KARJANHOIDOSTA.
"Pimputa, pamputa, paimenpoika, tuo sinä lehmät kotiin."
Karjanhoito oli parhaimpia elämän ylläpitäjiä, karjanvilja pöydän parhaita syötäviä, sen avulla hallavuosinakin saatiin karkea petäjäinen painumaan alas. Karjasta saatu liha oli metsänriistalle hyvänä lisänä, kotilampaitten villoista valmistettiin sarat, ja kotikarjan nahoista ommeltiin kengät ja turkit.
Lehmiä oli parhaissa taloissa parikymmentäkin, tavallisissa toimeen tulevissa seitsemän, kahdeksan, kymmenkuntakin, mutta pikku taloissa elettiin viiden, neljän, kolmenkin kantturan varassa. Lisäksi kuului lehmäin seuraan vielä joukko joutilaita: vasikkaa, hiehkonuorta ja sonnia. Tavallisesti oli talossa kolme sonnia, niistä vanhin, kolmannella oleva, joutui syksyllä teuraspenkkiin, toisella oleva syötettiin sonnintoimia varten ja kolmas, viimevuotinen vasikka oli kasvamassa. Teurastetun sijaan taas talvella varattiin uusi jälkeläinen.
Jo vasikkana olivat lehmän ristiäiset, annettiin nimi joko syntymäpäivän mukaan, taikka värin, ko'on, muodon, taikka jonkun erikoisen tapauksen mukaan, taikka vain muuten mukava kutsuma keksittiin. Vanhoja hauskoja nimiä olivat useimmat. Syntymäpäivästä johtuneita oli: Sunteri, Maatikki, Manteri, Tiistikki, Kestikki, Torstikki, Perjakka, Laukeri, Laukanen, Lauteri, Pyhikki, Juhlikki ja Aprilli. Värin mukaan saatiin nimiä: Hiilikki, Kirjo, Kyyttö, Lumikki, Maitopää, Mustikki, Pulmunen, Pulmikki, Pulmi, Punakorva, Punikki, Päivikki (valkea), Rusko, Räykönen (iso kirjava), Tiilikki, Tähikki, Valkuna, Valkupää, Valikki, Vallikki ja Yötikki. Ko'osta ja muodosta keksittiin esim.: Elehvantti, Ihana, Korea, Kaunikki, Nuppa ja Maanmuori. Sattuman aiheuttamana saatiin esim. Erröös huonemies tappoi talon vasikan erehdyksestä, "errööksenä", omanaan ja antoi sitten omansa sijaan —, Reistikkiä "oli reistattu, jääpikö elämään". Sitten oli tavaton paljous nimiä, joita oli vain ilman aikojaan annettu, lintujen ja hyönteisten, kasvien, kukkien, marjojen ja hedelmien nimiä sekä kaikenlaisia somalta soinnahtavia nimityksiä, jotka osoittavat, miten hellästi kainuulaisemäntä oli karjaansa kiintynyt. Semmoisia oli Lintunen, Kyyhkynen, Alli, Sirkku, Sirkka, Sirkuna, Mettinen, Mesikki, Palmu, Palmikki, Lehikki, Kumina, Kukkanen, Karjankukka, Onnenkukka, Ilokukka, Kukkeri, Lemmikki, Ruusu, Kullanruusu, Helakruusu, Mansikki, Muurikki, Omena, Viikuna, Visku, Pomeranssi, Rusina, Viljakka, Vilkuna, Virkuna, Verkuna, Helmikki, Helinä, Heluna, Hertta, Kuulikki, Ristikki, Nyyrikki, Mielikki, Juhtikki, Onnikki, Ensikki, Piirikki, Muutikki, Pessakka, Lupukka, Pisara, Vimpele, Leikuna, Ruutana, Alku, Hilkku, Seikku, Tuisku, Leiju, Luppa, Vohla, Kuleri, Manijeri, Luto, Pomi, Pomppa, Vepsa ja Hopitenka.
Härkävasikallekin pidettiin jonkunlaiset ristiäiset, annettiin nimeksi esim. Jehu, Tellu.
Paljon antoi karjan hoitaminen naisväelle työtä, varsinkin talviseen aikaan, kun "piteet" oli navettaan ruokittava.
Jo heti ylös noustua piti karjanhoitajan lennättää tuli karjakodan muurin alle haudevettä lämmittämään, sitten päivän kielessä mentiin navettaan, jossa ensi työnä oli sonnan luominen. Puulapiolla työnnettiin loori puhtaaksi ja luomiset heiteltiin ikkunasta tunkiolle. Sen jälkeen vasta lehmät edustettiin, otettiin pois, mitä oli jäänyt heinistä ja oljista törkyä lehmäin eteen, ja annettiin karjalle kuivaa ruokaa: rukiin olkia ja hiukan heiniä lypsämättömille, pelkkiä heiniä maidonantajille, taikka myös jäkälää ja lehtiä. Samalla pantiin lehmille vuoteiksi havuja sekä edestä otettuja törkyjä.
Lehmien syödessä einesannostaan toimitettiin aamulypsy. Oli lypsinkiulut, joihin maito vedettiin, ja kiuluista kaadettiin isoon kannelliseen lypsinpönttöön tai lypsinsaaviin, jolla maito kannettiin korennoksissa maitohuoneeseen. Kevätpuoleen kävi emäntä itse lypsämässä kellokkaan, ettei karja sitten kesällä niin vierastaisi, kun väen ollessa heinäniityllä koko talous oli yksin emännän hoidossa.
Lypsämisen jälkeen annettiin karjalle haude. Ruumenta, lehteä, jäkälää, heiniä pantiin ammeeseen ja kynää myöten laskettiin kodasta varia vettä päälle. Vesi vietiin sitten ämpäreillä eläimille juotavaksi ja muu törky annettiin syötäväksi. Paikoin kuorittiin talven joutavina hetkinä "pihlaita" ja kuoret pantiin hauteeseen, jotta maitoon tulisi hyvä maku. Suolaa ei raahdittu käyttää eikä liioin jauhojakaan. Mitä makua lienee maitoon antanut ihmislanta, mutta hauteenhöystönä sitä aivan yleisesti käytettiin "yli koko tämän kihlakunnan ja koko maaherran läänin. Ihan joka talossa ja joka mökissä, kellä vain lehmä oli, keitettiin että ökisi… Luultiin, jotta ei lehmät elä, jos eivät sitä saa". Talvella lapioitiin kylmettyneet nurkantaukset ja väännettiin kodan muuripataan ja keitettiin, "että ökisi". Oikein mielissään lehmät söivät ja joivat ja lypsivät hyvin, ja olivat komeita ja lihavia. "Kellä vain oli hyvästi antaa, sillä komeimmat lehmät ja parhaimmat lypsämään." Parikymmentä vuotta takaperin oli tällaista haudetta vielä valmistettu, ja ehkä vieläkin jossakussa syrjäisessä paikassa. Pellonhöystöksi ei nurkantakaisia käytetty — eivätkä olisi riittäneetkään.
Hauteen päälle annettiin karjalle vielä olkitukko ja heinävihko, ja niin oli karjan aamuruokinta toimitettu. Siitä joutuivat lehmät lepäämään ja märepalaansa puremaan puolille päiville asti, ja naiset pääsivät pirttiin maitoa käsittelemään sekä aamiaiselle. Sillä kaikki oli saatava valmiiksi ennen einesateriata.
Päivällä 12:n tienoissa käytiin karja puolistamassa. Heiniä ja ohranolkia annettiin kaikille sekä joutilaille että lypsäville. Ja taas kahta käydessä mentiin iltajuotolle, jolloin navetta luotiin, ja karjalle taas annettiin haude sekä samoinkuin aamulla "evästettiin". Illalla jo neljän paikkeilla navetan eläjät illastettiin oljilla ja heinillä, ja lehmäin syödessä toimitettiin iltalypsy. Sitten jätettiin karja pitkän talviyön haltuun, pimeän yön pimeään navettaan olkiaan, heiniään vääntämään.
Syksyllä, kun melkein koko karja oli "ummessa", syötettiin enemmän olkia, mutta kevätpuoleen tulivat heinäisemmät ateriat, ainakin maidonantajille.
Syksypuoli olikin talossa hyvin kuivaa, miltei ainoana lehmällisenä oli ammeitten "hapanta". Mutta kevätpuoli oli karjan viljaisempi, silloin, ainakin Matinpäivältä alkaen, lehmät toinen toisensa jälkeen vasikoivat ja rupesivat antamaan maitoa. Silloin saatiin ruokapöytään viilit, voit, maitopiimät, maitovellit, ja makujuustot. Lehmän poikiminen oli tärkeä tapaus, ja lehmä oli, niinkuin ainakin synnyttäjä, tulella ja raudalla varattava kaikilta pahoilta. Ennenkuin lypsäminen toimitettiin, kiersi emäntä lehmän päresoihtu vasemmassa, kirves ja puukko oikeassa kädessään, teki kirveellä kolme ristiä lehmän selkään ja kärventeli utarien karvoja, sitten heitti kirveen ja puukon koko viikoksi parrenperään. Juomaveteen keitti emäntä velliä padallisen ja pyyhkäisi siihen luudalla navetankatosta hämähäkinverkkoa ja antoi juoma-astian lehmälle "läpi linnan": työnsi sen haarainsa välitse. Piertanoheiniä oli varattu lehmälle poikimisheiniksi.
Olkia, niittyheiniä, lehtiä, jäkäliäkin syötettiin karjalle. Lehtiä varattiin talveksi pari, kolme, jopa kuusikin tuhatta kerppua. Monin päivin kävi koko talonväki niitä kesällä, ennen heinäntekoa taittamassa, toiset löivät puuta maahan, toiset katkoivat oksia kerpuille. Lehtikerput ladottiin viissataisiin haasioihin, riukusuoviin, taikka varrassuoviin, taikka pieniin pyöreisiin lehtinapoihin. Mikkelin aikoina kaavittiin haravalla kankailta jäkäliä ja kanniskeltiin vasulla viiden seipään varaan tukkuihin eli pantioihin.
Mutta keväällä, talven pitkistyessä, kesän tulon hidastuessa, rupesi monen navettaa jo ruo'anpuute ahdistamaan, kontu ja törky kun loppuivat. Neljä häkkiä heiniä ja mitta olkia piti varata joka lehmälle, mutta se ei aina riittänyt. Silloin täytyi lähteä kaapimaan sulilta kankailta kanervia ja jäkäliä sekä raastamaan soilta heinäinkuloja, ja niillä nälkäistä karjaa kostutella. Jopa täytyi joskus lehmätkin laskea laitumelle, suon selille hyyhmän sekaan.
Kesällä ei karjanruokinnasta ollut kovinkaan paljon huolta. Laskettiin vain hatasarvet, paimen perässään, metsien soilta ja ahoilta itse hakemaan syötävänsä. Ja sitten odotettiin karjaa illalla lehmisavulle, joka oli turpeista ja lasturoskasta laitettu kytöstämään kesantopellolle kyhättyyn aitaukseen. Siinä lehmät ottosien kanssa otettiin vastaan ja lypsettiin, siinä saivat savun hengessä rauhassa syöpäläisiltä lepäillä kesäisen yönsä. Eivätkä elukat polttaneet jalkojaan savukytöksessä, jos vain savuntekijät pitivät varansa, etteivät koskaan paljain jaloin kävelleet savun luona.
Kaukaisistakin korvista kävi karja elantoansa etsimässä, ja sentähden se monesti viipyi metsäkäynnillään myöhäiseen iltaan, useasti sai emäntä odotella hoidokkejansa puoleen yöhön saakka. Ja taas aamulla kolmelta, neljältä piti nousta karjaa laskemaan. Kellokkaaksi valittiin kyllä sellainen lehmä, joka oli paras kotiin tulemaan ja "hyvin rakas emäntäänsä". Monesti myös korpimailla kohtasi kontiokin karjan, kaatoi lehmän, kaatoi toisenkin, kopristeli kolmatta, ja surkeasti mölisten laukkasi karja metsästä kodin turviin.
Syksyllä kun piteet pantiin navettaan, pyyhittiin niitä yölinnulla myötäsukaan. Siitä karva pysyi talvella sukevana.
Karjanviljaa käsiteltiin maitohuoneessa, joka oli tavallisesti porstuan perässä. Sinne kannettiin maito navetasta ja siivilöitiin havupohja-siivilän lävitse mataliin maitopyttyihin, joita vierekkäin ja päällekkäin asetettiin riveihin maitohuoneen hyllyille. Maitopytyt haudottiin katajavedellä ja pestiin koivunvarpuisella vispilällä taikka tuohisella virsulla eli huosiemella. Siitä tuli pyttyyn hyvä viili. Joillakuilla vanhoilla emännillä oli kuolleen sormi, jolla hämmensivät maitopyttyään ja miten syvältä sekoittivat, niin paksulta kasosi viiliä.
Voita kirnuttiin pitkällä mäntäkirnulla, jonka korvaan oli useasti leikattu viisikanta varjelemaan kirnua kateensilmiltä. Mutta jos kirnuus oli pilattu, piti kirnu viedä hetteeseen, pestä siellä ja heittää sijaan eläväähopeaa. Voiastia piti ristiä, kolme ristiä piirrettiin voihin, kun astia oli täytetty, samoin myös voilautanenkin kapustalla ristittiin. Kesällä koottiin keltaista kesävoita maidottoman syystalven ajaksi. Kevättalvella jo riitti voita myytäväksikin, lähetettiin sitä suolannoutajain mukana Ouluun. Siellä "pakhuusissa" katsottiin tynnyrit, merkittiin hyvä voi ristillä ja lähetettiin Ruotsiin.
Lampaita oli talossa viisintoista, kaksinkymmenin talven yli elätettävinä. Mutta kevättalven ja kesän kuluessa karttui niitä syksyiseksi vuodentuloksi monikymmenlukuinen katras. Syysteurastuksissa lampaita sitten lyötiin penkkiin, niin ettei talven selälle jäänyt kuin entinen määrä. Erikoisessa lammasnavetassa niitä hoidettiin, mutta pienillä eläjillä oli muutamat lampaansa vain lehmänavetan karsinassa. Helppo olikin ennen elättää lammaslaumaa: lehtiä sai vapaasti taittaa metsästä ja sydänmaiden soita niittää mielensä mukaan, ja halmeet kasvattivat olkea. Lehdillä ja oljilla lampaita enimmäkseen elätettiin, annettiin myös hiukan heiniäkin sekä jäkälöitä, ja hätätilassa karsittiin kuusennaavoja. Juotavaksi annettiin lampaille kattilain pesuvesiä solkkunelikosta, suurustettuina keitontähteillä sekä leipoma-aikoina pöydänpyyhkeillä.
Neljä kertaa vuodessa lampaat kerittiin. Kevättalvella, helmikuulla, leikattiin Matinvilla ja kesällä juhannuksen edellä, saatiin kevättakkuja eli Eerikin villa, sukkavilloiksi, sitten syyskesällä otettiin Perttulinvilla eli kierävilla ja joulun edellä Kaijanvilla, molemmat viimeiset hyviä ja puhtaita pitkiä villoja. Karitsoista kerittiin liemingoita. Lampaan lautaselle heitettiin leikkaamatta villatukku, tuulivilla eli purje. Siitä emälammas tunsi keritynkin karitsan omakseen eikä sitä vierastanut.
Kesällä saivat lampaat laukata vapaina ahoilla ja metsissä talojen ympäristöillä.
Sikoja oli vain varakkaimmissa taloissa, vanhanaikaisia pitkäkarvaisia "käärysikoja", pieniä mataloita kärsäkkäitä. Talvellakin saivat siat kuljeskella ulkona, odotella nurkan taakse tulevia pirtineläjiä ja penkoa selkäharjaa myöten tallitunkiossa. Kesät kaiket kävivät siat laitumella lähimetsissä itse etsimässä syötäväänsä. Joskus heitettiin niille purtiloon kalanperkkauksia ja sintuvesiä. Mutta syksyllä pantiin siat saihoon syötteelle muutamaksi viikoksi, annettiin perunoita ja suuruksenpuolta ja sitten teurastettiin.
Vuohta ei tunnettu. "En ole nähnyt eläissäni koko siivattaa… totta se on nelijalkainen."
Kanoja on aina joissakuissa taloissa ollut "pitkin maailman aikaa… elatuskanoja", pari, kolme, neljäkin navetanorrella istumassa. Jyviä niille talvella annettiin, kesällä saivat itse ruoastaan huolehtia. Monesti oli talossa kanoja ilman kukkoa, ja silloin niitä "kylvetettiin uuninhiuvalla", ja ne "munivat tuulille". Munat syötiin itse munavoina taikka munajuustona. Joskus pidettiin talossa vain kukkoa. Se nimittäin kaikotti rumat henget pois navetasta; se kun yöllä monet kerrat huutaa huikahutti, eivät mitkään liiat eivätkä näkymättömät uskaltaneet tulla lähimaille. Kesällä kukko taas ajeli pihamaalta pois käärmeet.
Hevosia oli toimeentulevassa talossa kaksin, kolmin, joskus vielä varsa neljäntenä. Kesällä saivat hevoset kello kaulassa käydä metsälaitumella, monesti peninkulmain päässä, Kiannalla ja Kuhmossa etenivät usein rajan taaksekin. Talvella vietti hevonen yönsä ja joutoaikansa tallissa. Mutta aina työstä tultua tuotiin ajokas sisään sulattamaan lumisia jäseniään ja saamaan lämmintä apetta. Pirtin ovipielessä oli apeastia ja sen vieressä juoma-amme, johon naisten piti huolehtia vesi. Kun hevonen oli lumesta sulanut ja kuivanut ja lämmennyt, pantiin sen selkään loimi ja vietiin talliin sekä annettiin parhaita joki- ja raivioheiniä häkkiin.
Tallinoven yläpuolella pahojen pelottimena oli monesti naulattuna pöllön tai haukan taikka kuikanraato siivet levällään.
Poroja ei entisaikaan pidetty niinkään paljoa kuin nykyään. Nyt on niitä useissa taloissa Kiannalla, Hossan ja Näljängän paliskunnissa sekä Hyrynsalmella ja Puolangalla, Hallan paliskunnassa, kaikkiaan noin kolme, neljä tuhatta. Karjanhoidolle sanotaan sen tekevän haittaa, kun porolaumat syövät ja sotkevat laitumet ja niityt sekä polkevat ja raastavat heinäsuovat, "kun on pohjoiset syänmaat täynnä poroja".
Syksyllä lokakuussa koitti karjalle kamala lahtiaika. Isossa talossa teurastettiin härkää, lehmää ja "nuorta", sikaa sekä vielä lampaitakin kymmenkunta, parikin. Isäntä itse hääri apumiehineen, ja veriset toimet tehtiin pirtissä pimeinä aikaisina aamuina. Sonnit ja vahvemmat eläimet nuoritettiin jaloista, sitten iskettiin kirvespohjalla niskaan, jotta köntsähtivät kyljelleen, ja siitä heti sivallettiin kulkkusuonet poikki ja valutettiin "punanen" astiaan. Lampaat, vasikat ja siat pistettiin tainnuttamatta, eikä sikaa nyljetty, ajeltiin vain karva pois kiehuvalla vedellä kalttaamalla.
Lahtipäivänä keitettiin eläimestä ensi ateriaksi selkäkappale sekä maksa ja muita sisälmyksiä. Sitten tuli naisväelle suuritöinen makkarain valmistus. Suolet puhdistettiin ja leikeltiin palasiksi, punastaikinaa valettiin sisään, ja makkarat ensin kiehautettiin padassa, sitten paistettiin uunissa taikka palvattiin saunassa. Makkaroita saatiinkin "väki iso läjä". Niitä syötiin sitten pyhäaamuisin Martista alkaen pitkin talvea. Punasesta, mikä ei mennyt makkaroihin, leivottiin punasleipiä, säilytettiin punasta myös semmoisenaan, suolaa vain pantiin, ettei pilautuisi.
Joskus tuli lehmä taikka muu kotieläin ammuksiin. Se oli kova tauti, ampui milloin kyljiltä, milloin sydämen kautta, milloin mistäkin, niin että sisukset olivat vallan repaleina, mutta nahka silti ehyenä. Mikä lienee ollut se ampuja, mutta sydämen kautta jos se ampui, niin heti kuoli. Ammuksissa olevalle annettiin markkulia, hämähäkinverkkoa, pirunpihkaa, eläväähopeaa ja lahopuun toukkia, jopa vesilutikoita, jos oli veden päällä ampunut. Leikattiin myös korvasta verta ja sitä pantiin suuhun, taikka pistettiin tupakkaa sieraimiin ja puristettiin korvista ja turvasta, niin että eläin rupesi pärskymään. Joskus annettiin hevoselle ammustautiin karhunsappea, mutta siitä tuli hevonen vihaiseksi. Jos se silloin sai haistella ihmistä, tuli se ihmiselle äkäiseksi, mutta jos se sai haistella puuta, alkoi se vihata sitä, ja rupesi puuta puremaan.
Ilkeät ihmiset useasti pilasivat karjan, niin että se alkoi lypsää verta, taikka maito tuli utarista piimänä. Silloin lypsettiin ja vietiin maitoa yhdeksän varaseipään juureen. Otettiin myös yhdeksältä juurelta lepänoksia vastaksi, sidottiin siihen sammakko, ja haettiin lypsinkiululla hetteestä vettä, ja sillä vedellä ja vastalla haudottiin utaret, ja vesi lennätettiin takaisin hetteeseen.
Useasti pahat kateelliset naapurit saattoivat lehmiin kitumaan. Ottivat sammakon, varastivat sen suuhun lehmästä karvoja, sitoivat suun punaisella langalla, ja sitten solmivat sammakon punaisella langalla varaseipääseen karjaveräjän pieleen. Ja niin kauan lehmä kitui, kun sammakkoa siinä pidettiin.
Eivät olleet eläimet silloinkaan enää oikein "lykyssään", kun niihin ilmestyi permuja sekä väiveitä ja sonseria. Permuista siivoutui eläin kesällä itsekseen, mutta väiveisiin, samoinkuin syyhyyn ja kapeen, seulottiin tuhkaa selkään sekä kärvennettiin karvoja tulella.
Joskus lehmä pudotti märepalansa, ja silloin siltä "loppui syönti", ellei annettu suuhun uutta märepalaa. Otettiin ja pureksittiin heinistä pallero, taikka riistettiin toisen lehmän märepalasta kappale, ja se työnnettiin palansa pudottaneen poskeen.
Pääntauti oli tavallisimpia hevosten tauteja, ja sitä kärsiessään hevonen köhi ja hoki, ja lopulta horkka syöpyi kulkkuunkin. Mutta jos jo syksyllä antoi hevoselle kärpännautetta, kuivattua kärpänraatoa, appeessa, ei pääntauti tarttunut, taikka kesällä, kun järvi märki ja lykkäsi semmoisen keltaisen kuoren rannalle, otti ja pyyhki sillä kuorella hevosta. Lapautus tuli sopimattomista längistä. Sitä parannettiin hieromalla, lämpöisellä vedellä haudeltiin ja puupaalikalla työnneltiin. Patti paisui useasti hevosen polveen. Sitä paineltiin itse kuolleen luilla ja puunliioilla, ja siitä lihapatti heti painui takaisin sekä luupatti heitti kasvamisen. Kaviokuume tuli, jos kavioita pidettiin kovin kauvan vuolematta. Piti aikanaan aina veistellä, tervata ja tulella lämmittää kavionpohjia, sitten ei kuumetta tullut. Vielä piti valaa tärpättiä kavion pohjalle niin paljon, jotta suoti kavion lävitse, sitten ei toukka syönyt kaviota, muuten se kaivoi sen aivan valkealle jauholle. Piti myöskin sammakko- eli harakkalihaa vuolla, niin ettei se saattanut koskea maahan.
Aitomus hevonen parannettiin siten, että se talutettiin yli akkojen korennon kolme kertaa takaperin ja taas etuperin, ja sanottiin: "Tuota korkeammasta älä yli mene!" Jos taas hevonen oli paha kiinni antaumaan, piti viskata kovasti kintaansa sen selkään ja sanoa: "Elä miestä pakene!"
Toisinaan sattui lehmän taikka hevosen panemaan talvikko, talviainen, navettajainen eli navettalintu. Se teki paljon pilojaan, ja sen jäljet olivat pahat, siihen kuolikin, ellei ollut "jälen kahtojaa". Piti vesipajuista ja hetteiden heinistä keittää haude, taikka valkeista, alangoista kootuista talviheinistä. Myös paineltiin lämmitetyllä auranluottimella, yhdeksännen navetanhirren raosta otetulla sammalella, tammisella virsikirjan kannella ja saneltiin:
"Talvikko, pahantapainen, kesän heiluit hettehessä, talvet tallin sillan alla."
Taikka käytettiin vielä tuhoisampaa keinoa: tapettiin talvikko itse ja sen raadolla paineltiin puremia. Talvikko oli pieni valkea eläin kuin hiiri, makaili ruohikossa ladon, navetan sekä riihen pahnoissa, laskeskeli niihin vettä, niin että siitäkin eläimiin tarttui. Hyrynsalmen Hyttilässä talvikko puhaltui hevosen sisään ja ajoi sisukset, niin että henki pois.
Pahempi talvikon panemaa oli metsänjälki. Metsänjälki kun oli paha, niin se oli niin paha, ettei sen pahempaa ollut, "eikä sen kahtojaa olhit monta". Siihen paikalla kuoli, ellei ollut katsojaa, se kun niin ajettui ja märätti. Siihen piti tietää karhun synnyt ja muut manausluvut, piti painella karhun hampailla ja kämmenillä sekä hautoa vesillä ja voidella voiteilla. Vanhat tietäjät vain tämmöisiin toimiin pystyivät.