TIISTAI JA KESKIVIIKKO.
En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.
Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" — "Hyvä viittaus", vastasi hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan merkkinä, — minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka kaupunkiin".
Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin hauska." — "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. — "Sanoinhan vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". — "Eipä olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja kaupunki".
"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu ketään vahingoittamaan.
Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin onkia, jos tahtoisin.
"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin minä. — "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin tällä kertaa, vakuutan sinulle". — "En tarkoittanut mitään pahaa", virkoin minä, "en tosiaan". — "Salli minun sanoa sinulle", tivasi hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä tuli pian perässäni.
Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni); "tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen, rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) — "No", sanoi hän, "onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen kirjeeseen".
"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista joutavaa.
"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne kirjoitettuja tai tyhjiä".
— No, — ajattelin minä, — toivonpa, Argus, että vielä vien sinusta voiton. — Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin vartijattaren.
Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä sinun kirjoittavan jotakin." —. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä olisin hänelle, jos se olisi vallassani."
"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä sitten?" — "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". — "Ja entä vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä moitittava tai vapautettava hänet viasta".
Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.
Hän olisi tahtonut minua kirjoittamaan yhä hiukan lisää. "Ei", sanoin minä; "te ette ole minulle vastannut". — "No", virkkoi hän, "mitäpä sinä saatat epäillä, kun herra itse vakuuttaa sinulle kunniallista käyttäytymistään?" — "Niin", sanoin, "mutta vastatkaahan minulle käsi sydämellä, rouva Jewkes, uskotteko häntä itsekään". — "Kyllä", vakuutti hän, "uskon varmaan". — "Mutta", kysyin, "mitä te nimitätte kunnialliseksi?" — "Ka", vastasi hän, "mitä luulet hänen nimittävän kunnialliseksi?" — "Turmiota! häpeää! häväistystä!" sanoin minä, "niin pelkään". — "Ho, ho!" huudahti hän, "jos sitä vähänkin epäilet, voi hän itse parhaiten selittää tarkoituksensa; minä lähetän hänelle sanan, jotta hän heti tulee antamaan sinulle tyydyttävän vastauksen, jos tahdot".
"Kauhea ihminen!" parahdin minä säikähtyneenä, "ettekö voi lävistää sydäntäni? Mieluummin soisin sen kuin että lausutte sellaista! Mutta toivoakseni ei ole mitään pelkoa hänen tulostaan."
Hän oli kyllin häijy sanoakseen: "Ei, ei; hän ei tietääkseni aio tulla. Mutta hänenä minä en kauvan pysyisi poissa."
"Mitä tuo tarkoittaa?" sanoin minä. — "Mitäkö tarkoitan!" huudahti hän kääntäen asian toisaanne; "no, tarkoitan että hänenä minä saapuisin lopettamaan kaiken pelkosi, tekemällä sinut niin onnelliseksi kuin suinkin toivot". — "Hänen vallassaan ei ole tehdä minua onnelliseksi, niin mahtava ja rikas kuin onkin, muuta kuin jättämällä minut viattomaksi ja sallimalla minun mennä rakkaan isäni ja äitini luo", huomautin minä.
Hän lähti pian sen jälkeen, ja minä päätin kirjeeni, toivoen saavani tilaisuuden asettaa sen sovittuun paikkaan. Menin siis hänen luokseen ja sanoin: "Saanenhan mennä vielä puutarhaan kävelemään, koskei ole aivan pimeä." — "On liian myöhä", vastasi hän; "mutta jos menetkin, niin älä viivy, — ja lähde sinä, Nan, saattamaan neitiä", kuten hän minua nimitti.
Kävelin siis lammikkoa kohti palvelustytön seuratessa minua ja pudotin tahallani ompelulaukkuseni. Tullessani tiilten lähelle virkoin: "Neitsyt Anne, olen pudottanut käsilaukkuni; olehan hyvä ja mene sitä etsimään: kalalammikon rannalla se minulla vielä oli." Tyttö palasi sitä hakemaan, ja minä sujautin kirjelapun tiilten väliin peittäen ne niin nopeasti kuin voin keveällä mullalla, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa. Kun palvelustyttö löysi käsilaukun, otin sen, astelin jälleen sisälle ja kohtasin rouva Jewkesin, joka oli tulossa minua etsimään. Kirjeeni sisältö oli tällainen:
ARVOISA HERRA PASTORI,
Ajatusteni suusanallisen tulkinnan ehkäiseminen varmaankin riittää puolustukseksi tälle tyttö-rukan rohkeudelle, hänen tultuaan vietellyksi tänne kaikkein pahimmassa tarkoituksessa, kuten minulla on syytä otaksua. Tiedätte jotakin elämäntarinastani, omaisteni köyhyydestä, jota en häpeä, edesmenneen emäntäni ystävällisyydestä ja isäntäni aivoituksista minua kohtaan. Tosin hän lupaa kunniallisuutta ja kaikkea sellaista; mutta jumalattomien kunnia on hyveellisille kunniattomuutta ja häpeätä: niinpä voikin hän luulla pitävänsä lupauksensa oman käsityksensä mukaan ja kuitenkin minun käsittääkseni — ja jokaisen kunnon ihmisen mielestä — saattaa minut viheliäisesti tärviölle.
Olen niin onneton, ja tämä rouva Jewkes kohtelee minua niin pahoin ja on periaatteiltaan niin huono nainen, että koska minun pian täytynee käyttää tilaisuutta, josta tämänpäiväinen onnellinen vihjaus on minussa herättänyt toiveita, heittäydyn heti avoimesti ja vähääkään epäröimättä teidän hyvyytenne varaan. Sillä eihän minulle voi käydä tämän pahemmin, vaikka toivomukseni pettäisikin, mutta toisin kaiketikin tapahtuu, sen rohkenen teidän vaikutukseenne uskoen sanoa. Näenhän sen teidän katseestanne, hyvä herra, toivon sitä papillisen pukunne vuoksi enkä epäile auliuttanne sellaisessa onnettomassa tilassa kuin missä minä olen. Sillä, hyvä herra, auttaessanne minut nykyisestä hädästäni te yhdellä kerralla täytätte kaikki uskonnon vaatimukset ja osoitatte korkeinta sääliä ja armoa tyttöpoloisen ruumiille ja sielulle — tytön, joka — uskokaa minua, hyvä pastori — ei tähän mennessä ole edes ajatuksissaan poikennut viattomuudestansa.
Eikö ole mitään keinoa löydettävissä, paetakseni ja pelastuakseni, tuottamatta teille itsellenne vaaraa? Eikö täällä lähitienoilla ole ketään kunniallista herrasmiestä tai rouvashenkilöä, jonka hoivaan voin pyrkiä siihen asti kunnes saan tilaisuuden lähteä köyhän isäni ja äitini luo? Ettekö voisi kirjeellä ilmoittaa lady Daversille surkeasta kohtalostani? Poloisilla vanhemmillani on niin alhainen asema maailmassa, etteivät he kykene muuhun kuin riuduttamaan sydämensä minun tähteni; ja niin pelkään lopuksi käyvänkin.
Isäntäni lupaa, että jos olen levollinen, kuten hän sanoo, ja tyydyn nykyiseen osaani, niin hän ei minun suostumuksettani saavu tänne. Ah, hyvä herra, se ei mitään merkitse! — Sillä mitäpä sellaisen henkilön lupauksesta, joka luulee saavansa menetellä niinkuin on minua kohtaan käyttäytynyt? Jos hän tulee, täytyy sen koitua minun turmiokseni; ja kyllä hän varmasti ilmestyy, jahka luulee vaientaneensa ystävieni huudot ja tuudittaneensa minut, kuten epäilemättä toivoo, tuhoisaan varmuuteen.
Nyt, hyvä herra, täytyy minun ajasta vaarin ottaen ponnistella ja kilvoitella hyveellisyyteni säilyttämiseksi. Jos jään tänne hänen tuloonsa saakka, niin olen hukassa. Teillä on avain puutarhan takaporttiin; siitä toivon paljon. Käyttäkää harrastustanne ja puuhatkaa, hyvä herra, puolestani. Minä tahdon uskollisesti kätkeä salaisuutenne. — Mutta minulle tuottaisi mielipahaa, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään!
En sano enempää, vaan uskon tämän onnellisten tiilten huostaan maan poveen, missä toivon pelastukseni siemenen itävän ja kantavan sellaisia hedelmiä, jotka tuottavat minulle sanomatonta riemua ja teille ikuisen palkan sekä tässä elämässä että tulevaisessa. Sitä aina rukoilee
teidän ahdistettu nöyrä palvelijanne.