KUOLEMA JA PEIJAISET.
"Lehti puuhun, ruoho maahan minä marras maan rakohon."
Kuolema oli kova ja kolkko vieras, joka löysi tiensä tiettömäänkin sydänmaan mökkiin. Näkymättömien kalmalaisten seuraamana se saapui taloon ja otti säälimättä omansa, ja jätti jälkeensä kamalan kalman pelon. Harvalle se oli mielivieras, vain joku kurjuudessa elävä ikäloppu vanhus saattoi sitä kaivaten odotella.
Kuoleman vierailua voivat jo edeltäkäsin kaikenlaiset merkilliset asiat ennustaa. Tikka voi tulla pirtin nurkkaa nakuttamaan, teeri taikka metso lentää pirtin katolle taikka käki pihan seipääseen kukkumaan, taikka saattoi toukka napsuttaa seinähirressä, taikka koira ulvoa kovin surkeasti, taikka sattui pyydykseen outo kala. Siitä arvattiin jo ruveta odottamaan ikäviä tapahtumia.
Vakava ja pelottava oli se hetki, jolloin kuolema talossa vieraili. Kun nähtiin, että kohta oli loppu käsissä, ja sattui olemaan yön aika, herätettiin koko talonväki hengenlähtoä katsomaan, sillä "ei saisi ruumiin kanssa yhtaikaa maata". Kuoleva nostettiin tilaltaan lattialle levitetyille oljille ja vaateresuille, lehtikerppu pään alle, ja lakeistorvi avattiin, jotta lähtevä henki voisi sen kautta päästä ulos, ja kalmanhaju poistuisi pirtistä. Äänetönnä ja hiljaisesti piti olla juuri hengen heittyessä, eikä saanut kuolevaa kosketella. Jos silloin olisi pahalla äänellä pelästyttänyt taikka mennyt lähtijää liikuttelemaan, olisi kuoleminen keskeytynyt, ja sairas jäänyt kuolinkamppailuunsa vuorokausiksi.
Toisilla kuolijoilla oli loppu hyvin helppo, huokaisivat vain henkensä ja menivät kuin uneen, "totta heille oli kuolemankirves terävämpi", mutta toisilla oli kuolema sitkaampi. Varsinkin pahoilla ja jumalattomilla oli kova kuolema ja tietäjillä pitkällinen hengenlähtö, eivät moneen päivään muuta kuin huokuivat vain, niinkuin Lusin tietäjäkin Ristijärvellä. Joskus koetettiin lähtöä auttaa siten, että nostettiin pirtin katolla kaksi malkaa ristiin, taikka kohoteltiin kattolautoja, "jotta henki katkiaisi", ja apua oli siitäkin, kun kuoleva muutettiin toiselle vuoteelle. Vanhojen velhojen kuollessa sattui toisinaan nousemaan kova myrskyilma, samoin semmoisten ihmisten, jotka olivat eläessään noituneet jumalansäätä. Myrsky sitten lennätti sielun kadotukseen. Toisinaan jäivät kuolleen silmät auki. "Se toisia jälkeensä vuottaa", sanottiin.
Lattialla avonaisen lakeistorven alla, oljilla kuollut heti pestiin. Lämmintä hulevettä pantiin astiaan — Uutelan ukko Puolangalla pani pesuveteen rahan — ja saippualla sekä vastalla tai vaatteella lykättiin puhtaaksi. Ne olivat kylässä "yhet pesijät", jotka tavallisesti aina noudettiin, semmoiset "raakamaiset" vanhat eukot ja ukot, kalmakokit ja kollarit, jotka eivät kalmaa pelänneet, muut eivät uskaltaneet koskea. Eivätkä sukulaiset edes saaneetkaan ruumista pestä, ei koskea, eikä kantaa, voi tarttua joku tauti vainajasta. Nainen pesi, ja mies oli nostelemassa ruumista sen mukaan kuin pesu vaati. Ja pesijäukkojen poskessa oli tupakkaa suun täydeltä, ettei kalma menisi keuhkoihin, ja viinaa pesijöille myös piti olla. Pesemättä ei vainajaa saanut jättää, piti olla puhtaana, kun muutti toiseen elämään. Hiukset kammattiin, useasti partakin ajettiin. Palkkaa ei pesijä työstään määrännyt, eikä sitä myöskään saanut kysyä, eikä rahalla maksaa. Annettiin vain vainajan vaatetta sekä muuta tavaraa.
Sitten kun kuollut oli pesty, puettiin hänet heti puhtaisiin vaatteisiin. Paita pantiin päälle sekä miehille alushousut, naisille hame ja röijy, sukat jalkoihin, kintaat käsiin, liina- tai silkkihuivi taikka — miehille — kesähattu päähän. Toiset pesijät tekivät tikuista ristin vainajan rinnalle paidan alle, toiset leikkasivat reikiä vaatteisiin. Kaulusta ei saanut panna kiinni, eikä mitään solmua tehdä vaateisiin. Mutta jalat sidottiin toisiinsa, että jäykistyisivät asemilleen. Tämmöisenä nostettiin vainaja kalmalaudalle, lepo- eli jäähdytyslaudalle, lakana pantiin peitoksi sekä riepu silmille, ja vietiin riiheen kiukaalle taikka pölkkyjen varaan odottamaan arkun valmistumista. Voitiin ruumista säilyttää myös aitassa taikka ladossa. Muutamissa vanhankansan taloissa oli oikein erityinen kalma-aitta, vanha aitta, jossa talon kuolijat saivat viimeiset kotonaoloaikansa levätä. Kalma-aitta oli tavallisesti syrjässä, eikä sitä juuri muuhun käytetty, kaikenlaisen joutavan romun säiliönä vain, taikka verkkohuoneena. Semmoisen aitan tapaamme vielä Hyrynsalmella Kypärävaaralla sekä Moisionvaaran Romppalassa ja Kytömäen Väisälässä, semmoinen oli ennen myös Kuhmon Saunajärven Piirolassa ja Kähkölässä.
Tarpeellista olikin tehdä risti vainajan rinnalle, sillä joskus voi Paha tulla häntä ahdistelemaan, jopa viemään, ainakin semmoisen, jolla oli ollut jotakin tekemistä paholaisen kanssa. Muuan tietäjä oli, pahaa aavistaen, jo kuolintaudissaan puhutellut pesijäakkaa: "Jos peset minut ja vahtaat riihessä kolme yötä, saat mustan lehmän palkakses". Eukko oli pessyt ja mennyt riiheen yöksi, ottanut karttausvehkeensä mukaansa. Oli tullutkin näkymätön, ihan eteen tullut ja kysynyt:
"Villojako vitkuttelet, karvojako katkuttelet?"
"Niin teen!" oli karttaaja vastannut.
"Mustan lehmänkö saat palkakses?"
"Niin saan!"
Kolme kertaa oli Häijy näin kysynyt ja sitten jälleen poistunut, kun ei saanut akkaa pelkäämään.
Heti kun jouduttiin, ruvettiin arkkua laittamaan. Kutsuttiin osaaja mies, mentiin metsään ja kaadettiin suora petäjä, halottiin ja veistettiin laudoiksi, jotka sitten kotona höylättiin, sujutettiin ja naulattiin arkuksi. Ne olivat "yhet kirveet", joilla arkkulautoja hakattiin, niillä oli pitänyt matokin tappaa, ja jos sellaisella kirveellä erehtyi lyömään jalkaansa, ei ollut sen jäljen katsojaa. Sepällä taotettiin arkunnaulat, eikä saanut nauloja paikalleen lyötäessä päättää eikä katkaista, jotta ne sitten tuomiopäivänä helpommin lähtisivät irti. Arkun pituus tehtiin mittakepin mukaan, ja kansi rakennettiin harjalle, jotta siitä vesi paremmin valuisi pois. Tervalla ja noella tavallisesti vain mustattiin vainajan asunto, mutta hukkuneiden ja metsään kuolleiden arkku jätettiin maalaamatta. Pienille keskosille tehtiin arkku kuusesta kovertamalla, halkaistiin vain pölkky, koverrettiin sisästä ja veistettiin ulkoa arkun muotoiseksi, koperoon pantiin pienoinen ja puolikkaat naulattiin vastakkain. Jotkut vanhat ukot teettivät taikka tekivät itse arkun jo valmiiksi odottamaan. Moisionvaaran kirkonmiehellä, Hyrynsalmella, oli omatekoinen arkku 20 vuotta vartomassa, samoin Hiidenvaaran Jaakolla sekä Heikkilän vaarilla Kuhmossa ja Rantalan muorilla Kiannalla. Aitan parvella ukot säilyttivät kuolinkomeroaan, ja siihen vaari sitten heti "lämminnä pantiin kuin roppa rasiaan."
Pehmikkeiksi pantiin arkkuun höylänlastuja, koivunlehtiä, olkia sekä joitakuita "vaaterötköjä". Sitten vainaja arkkuun ja kateliina päälle sekä peitto silmille, "kun Mooseskin peitti kasvonsa, niin peitetään kuolleenkin kasvot." Pojille tehtiin varvusta papereilla koristeltu keppi käteen, vanhoillekin joskus asetettiin käteen varpu, "jotta saa pois häristellä tulijat." Kampa, jolla vainajan pää oli suittu, pantiin arkkuun sekä joku kirjanlehti, jossa oli virren värssy. ja ennen vanhaan oli pantu viinapullokin, oli löydetty haudasta, Niemelän ukkovainaa löytänyt. Eräälle köyhälle räätäliparalle oli työnnetty mukaan koko hänen omaisuutensa: rässirauta, sakset, rässitukki ja mittakeppi. Puolangalla oli muuan vanha vaari kehoitellut: "Kun minä kuolen, niin lepläterä [kirves] pankaa arkkuuni, jotta jos vanhankehnon kanssa riita tulee, niin sillä saan hotaista." Riihessä pantiin vainaja arkkuunsa siinä tilaisuudessa luettiin "kalliita ja sopivaisia sanoja", esim.: "Auta, Herra, että minä taitaisin tehdä hyvää", sekä veisattiin: "Enkelis, Herra, lähetä", ja: "Nyt loppuu surkeuteni."
Paikoin oli tapana, kun talossa oli lutikoita "liiemmäksi", ottaa niitä riepuun tai pulloon ja pistää arkkuun. Siitä vainaja vei kaikki lutikat matkassaan.
Vapaaksi joutunut kalmalauta vietiin jonkun aitan alle — kalma-aitan, jos semmoinen oli talossa, sinne myös mittakeppikin työnnettiin. Useasti kalmalauta nostettiin etäälle kartanosta aidan selälle, jossa se sai ilman käsissä, tuulessa ja sateessa pieksäytyä, kunnes taas tarvittiin. Vanhoissa taloissa olikin sama kalmalauta, "vanhat maailmanaikuiset lauvat", kymmeniä vuosia.
Varattavia olivat kaikki ne esineet, jotka olivat olleet vainajan kosketuksissa lopun hetkellä sekä sen jälkeen. Niistä nimittäin saattoi tarttua kalma. Kaikki vainajan vuodeoljet ja rievut ja kuolintaudissa päällä olleet vaatteet poltettiin samoin ruumiinpesu-saippuat, vastat ja raasut, lusikat ja ruokakupit, jopa sänkykin, jos sairas oli sänkyyn kuollut, vieläpä arkunteossa tulleet kalmalastutkin. Oli aidan takana, järvenrannalla tai metsänreunassa, tavallisesti talosta kirkolle käsin, mihin vainajaa lähdettiin viemään, kalmapaikka eli kalmisto, jossa polttaminen toimitettiin. Pirtinuunissa jos olisi polttanut, olisi pirtti alkanut möykätä. Kalmistona oli vain joku siksi valittu maanpaikka taikka kiviraunio, kalmaraunio. Monissa vanhoissa taloissa oli kalmasijalla isienaikainen puu, kalmakoivu, kalmakuusi, kalmapetäjä tai kalmapihlaja. Olipa toisinaan kokonainen koivikkokin tai kuusikko taikka männikkö kalmistona, jopa oli joskus kylällä tai useammalla talolla yhteinen kalmapaikkansa, "esivanhempain asettama paikka". Kalmapuiden luona toimitettiin polttamiset ja puun juurelle kaadettiin pesuvedet, ja pesuastiat, vanhat läkkitörpöt ripustettiin puun oksille. Joskus kalmalautakin vietiin kalmistoon puunjuurelle kyljelleen.
Semmoisia kalmapuita on vieläkin useassa vanhassa talossa. Niinpä Puolangan Aittovaarassa on pajan takana kaksi vanhaa kalmakoivua, Hyrynsalmen Oravivaaralla riihen luona iso uhkea kuusi ja Jaalangan Lahdessa komea vanha koivikko maantien vieressä, koivikon ympärillä vielä vanha riihensalvaimen alaosa kuin mikäkin muinainen uhrilehdon aitaus. Kokonainen Kalmasaari on Puolangan Väyrylän kylässä Salmisenjärven rantaniityllä, kylän yhteinen kalmapaikka, metsäinen kumpu niittyjen keskellä. Ristijärven Jokikylässä oli ennen pieni Kalmasaari joessa monen käyttämä kalmojen vienti- ja polttopaikka.
Pelättäviä paikkoja olivat kalmistot, kalmasaaret ja kalmapuut. Lapsia kiellettiin niiden luo poikkeamasta, eikä itsekään juuri uskallettu mennä. Voi tarttua helposti kalma, joko kolottajana jalkaan, käteen tai silmään, varsinkin jos olisi siellä avojaloin liikkunut taikka sattunut säikähtämään. Siellä kun asuivat kyöpelit ja keijukaiset ja semmoiset olemattomat möröt. Kalmapuita vahingoittamaan, vielä vähemmin kaatamaan, ei toki tohdittu ryhtyä, ei puusta varpuakaan ottamaan. Aittovaarankin koivua olivat pojat kerran hakanneet, ja heti oli käsi tullut kipeäksi. Tietäjät vain uskalsivat mennä niiden luo kalmojen paranteluvesiä viemään taikka kalmaa nostamaan.
Pirtti, jossa sairas oli kuollut, oli puhdistettava. Ruumiin pesijä senkin pesi ja vielä kalajoilla savusti, ja tulitteli kuolinsijan. Sille paikalle, jossa vainaja oli pesty, lyödä "ääkästiin" rautanaula, mutta jos ei rautanaulaa sattunut olemaan, lyötiin kirveellä ristiin, taikka tehiin viiskanta. Sitten ei pirtissä "möykännyt eikä öykännyt". Vanhojen pirttien lattiassa saattoi olla parikymmentäkin naulaa. Siinä huoneessa, jossa kuolema oli tapahtunut, ei kyllä ensi yönä uskallettu nukkua, valvottiin, jos ei ollut "rääpyä" muuttaa toiseen suojaan.
Vainajan vaatteet kaikki savustettiin saunassa ja sitten puntarilla nurinpäin punnittiin, jotta ei niihin koi koskisi. Kylän köyhille jaettiin huonoimmat ja osa annettiin pesijälle. Puhdistettiin vaatteet myös pesemällä ja ulkoaidoilla tuulettamalla, taikka ripustettiin ne puiden oksille, ja huonoimmat saivat jäädä sinne "ilmoseksi ijäksi".
Kovin pelättiin vainajaa, kun se riihessä taikka aitassa makasi, ja oli joskus syytä pelätäkin. Kuhmossakin muuan akkavainaja karkasi riihestä ja valkoisissa käveli yöllä kotipihalla, ja ämmän sukka löydettiin aamulla portailta. Mutta jos vain uskalsi kosketella kuollutta, kun se makasi laudalla, silittää kättä tai puristaa varvasta, taikka ottaa kuolleen vasemmasta kainalosta hikeä ja pyyhkiä kasvoihinsa, niin heitti pelottamasta. Hirveätä oli ruveta ruumista pilkkaamaan, surmikseen sen joku ajattelematon teki. Oli muuan poika mennyt ja kepillä koputtanut arkkua ja sanonut: "urkko mi urkko", vainajalla kun oli ollut sellainen puheentapa. Mutta siitä oli poika tullut kipeäksi ja kuollut.
Vaikka kalmalaudat, mittakepit ja ruumiin pesuvedet olivat pelättäviä esineitä, olivat ne taas toiselta puolen vahvoja taikavälineitä, sillä niissä asusti kalmanvoima. Kalmalaudalla voitiin päästää metsänpeitosta, sillä paranneltiin ruusua ja hampaanpakotusta, samoin tehtiin mittakepillä useita taikoja. Ruumiin pesuvedellä ja saippualla, jos pesi silmänsä, tuli näkijäksi ja ennustajaksi: rupesi näkemään kyöpeleitä ja olemattomia, ja tiesi jo edeltäpäin, minkälainen vieras milloinkin tulee taloon ja mikä hänellä on asiana. Tietäjät näin hankkivat itselleen näkemis- ja ennustuskyvyn.
Hautaan vietiin vainaja, konsa valmiiksi saatiin. Kuuman kesän aikana täytyi maahanpanoa jouduttaa, ettei ruumis märkänisi, mutta talvella ei ollut niin kovaa kiirettä. Sunnuntaiksi joudutettiin kirkolle, jos alkuviikolla tapahtui kuolema, taikka vasta seuraavaksi pyhäksi, jos loppu tuli loppuviikolla. Mutta kaukaisilla perukoilla, joilta oli pitkä ja vaikea matka kirkolle, pantiin ruumis kesällä valehautaan, ja vasta talvella kelin tultua saatettiin kirkkomaahan. Metsään vain, jonnekin pehmeään rinteeseen, vainaja kätkettiin kelin aikaa odottamaan. Ennen vanhaan, kun oli kuolleet pitänyt saattaa aina Paltaniemelle saakka, kerrotaan arkku vainajineen joskus asetetun talaille puihin talvea odottamaan. [Puolangalta saatu tieto. Samoin kerrottiin myös Utajärven Juorkunan kylässä.]
Peijaat ja lähtiäiset pidettiin talossa, ennenkuin vainajaa lähdettiin viemään kirkolle. Pitkiltä perukoilta piti joutua taipaleelle jo perjantaina, jos lauantai-illaksi aijottiin perille. Sukulaisia, naapureita ja tuttavia kutsuttiin kesteihin, ja he tulivat jo edellisenä iltana viettämään yön-istujaisia. Hyvässä talossa oli pöydällä paistit, talkkunat, lihavellit, ryynikukot, kalakukot, potut, voit, juustot ja leivät, ja viinaa yltäkyllin. Ja syödä piti vierasten niin paljon, jotta "sääriluutkin olivat täynnä ruokaa", ettei tarvinnut nälissään toivottaa pahaa eikä valitella, ettei annettu ruokaa peijaisissa. Illalla syötäessä kysyi ruumiin vedättäjä:
"Tietävätkö vieraat, minkä nimeen nämä syönnit ja juonnit on laitettu?"
"Emmä myö tiijä!" sanottiin, kun vainajaa ei vielä oltu saatu näkyville. Mutta kun aamulla oli vainaja tuotu esille, vastattiin samaan kysymykseen:
"Jo myö tiijämmä!"
Kahdessa pöydässä suurusteltiin, parhaat vieraat istuivat isossa pöydässä, tavalliset ihmiset alapöydässä.
Mutta vanhan isännän tai emännän peijaisiin oli teurastettava lehmä tai härkä, ja se oli kokonaan syötävä peijaispidoissa. Jos muorilla oli nimikkolehmä, niin se oli tapettava, taikka se, minkä kuoleva muori määräsi. Niitä kun oli ennen semmoisia kopperiukkoja ja -akkoja, jotta jos ei tappanut lehmää, niin ne kumminkin veivät sen matkassaan. Lehmä rupesi kitumaan ja kuoli jopa seurasi lehmärutto ja kaasi useita sarvipäitä, taikka muu "kova lykky" tuli karjalle. Voivatpa vainajat tulla kotiin kummittelemaankin. Niinpä Housuvaaran akka Puolangalla tuli ukkoa nykkimään, jotta niin halvasti haudattiin, ei tapettu edes lampaankaritsaa. Kiannan Saarivaaralla vanha muori tuli kesannolle lehmiä ajelemaan, jopa pirtin kiukaankin takaa kurkistamaan. Kuhmossa taas koetettiin vaari-vainajaa pettää, niin että jätettiin pää ja jalat syömättä, pantiin vain saaviin lakanan alle piiloon. Mutta äijä tuli sanomaan: "Niinkö luuletta, jotta petättä, jotta ei näy sarvia eikä jalkoja?" Ja loukattu vainaja tappoi talvella lehmän navettaan. Joskus vainosivat vainajat niin kovasti, että täytyi pitää uudet peijaiset, ja ne vietettiin tavallisesti syksyllä Kekrin ja Martinpäivän välisellä ajalla, kun silloin Simunasta Marttiin olivat kuolleet liikkeellä. Niin Kiannan Juntusrannan Päätalossa täytyi pitää uudet peijaiset, kutsuttiin vieraita, tapettiin ja syötiin lehmä. Puolangan Kurtossa, kun kuollut ei antanut rauhaa, pojat suuttuivat, löivät lehmän penkkiin ja vielä pari lammastakin, kutsuivat sukulaisia ja naapureita, ja syötiin kaikki puti puhtaiksi, päät, sorkat ja makkarat, talitkin lyötiin talkkunaan ja syötiin kaikki, mitä vain elukoissa syötävää oli. Siitä vasta eläinten surma loppui. — Joskus myös, kun kesän kiireissä ei ehditty hankkia peijaisia, pidettiin ne vasta syksyllä kekrin aikana. Mutta pitämättä niitä ei saanut jättää, sillä vainaja vaati muistiaisia.
Peijaispäivän aamulla, kun oli kirkolle lähdettävä, noudettiin vainaja pihalle rappusten eteen ajopeleille, uuniakkunan kohdalle, arkunkansi avattuna. Paikoin tuotiin arkku jo illalla siihen, joskus tuotiin se pirttiin. Ennen lähtöä syötiin lähtövero, veisattiin vainajalle, ja hyvästeltiin häntä, kateliinan reunasta otettiin kiinni ja sanottiin hyvästit, käskettiinpä viedä terveisiä ennen kuolleille. Sitten lyötiin arkunkansi kiinni. Arkuntekijä iski naulat sijoihinsa, mutta arkunharjaan, ryntäiden kohdalle löi joku omaisista viimeisen naulan [Vuolijoella sukulaiset vuoron perään löivät viimeistä naulaa] ja sanoi:
"Tuoss' on sulle perintös matkaan, älä kaipaa enempää!"
Ruumiin vedättäjänä oli tavallisesti pesijä-ukko, hän oli hevosniekka ja hoiti ruumiin hautaan asti. Pihasta oli taidolla lähdettävä. Lähtövirttä kun veisattiin, niin jo kopautti viejä kolme kertaa ruoskanvarrella arkunkanteen ja sitten vetäisi ruoskalla hevosta ja lähti liikkeelle virren vielä kaikuessa, "ei kun kerran vilahti vain kun lähti". Toiset tekivät saman ruoskatempun ruumiin mittakepillä, sitten hyppäsivät rekeen ja sanoivat hyvästi, muutamat rapsauttivat ruoskalla ristiin arkun kanteen sekä maahan hevosen eteen ja sitten lähtivät, muutamat ajoivat ruumiin mittakepin ylitse ja veivät kepin muassaan hautaan. Jotkut taas olivat niin konstikkaita, jotta valjastivat hevosen edestakaisin aisoihin, sitten vasta uudestaan asettivat oikeinpäin, puhalsivat hevosen sieraimiin ja kopauttivat arkunkantta, jotta "lähtö nyt tuli!" Jopa joskus tehtiin semmoiset temput, että pantiin vainajalle vaskilantti suuhun joksikuksi aikaa, ja sitten se käytettiin vieraille tarjottavassa maitokeitossa ja lopuksi asetettiin pöydänjalan alle, ja jalan vieressä istui ruumiin vedättäjä ruokaillessaan.
Mutta väliin ei vainaja lähtenytkään liikkeelle, hevonen ei jaksanutkaan vetää. Se oli semmoinen paha kuolija, taikka oli joku pahansuopa pannut painajaisen rekeen, vaikkapa ottanut salaa ruumiin vaatteuksesta nuppineulan ja työntänyt sen umpipäätään aisannenään. Joko silloin reki ei paikaltaan tikahtanut, taikka taas sai hevonen ihan valkeissa vaahdoissaan kiskoa, ja useasti vielä valjaatkin rämähtelivät auki.
Jos silloin kävi katsomaan hevosen korvain välitse rekeen, niin näki millaista väkeä arkulla istui: kyöpeleitä kansi täynnään. Ne piti ajaa pois, ennenkuin päästiin kunnolla kulkemaan. Otettiin ruumiin mittakeppi ja vetäistiin sillä arkkua, taikka rämäytettiin lehmän kytkytperillä, taikka iskettiin tuluksilla tulta hevosen turvan edessä, taikka talutettiin hevonen arkkua nuuskimaan, jotta "tätä sun kyytitä pitää!" Mutta paras keino oli kerrassaan rojauttaa koko arkku kumoon, ja kolme kertaa sivauttaa sitä mittakepillä taikka leppä-piiskalla, niin kyllä liika paino hävisi.
Kuolleen ja koko saaton jälkeen, kun se oli pihasta päässyt ulos, heitti ruumiinpesijä-akka vettä kiulusta ja sanoi: "Tuoss' on perintös!" Talon emännän jälkeen kun näin vettä rojautettiin, ei piimä tullut venyväksi, eikä liioin muutakaan ikävää tapahtunut, vaikka kuolija olisi ollut pahakin. Joskus porautettiin tulista tuhkaa, jotta "se menöö kaikkine moskineen, jotta ei kaipoa, kun saa vielä tuhkatkin jälkeen", joskus taas roikaistiin halolla, joku heitti rahankin vainajan perinnöksi. Kotiin jääneet eivät saaneet pirtin akkunasta katsoa vainajan jälkeen, siitä olisivat silmät kipeytyneet. "Joka menöö, se menöö, ei piä kahtoo!" sanottiin. Eikä saanut ruumiin vedättäjäkään kääntää päätään taakseen katsoakseen, piti koko ruumiillaan pyörähtää, etteivät silmät kipeytyisi. Vielä piti varoa sekin, ettei laskettu karjaa menemään metsälaitumelle, ennenkuin vainaja oli viety pihasta. Jos olisi kuollutta lähdetty viemään karjan jälkeen, olisi se pannut lehmät metsänpeittoon.
Vainajaa ajettiin edellä ja mureväki seurasi jäljessä. "Kahen reisin" istui vedättäjä arkunkannella, joskus toinenkin mies toverinaan. Valkea luokkiliina heilui vempelessä, miehellä oikealla, naisella vasemmalla puolella. Siitä heti nähtiin, jotta oli vainaja vaeltamassa. Leveästi vain vastaan tulijoita väistämättä ajettiin, sillä "ruumis on herra tiellä, sen ei tarvihte sivuta vastaan tulijaa"? Helyjä ei ruumiin vetäjällä saanut olla. Mutta matkaviinat piti olla muassa, sillä vanhat eivät kuolleitaan vesipäällä kuljettaneet. Isännällä oli pullo taskussa, ja viejälläkin oli viinahalli. Jo lähdettäessä otettiin hyvät ryypyt, ja taipaleella tuon tuostakin pysähdyttiin pullon ääreen, vastaantulijoillekin tarjottiin, "jotta eivät tekisi mitään pahaa viejille". Ja haudalla otettiin hautuusryypyt. Karsikkoja tehtiin vain Savoon ja Karjalaan rajoittuvissa seuduissa. Vuolijoella, Saaresmäeltä ajettaessa Oulujärvelle, näkee tien varrella, metsäkankaalla muutamia vainajien petäjiä puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Ja Kuhmon Jonkerissa on joskus Lieksan ja Nurmeksen tapaan tehty vainajalle karsikko — oksia kyllä ei ole karsittu, vaan on puuhun veistetty syntymä- ja kuolemavuosi.
Haudalle vietäessä soitettiin hautauskelloja, ja jos kellot sekä veisuu kaikuivat komeasti, oli vainaja taivaan valtakunnan perillisiä. Neljä, kuusi, joskus kahdeksankin henkeä oli kuollutta kantamassa, ventovieraitakin, ketä vain satuttiin saamaan. Paareilla kannettiin hautaan, mutta kotipihoilla kuljetettiin vain karttujen taikka korennon varassa. Kantajat ja ruumiin viejät kalvoivat haudan ja taas sen peittivätkin. Arkku asetettiin niin, että vainaja tuli katsomaan itäänpäin. Hautaa peitettäessä pystytettiin kummulle puinen risti taikka taulu, joka oli arkuntekijän laatima. Tervattu se vain oli, ja puukolla oli siihen leikattu vainajan puumerkki ja kuolinvuosi, joskus koko nimikin.
Kirkolla vielä, kun ruumis oli saatu multiin, pidettiin jossakussa tuttavassa talossa maahanpaniaiset eli hautaiset. Vietiin mukana ruoka-aineita ja viinoja, syötettiin ja juotettiin kantajia, vedättäjiä, haudankaivajia, kellonsoittajia sekä saattoväkeä, kutsuttiin pappikin ja parhaana pidettiin.
Itkettiin ja surtiin kuollutta toisinaan kovastikin, vaikka ei se ollut oikein hyväksi, ei vainajalle eikä itkijälle. Vainaja ei saanut silloin rauhaa, vaan tuli yöllä unissa itkijää pelottelemaan, jopa voi häneen tarttua painajainenkin. Maan päällä ollessaan vainaja vielä saattoi kuulla kaiken, mitä ympärillä tapahtui, kuuli siihen asti, kunnes kirkonkellolla särjettiin korvat sekä pappi heitti mullat päälle. Siitä vasta muuttui maaksi. Samoin voi vainaja laudalla maatessaan vielä tunteakin, koska painajaisen ahdistaessa käytiin häntä kepillä kurittamassa.
Joskus sattui, ettei vainaja pysynytkään haudassaan. Ellei häntä oikein varaten osattu saattaa matkaan, voi hän palata kotiin kummittelemaan ja möykkäämään, varsinkin jos häneltä oli jäänyt jotakin toimittamatta, taikka oli hän pahoin elänyt, taikka taas kotiväki oli häneen nähden jotakin lyönyt laimiin. Niin Puolangalla muuan ukkovainaja monen vuorokauden päästä tuli takaisin ja seisoa kojotti porstuan pihtipielessä, mutta kaikkosipas, kun oikein karjaistiin: "Johan sin' oot viety! Mitä sinä siihen tulet?" Kuhmossa samoin, Venähenvaarassa vaari ja vielä muorikin kotona möykkäsivät, muori käpsehti kamarissa ja uuninrintaa kapisti laipiolle, ja vaari kopsehti pirtin ylisillä. Olivatkin molemmat eläessään olleet "paavin palvelijoita"; muorilla oli ollut hallussaan kuolleenkoura ja ukolla apulaisena elopara. Kiannalla niinikään entisaikoina Päätalon muorivainaja kulki kotonaan, oikein kulkusissa ja helyissä ajoi pihaan, sitten tuli pirttiin ovia aukomaan. Lehmää muori persoili, kun ei sitä tapettu peijaisiin. Muutamat vainajat taas kävivät valittamassa ikävää ja kehnoa oloaan tuolla ilmalla. Monesti piti tietäjiä kutsua avuksi möykkääjää karkottamaan. Ammuttiin möykkääjän jälkeen, kirveellä paukautettiin, ja heitettiin tulta, iskettiin puukko ovipieleen, ja juostiin "appo Iesuksen alasti" kolme kertaa pirtin ympäritse, ja vainajan haudalle peitettiin multaan vanhoja vaateresuja, jotta "ei tartte perinnöitään kaivata".
Manalassa eli Tuonelassa, tuolla ilmalla sanottiin vainajien oleskelevan. Mutta kaikki eivät siellä saaneet lepoa, koska entisiä tämänilmaisia eloksiaan kävivät vielä tietelemässä ja täällä eläviä häiritsemässä.
Hautausmaat eli kirkkomaat — joskus tuonenmäki — ovat tavallisesti kirkon luona tai kirkon tienoilla hiekkakankaalla, joen taikka järven rannalla, joskus saarella, kuten Kiannalla, Kirkkosaarella. Kaukaisilla perukkalaisilla on omalla kulmallaan oma kalmismaansa, johon kuolleensa kätkevät. Niin esim. Kiannan Pesiöllä on vainajiensa leposija järvensaaressa, Näljängällä ja Vuokinkylällä järven rantakankaalla.
Vihittyä, siunattua, pyhää maata on vainajien haltuun annettu kenttä. Vahinkoa siellä ei saa kostamatta tehdä, eikä sieltä mitään omin luvin rankaisematta ottaa. Voi kalma tarttua. Tietäjät ja mahtimiehet vain uskalsivat ottaa, mitä milloinkin olivat vailla, mutta heillä oli oma ottamistaitonsa, ja he maksoivat, minkä ottivat. Mutta hautausmaan pohjoiskolkassa oli siunaamaton maakappale. Siihen, pahojen valtaan, joutuivat haudatuiksi ne, jotka olivat itsekin jo pahojen vallassa, olivat itsensä surmanneet taikka viinalla itsensä menettäneet.
Pelättäviä paikkoja olivat kuolleitten leposijat. Siellä vainajien henget saattoivat kummitella ja tulla joskus ohi kulkijaakin ahdistelemaan. Sieltä kaikenlaisia kyöpeleitä ja keijulaisia saattoi lähteä tämänilmaisia eläjiä pelottelemaan. Siksipä olikin, jotta sai rauhassa vaeltaa, vainajien lepopaikan ohi kuljettaessa aina tervehdittävä ja sanottava:
"Rauha eläville, lepo kuollehille!"