KARHUMIEHIÄ.
"Ota, metsä, miehiksesi!"
Metsänkävijöitä, erämiehiä, oli joka talossa, ja ampumavehkeet nähtiin riippuvan joka pirtin seinällä ylhäällä laen rajassa. Mutta siellä täällä tavattiin aina joku muita mainiompi eränkävijä, suurmetsästäjä, joka oli ollut kymmenissä kontioleikeissä sekä muutakin metsänriistaa surmannut satamäärin. Ja niissä vanhan kansan "mehtuumiehissä" oli oikea metsänhenki, metsä oli syöpynyt heidän veriinsä. Saattoivat he, niinkuin Romppas-Mikko Hyrynsalmella, vielä vanhanakin kulkea yökaudet metsonsoitimessa ja silti päivät raataa muiden mukana. Saattoivat he tuumia, kuten Kypärävaaran vanha metsänkävijä-ukko: "Pyynti se on, joka viehättää… ei sitä kuollutta otusta lähtisi neljänneksenkään päästä hakemaan". Saattoi jollekulle käydä niinkin, kuin kävi Lehdon Erkille Hyrynsalmella, kymmenien saukkojen, satojen kettujen, satamäärien oravien ja lintujen surmaajalle, että metsä otti hänet, satavuotiaan, lopulta ikimiehikseen: ukko kuoli korpeen, Tapion tanhuvia kierrellessään pääsikin autuaammille riistamaille.
Kuuluimpia entisajan karhumiehiä oli Sotkamon "Kissaniemeläinen", Lauri Korhonen, neljänkymmenen karhun kaataja. Siinä oli mies metsänkävijä, joka kerran pyyntiin lähdettyään oli aina menossa, viikkokausittain viipyi eräretkillään, lepäili yönsä metsässä, makaili majoissa, sattui joskus saunallekin. Taloon pohjaksuessaan ei ukko käynyt pirttiin eikä vienyt suksiaan kartanoon pilattaviksi, hiipi vain saunaan, teki tulen kiukaaseen, nukahti yösydämen ja aamun koittaessa taas lähti salolle. Tarkoin puristi ukko vanhasta ruhostaan sen, mikä siitä suinkin lähti. Niinpä oli äijä kerran ajaa hänkkäröinyt villiä peuraa koko päivän, jopa niin tiukalle, että lopen uuvuksissa ja verta sylkien saapui illalla kotiin ja paneutui pitkälleen ja puheli muorilleen: "jaksat nyt istua siinä niin kauan, kun minä tästä lähen". Siihen uupunut ukko vaipuikin ja lähti toisille karhumetsille. Siitä on jo 50-60 vuotta, ja ukko oli kuollessaan kuusissakymmenissä.
Toinen kuulu karhumies oli Kinnus-Lassi Kiannalla, Kerälän kylässä, yli kolmenkymmenen kontion surma, joka eli samoihin aikoihin kuin Kissaniemeläinenkin. Kinnunen oli rohkea ukko, jota ei metsä pelottanut. Kerrankin kulki äijä poikineen oravametsällä ja sattui vereksille karhunjäljille. Ukko nosti kontion poikansa kimppuun, rakensi lujan majan, teki nuotion sen eteen, pani pojan majaan maata; ja itse asettui pyssyineen, kirveineen majan aukolle tulijaa odottelemaan. Mutta karhu tulla tomauttikin niin äkkiä, ettei Kinnunen ehtinyt siepata edes asetta. Tulen taakse jäi otus irvistelemään, ei uskaltanut yli tulen hyökätä, mutta ei antanut Kinnusen aseisiinkaan tarttua, nosti heti julman mörinän, jos ukko vain ajattelikin asetta. Niin istuttiin vastatusten koko yö, ja aamulla kontio loikkasi korpeen. Uskalsi ukko yksinään käydä haaskallekin karhua vahtimaan, eikä edes tarvinnut talaita, juurikkaperän koloon, lähelle raatoa vain heittäysi makaamaan ja siitä pamautti.
Hyrynsalmellakin, Luvanjärvellä, eleli samoina aikoina mainittava karhupekka, Kyröläinen, joka ennätti olla kuudentoista kontion tapossa. Kyröläinen oli suuri vankka uros, oikein karhu miehekseenkin, yksinäänkin vain kirves kourassa uskalsi hyökätä kontion kimppuun. Mutta vaari terästikin sisuaan joka kerta kun oli kontion kaatanut: latki sitä verta, joka valui kuolevan karhun sieraimista. Uniinsa sai ukko useasti ilmoitukset, mistä käsin karhuja milloinkin oli etsittävä.
Parikymmentä vuotta takaperin eli Kiannan Leinokylällä yhdentoista karhun mies, Raiskion Tuomas, pikkuinen miehen kelleri, mutta sitä kiukkuisempi käymään kuin kiiliäinen kaikenlaisten metsänotusten kimppuun. Ei pelännyt pikku mies karhua, jopa väitti, ettei karhu tapakkaan miestä. Mutta se oli kovin pahoin sanottu. Sillä niin hullusti kävi, että ukko itse sai kontiolta surmansa. Oli ukko karhua ajamassa kaksin poikansa kanssa, kun kontio äkkiä syrjästä heittäysi kimppuun. Poika syöksi keihäällään: tylsä keihäs ei tehonnut, ukko kiireissään pamautti: ei sattunut hengen paikalle. Silloin karhu ukkoon käsiksi, heitti hankeen, puri päätä, runteli leukaa ja piteli niin rumasti, että äijä viiden päivän perästä kuoli.
Semmoisia olivat entisajan karhumiehet. Mutta on nykypolvenkin vanhoissa karhuvaareissa monia sitkeitä ja pelottomia korvenkiertäjiä. Kontioiden ja muunkin Tapion karjan vähentymisen takia eivät nykyajan karhupekat ole tietysti ennättäneet suurmetsästäjiksi, mutta usean karhun kanssa hekin ovat olleet toraisilla.
Mainioimpia vielä elävistä karhumiehistä on Tuomas Haverinen, "Levävaaran ukko", Kuhmon Lammasperällä, Venäjän rajaseuduilla. Hän on entinen ruunun metsänvartija, 74-vuotias hupaisa vanhus. Kuutta, seitsemää kontiota on Tuomas ollut hengiltä häätämässä, ja peuroja on hän hiihdellyt satakunnan, puhumattakaan saukoista, näädistä, ketuista ja muusta pienemmästä metsänriistasta.
Sitkeä on ukko ollut, ehkä yhtä sitkeänsinnikäs kuin konsanaan Kissaniemeläinen. Hän on hiihdellyt rajaseutujen korpimaat ristiin ja rastiin, milloin tällä, milloin tuolla puolen rajaviivaa, milloin kontion kintereillä, milloin pakenevan peuran perässä. On erämies väliin viipynyt salolla parikin viikkoa, ettei ole ollut suuruksen hiventä matkassa, suolalla ja metsän viljalla vain elänyt.
Pariin erään on Tuomas sattunut metsällisen kanssa sylisillekin. Niinpä kerrankin olivat viiksimolaisen, Jussi Heikkisen, kanssa helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa. Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan, jotta niin on kuin metsällisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Jo siinä samassa Heikkinen humahtaakin kainaloita myöten jonnekin pohjattomuuteen… hätäytyy ja parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi toverinsa ylös.
Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen kuvatus hangen alta, hyökkää Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen, ja punainen kita iskee säälimättömät purimensa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussikin ehättää apuun ja rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takaisia sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen suututtaa karhun, niin että se pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy kimppuun. Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja pyyhkäissyt veren pois silmiltään, ja hän vuorostaan ojentaa pyssyn ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen sen vihat ja vaivat loppuvat.
Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen paholainen?" arvelevat ukot, käyvät penkomaan ja löytävät pesästä pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan, mutta Jussi murahtaa: "piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa vieressä vikisevän pörröturkin.
Saalistaan ahkiossa raahaten, toinen nilkuttaen, toisella pää ja käsi käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä koitelee haavoja.
Eikä tämä ole ainoa kerta, kun Tuomas on karhun kanssa ollut niin lähetyksin, kourakoetuksilla. Sattuu taas muutamasti, kun ukko hiihtelee peuran jälkiä, että kontio yht'äkkiä syöksähtää pensaan takaa kimppuun. Ei ennätä hiihtäjä edes ampua, mutta pyssyn perällä roimauttaa, niin että peto siitä "häpee" ja pakenee metsään. Mutta Tuomas rientää jäljessä kyytimiehenä ja ajaa, kunnes saa kontion "kuorituksi".
Mutta kerran otti Tuomaan oikein tiukalle. Läksi ukko taas peuranhiihtoon, vain päiväpala leipää laukussa, ja peura, villi menijä, hiihdätti häntä aina Venäjän rajoja myöten, hiihdätti päivän, toisenkin, eikä sittenkään laskenut kunnon ampumavälille. Yön makasi ajomies nuotiolla, ja toisen päivän iltana saapui hän niin nälkäisenä ja niin uuvuksissa Kivikiekin taloon, ettei kieli ollut suussa liikkua, ei kyennyt edes syömään, palasen leipää kun haukkasi, niin jo kellahti pitkälleen. Mutta jo aamulla oli äijä ennallaan, ajoi vielä senkin päivän ja saavutti saaliinsa Riihivaaralla, Roukkulan taipaleella. Siellä ukko "valkaisi" peuran ja kantoi hiihtäen selässään Kivikiekkiin, monen neljänneksen matkan.
Tätä hiihtoaan kai ukko muistaa, kun kertoessaan peuranajon ankaruudesta sanoo: "Kun näet peuran, niin ala hiihtää, ja hiihä, niin, että veren syljet iltasella, etkä luulisi enää aamua näkeväs".
Tyhjin käsin on Tuomas aloittanut elämänsä Levävaaralla. Pyssy ja koira, akka ja pata ja kolme lasta oli miehellä vain elämisen alkua, kun vaaralle kapusi, ja asuntona oli alussa vain kurja yksi-ikkunainen savupirtti. Nyt on vaaralla jo hyvänpäiväinen salotalo, jossa ukko poikansa luona elelee.
Haverisen metsästystovereita oli jo mainittu Jussi Heikkinen Viiksimosta, kymmenien peurojen hiihtäjä hänkin ja karhujen kaataja, miehevä ukko, totinen raudan takoja, synkän sydänmaan talon asuja. Toinen eränkäyntikumppani oli Kivikiekin ukko, tietäjä, metsänväen nostaja, jolla aina oli "varat" mukanaan, ja lisäksi vielä teki muurahaiskeoissa temppujaan. Hän pyysi kettua, kaatoi peuraa ja otti osaa karhunkin tappoon.
Kuhmon Jonkerinperukan parhaita metsämiehiä on Mikko Piirainen, "Matovaaran Mikko", noin 70-vuotias puhelias tietoniekka, kansan parantelija ja hierojaukko. Kahdeksan karhun surmatyössä on Mikko häärinyt, "kuorinut" nelisenkymmentä peuraa, joukon kettuja, saukkoja sekä näätiä. Ensimmäisen karhuotteensa teki Mikko jo knudennellatoista ikävuodellaan: kohtasi äkkiarvaamatta metsässä mörön ja ampui sen ketturoimaan. Karhu selvisi siitä kuitenkin ja laukkasi metsään, ennenkuin poikanen sai pyssynsä uudestaan panokseen, "ja sillä tiellä on se vieläkin". Korkealla vaaralla elää Mikko kuin mikäkin korpien valtias, ja äärettömät siintävät salot levittäytyvät peninkulmittain joka suunnalle kauas Karjalankin puolelle. Eipä ihme, että ne ovat vaaran eläjää puoleensa houkutelleet.
Kiannan mainioita metsänkävijöitä taas ovat Kovanvaaran Seppäset, kokonainen Kovan rykmentti, 75-vuotias Jeremias, kolmen veljenpoikansa, Antin, Ollin ja Matin kanssa. Kovalaiset ovat vanhaa karhunkaataja-sukua, miespolvia asuneet karhumailla, korkealla Kovallavaaralla, Ruhtinansalmen perukoilla, lähellä Venäjän rajaa. He ovat olleet myöskin seutunsa parhaita myrrysmiehiä, jotka ovat osanneet kyllä erämiehen temput ja erämiehen loitsut, vielä metsän nostaa, metsän asettaa, ja panna metsän kulkemaankin. Niitä vanhanväen erämiehiä on vielä Jeni-ukko, "Kovan Jeni", pienoinen tuikeannäköinen äijänkääkkä, karhuvirsien laulaja ja seitsemän karhun surmaaja. Jeni kyllä vielä on karhunpesälle mennessään muistanut loitsut, ryypännyt karhunsappiviinat sekä kimppuun yllättelevän kontion "häpäissyt" huutaen: "Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Ja on ukko vielä ollut näkemässä vanhankansan karhunpeijaisiakin.
Monissa karhutappeluissa ovat Kovanvaaran nuoremmat miehetkin heiluneet, kuka parin, kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenenkin kontion kaadossa. Mutta vanhan Jeni-sedän tietoihin ja taitoihin he eivät enää usko, vaan luottavat enemmän uudenaikaisiin, takaa panostettaviin kivääreihinsä.