ASUTUSTARINOITA.
"Hiisi korpi käymättömän, korpi käynehen urohon."
Jo ammoisista ajoista on Kainuun mailla ihmiseläjä liikuskellut: metsänkävijä kierrellyt korpia, kalamies soudellut järviä ja kaskenpolttaja sauhutellut satoja vaaroja.
Mutta jo ennen etelästä tulleita eränkävijöitä ja korpien raivaajia eleli näillä mailla lappalainen, "kun koko Kainuu oli Lapinmaana", jo niin aikaisin, "jottei siitä ole kirjoituksiakaan". Mutta suusanallisia tarinoita on kyllä vielä sekä paikannimiä että muita muistomerkkejä seudun ensimmäisistä eläjistä. "Maakuopissa" tiedetään lapinlasten asustaneen ja niitä tulella lämmittäneen. Useissa paikoissa vielä tavataan järvien rannoilla "lappalaisten hautoja" sekä pyöreitä palaneita kiviä, jotka ovat "lappalaisten kiuaskiviä". Peuroja ovat lappalaiset pyytäneet haudoilla, joita ovat kaivaneet "semmoisten särkkien selille ja vähän kahen puolen vihiä tehneet, jotta peurat on sinne menneet ja hautaan puonneet". Kaloja he taas ovat pyydystelleet katiskoilla ja kivipadoilla, joita vielä siellä täällä vesissä tavataan. Metsämarjoja sekä hilloja soilta lappalaiset myös keräsivät syötävikseen, ja siitä vieläkin sanotaan hillamarjaa "lapin touvoksi". Suolaa ei lappalaisilla ollut, vaan kalojaan he maustivat koivun- ja haavantuhalla.
Lappalaisten asuinsijoja tiedetään olleen esim. Hossanjärven rannalla Kiannalla. Siellä on Lapinlahti ja Lapinsaari, saarella lappalaisten hautoja, jopa lappalaisen jättämä aarrekin, mutta sitä ei saa muuten kuin ajamalla yksiöistä jäätä myöten suvikkovarsalla. Kuhmossa on lapinmuistoja monessa paikassa, on Lapinvaara, Lapinsalmi ja Lapinniemi, Kotajärvi ja Kotaharju, ja lappalaisten hautoja tiedetään useoita, jopa oikein on Lappalaisten kirkko Vieksillä. Saarikiekinjärven saarella kerrotaan ennen eläneen lapinukon, Peura-Paavon, ja pyydelleen peuroja aituuksilla Kuhmon kankailta. Puolangalla sanotaan lappalaisia asuneen Lapinsalmella, Puutiojärvien välissä, ja Puolankajärven rannalla oli asustellut Puolakka-niminen lappi, nykyisen Puolangan talon mailla. Siitä sitten on järvi, talo ja koko pitäjä saanut nimensä. Talon pelloilla näkyy vielä lappalaisten hautoja. Säräisniemen Otermalla sanotaan lappalaisten majailleen Lapinniemellä, Lapinsalmen rannalla sekä Kaihlasjärven mailla, Hakokankaalla ja Taninkankaalla ja taas Rokuanvaaran seuduilla. Oulujärvellä on lappeja oleskellut esim. Tervolan saarella, Jaalangassa, ja on saarella vielä tiedossa neljä lappalaishautaa: Iso-Kämmen, Pieni-Kämmen, Harjunhauta ja Tikanpelto. Lappalaisten kalapatoja mainitaan useasta paikasta. Niinpä Oterman Lapinsalmessa on kiviriuttoja, joita sanotaan lappalaisten padoiksi, samoin Tahkokoskessa, Kuhmoniemellä, lähellä Venäjän rajaa sekä Katiskalahdessa Lentualla. "Katiskanpato" tavataan myös Aittojoen niskassa, Kaihlasjärven luusuassa, Otermalla. Siinä on poikki joen lyöty pystypuista vaajoitus, jossa vielä näkyvät pyyntiaukotkin ja "semmoinen neliskulmainen kiehkerö, johon on aukko äprään puolesta." Lappalaisten sanotaan siinä kalastelleen, ja järven seuduilta on löydetty "kivikapineita". Lapinpatoja mainitaan myös Puutiojärvien Lapinsalmessa olevan neljä sekä Puutiokoskessa viides ja muuan pato Rahasalmessa sekä muuan Koppelopuron suussa samoilla vesillä.
Yksipuisilla ruuhilla kerrotaan kotakansan vesillä meloskelleen. Rokuanvaaran seutujen pikkujärvien pohjalietteistä on semmoisia aluksia löydetty useita, ja kansa nimittää niitä "lapinveneiksi". Talvisin lappi liukui liukkailla lylyillään. Kerrotaanpa vieläkin, miten lappalaiset ja karjalaiset kerran sattuivat peuranhiihdossa samoille yötulille. Vihamielisiä tietenkin olivat toisilleen, ja niin karjalainen poltti lapinukon nukkuessa hänen lylynsä ja sitten naureskeli toverilleen:
"En usko minä, että enää viuhkanooko vauhkanooko lylyliukas lappalainen."
Mutta "lylyliukas" kuulikin sen, jopahan nyt tosissaan nukkua uskalsi, ja vuorostaan lylynpolttajan nukkuessa korvensi hänen kenkänsä. Sitten aamulla hän nousi, veisti petäjästä uuden lylyn, lähti liukumaan ja huudahti:
"Hyvinköhän kilkkanoo, kalkkanoo tarovieron talloskenkä!"
[Karjalan vanhauskolainen, staroviera.]
Ja karjalaisen täytyi kengättömänä jäädä tulille istumaan.
Mutta eihän lappi aina päässyt vain lylyn polttamisella. Saapui rintamailta kintereillä vanha vainooja Kainuun korpiinkin ja valtasi lappalaisen riistamaat ja kalavedet, jopa poltti poroksi satojen vaarojen ikivanhat metsät. Ja vähäväkisen lapin, pienen metsien kiertolaisen, täytyi väistyä pohjoisemmaksi, lähemmäksi "Tuli-Lappia" ja sen tuntureita.
Uusia tulokkaita retkeili kahdeltakin suunnalta, sekä lännen puolen merimaista vesireittejä myöten, Siikajokea, Oulu- ja Kiiminginjokia, että etelästä hiekkasärkkäisen vedenjakaja-erämaan poikki. Aluksi he kävivät vain metsänriistan ja vedenviljan pyydystäjinä ja huhdanraatajina, mutta lopulta vähitellen jäivät korpiin asumaankin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Varsin kaukaisiltakin seuduilta kohottiin tänne sydänmaihin saalistamaan. Niinpä kerrotaan, että liminkalaiset kävivät aina Ristijärvellä, korkealla Saukkovaaralla halmetta "ruukaamassa". Kun he tulivat kerran huhtaansa rovitsemaan, niin Oulujärvelle se jo tummana köyrynä taivaanrannalla komotti. "Niin paistaa mustana, niinkuin saukonselkä!" huudahtivat, ja siitä sai vaara nimensä. Hyrynsalmen Paljakallakin kerrotaan liminkalaisten halmetta viljelleen sekä Holstinvaaralla, jossa heillä oli ollut riihikin. Myöskin Manamansalon asukkaiden, "salonsaarelaisten", sanotaan käyneen Ristijärvellä huhdan raadannassa sekä Säräisniemen venetheittolaisten Hyrynsalmen Kalliojärven seuduilla ja Terva-aholla, Kypärävaaran tienoilla. Ristijärveläiset ja puolankalaiset niinikään kävivät kaskeamassa Hyrynsalmen vaaroja. Muutamat nimet Kainuun mailla viittaavat hyvinkin etäisille alkutaipaleille, semmoiset kuin Hämeenjärvi, Hämeensuo, Vepsänjärvi, Pajarinvaara, Härmänmäki, Kyrö.
Varsin monen talon eläjät ovat tulleet Savosta, jopa etäältäkin. Niinpä kerrotaan, että Puolangan taloon, Puolangan kirkonkylässä, seudun vanhimpaan, on Savosta tullut Väyrysiä, kolme pitkää miestä. Samoin Askankylän Pyssyvaaraan on Savosta saapunut kaksi veljestä, kovia työmiehiä ja huhdan raatajia. Selvää viljaa olivat syöneet, paksua leipää leikanneet ja tuumanneet: "Kun sen tuon elämän laittaa hyvälle kannalle, ei tarvitte muuta kun tuommoista pullaa vain viilöö, viilöö." Samoin Puolangan Puokiovaaralle on Savosta saapunut eläjä, Laamanen Iisalmesta, ja taloa ruvettu sanomaan Laamalaksi. Siinä on Laamasia elänyt miespolvia, ja "siitä on sitten heitä kaikkeen maailmaan hajonnut". Ristijärven Isoon-Tololaan, joka ennen oli pappilan paikalla, tuli kotivävyksi Tuomas Tolonen, "Vihtakaulaksi" sanottu, Leppävirralta, "ja se oli ennen isoa vihaa, heti Lutheeruksen aikana". Tuomas oli lähtenyt pillojaan pakoon, oli äkkipäissään pyöräyttänyt vastaan hangottelevan renkinsä päätä niin kovakouraisesti, että se oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Tuomas olikin vahva mies. Huhtaa karhitsemaan kun kerrankin meni Roukavaaraan, niin tynnyrin ruissäkki oli nuoraviilekkeillä selässä, ja matkalla ukko vain marjoja poimiskeli. Suureksi sukeutui talo Tolosilla, nelikymmenhenkiseksi kasvoi perhekin, ja kun sitten heimo hajosi, niin perhettä meni Aholaan, Pohjolaan, Putkolaan ja Pihlajavaavan Tololaan sekä Hyrynsalmelle, Luvanjärven Tolosenniemelle. Viimemainitusta paikasta haarautui taas toinen Tolosien ryhmä. Oli seitsemän veljestä talossa, yksi niistä, Mikko Tolonen, jäi kotiin, muut lähtivät maailmalle: muuan Moisionvaaran Romppalaan, toinen ja kolmas saman vaarakylän Heikkilään ja Kokkolaan, neljäs ja viides Luvanjärven Kyröön ja Laitalaan, kuudes Kerälänkylän Lieppaan. Mikon pojista taas Lassi muutti Kotilaan ja sen poika, Paavo, Puolangan Väyrylänkylän Latolaan, missä vielä elää. Kiannan Kinnuset ja Heikkiset "ovat kai tulleet etelästäpäin", ja Kyllöset ovat Kiannan Vuokille saapuneet Kuhmoniemeltä.
Lännestä käsin, meren puolesta, taas sai eläjä esim. Oterman Paatinjärvelle. Sinne tuli Meles Utajärvellä. Samoin Kiannan Näljängälle, Polvelaan ja Parkkilaan, tuli Pudasjärven Puhokselta Timosen suku. Oli ensin tultu kalalle, kalasauna rakennettu ja siinä eletty, sitten huhtiakin hakattu ja jääty viimein vakituisiksi asukkaiksi. Nyt on Polvela kahtena talona samoilla Timosilla, toisessa elää Perttu perheineen, toisessa Matti joukkoineen.
Paikkakunnan vanhimmat talot kyllä muistetaan, vaikka ei kaikista enää tiedetä, mistä niihin ovat eläjät saapuneet, mutta toisista saadaan kuulla aika hupaisia tarinoita. Kuhmon seutujen vanhimpina mainitaan mahtava Kiekinniemi, Katerman Piirola, Lentuan Timoniemi sekä Saaren talo, ja Lentiirassa on Kuivala "niitä kaikkein vanhimpia taloja". Kiannan Ruhtinansalmen perukkain vanhoiksi sanotaan Tormuaa ja Hossaa, sekä Röntylää Kiannan vesillä. Puolangan vanhimpia ovat Neulikko ja Askanmäki, Lylyjärven Hiltula sekä Leipivaaran Vanhatalo, Hovi ja Soppi. Vanhoja ovat myös Hyrynsalmella Kypärävaara ja Oravivaara, Oulujärven Jaalangalla Lassila ja Tervola, Otermalla Lapinsalmi.
Vanhoista taloista taas raivautui asutus ympäristön sydänmaihin saaden aikaan pälven siellä, toisen täällä.
Niin oli Kiekinniemeltä aikoinaan muuttanut Matti Kilpeläinen — 83 vuotta vanhan, vielä elävän Risto-ukon ukkovaari Polvelaan taloa pystyttämään. Paikalla oli silloin ollut vain aukea halmeaho ja aholla vanha luhtasauna, Paavo Kettusen kyhäämä. Kontissaan oli Matti-ukko tuonut koko taloutensa, eukko astellut jäljessä ja eukon perässä kaksi lehmää. Saunassa oli alussa asuttu, kun ukko oli salvanut pirttiä. Kova työnraataja, sitkeä mies oli Matti ollut, aamulla aikaisin, muiden vielä maatessa oli tavannut käydä kalalla Raatetlammella, viiden virstan päässä ja työssä oli silti aina muiden mukana häärinyt. Ukon jäyhää luonnetta kuvaa Risto-vaarin kasku: Oli kerran Matin emäntä "hajonnut lapsisaunaan", piika lennättänyt pirttiin: "Paras lehmä on parren perässä!" Ukko oli hätäyksissään pöydän takaa tasajalkaa ponnahtanut yli pöydän lattialle ja aikonut juosta navettaan. Mutta kun piika oli ehättänyt: "ei se navetassa olekaan, vaan saunassa", oli isäntä arvannut, jotta "millainen lehmä" ja astellut takaisin pirttiin. Mutta tyytymätön oli ukko ollut, kun oli kuullut, että saunassa olikin saatu vain tyttö. Kun sitten saunasta aikojen vieriessä tuotiin perättäin vielä kolme tyttöä, oli ukko emännälle jo vihainen. "Siitä emäntä pani parhaansa ja teki neljä poikaa." Samaa ukkoa oli sodan aikana venäläinen sotaherra nahkalätkällä pieksättänyt, mutta äijä ei ollut ääntäkään päästänyt. Jäljestäkäsin oli kyllä miehilleen sanonut: "Voi piru, kun se sattu kipeästi!"
Kuhmon Kivikiekissä oli ensin asunut Kettus-ukko, kolme vuotta elänyt siinä lehmättä ja yhden pusun [tuohinen maitoastia] sillä ajalla noutanut maitoa naapurista. Oli sitten eksynyt isännätön vasikka taloon, ja siitä oli ukko hoitanut itselleen lehmän. Sittemmin muutti Kivikiekkiin Huotari-ukko Hamarivaarasta, johon taas oli koitunut Lentuan Ohtolasta. Huotarin suku muuten oli saanut alkunsa venäjän-karjalaisesta sotamiehestä, joka oli elänyt yhdessä vihkimättä suomalaisen naisen kanssa. Sotamiestä oli sanottu "Tammipääksi", hän kun oli saanut sodassa haavan päähänsä, ja "se oli tammella paikattu". "Tammipää" oli naisensa kanssa saanut pojan, josta tuli Huotarien kantaisä.
Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, Kovassavaarassa, Venäjän rajalla on Seppäsen karhumies- ja tietäjäsuku asunut toistasataa vuotta. Kalasauna oli siinäkin vain ensin ollut ja siihen Pispajärven Kirsuniemestä muuttanut elelemään Sakari Naumanen, vanha ruotsinaikainen sotamies ja tietäjäukko tyttärineen ja eukkoineen. Ukolle sitten tuli Kiannalta Seppänen kotivävyksi.
Puokiovaaran Väisälässä oli ennen asunut Hyyrysiä, mutta sitten oli siihen muuttanut Somerojärveltä Väisänen, 80-vuotiaan Antti Väisäsen ukkovaari, ja taloa oli ruvettu sanomaan Väisäläksi. Saman vaaran Riihelässä oli alkuaan, jo ruotsinaikana, elänyt sotamies vanhassa halmeriihessä, ja siitä talo saanut nimensä. Heikkilä, joka myös on samalla vaaralla, oli ensin rakennettu Utavaaralle, yksinäiseen sydänmaahan Utokselle, mutta kun siellä oli jo karhulla olinsijansa, eikä se antanut karjalle rauhaa, täytyi heittää korpiraivio karhun haltuun ja muuttaa muiden seuraan Puokiovaaralle.
Jaalangan Lassilaan oli tullut talontekijä Kivesniemeltä uimalla, yli neljänneksen levyisen selän poikki oli melonut, välillä vain parilla saarella levähtänyt. Lassilasta taas lähti Tervolan tekijä. Se oli oikein ilkikurinen akka, jota ei saatettu talossa sietää, vaan ajettiin pois koko halmeilta, ja "syömmissään" lähti akka, kiersi vain ympäri lahden ja ilkeyksissään alkoi tehdä taloa toiselle rannalle vastapäätä Lassilaa, ja "isopahan talo siihen lopulta on pohjastunut".
Hyrynsalmen Kypärävaaralle ovat Kemppaiset tulleet Ristijärveltä, Nuottijärvenmäeltä, ja eläneet siinä miespolvia, jotta "ei ole vieras käynyt". Ensimmäinen Kemppainen oli ollut Perttu, kova halmeenviljelijä, sitten oli elänyt Paavo, sitten Matti ja taas Paavo ja taas Matti, joka vieläkin vaaraa hallitsee. Talossa on vielä latona vaaran ensimmäinen pirtti, 4.5-metrinen, lautaikkunainen rakennus, sekä ladossa talon ensimäisen pöydän kansi, jota on "tallehittu mies mieheltä". Lopulle parisataa vuotta takaperin erosi talosta eläjä Eskolaan, samalle vaaralle vainion reunaan, ja toiselle pojalle tehtiin talo Pihlajalehtoon, selkoseen, pari virstaa vaaralta etelään. Mutta Pihlajalehto oli hallan paikka, ja siitä syystä omistaja sen heitti autioksi — rakennukset tuotiin Kypärään, josta osa oli vietykin — ja muutti Ristijärven Pohjolaan, jossa vielä samoja Kemppaisia elää.
Puolangan Leipivaaran vanhin talo, Vanhatalo, oli alkuaan ollut Ryyhtylänniemellä, josta sitten muutettiin korkealle vaaralle lämpöisempään ilmanalaan. Samoihin aikoihin saatiin vaaralle Sopen talo, myöhemmin tuli Hovikin. Sopessa asusti Rikas-Kinnunen ja omisti laajat niittymaat. Mutta Vanhatalo oli vaaran vaurain, jopa oikein upporikas, ainakin siihenaikaan kun siinä isännöi Pekka Moilanen, joka kutsui itseään "vanhurskaaksi". Tapasi ukko kerskua aina kirkosta tultuaan: "Ei ollut kirkossa muita vanhurskaita kuin minä ja pappi ja kenties lukkari." Rahojaan säilytteli ukko enimmäkseen metsien kätköissä, ja sinne ne jäivätkin, kun "vanhurskas" äkkiä otettiin lepoonsa. Talossa on äijän v. 1784 rakentama eloaitta ja siinä nähdään jyvälaarin laidassa ukon merkinnöitä, puukolla leikattuja, esim.: "VO 1819 OLI WILIA WOSI PM".
Niin levisi kiintonainen uutisasutus Kainuun korpiinkin työntäen tieltään metsiä harhailevat lappalaiset.
Aluksi kuuluttiin Limingan suureen seurakuntaan, sitten Oulunjärven pitäjään 1559, jonka kirkko oli Manamansalolla, sitten saatiin kirkko Paltaniemelle 1599, ja sen jälkeen vähitellen kaukaisillekin perukoille: Sotkamoon 1647, Kuhmoniemelle 1753, Hyrynsalmelle 1786, Suomussalmelle samoihin aikoihin, Puolangalle 1792, Ristijärvelle 1807, jopa Lentiiraankin 1812. Pieniä korpikyliä olivat alussa kirkonkylätkin, eipä varsin isoja nykyistenkään vanhojen muistannan aikana. Niinpä Hyrynsalmen kirkolla oli ennen vain Salmen, Tapion ja Iston talot sekä pappila. Samoin Kuhmossa, jossa nykyään on kokonainen kaupunki, oli ennen vain pappila ja Tuupola sekä etempänä Jaakkola, Sillankorva, Kettula ja Pääkkölä.
"Eivät ne olleet arkamaisia ukkoja, jotka ensiksi tänne syönmaan napaan ovat työntyneet", kuulee monesti vanhojen sanovan. Eivät kylläkään. Hallaa, kontioita ja kaikkia korven kauhuja vastaan saivat he yksinään rynnistää. Ja olikin siellä kauhuja.
Pahimpia oli rapparisotien rajantakainen vainolainen. Se usein monet talot saattoi turmioon, tappoi kansan, ryösti kaikki taikka poltti poroksi, "tämä kun on neljä kertaa ollut Itävallalla ja yhen kerran Kiinalla, tämä Suomi." Melkein lukemattomat ovat ne talot, jotka ovat rajavainojen aikana hävitetyt, toiset niin tyystin, ettei ole muuta kuin tarina jäljellä. Ja yhtä lukemattomat ovat kertomukset karkumatkoista, karkusaunoista sekä kaikenlaisista yhteenotoista, joissa rajaseudun rahvas sai kokea aina vainolaisen ensimmäiset ja viimeiset vihanpurkaukset. Tuskin lienee sitä seutua, jolla ei olisi omaa karkusauna-muistoansa, taikka sitä vanhaa taloa, jolta puuttuisi rapparitarinaansa. Siellä täällä vanhoissa taloissa on vielä aittoja, "mehtäaittoja", jotka ovat ennen olleet selkosissa talojen leipäviljojen sekä muiden tavarain piilotuspaikkoina. Vanhimmat tämmöiset aitat ovat aina 1600-luvun lopulta, niinkuin esim. Saaren aitta Kuhmon Lentualta, komea harmaa rakennus, johon on leikattu vuosiluku 1683.
Niinpä oli ennen, "kolmesataa vuotta sitten", suuri Niemen talo Luvanjärven kylässä Hyrynsalmella, niin mahtava, että elätettiin 40 lypsävääkin, ja talossa eli seitsemän veljestä ja yksi tytär. Mutta polttosotain aikana hävisi talo, ja miehet joutuivat, minne joutuivatkaan. Tytärkin oli joutua vainolaisten käsiin, mutta pääsi pakoon uimalla yli järven Leskenniemeen. Talon raunioita näkyy vielä, ja kesällä 1915 löytyi raunioiden luota, mäenlaiteesta, peltoa kuokittaessa, talon vanha vesikaivo, jossa vesi oli kirkasta kuin hopea, ja nelihirsinen salvos sen suojana. Kaivon peittona oli vahvan kuusen jo lahonnut kanto. Rapparisodissa hävisi myöskin Leipivaaran Sopesta "Rikas-Kinnunen". Vainolainen tuli, tappoi koko väen ja ryösti tavarat. Mutta Hovin ja Vanhantalon asukkaat ennättivät pakosalle Ahvenanvaaran karkusaunalle. Vanhatalo ehti kylvää toukonsa hangelle, mutta Hovin vilja-aitan rapparit ryöstivät ja polttivat. Vihajärvella, Puolangalla, hävittivät vainolaiset suuren Valtalan talon. Hyrynsalmen Mikanmäessä oli myös vahva talo. Oli talossa viisi vankkaa veljestä, yksi aina nelikyynäräinen koljatti. Veljet menivät piiloon, kun huomasivat kerran vihamiesten tulevan, ja nämä ihmettelemään, jotta missä miehet nyt. Tuli pirttiin silloin yksi veli. "Jopahan yks' Mikkainen tultih!" ilostuivat rapparit. Tuli pian toinen ja sitten kohta kolmas, neljäskin, ja pirtissä olijat ihastelivat: "A toinen Mikkainen tultih… a kolmas… neljäs…" Mutta kun viimeisenä sukeltautui ovesta suuri Mikkainen, niin jo vainolainen pelästyi. Pirtti joutui toratantereksi, ja rapparit tapettiin. Mutta yksi pääsi karkuun, riensi kotiin, toi kostajat, ja muuanna yönä koko talo veljesjoukkoineen poltettiin ja hävitettiin.
Hullusti kävi vainolaisjoukon myös Kulolan pakopirtissä, Hyrynsalmella. Siellä asusteli kolmattasataa rapparia. Raudaskosken Pekka ja Koskelan Kyösti tulivat yöllä kuusikymmenmiehisen suomalaisjoukon kanssa, pöngittivät pirtin oven ja tukehuttivat savuun koko joukon, laskivat uuninpiipusta savuavia aineita sisään. Pirtissä olijoilla oli kyllä katolla vartija, joka nähdessään "metsän" lähenevän — hyökkääjät hiipivät närettä edessään kuljettaen — lauloi:
"Yö pimenee, sumu enenee, metsä lähenee!"
Mutta eihän siitä ymmärretty sen enempää, eikä luultu, että sieltä surma on saapumassa. Kuhmon Venähenvaavassa kerrotaan vihollisia pirtin täysi poltetun pirttineen, kaikkineen.
Vihajärven seudut Puolangalla ovat myös rapparitarinain paikkoja. Järvessä on Venäläissaari, johon joukko vainolaisia on kerran yöpynyt, mutta yöllä ovat seudun asukkaat tulleet ja varastaneet veneet ja jättäneet rajantakaiset saarelle kuolemaan. Samoin on tapahtunut Lylyjärven [Lylyjärven saarelta on löytynyt kerran iso suksi, lyly, jossa oli useampia varpaallisreikiä. Siitä järven nimi] Venäläissaarella. Tuttu on näillä mailla myös Laurukais-tarina, tarina "valkiapääpojasta", joka vainolaiset heitti saareen kuolemaan. Yksinään Törsä-Paavokin Hyrynsalmella suoriutui vihollisjoukosta, joka ajoi häntä takaa, mutta väsyneenä yöpyi nuotiolle. Siinä pahaa ennustaen vainolaisen jousi piuskahti ääneensä, mutta omistaja vain arveli:
"Jouskaha, mitä jouskahat, huomenna, jousi, jouskahat Törsäs-Paavon hartioille!"
Mutta Paavo tulikin yöllä ja kolkki kuoliaaksi koko nuotiolla nukkuvan joukon.
Vainolaisen uhatessa monesti kätkettiin talon rahavarat metsään, ja useasti rapparitkin paluumatkaansa varten raskaita "loutuja" kasoittain piilottelivat. Mutta sitten mellakoissa saivat kätkijät surmansa, ja rahat jäivät metsiin. Siten syntyivät aarteet. "Jo tämä olisikin mahottoman rikas, tämä Suomi, jos ei olisi isoa vihaa ollut… rahoja niin paljon jäi piiloon." Onhan niitä joskus vähäisen löydettykin, mutta isompia aarteita ei ole saatu käsiin, sillä ne on kätketty piiloihinsa kovilla uhreilla ja jätetty haltian hoitoon, joka niitä tarkasti vartioi ja aina juhannusyönä puhdistelee. Uhriksi pitäisi olla milloin kastamattoman lapsen pää, milloin kätkijän "oma käsi ottamassa, kanankynsi kaivamassa", milloin yksiöisen jään yli-ajo yksiöisellä varsalla, milloin kolmiöisen miehen meno kolmiöistä jäätä myöten. Sitten vasta aarre antautuisi. Semmoisia aarteita kerrotaan olevan esim. Kiannalla Hossan lähellä, Poikkeusjärven Vasikkatörmässä, Haapovaaran lähellä Porttisalmessa, Puolangalla Kivarijärven saaressa ja Vihajärven Rahasalmessa sekä Hyrynsalmella Seitenoikean alla saaressa.
Rapparien kuuluimpana johtajana oli voimakas Vorna, joka on niin monista tarinoista tunnettu, uros, joka vain istuen veneen perässä riihenparrella sauvoi ylös Pyhäkoskenkin, puhellen:
"Ei pojat puoletkaan, tuskin kolmannetkaan osat, jos ei voine Vorna päästä päälle Pällinkorvan."
Kerran kotiin tullessaan sanotaan Vornan huutaneen: "Lämmitä sie, akka, kyly, jotta mie soan ruotsin-veret itsestäni pessä!" Mutta akka varoitteli: "Älä sie pura joustasi, mie näin pahan unen… mussat kotkat lennettih siun päälles, tapettih."
"Uo sie, akka, vait!" Vorna vain naureskeli. "Ei uo Hailuotuo myöten kukkuo kurahtavaa, kananlasta laulavaa. Kaik' olen mie tappan!"
Mutta kun ukko meni saunaan, tulivatkin Suomen miehet kylyn ovelle. Silloin Vorna kahmaisi paitansa poroa täyteen, heilautti, niin että miesten silmät sokenivat, ja ukko roikaisi alastonna metsään. Mutta saunannurkan takaa paimenpoika jousellaan ampua piukautti pakenijan kantasuonen poikki, ja siihen selviytyivät jo toisetkin, ja kuulu Vorna sai surmansa.
Alituisesti saivat rajaseutulaiset olla varuillaan, ja peloissaan peltojaan muokkailla ja huhtiaan raataa, niin tällä kuin tuollakin puolen rajamerkkien. Varsinkin silloin olivat ajat rauhattomat, kun julkinen sota oli valtakuntien välillä, vaikka vanhaan aikaan kyllä rauhankin vallitessa saattoivat rajalaiset lähteä vainonpolulle. Sodan aikana lienevät etuvartioina "seisoneet" nekin henkilöt, jotka vanhan aitan seinään Kiannalla leikkasivat puukolla tunnusmerkkinsä.