaankaan sinä et kertoisi heille puolueettomasti. Minä lähetän hänet luoksesi, ja saat lähteä uudelle kävelylle puutarhaan, jos tahdot. Kenties se antaa sinulle ruokahalua päivälliseen, sillä sinä et syö kunnollisesti pysyttääksesi sielua ruumiissasi. Sinun kauneutesi on tervettä ytimiin asti, muutoin et näyttäisi niin hyvältä kuin näytät, vaikka sinulla on niin vähän ruokahalua, olet niin levoton ja niin paljon nureksit ja valittelet aivan aiheettomasti."
— Hm, — ajattelin minä, — sano mitä tahdot, kunhan vain pääsen vapaaksi pahasta kielestäsi ja seurastasi. Ja nyt toivon saavani tilaisuuden pujahtaa päivännoutoni luo. — Mutta kävelinkin toisaalle, poiketakseni sinne vasta palatessani, jotta välttäisin epäluuloja.
Pakoitin palvelustytön juttusille, mutta haastelimme vain jokapäiväisistä asioista; sillä minä huomaan että häneltä udellaan kaikkia sanojani ja tekojani. Kun suunnitelmani mukaan tulin paikalle, sanoin: "Käyhän tuolla puutarhurin pakeilla ja pyydä häntä keräämään salaattia minulle päivälliseksi." Tyttö huusi "Jacob!" Minä sanoin: "Hän ei voi kuulla sinua näin kaukaa; ja sanohan hänelle, että haluaisin kurkunkin, jos hänellä niitä on." Hänen asteltuaan nuolenkantaman päähän minä kumarruin, työnsin sormeni ylemmän tiilen alle ja tempaisin sieltä osoitteettoman kirjeen ja sujautin sen poveeni riemusta vavisten. Hän oli luonani ennen kuin sain sen oikein talletetuksi, ja minä olin niin hätäännyksissäni, että pelkäsin antavani itseni ilmi. "Mamseli näyttää säikähtyneeltä", ihmetteli hän. "Kah", vastasin minä saaden onnellisen ajatuksen (ah, teidän tytär-parastanne kehittyy vähitellen juonittelija, mutta toivoakseni viatonta laatua!), "kumarruin haistamaan tuota päivännoutoa, ja iso ilkeä mato ryömi siitä maahan säikäyttäen minut; sillä minä en voi sietää matoja". Tyttö virkkoi: "Päivännoudot eivät tuoksu." — "Eivät tunnu tuoksuvan", myönsin minä. Ja sitte kävelimme sisälle. Rouva Jewkes sanoi: "Kah, tällä kertaa olet kiirehtinyt; pääset toistekin."
Menin komerooni, lukitsin itseni sinne ja avattuani kirjeen luin seuraavat sanat:
Olen äärettömästi huolissani hädästäsi. Kaikesta sydämestäni toivon että minun vallassani olisi auttaa ja pelastaa niin suuri viattomuus, kauneus ja ansiollisuus. Olen kokonaan riippuvainen herra B:stä, ja minulla on toiveita, että hänen suosiostaan pian saan paikkapitäjän. Mutta mieluummin uhraisin kaiken toivoni häneen (luottaen muutoin vain Jumalaan) kuin epäisin sinulta apuni, mikäli sitä saan toimeksi. En ole koskaan katsellut herra B:tä siinä valossa kuin hän nyt ilmaantuu. Olen täydellisesti sitä mieltä, että sinun pitäisi, jos mahdollista, päästä pois hänen käsistään, varsinkin kun täällä rouva Jewkesin kaittavana olet perin huonossa hoivassa.
Meillä on täällä lady Jones, leskirouva, suuren omaisuuden haltija sekä hyveellinen nainen, kuten uskon. Meillä on myöskin vanha sir Simon Darnford ja hänen puolisonsa, joka on hyvä nainen; ja heillä on kaksi tytärtä, siveellisiä nuoria neitoja. Kaikki muut täälläpäin ovat vain keskisäätyisiä, korkeintaan käsityöläis- ja kauppiasluokkaan kuuluvia. Koetan, jos haluat, tiedustella joko lady Jonesilta tai lady Darnfordilta, sallisivatko he sinun paeta heidän luokseen. En pidä laisinkaan luultavana, että voin pysyttää itseni salassa tässä asiassa; mutta, kuten sanottu, tahdon panna kaikkeni vaaraan auttaakseni sinua. Sillä minä en ole koskaan nähnyt sinuun verrattavaa suloutta ja viattomuutta. Sinun kova kohtalosi on kokonaan kiinnittänyt minut puolellesi; sillä tiedän, kuten varsin onnistuneesti lausuit, että jos voin auttaa sinua tässä tilanteessa, täytän siten yhtaikaa kaikki uskonnon vaatimukset.
Mitä lady Daversiin tulee, lähetän hänelle kirjeen, jos haluat; mutta se ei saa lähteä meidän postitalostamme, sellaisesta sinua varoitan. Sillä mies on herra B:lle kiitollisuudenvelassa leivästään ja virastaankin; ja päättelen muutamista sanoista, jotka häneltä olutkannun ääressä kirposivat, että hänellä on ohjeensa. Et aavistakaan, kuinka saarrettu olet; ja se kaikki vahvistaa mielessäni otaksumaasi, ettei sinulle mitään kunniallista tarkoiteta, vakuuteltakoon mitä tahansa; ja olen iloinen, ettet tässä suhteessa kaipaa varoitusta. Salli minun sanoa, että olin kuullut sinua paljon ylistettävän, mutta en luullakseni läheskään niin paljon kuin ansaitset sekä ulkomuotosi että sielusi puolesta: silmäni vakuuttavat minut edellisestä, kirjeesi jälkimäisestä. Peljäten menettäväni nykyisen onnellisen tilaisuuden kirjoitin pitemmälti kuin muutoin tekisin. En kuitenkaan jatka enempää, vakuutanhan vain, että olen parhaan kykyni mukaan uskollinen ystäväsi ja palvelijasi
ARTHUR WILLIAMS.
Tulen kerran joka aamu ja ilta kouluajan jälkeen etsimään sieltä kirjeitäsi. Astun puutarhaan ja palaan taloon poikkeamatta, jos näen että väylä on vapaa: muutoin minä epäluulojen välttämiseksi tulen sisälle.
Vastaukseksi tähän mieluisaan kirjeeseen kyhäsin heti seuraavan:
ARVOISA HERRA PASTORI,
Oi, kuinka toimenne ja asemanne mukainen teidän ystävällinen kirjeenne on! Jumala teitä siitä siunatkoon! Nyt minä luulen tulevani onnelliseksi. Olisin suruissani, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään; mutta toivon että sen teille satakertaisesti korvaa se Jumala, jota näin uskollisesti palvelette. Olisin myös kovin onnellinen, jos konsaan kykenisin sitä vähimmässäkään määrin palkitsemaan. Mutta ah! minulle tehdyt palvelukset voivat tapahtua ainoastaan Jumalan tähden; olenhan köyhä ja alhainen, vaikkakin toivoakseni liian korkea mieleltäni halpaan ja kunnottomaan tekoon kuningaskunnankaan saavuttamiseksi.
Minulle on mieluista mitä vain te parhaaksi ajattelette: minähän en tunne noita henkilöitä enkä tiedä millä tavoin heidän puoleensa kääntyä. Olen kiitollinen postinhoitajaa koskevasta vihjauksesta. Olin ajatellut turvautua kirjeiden lähettämiseen, milloin siihen saisin tilaisuutta; mutta näen nyt yhä selvemmin ja selvemmin, että vaarat ympäröivät minua joka puolelta ja ettei isäntäni kunniallisuuteen voi ollenkaan luottaa.
Luulisin, hyvä herra, että jos jompikumpi niistä säätyläisnaisista sallisi minun tulla luokseen, niin voisin päästä täältä pakenemaan teidän avaimenne avulla. Koska on mahdotonta tietää, minua kun niin vartioidaan, milloin se voi tapahtua, niin mitenkähän olisi, herra pastori, jos koettaisitte teettää toisen samanlaisen ja asettaisitte sen ensi tilassa päivännoudon alle? Varmaankaan ei saisi menettää aikaa. On jokseenkin ihmeellistä, ettei rouva Jewkes ajattele avainta, vaikkei muuten unohda pienintäkään seikkaa. Mutta jos minulla olisi tuo avain, niin voisin siinä tapauksessa, etteivät nuo naiset tahdo suoda minulle turvapaikkaa, juosta pois mihin vain; ja kun kerran olisin päässyt kartanon ulkopuolelle, ei heillä olisi mitään tekosyytä pakoittaa minua tänne palaamaan; sillä minä en ole tehnyt mitään pahaa ja toivoakseni saisin jokaisen sääliväisen ihmisen uskomaan kertomukseni: tällöin teidän nimenne ei tulisikaan mainituksi. Kidutuksellakaan ei minulta sitä voitaisi kiristää, sen vakuutan.
Vielä yksi asia, hyvä herra. Ettekö ole ollenkaan kirjeenvaihdossa isäntäni bedfordshireläisen huonekunnan kanssa? Sitä tietä kenties voisin saada tietoja hänen aikeistaan tulla tänne ja milloin hän saapuu. Liitän tähän mukaan petollisen heittiön kirjeen (sillä minä voin luottaa teihin kaikessa), John Arnold-poloisen. Sen sisällöstä selviää, miksi sen lähetän. Ehkä täten voidaan jotakin keksiä: sillä hän näyttää halukkaalta sovittamaan minua kohtaan harjoittamansa petoksen, vastaisia palveluksia luvaten. Jätän sen viittauksen harkintanne mukaan käytettäväksenne ja olen, arvoisa herra, teidän alati kiitollinen palvelijanne.
Toivon, hyvä herra, että teidän avullanne voin silloin tällöin lähettää pienen käärön isä- ja äiti-rukalleni. Minulla on viisi, kuusi guineaa: asettaisinko puolet niistä teidän käytettäväksenne, voidaksenne maksaa miehen ja hevosen tai mitä muuta satumme tarvitsemaan?
Olin tuskin ehtinyt jäljentää tämän ennen kuin minut kutsuttiin päivälliselle; pistin herra Williamsille aiotun kirjeen poveeni, voidakseni tilaisuuden tullen asettaa sen siihen rakkaaseen paikkaan.
Kaikista puutarhan kukkasista päivännouto totisesti onkin armain! Se on minulle onnekas! Kuinka oivallisesti juoneni menestyykään! Alan vain peljätä, että kyhäilyni keksitään; sillä ne paisuvat laajoiksi: tähän asti olen harsinut ne alusnuttuuni ja kannan niitä lähinnä paitaani. Entä jos tuo syöjätär tarkastaisi pukuni! Mutta kun koetan olla hänelle mieliksi, niin ei hän sitä tee.
Olen vastikään palannut kävelyltä puutarhasta ja asettanut kätköön kirjeeni. Me nimittäin lähdimme onkimaan, kuten rouva Jewkes oli minulle luvannut. Hän pani syötin koukkuun, minä viskasin sen lampeen ja pyydystin pian sievoisen toutaimen. "Uita sitä, uita", neuvoi hän. Minä tein niin ja sain sen maalle. Murheellinen ajatus juolahti juuri silloin mieleeni, ja minä heitin kalan takaisin veteen. Kuinka hauskaa sen näkyikään olevan vapaudessaan pulikoida! "Miksi sen takaisin paiskasit?" kysyi vartijani. — "Oi, rouva Jewkes", virkoin minä, "minusta tuntui kuin tuo toutain-parka olisi ollut onneton Pamela. Vertasin teitä ja itseäni häijyyn isäntäämme. Niinkuin me viettelimme toutain-raiskan, samaten minutkin petettiin valheellisilla syöteillä; ja kun te sanoitte: 'Uita sitä, uita!' koski sydämeeni ajatellessani, että leikkisin pettämäni kalapoloisen turmiolla. En voinut olla heittämättä sitä takaisin veteen; ja ettekö nähnyt, kuinka iloisesti onnellinen toutain pulahti tiehensä meitä pakoon? Oi", lisäsin, "kunpa joku hyväsydäminen sääliväinen ihminen toimittaisi minulle vapauteni takaisin samalla tavoin! Onhan minun vaarani yhtä suuri."
"Herra siunatkoon", sanoi hän, "mitä sinä ajatteletkin!" — "En voi enää onkia", vastustin minä. — "Jahka minäkin koetan onneani", päätti hän ottaen vavan. — "Tehkää niin", vastasin minä; "ja minä tahdon kylvää elämää sillä välin kun te hävitätte sitä. Minulla on muutamia härkäpapuja ja menenpä pistämään ne jonkun lavan syrjään nähdäkseni, kuinka pian ne itävät esille; sitten nimitän niitä puutarhakseni."
Näette siis, rakas isä ja äiti, että täten saan hyvän verukkeen käydäkseni toistekin puutarhaani katsastamassa; ja vaikka multa näyttäisikin hiukan verekseltä, se ei nyt herätä niin suuresti epäluuloa. Hän ei tässä aavistellut mitään; ja minä menin istuttamaan papuni sinne tänne noin viiden kyynärän pituudelta kummallekin puolen päivännoutoani; ja helposti talletin kirjeen kätköönsä. Enkä olekaan vähäisen ylpeä tästä juonestani. Varmaankin joku keino lopuksi keksitään!