KALASTUKSESTA.
"Ota onki, niele neula, koppova kovera rauta!"
Järvekkäässä Kainuun maassa on kalastuksella aina ollut elinkeinojen joukossa varsin suuri merkitys. Suolakala oli pitkän pirtinpöydän alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja tuoretta kalaa syötiin hyvin useasti, jopa kesäkautena harva se päivä.
Viljavat kalavedet houkuttelivatkin monen erämiehen korpeen järven rannalle elinijäkseen asettumaan. "Kalan pyynnin tähen on tälle paikalle tultu", kuulee usean ukon sanovan asuinpaikastaan.
Eipä silti, että järvenrannan eläjä olisi ollut sidottu pyytämään yksinomaan kotijärvestään. Kalavedet olivat yhteisiä ja kalastus vapaata. Jokainen sai pyytää, mistä halusi ja missä järven tapasi, kunhan ei vain mennyt heittämään pyydyksiään ihan toisen pellon alle, "se kun oli vähän sitä rantaoikeutta olevinaan". Peltojen lähimailla olevaa umpilampea myöskin "vähän omakseen rajoittelivat".
Niin voitiin entisaikoina käydä kalaretkillä kaukaisiltakin järvillä. Ristijärven rikkaat Toloset tekivät syksyisin pyyntiretkiä aina Kiantajärvelle asti ja, jos ei Kianta kylliksi antanut mujetta, palattiin pois ja mentiin kokemaan Oulujärveä, jossa Tolosilla oli toinen syysnuotta. Suurilla Kiannan selillä kävivät koko laajan korpiseudun asukkaat kalalla. Niin Hyrynsalmen Kypärävaarasta oli siellä muinoin oltu sekä verkkopyynnissä että nuotanvedossa. Sitten oli vielä erikoisia kalavesiä "kylliksi ite kullekin seuvulle". Hyrynsalmen moisionvaaralaiset esim. kävivät kalalla Mikittä- ja Luvanjärvillä, Kuhmoniemen kirkonseutulaiset ja juttuanvaaralaiset soutivat pyydystelemään Lentuanselille, Sauna- ja Lapinsalmille, Vuokinperukan saarivaaralaiset kävivät nuotalla Salmijärvellä ja Kevättijärvellä.
Ukkovaarien aikoina oli vielä pyydetty kalaa katiskolla, ikivanhalla pyydyksellä, jota sanotaan jo lappalaistenkin käyttäneen. Hyrynsalmella kerrotaan niitä rakennetun metsälampeihin, ja "ne oli kaikkein ensimmäisiä kalanpyydyksiä, niillä ovat esivanhemmat monta miespolvea takaperin jo pyytäneet". Petäjästä kiskotuista liisteistä oli lyöty järven pohjaan, vähän matkan päähän rannasta, pyöreähkö aulake, ja rannasta rakennettu, samoin liisteistä, aitaus aulakkeen nieluun. Liisteet oli vitsastettu toisiinsa. Ratiskoon joutuneet kalat oli sitten ammennettu verkkokauhalla.
Vanhoilta periytynyt alkuperäinen kalastustapa oli kurikoiminen. Syksyllä kierän jään aikana mentiin kirves kourassa järvelle ja, kun nähtiin kala jään alla, iskettiin kirvespohjalla jäähän, niin että "kala meni tyrmään". Sitten kiireesti, ennenkuin kala ehti selviytyä, hakattiin avanto ja korjattiin saalis. — Vanhanväen koukkupyyntejä oli nokkonen: suuri rautakoukku vaskilankaisessa peräimessä. Siihen pantiin täyksi kala, ja koukku kiinnitettiin rihmalla järvenpohjaan lyötyyn vaajaan. Nokkosella oli entisaikoina Hyrynsalmen Luvanjärvestä saatu oikein suuria haukejakin.
Vanhankansan pyydyksiä olivat myöskin puiset merrat, joita vitsavarvoista taikka puusuikaleista tuohi- tai juurisiteillä nidottiin kokoon suippoperäisiksi surmasäkeiksi. Leveästä suusta ohjasi sisään nielu, mutta ulospääsyn estivät nielun teräväkärkiset "piipukat". Pieniä mertoja sanottiin purreiksi ja suipuiksi isompia pöhniksi. Kutuaikoina saatiin niillä siikaa, särkeä, madetta ja ahventa. Tehtiin järvenpohjaan, liejuisiin rantapuoliin, havustus, johon kalat uivat kutemaan ja siihen laskettiin pyydykset. Mateita varten laitettiin jään alle oikein pato: hakattiin jäähän rako, työnnettiin seipäistä aitaus, ja aitauksen aukkoon laskettiin merta.
Tuohustuskin oli ikivanhoja pyyntikeinoja. Syksyn pimeinä öinä, Mikkelin ja kekrin välillä, soudettiin koskelle. Veneen kokkaan oli vitsavaululla kiinnitetty puuvartinen rautakoura, parila, jossa tervasjuurikoita palaa loimotti. Toinen mies työnteli sauvoimella hiljalleen perästä, toinen kokassa väkäpiikkinen rautahaarukka, arina, kourassa vartoili kalaa. Kun kokkamies näki lohen jonkun kiven suojassa lepäilemässä, porautti hän äkkiä aseensa kalan niskaan. Monesti myös saatiin väkäpiikit karauttaa pahaa aavistamattoman hauen selkään taikka siian tai harrin niskaan.
Mutta kaikkein tavallisimpia ja parhaimpia kalanpyydyksiä oli nuotta, jota myöskin oli jo vanhoista ajoista käytetty. Se oli suuri kallis pyydys, kymmenin, sadoin sylin "ympäriinsä" mitaten. Se valmistettiin kotona, itse kehrättiin liinaiset langat ja talvikausina kudottiin ja köysitettiin. Iltaa aamua sitä pisteltiin, ja vanhat äijät istuivat yletaikojaan käpy ja kalvoin kourassa.
Joka talossa tarvittiin ainakin pari nuottaa: syysnuotta ja kesänuotta. Syysnuotta oli isompi, satakin syltä pitkä, pitempikin siuloineen, kaikkineen, kesänuotta oli vain 60-70 syltä. Korkeuden eli alavuuden määräsi järven syvyys, suuri Kiantajärvi esim. vaati yhdeksää kyynärää alavan nuotan, mutta Luvanjärvessä Hyrynsalmella riitti seitsemän kyynärää. Siuloissa oli ensin harvat, sitten kalimet, rinnat ja peränhartiat, ja viimeksi seurasi perä, jonka pituus oli 9-10 kyynärää. Nuottaköydet punottiin petäjänjuurista taikka tuohesta.
Kesällä käytiin iltasin nuotalla särvintä vetämässä ja saatiin kaikenlaista kalaa. Mutta Perttulilta alettiin vetää syysnuottaa, ja sitä vedettiin niinkauankuin sulaa vettä riitti. Saatiin taas kalaa kaikenkaltaista, mutta ennen kaikkea saatiin muikkua ja norssia. Niitä keitettiin ja paistettiin, niitä kavattiin ja suolattiin talven tarpeiksi. Kaksin, kolmin nelikoin suolattiin pieneen perheeseen, mutta isossa väessä tarvittiin tynnyrimäärin. Kuustolassakin, Kiannalla, oli talven mittaan pohjattu 40:n kapan suolakalatynnyri ja Kypärävaaralla puolitoista tynnyriä. Ahkerasti oltiinkin myöhäisinä syyspäivinä nuottaa kiskomassa, väliin vetää kinnattiin aamusta iltaan asti. Kuuteen apajaan ehdittiin päivässä, kun summa-vedolla heitettiin, mutta, jos saatiin käestää — kun oli kaloja, niin että heti voitiin heittää uusi apaja — ehdittiin kiskaista useampiakin. Mutta päiväsydämen aikana ei nortta eikä muikkua saatu. Niillä oli silloin juuri haudanaika, pitivät ettonetta syvissä haudoissa ja vasta iltapuoleen kohosivat matalammille pohjille. Kaksin venein, kaksin miehin kummassakin veneessä, oltiin nuottaa vetämässä. Toiset olivat nuottaa hoitamassa, toiset soutu- ja apumiehinä. Viimemainittuun toimeen kykenivät kyllä naiset sekä puolikasvuiset pojat ja tytötkin.
Useasti oli kalamiehillä yhteinen nuotta, sehän oli kovin kallis yksin laittaa. Kaksi, kolmekin taloa saattoi kuulua samaan nuottueeseen, ja niin oli nuotta "kaksi"- taikka "kolmiyhteinen". Kaksi osakasta voi omistaa nuotan, niin että olivat "puoliskolla" kumpainenkin, taikka taas siten, että toisella oli kolme neljännestä, toisella vain yksi. "Kolmiyhteisessä" pyydyksessä voitiin kaikin olla tasaväkisinä taikka oli isoisimmalla yksinään puolisko, toisilla toinen tasan. Nuotanvedossa oltiin osansa mukaan: puoliskon omistaja varasi kaksi miestä, neljänneksen mies pääsi yhdellä. Sen mukaan jaettiin saaliskin.
Yhteisnuottia oli aikoinaan ollut Puolangan Puokiovaaran Väisäsillä,
Puokiojärvestä olivat sillä pyydystelleet. Samoin olivat
Kuirinniemeläiset ja Jylhäläiset vetäneet yhteisnuottaa Vihajärvessä,
niinikään Niskalaiset ja Ryyhtäläiset.
Toisinaan ottivat nuotanomistajat, kun ei oma väki sattunut joutamaan, kalalle apumieheksi jonkun sivullisen. Saaliin mukaan apulainen sitten palkittiin kaloilla. Joskus vielä nuotattomat pikkueläjät saivat luvan omin päinsä käyttää naapurin nuottaa. Saaliistaan tuli silloin lainaajien antaa puolet nuotan omistajalle.
Nuottaa ei kyllä sopinut lainata kenelle hyvänsä, ei ainakaan kateelliselle naapurille: saattoi, hyväkäs, sen pilata. Samoin ei myöskään saanut saalistaan näyttää vieraalle, salapuolisin piti se saatella kotiin, jopa saunassa siivotakin. Sanottiinkin:
"Kaippain kalaerät."
Vielä vähemmin sai saalista antaa kateelliselle, pahansuovalle. Voi käydä niinkuin Kuustolassa Kiannalla: annettiin kulkuriäijälle kalaa, ja äijä istui tallin kynnykselle sitä syömään. Miten siinä ukko lienee pelehtinytkään, talli kun oli kolmannella sijallaan, mutta sen teki, jotta pani "kauniinhevosenväen" nuottaa painamaan. Ja niin jykeä oli sitten nuotta, jotta ei tahdottu saada millään ilveellä ylös. Eikä päässyt se piloista, ennenkuin etsittiin pilaaja-ukko, lyötiin verille, otettiin verta tappuroihin ja tappurat työnnettiin nuottaan. Mutta jos nuotan kitaskivessä oli käärmeenpää, sisiliskon pää, yösiivikko ja hopearaha, taikka nuotanperään oli kätketty nyyttiin koskikara, niin ei saatu sitä pilatuksi, eikä sen nuotan jäljiltä samana päivänä toinen nuotta vetänyt kalaa.
Verkkoja käytettiin myös paljon. Keväällä kudun aikana pyydettiin harvoilla potkuilla haukea sekä hienommilla särysverkoilla eli säryksillä särkeä rantasaraikoista ja pohjaan laitetuista havustuksista. Syksyisin saatiin tiheillä muikkuverkoilla muikkua mataloilta karikkorannoilta sekä siikaverkoilla siikaa järvistä ja jokiloista. Soutajan avustamana verkot laskettiin ja koettiin, mutta tyynellä ilmalla saattoivat tottuneet kalamiehet hoitaa verkot yksinäänkin.
Rysä on nuorimpia kalanpyydyksiä, se on vasta myöhemmin opittu. Sillä pyydettiin keväisin haukea, ahventa, särkeä. Luhdille, rantaheinikkoihin, lahdenperien likapohjiin, laskettiin kevättulvilla rysiä aitaverkkoineen haukien surmaksi; purojen suista saatiin särkeä ja ahventa.
Onkea ei kovinkaan paljoa käytetty. Jotkut vanhat vaarit olivat kyllä ahkeria onkivapa kädessä istumaan sekä poikaset kartanpiistä käännetyllä koukullaan kaloja narrailemaan. Messinkineulasesta myös monesti onki taivutettiin. Parhaan koukun sai, jos pyhänä papin saarnatessa istui kirkon kynnyksellä, ja sujautti neulasen koukuksi, ja sitten leikkasi vavan semmoisesta puusta, jossa oli yksiltä juurilta lähtenyt kolme varpaa. Sitten kun meni ongelle ja sanoi:
"Kala minulle, minä pirulle!"
niin lähti Vetehisen karjaa sen kuin kehtasi ottaa.
Uistimia on jo kauvan aikaa käytetty. Itse niitä ennen valmistettiin messinkilevyistä ja vanhoista kuparirahoista, ja saatiin niilläkin älyttömiä kaloja.
Vanhat kalamiehet, ikänsä kalaa pyytäneet, ikänsä vedenviljalla eläneet, tunsivat kyllä Vetehisen karjan tavat ja tiesivät, mihin pyydykset milloinkin oli laskettava, mistä nuottaa milloinkin vedettävä, sekä senkin, milloin kala makasi haudassa, milloin taas oli liikkeellä, ja vielä, milloin ja missä mikäkin kala kutupaikoillaan kisaili. Hartaina monet vanhat äijät menivät kalajärvelle. Saattoivat he turvautua vanhoihin jumaliin ja pyydellä:
"Vellamo, ve'en äiti, anna mulle ahvenia, pistä piikkiselkäisiä! Souva, souva, soutajainen, vetele vetelijäinen, jotta hauki saataisihin koskesta tulisen korvan, pyhän korvan pyörtehestä!"
Tavallisimpia Kainuun vesien kaloja olivat ahven, hauki, särki ja muikku. Ahven, kyrmyniska, oli kutuhommissaan keväällä jo poreen aikana, ja silloin sitä ahkerimmin rysillä ja verkoilla ahdisteltiin. Samaan aikaan kuin ahvenella oli hauellakin kutunsa, se nousi virtoihin ja kevättulvaisille rannoille ja joutui kalamiehen pyydyksiin. Särkikin kuti keväällä; silloin kun lehti oli hiirenkorvalla, oli se täydessä toimessaan. Mutta muikun kutuaika sattui vasta syksyllä kahtapuolta Mikkeliä. Silloin se päivittäin nousi mataluille karikkoluodoille, ja kalamieskin kiirehti sinne pyydyksilleen.
Pyydettiin ja saatiin paljon muutakin kalaa: siikaa, säynäjää, lohta, harria, madetta, nortta, kiiskeä, seipeä, salakkaa. Siikaa saatiin enimmin syksyllä kutuaikana, pienempää kalikkasiikaa, mikä kuti järvissä Kaijanpäivän tienoissa, sekä isompaa lautasiikaa, joka kuti joissa Mikkelistä aina marraskuun loppupuolelle. Samoihin aikoihin oli myöskin lohella kutuhommansa. Mutta keväällä, jäiden liikkuessa, hääri kutukalana harri, jota koskista pyydysteltiin, samoinkuin seipikin, joka koskipaikoissa toisinaan ihan puurokattilana puristeli. Keväisille sulille ennätti kiiskikin kutemaan ja joutui kalamiehen pyydyksiin rasvaisen kukon sekä kalakeiton aineksiksi. Nuottaan se hätäytyi parhaiten iltahämärissä. Vielä norrellakin, kuoreella, oli keväinen kutunsa, aikaisin, jäiden vasta liikkuessa, ja salakka hääri yön aikoina koskella, mutta päiviksi lasketteli suvannolle lepäilemään. Mutta made piti yksinään omat aikansa, se kuti kylmillä sydänkuilla, kynttelin ja Matinpäivän välimailla, nouseskellen silloin jokien suihin.
On sitten vielä joitakuita kaloja, joita vain aniharvoin saadaan. Kuhaa tavataan vain Oulujärvessä ja Sotkamon vesissä sekä korkeimmillaan Puolangan Auliolla, Kolhamanjärvessä. Kuhmossa ja Kiannalla "ei sitä ole olemassakaan, ei koskaan". Ankeri on kerran saatu Lentuan selältä, Huotari-ukko sen sai, pari kyynärää pitkän loikertelijan. Toiset eivät uskaltaneet siihen koskeakaan, mutta ukko, joka oli ennenkin nähnyt semmoisen kaupungissa, nylki sen ja söi ja teki nahasta tuppivyön. Lahna on harvinainen kala. Puolangalla sitä joskus tavataan Auhon Luppajärvessä ja Puokion seuduilla Piltungissa, Hyrynsalmella kirkon seuduilla, Mustassajärvessä, ja Kuhmossa on lahnaa joskus saatu Lammasjärvestä, Lutjan- ja Ontojärvestä. Mutta Saunajärvessä ei sitä enää ole eikä myöskään Kiannan vesissä. Ennen on lahnaa kyllä joskus "imeeksi saatu" Lentuan järvistä sekä Kostamuksesta ja Vieksillä Lahnasesta, ja on muuan Lahnasjärvi Kiannallakin, mutta ne ovat jo kaikki lahnattomia. Umpilammista käyvät poikaset joskus ongiskelemassa koureja. Niitä on tavattu esim. Puolangan Puokion seuduilla Kapustalammessa.
Vanhaan hyvään aikaan oli joskus saatu oikein emäkalojakin, sellaisia kuin Luvanjärven kolniikyynäräiset hauet. Neljä oli niitä aikoinaan saatu: Kypärän äijä yhden, Ollilan Sihvertti toisen ja Paavo Kemppainen kolmannen ja neljännen. Vielä mokomamman hauen oli Pötky-vainaja tavoittanut Puolangan Kuorejärvestä. Se oli tarttunut koukkuun ja vetänyt ukkoa veneineen kolme kertaa ympäri järven, sitten syöksynyt jokeen ja äkämyksissään mennä hajauttanut kolmen myllyn lävitse ja viimeksi tormaimut matalalle karikkorannalle, johon oli tarttunut. Suuri oli ollut Ristijärvenkin hauki, niinkuin kerrotaan:
"Oli ennen Uittijärvess' suuri hauki, se ui lahesta lahteen, niemestä niemeen. Se saatiin, ja selkäluista tuli hyviä kampoja, nahasta hyviä rekiveltejä."