KULKUNEUVOISTA.
"Tie käydä, hako levätä hakovieri haukotella."
Tiettömissä erämaissa Kainuun kansa eleli ja käymättömiin korpiin kulki yhä kauemmaksi. Kesäisiä kulkuteitä olivat vedet: jokia myöten noustiin ylös, laskettiin alas, ja järviä soudeltiin sinne ja tänne, ja niin päästiin syvimpiinkin sydänmaiden sopukkoihin.
Mutta selkosien kulkukeinoja olivat metsäpolut, joita myöten taivallettiin veden ääreltä toiselle. Suot joko kierrettiin kankaita kapsutellen taikka oiustettiin suoraan yli pitkospuita myöten, suurimmat vaarat kierrettiin pysytellen laitamilla, korvet halkaistiin, purojen poikki päästiin porraspuita pitkin. Toiset polut olivat jo ylimuistoisina aikoina syntyneet, jo silloin kuin ensimmäiset eläjät puskeutuivat perukoille. Semmoinen ikivanha salopolku oli Hallantie, joka kulki Havukasta, Kiannalta, Hallan kautta Hyrynsalmelle. Se oli kiantalaisten "kirkko- ja käräjätie", jota myöten vaellettiin Paltamon kirkkoniemelle. Useilla vanhoilla poluilla oli nimenä Papintie, niitä kun Paltamon papit "messumatkoillaan" kulkivat. Ne olivat oikein porrastettuja, "jotta papit mustilla kengillään pääsivät kulkemaan". Tällainen porrastettu Papintie kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty "rouvastin istuin", ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin "kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun". Porrastettu Papintie oli myös ollut aikoinaan Kiannan Näljängän perukoilla, samoin Ruhtinansalmen sydänmailla. Hossanjärvessä on Papinlahti, josta on kuljettu Pispajärvelle. Sielläkin on ennen ollut iso honka puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Rajan taaksekin johti joitakuita käymäteitä. Niinpä vei Kuhmosta Sumsan kautta ikivanha vesi- ja jalkatie kuulun Miinuan rajakiven vieritse Vienan puolelle Miinuaan, toinen tie kulki eteläisempiä suuntia Koukkulaan. Suomussalmelta taas päästiin Kiantajärven seutuja pitkin Latvajärvelle, Vuokkiniemeen ja Vuonniseen, sekä Vuokin vesiltä Viiangin kautta Kivijärven tienoille. Näitä reittejä myöten rapparitkin retkeilivät. Jopa oli rajalla Kiannan ja Lapukan välisillä sydänmailla muinoin ollut Sotatiekin, poikkiteloin porrastettu korpitie. Siitä näkyy vielä porrastuksia ainakin Lapukan läheisillä saloilla.
Metsäteitä kun taivallettiin ja saavuttiin järven rannalle, huhuttiin takarannan talosta venettä taikka tulella ja savulla kutsuttiin noutajaa. Useasti ohjasi polku kävelijän niemen nokkaan, josta oli lyhyempi huhunta- ja saattomatka. Tämmöisiä "Huutoniemiä" ja "Tuliniemiä" on usean järven rannalla. Kiannalla on esim. Polvijärvellä, Naamangalla, Suolijärvellä ja Kovallajärvellä, kullakin Huutoniemensä, Otermalla ja Ristijärvellä taas Tuliniemensä.
Vesiä pitkin vaellettiin veneillä. Vanhaan aikaan olivat vaarit meloneet järviä purtiloveneillä. Semmoisella oli Esko Piirainen vielä vanhojen muistin aikana liikkunut Kuhmossa Kokkamonjärvellä, olipa sillä jokia, Lammasjärveä ja muita vesiä pitkin lasketellut aina kirkolle asti. Purtilonraakki on vieläkin nähtävänä Kotajärven lähellä, Jyrkänkosken alla. Se on vahvasta hongasta koverrettu, lähes kuusi metriä pitkä, puolta leveä, suippoperäinen, teräväkeulainen kaukalo. Peräpuolessa on laitojen reunassa kolot, "ennen kun oli käytetty semmoisia siipiä, ettei vene päässyt keikahtamaan kumoon". Samanlainen, vielä suuremmasta hongasta ontettu, puolikolmatta syltä pitkä souturuuhi, oli ollut 50-60 vuotta takaperin Siivikonjärvellä, Kuhmon Vieksillä. Siinä oli ollut siivet kahtapuolta, noin korttelia leveät laudat vitsastettu reunoihin pitkin pituutta. Soutuhankoina oli ollut "tolpat" reunoissa ja tolpissa oksakokkarat airoja varten.
Olivat vanhat ennen tehneet veneensä myös halotuista petäjälaudoista, katajalla ompelemalla. Kuhmon Elimysjärvellä, Venäjän rajamailla, vielä tavattiin rantalietteestä semmoisen veneen jäännökset: näreinen emäpuu, muutamia kaarilynkiä ja laitalautoja. Laudat oli väännetyillä katajasiteillä vähin välimatkoin kiristetty kiinni toisiinsa, ja kaariin oli ne isketty puuvaarnoilla. Katajaside oli aina paikastaan neljä, viisi kertaa pistetty laitojen lävitse, ja pää kiilattu kiinni. Veneen pituus oli ollut noin kuusi metriä. Arvelivat ukot venettä Polvis-Heikin peruiksi. Heikki-ukko, kuollut vanhana vaarina jo 70-80 vuotta takaperin, oli aikoinaan kesäkaudet aivan päntiönä kalastellut Elimyksellä, asunut tuohikattoisessa majassa järven rannalla ja koonnut vedenviljaa kala-astioihinsa kuusen juurelle.
Nykyiset veneet ovat jo rautanauloin kootut ja muutenkin mukavampia. Ennen olivat nykymallisetkin veneet kaitaisia ja suppeita tönäköitä, semmoisia "heilakoita", jotta ei tahtonut hirvitä niillä vesille mennä, mutta nyt ne ovat joukeaniskaisia, laajarintaisia, leveäpohjaisia, ja uivat kuin joutsenet.
Veneitä on kainuulaisella sekä tavallisia soutuveneitä että pitkiä tervaveneitä.
Tervavene on, ainakin nimeltään, kautta Suomen yhtä tunnettu kuin sen soutajakin, Kainuun "tervakoura". Se on omituinen vene, pitkä, kapea suikelo, joka ylpeänä nostaa pitkää nokkaansa ja kopeana peräpuoltaan kohottaa. Joki ja terva, kuohuvat kosket ja ukkojen äly ovat sen yhdessä keksineet ja kehittäneet.
Tavallisen tervaveneen pituus on kyynärää vaille kahdeksan syltä, eli noin 13.5 metriä, leveys pari kyynärää eli 12 dm, syvyys noin puoli metriä. Sitä pitempi alus ei Kajaanin "hissistä" mahtuisi uimaan. Ennen ensimmäiset tervapurret olivat olleet vain viissylisiä purtilolta. Veneen runkona on kankaan petäjästä juurineen hakattu emäpuu, jonka juurikokka käpertyy keulakippuraksi, ja vielä koko kokkapuoli sylen pituudelta kohoutuu ylöskäsin niskasta alkaen. "Hyvän veneen keula nousee hyvin keilavasti ja sitten puolen metrin päässä nokasta vielä hurjasti kohahtaa ylös." Peräpuoleen on liitetty petäjäinen perijatko, juurikkakoukero taikka lengon puun kappale. Nelisylisestä, vahvasta petäjätukista sahataan — ennen kirvein ja kiiloin halottiin — veneenlaitalaudat ja liitetään niitä kaksi aina pääksytysten, pitkät limit keskikohdalle venettä. Kolme lautaa asetetaan reunatusten veneen syvyydeksi. Lautojen käyristämiseen on venemestarilla omat keinonsa: asetetaan lautapari syrjittäin kentälle seiväsparien väliin, haudotaan varilla vedellä ja tulella lämmitellään ja taivutetaan toinen laita toisaalle, toinen toisaalle, väännetään pihteihin ja kiristetään tarpeeksi kieroiksi. Sitten tulella kuivataan laudat taivutuksiinsa. Siitä ne sovitetaan, limitetään, salvattimilla puristetaan ja naulataan paikoilleen. Kaaret tehdään kuusien käyristä, jotka hautomalla, sujuttamalla sovitetaan sijoilleen. Kaksikolmatta kaarta tarvitaan veneeseen ja vielä piestinkaaret erittäin perään ja keulaan.
Istuinsijoina on veneessä perälauta huopaajalla sekä teljot ja lempilauta soutajilla, ja pohjassa on jalkuteljo.
Täydessä panoksessa, 25-27:llä tynnyrillä laskettuna, tarvitsee tervavene laitainsa korokkeiksi leveät varppeet, jotka kiinnitetään vitsoilla tiukasti parraspuihin. Kovissa koskissa pitää vielä laitoja korottaa hattulaudoilla ja räpeillä, jotka vitsastetaan vuorostaan varppeisiin. Vielä kuuluu veneen tarpeisiin nelikyynäräiset airot, kolmikyynäräiset huoparimet sekä seitsen- ja puolikyynäräinen perämela. Sitten on 5-6 sauvointa ja nelisylinen rompsi sekä köysiä, joilla venettä koskissa kiskotaan vastavirtaan. Myötätuulessa nostetaan pintan viereen 7-8-kyynäräinen masto, johon levitetään iso neliskulmainen purje, ylhäältä raakuun sidottuna, alhaalta joikuun kiinnitettynä. Vettä viskataan veneestä auskarilla.
Suuritöinen laitos on tervavene, parilta kolmelta mieheltä kuluu viikkokausi sitä rakentaessa.
Samaan tapaan kuin tervavene, tehdään muutkin veneet, ovat vain pienempiä, kolme-, neljäsylisiä soutu- ja nuottaveneitä, sekä vähän liehkeämpilaitaisia, sivut eivät nouse niin jyrkästi kuin tervaveneen, joka on "purnumpi", mutta keulapuoli nousee samoin niskoiltaan ja perä samoin kipertyy.
Useissa taloissa tehdään veneet itse, mutta on joka kulmakunnalla taitavia venemestareita, jotka kesäkaudet rakentelevat pursia kotitanhuallaan. Semmoisia vanhankansan veneseppiä oli ennen Kiannan Vuokilla Kinnulais-ukko ja Kyllösen Jussi, joista edellinen oli valmistanut satakunta tervavenettä; semmoisia oli äskettäin kuollut Oilingin Hermanni, Seitenoikean alla Ristijärvellä, satojen tervaveneiden ja pikkupursien rakentaja; semmoisia oli Taneli Seppänen, Kalliolahden Heikki ja Jonna Heikkinen Lentiirassa. Seppäs-Taneli oli koko ikänsä tehnyt veneitä, jopa "tuhatsotalla", kulkenut rajan takanakin niitä rakentamassa. Nykyisiä veneseppiä on esim. Lassi Tolonen Hyrynsalmella, Matti Heikkinen Lentiirassa ja Härkös-ukko Ristijärvellä.
Selkosien kesäpolkuja myöten kuljetettiin tavaroita rentuilla, ellei niitä selässään kannettu. Näreisten, puolikolmattasylisten aisojen käyrät, janhuksiset perät laahasivat jalaksina maata myöten. Jalaksiin oli isketty kaplaspari, jotka oli yhdistetty poikkipajulla, samoinkuin käyrä häntäpääkin. Pajujen varassa olivat liisteet, ja liisteille laskettiin kuorma. Jauhoja vedätettiin tämmöisellä kesäreellä, ja tervahaudalle ajeltiin sillä murakuormia, ja "se oli kaikkein paras reki mäteikköisellä tiellä".
Kotipihasilla koluuteltiin puukärryillä, lantaa vedätettiin pelloille taikka toimitettiin muuta kotiajoa. Paksusta mäntylankusta oli parin pienan avulla koottu isot pyörät koivuisine rumpuineen. Paksu akselikin oli koivusta veistetty, rautakisko vain latvan alapuolessa. Kuusisten aisojen juurikkakokat oli kiinnitetty akseliin, ja aisojen varassa oli erikseen tehty lava. Tällaisia sydänmaan ajopelejä käytetään vieläkin muutamissa rajaseutujen taloissa.
Talvisin päästiin paljoa paremmin liikkumaan. Hypättiin suksille vain ja hiihdettiin halki lumisten erämaiden, eikä silloin miehen matkaa estänyt mikään.
Entisaikaan tehtiin sukset eri pitkät. Pitempi suksi oli lyly, se tehtiin lylystä, männynjanhuksesta tai honganlongosta, joka petäjän kyljestä oli irtautunut. Se oli pihkaista, kovaa ja liukasta puuta. Tehtiin lyly joskus koivustakin. Lylyn pituus oli viisi, kuusikin kyynärää, leveys noin neljä tuumaa, ja sen pohjassa oli ura, olas. Mutta lyhyempi suksi, sivakka, oli vain kolmea, neljää kyynärää pitkä, koivuinen olkahaton potkaisuväline. Sen pohjaan oli pälkään kohdalle uurrettu ja naulattu kappale poronkoipea, jotta sivakka, taakse luikumatta, paremmin kesti ponnistaa. Semmoisilla suksilla hiihtelivät ennen Murtomäen ukko ja Väyrys-Antti Ristijärvellä. Oikealla jalalla vain potkaltelivat ja vasemmalla ottivat luikauksia. Yksi sauva oli ukoilla vain apuna ja sillä he potkaistessaan molemmin käsin oikealta työntelivät. Sauvan varsi oli koivun jänteestä, sompa vitsasta, ja yläpäässä oli kuusituumainen litteä keihäs, jolla saattoi jäätyneen lumen kairata pois jalansijasta.
Nykyiset metsänkävijät jo hiihtelivät tasapitkillä suksilla, jotka kullakin paikkakunnalla olivat omaa vanhaa malliansa. Varsin omituiset olivat vanhat kuhmolaiset hiihtoneuvot, "pitkäkaulasukset", joiden tavattoman pitkä ja kapea kärki suorana kohosi ylös ja sukelsi helposti pehmeässäkin kinoksessa pinnalle. Semmoisten suksien pituus saattoi olla neljättä metriä, josta kärkipuolen osalle tuli aina pari metriä. Leveys oli 9-10 cm, mutta saattoivat vahvat karhumiehet pehmeillä hangilla hiihdellä 12:kin cm leveillä lautasilla. Sellaisilla, tavattoman jykevillä koivuliukoimilla Viiksimon Heikkis-Jussi aikoinaan ajeli peuroja sekä karhuja.
Suksien alkeismuotoja olivat potakat, potaskat eli potasmat, lyhyet suksientapaiset kalhut, joilla huhdan hakkaajat hiihtivät keväthangilla sekä heinämiehet laahustelivat veteliä soita niittäessään. Ne metsässä vain kirveellä veiställettiin koivun, kuusen taikka hongan tyvestä, semmoiset kyynärän, toista pituiset, korttelin, puolentoistakin levyiset, urattomat lotikat, joissa vitsaraksi oli varpaallisena.
Jäljessään vetivät suksimiehet useasti ahkiota. Sillä karhun- ja peuranlihat tuotiin metsästä, sillä kuljetettiin eväitä ja aseita metsälle sekä huhdanraantiin mentäessä. Ahkion emäpuuna oli korttelia leveä, toistakin syltä pitkä petäjänlyly, johon oli kiinnitetty kolme, neljä kaariparia, ja kaariin sitten juurella taikka katajalla nidottu petäjänliisteet laidoiksi. Varsin keveästi liukui keveä ahkio pehmeälläkin kinoksella, saattoi hiihtäjä siinä kyllä vetää kokonaisen kontion taikka parikin peuraa. Vetohihnan silmukka oli vain heitetty yli olan, ympäri hartioiden.
Hevosen jäljessä juoksi korkeanokkainen, leveäjalaksinen työreki. Mutta kirkolle karautettiin kokkareella, komealla, siniseksi taikka keltaiseksi maalatulla kirkkoreellä, jonka laitalaudat oli tehty halkaisemalla suuren kuusen juurikasta, niin että juurikokka ylpeästi kohosi perän kuvelaudaksi. Semmoisen reen näkee vielä joskus vanhan talon rekivajassa.
Nyt kyllä jo Kainuun kulmille voidaan kulkea kesäpeleillä, päästään Kiannan kirkolle sekä sieltä rajapuolia mutkin Vuokin ja Lentiiran kautta Kuhmoon, josta takaisin Sotkamoon ja edelleen muuhun maailmaan. Sitten päästään haarateitä myöten Puolangalta Näljängälle sekä Perangan perukoille, Vuokin tieltä Viiankiin, Venäjän rajalle, ja Kuhmosta syrjäteitä Lammasperälle, Kotajärvelle sekä Saunajärvelle ja Jonkeriin. Samoin muissa pitäjissä on kesäisiä kulkusuuntia saatu isoimpiin asutuspaikkoihin. Mutta, varsinkin rajaseuduilla, on vielä kovin monet talot ja kyläkunnat aivan tiettömien taipaleiden takana. Porrastettu erämaan polku vain sinne saattelee, peninkulma-määriin kuljettelee suolta toiselle, vaaralta vaaralle, talolta talolle. Eikä kaikiste ole porraspolkuakaan, pahainen, sotkuinen käytävä vain, joka monesti katoaa kanervikkoon ja eksyy korpeen. Ja se on metsäneläjän ainoa yhdysside asutun maailman kanssa. Talvella tuisku lyö sen tukkoon, kesällä kanerva ja suoheinä sotkevat.
Niinpä korven asukas yksinäisyydessään usein elääkin aivan kokonaan muun maailman unohtamana ja muusta maailmasta tietämätönnä.