LUONNONTIETOA JA ELÄINOPPIA.
"Aika vanhin, avaruus suurin."
Suurien salomaiden eläjillä on aina tarkka luonnon tuntemus. He elävät välittömässä kosketuksessa suuren luonnon kanssa ja saavat monesti kuulla luonnon syvimpiäkin ääniä ja nähdä sydänmaiden alkuperäistä elämää, vetää vereensä sen henkeä, niin että itsekin muuttuvat renkaaksi erämaan elämän suuressa ketjussa.
Kaikista luonnonilmiöistä ja toiminnoista, eläimistä ja esineistä oli Kainuunkin kansalla omat isiltä oppimansa, omien kokemuksien ja havaintojen vahvistamat tiedot, useastikin varsin mielenkiintoiset ja huvittavat vanhan väen viisaudet ja mielipiteet.
Valtavin luonnonilmiöistä, "karkeaääninen" ukkonen oli varsin pelättävä, pilvissä piilevä taivaan voima, jota ei kenkään saanut kostamatta pilkata. Se sai alkunsa siitä, kun taivaan pilvissä lämmin ja kylmä paukaisivat vastakkain. Pelätä sai sen paukauksia syntinen ihminen, hiljaa ja vakavana oltiin silloin pirtissä ja lapsiakin kiellettiin meluamasta. Mutta vielä enemmän kammoi ukkosta rumahenki. Sillä juuri häntä ukkonen paukauksillaan ja tulinuolillaan tavoittelu Peloissaan syöksähteli Paha piiloisiin paikkoihin, yritti useasti kätkeytyä puihinkin, varsinkin onttoihin keloihin, ja silloin sinkautti ukkonen nuolensa niihin ja iski puun säpäleiksi. Siksi ei ollut turvallista mennä ukonilmalla isojen puiden alle suojaan, mutta jos puukolla piirsi ristin puun kylkeen, ei rumahenki päässyt siihen, eikä ukkonenkaan iskenyt.
Varsin komeina pimeän talven ilmiöinä leimusivat öisellä avaruudella taivaanvalot eli revontulet valaisten korpien autioita lumikenttiä. Silloin tiedettiin Tuli-Lapissa Jäämeren lainehtivan ja räiskyttelevän vettä kallioihin, niin että höyry nousi taivaalle. Kun valot leiskahtelivat oikein korkealle, ennustivat ne tuiskuista ilmoja, mutta alhaalla ne paloivat pakkasiksi. Ei revontulienkaan kanssa saanut mennä pelehtimään, eikä niille viheltelemään. Siitä ne kiivastuisivat ja pahastuisivat, alkaisivat kovemmin sähistä, oikein korvissa kärähdellä.
Vesikaari eli taivaallinen kaari oli ukko Noakin päivistä asti tunnettu kaunis taivaan värivemmel. Se joi vettä järvistä ja hetteistä sadesäiden varaksi, nielaisi useasti sammakoitakin, olipa joskus ahmaissut miehenkin veneineen taivaan avaruuksia soutelemaan.
Taivaan pilvissä vesi sitten kierteli ja lankesi taas maahan niin hyville kuin pahoillekin. Joskus putosi taivaalta pilveäkin, ja se oli kuin sammakonkutua, sulavaa hyytelöä. Vanhat ottivat sen talteen viinapulloon, käyttivät sitten pistoksiin, ammuksiin sekä lapsen synnytyksiin. Taikka leipoivat löytäjät siitä pienen pilvirieskan, jolla saattoivat taltuttaa pahoille töille pyrkivän tulen vallan.
Tuuliaispää oli pirunpuuskien puhalluksia, ja se oli jokaiselle tunnettua, että siinä matkasi lapinnenä. Se pyöri väliin myötäpäivin, väliin taas tohisti vastahankaan. Silloin kun se kiersi vastapäivään, kiersi se lämpöisiksi säiksi. Merkille pantuja taivaan tuulia olivat myös kevät- ja syysmyrskyt sekä itätormit ja Tapion riihenpuinnit. Ilmansuunnat olivat, pää- eli poikkipohjoinen, itäpohjoinen, itä, vesietelä, korkea- eli poikkietelä, länsi, luet eli pääluet ja luetpohjoinen.
Taivaan monimuotoisella kuulla, joka oli "maailman ikuinen, vain ei viien viikon vanhaksi elä", oli kumma vaikutus ihmisen elämään ja maan kasvullisuuteen. Kuuton aika oli pimeä aika, mutta mitä puuhasi silloin, kun näki ensi kerran uudenkuun, sitä hommaa riitti koko kuuksi. Tekivät nuoret myös taikoja uudenkuun nähdessään, kiersivät puukolla seisomasijansa, sitten vasemmalla sukallaan ja kengällään — vetäisivät ne jalastaan — kiersivät vasemman kantapäänsä ja ottivat, veivät multaa päänsä alle sänkyyn ja sanoivat:
"Näytä, uusikuu, mun kultani!"
Siitä kolmen yön perästä näytti. Yläkuulla kylvivät vanhat ukot rukiinsa, jotta se paremmin säilyisi talven alla, kuun kannalla jos olisi kylvänyt, olisi hanki kadottanut laihon. Yläkuulla myös huoneenhirret ja veneen ainespuut hakattiin.
Kuun asennosta ennustelivat entiset miehet jumalanilmoja. Jos uusikuu kiikkui kynsistään avaruudella ja näkyi koko haamullaan, oli se huonoiksi ilmoiksi ja nöyriksi säiksi, mutta jos se kelletti kyljellään ja piirtyi vain kapeana sirppinä, oletteli se pakkasiksi. Kuun kehät taas olivat, milloin pakkasiksi, milloin leudoiksi ilmoiksi.
Kuun tervaaminenkin oli tuttu juttu. Se oli Rahko-Matti, joka tahtoi mennä rosvontöihin, ja aikoi ensin tervalla pimittää kuun, mutta tarttuikin siihen suteineen ja tervasankoineen.
Päivä, kulta aurinkoinen, oli lämmön ja valon antaja, samoinkuin tulikin, "aurinkoisen pojan poika". Hyviksi säiksi, ihaniksi ilmoiksi se hyvännäköisenä aamulla nousi, samoin illalla meni mailleen, mutta pahoiksi ilmoiksi se oli pahannäköisenä. Iltaruskot se loihti sekä aamuruskot:
"Syysruskot lämpimiksi, kevätruskot keliksi."
Toisinaan se laati kehän ympärilleen, milloin sateiksi, milloin kylmiksi ilmoiksi, milloin suveksi ja kauniiksi päiviksi, varsinkin jos se kehästä vielä kohotti ylöskäsin suvenveneen, "semmoisen keukulan", tiesi se suvisäätä. Toisinaan päivä vielä sai sapen sivuilleen, "kahen puolen kehästä". Edellä oleva sappi muistutti ennemmäistä huonoa säätä, jäljessä kulkeva vasta-aikaista.
Tähdet olivat taivaanmerkkejä, joiden liikkeistä pitkinä talviöinä tarkattiin päivän tuloa sekä "yön merkkiä" sekä kotipirtillä että silloin, kun metsiä käydessä maattiin hongalla. Merkillisin tähtiryhmä oli otava, seitsentähtinen taivaan kiertolainen, joka päivän lähestyessä oikaisi pyrstönsä koitetta kohti. Tunnettiin myös viisitähtinen lapinotava sekä tiheä ryhmä, seulajainen eli seulainen ja Mooseksen eli Maariansauva, tuttu kolmitähti, joka kiersi ympäri taivaan, tunnettiin pohjantähtikin, taivaannapa, sekä kaunis ehtootähti, joka sitten taas kointähtenä vilkutti. Mutta linnunradasta, taivaan vaaleasta vempelestä, tarkattiin talvenlaatua, ja pyrstötähti ilmestyi avaruudelle sota-aikoja sekä suuria hallavuosia ennustamaan.
Ilmanlaadun ja vuodentulon ilmoitti luonto itse jo edeltäkäsin monella muullakin tavalla, kun vain ymmärrettiin ottaa merkeistä vaari. Sateen edellä tervapääskyt "ränkivät" ja mustat perhoset lentelivät, mutta poutailmaa tiesi sittiäisten pörrääminen ja valkoisten perhosten lipattelu sekä kuikan, kurjen ja kärjen laulaminen. Pakkasta ennusti veden pakeneminen uveavantoihin. Lumen sataminen lehteen tiesi kovaa talvea, ja lumetonta talvea seurasi poutakesä sekä paksulumista talvea sateinen suvi. Jos pihlajissa oli paljon marjoja, tuli römpsyinen syksy. Kuusien runsaat käpyvarastot ennustivat maamiehelle täysiä ruislaareja, mäntyjen taas hyvää ohravuotta. Hyväksi vuodentuloksi oli myöskin hyvä hillavuosi sekä syksyiset jäänpesiäiset, kun hevoskanto-jäät suvesi vesikaljamalle, samoin vielä, jos talvella lumikinokset kiersivät seiniä etäältä. Mutta huonoa vuotta saatiin odottaa, jos kinokset pakkautuivat seinien vieriin, jos käki tuli kukkumaan hangille, metsikanat nousivat havupuihin, ja hiiret syksyllä kovin töhersivät ja sotkivat elokokoja. Ja vielä, jos sumu ennen Maariaa kohosi hangista, niin tuli yhtä paljon ennen Perttulia halla, mitä korkeammalle sumu kohosi, sitä korkeammalle nousi hallakin, vaarojen harjallekin, jos sumu nousi niin ylös. Mutta pienet lumikirput talven hangilla kertoivat kesällä toukoviljoihin tulevasta ruosteesta; ja sitten heittikin ruosteen pohjatuulella hienossa sumusateessa.
Maaliskuussa Maarian tienoissa tutkivat vanhat ukot tulevan kesän laatua. Päivän paistaessa tiirailivat äijät pitkin maanpintaa aurinkoon päin. Jos hanki oli selvä ja kirkas, ja aurinko paistoi lämpöisesti, tuli hyvä kesä, mutta "jos maanlaita oli vaskenvärinen ja maanavaruus vaskenvärinen ja ölläkkä kuin vaskikattila, tuli huono kesä".
Ilman ja sään sekä vuodentulon ennustajina toimivat linnutkin, jotka olivatkin eläinryhmän tutuimpia olioita.
"Puolikuuta peipposesta,
västäräkistä ei vähääkään",
laskettiin kesän tuloa. Mutta jo ennen niitä ilmestyi keväisille hangille isoina vilisevinä parvina pyrähtelevä pulmunen, jonka tulosta laskettiin viisi viikkoa kesään. Aikaisena kevätviestin tuojana tuli myös kivenvika, ilmojen ylhäinen laulaja. Kun se oikein korkealle jaksoi kohota, silloin ilmat pian lämpenivät, mutta jos se vain alhaalla äystäsi, oli korkeuksissa kylmä ja kesti vilua ahtaallakin.
Kesän suussa sitten tulivat muutkin kesälinnut, pääskyt, västäräkit, raunioruntit [kivitasku], leppätertut, tiltaltit [tynnyrilintu], urpiaiset, sirkkuset, leivoset [peipponen]. Käkikin saapui ahoille kukkumaan ja kurjet soille rallia pitämään sekä muut suo- ja vesilinnut. Käki oli kumma lintu, ylpeä laulaja, joka liikkui aina palvelija, käenpiika, matkassaan. Siitä itsestä ei ollut minkään hommaajaa, piiallaan teetti kaiken, ja lauluaikansa loputtua heittäysi haukaksi sekä ensi töikseen söi piikansa. Käen pesää harvoin löydettiin, joskus oli tavattu hongasta, kärjenliukusta, ja oli siinä ollut viisi munaa, yksi hyvin pikkuruinen. Pesän löytäjä ei kyllä ollut mielissään, sillä:
"Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää."
Käki saattoi pilata ihmisen, jos huomeneksella suuruksettomalla suulla sai kuulla sen ensi kukkumisen. Piti sentähden aina heti ylös noustua haukata leipää ennenkuin meni ulos. Voi pilauksen parantaa siten, että heti meni ja haukkasi haavankuorta, ja niin paha oli pilaus, jotta puraistu haapa kuivui. Mutta muuten käeltä tiedusteltiin elämän pituutta, sanottiin sen kukuntaa kuultaessa:
"Kuku, kuku, kultarinta, keltarinta keikuttele, minun pitkä ikäni määrä!"
Samoinkuin käki, saattoivat muutkin linnut pilata. Kuikan pilaus oli huonoksi onneksi kalamiehelle, kurjen pilaus muuten pahaksi. Sillä:
"Kurjen pilaus kuivovaa,
käen pilaus kääkistää."
Pääskyn pilaama kovin päivettyi, ellei heti pessyt kasvojaan ja viskannut vettä pilaajan jälkeen.
Oli kesällä parhaana aikana elämää ja ääntä ja iloista laulua kaikkialla. Metsissä oli vielä rasva- ja pakastiaisia, käpylintuja ja tervapääskyjä, tikkoja ja palokärkiä, laulu-, kido- ja murarastaita, kuukkeleita, harakatta, korppeja, närhejä ja variksia, pyitä, teeriä, metsoja ja metsikanoja sekä kaikenlaisia havukoita ja iskulintuja: kokkoja, huuhkajia, koppelohavukoita, teeri- ja hiirihavukoita, pulliais- ja pöllöhavukoita. Ja soilla oli oma lintumaailmansa. Siellä riklatti suokurvi ja mäkätti taivaanmäkärä sekä heinikossa kärähteli päivänpiiliäinen, [päivänpiiliäinen, harmaa rastaankokoinen lintu] ja rantasipi huuteli "tsippitliitä", viklat viklattivat, ja liejukukot pöyhistelivät komeaa kaulustaansa. Järvissä ja lammissa taas sorsat, telkät, koskelot, kuikat elämöivät.
Närhi oli kummallinen lintu. Se heti keväällä, kun käki tuli, katosi, "hiiteenköhän katosikin", ja palasi vasta sitten, kun käki oli lähtenyt pois. Se pelkäsi käkeä, se kun oli ennen vanhaan saanut käeltä varastaen vaihtaa komean puvun ja oman huonon harmaan verhonsa heittänyt sijaan. Kumma lintu oli korppikin eli koro. Se vahinkoja lonkkui, ja sillä oli rinnassaan salattu sulka, joka jokeen höyhennettynä lipui vastavirtaan. Sen kun olisi saanut lakkiinsa, niin olisi ymmärtänyt korpin ja kaikkien lintujen kielen. Palokärkikin oli merkillinen lintu: jos siltä elävänä tempaisi kielen ja kuivasi sen, saattoi sillä kaivellen poistaa hampaanpakotuksen. Kuukkelia eli kuuskilaista sanottiin paikoin metsänemännäksi, koska tiedettiin, että se on vanhin linnuista. Sitä käytettiin monesti taikauksiin samoin myös koskikaraa. Kurkikin oli merkillinen, koska söi käärmeitä. Siksi ei siitä syöty muuta kuin oikea puoli, vasen nimittäin oli myrkyllinen. Ja pyy pienenee yhä maailman lopun lähestyessä, vaikka "eipähän tuo minun muistini aikana ole pienennyt ei isonnut".
Mutta lintujen kielen saattoi ymmärtää korpinhöyhenettäkin, kun vain kuulevalla korvalla tarkkasi. Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle. Niin voi laulu- eli lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:
"Tulitikulla, tulitikulla! Puupiippu, puupiippu, luuvarsi!"
Ja pieni pääskynen viserteli räystään alla:
"Minä pesin sormuksen, panin aijanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin."
Palokärki tpruitutti lehmiään:
"Tprui, tprui, tprui, ylöös!"
Taikka huikkaili se sateen edellä:
"Minä oon mamman piika, mamman piika, sinä itte hormiperse!"
Kuuskilainen hoki metsässä:
"Kuukinttu, kuukinttu!"
Ja varis keväällä toi terveisiä Raahesta, nyökytellen:
"Raak, raak!"
"vaikkei ollut, pöljä, Raahessa käynytkään". Korppi taas lonkkui: "Koa, koa!" Joskus korppi pääsi kehveltämään nuottamiesten kontista kalakukon, ja kun miehet tulivat syömään, tiedusteli varas honganlatvasta:
"Tokko onkaan kukkoa kontis?"
Metsikanat kun omia aikojaan viidassa liikkuivat, haastelivat keskenään:
"Kopeik, kopeik,
väkkäskäkä, keuvakko!"
Mutta jos sinne osui metsämies pyssyineen, kummasteli väkättäjä:
"Kah, kah, veä peälle, veä peälle!"
Ja pyssyn pamahdettua noitaisi:
"Ka, ampuu, perkele!"
Pieni peltokana vihelteli:
"Pyy pieni, pyy pieni, minä ite suuri!"
Vikla eli hykly "pani ihtejään":
"Hykly, hykly, hykly-vikla, hykly-vikla!"
Ja taivaanmäkärä, vanhapiika, ketkutteli:
"Ketkut, keikut,
tökkää, tökkää!"
Mutta suokuovi hirnui kuin hevonen, ja kurki huusi "lellerkakkua", johon toinen pani rallia perään, ja rantasipi valitteli:
"Kivi viivytti, kivi viivytti!"
Se kun oli laulunlaatua määrättäessä unehtunut kivelle istumaan ja niin jäänyt laulunlahjatta. Ja kuikka kaloja pyytäessään kaipasi: "varrasta, varrasta!" taikka lentäessään lupasi sadetta:
"Kohta-saat, kohta-saat!"
Saattoi kuikka joskus käydä pakinoimaan kalamiehen keralla, niinkuin Heikuran Jaakonkin kanssa, jota "Verkkosuuksi" haukuttiin. Oli Jaakko kerran kalassa Luvanjärvellä, kuikka vähässä matkaa uiskenteli.
"Ka, Jaakko, ka, Jaakko!" pani lintu pakinaksi.
"Mistä sie tiijät, että olen Jaakko?" kalamies kysyi.
"Heikuraa, Heikuraa!" vastasi lintu.
"Ka, tunnethan, pakana!"
"Verkkosuu, Verkkosuu!" rähähti kuikka ja sukelsi turvallisen matkan päähän.
Mutta käärme oli kamalin ja pelätyin kaikista eläimistä ja siksipä siitä kaikkein enimmin tiedettiin. Se oli kavala myrkkymatelija, jota ei uskaltanut sanoa edes oikealla nimellään, vaan oli mainittava madoksi. Myrkyllisin kaikista oli joskus nähty vaskikäärme, joka onneksi sentään oli sokea. Olipa väliin kohdattu oikein isokin madonvenkale, toista syltä pitkä ja "paksu kuin miehen reisi". Kiannan Kerälän kylän rämeillä oli semmoinen kerran asustellut, moni oli sen nähnyt, mutta ei kukaan ollut uskaltanut tappaa, ei yrittääkään.
Käärmeen alkuperä oli tuttu: paholaisen palvelijan, Syöjättären sikiö se oli, vaikkahan olikin
"Karva kanervan näköinen,
karva taivahan yheksän."
Mutta itse se synnytti sikiönsä siten, että kiipesi, hylky, puuhun, ja sieltä pudotteli pentunsa, ne kun olivat niin vihaisia, että olisivat muuten syöneet emonsa.
Madellen mato kulki, vaikka sillä olikin pienet punaiset jalat, jotka sai nähdä, jos ryöttää kalajoilla taikka suvikuntapajulla vitsoi, taikka ryvetti muurahaiskeossa taikka tulella kärventeli. Mutta väliin, jos käärmeen suututti, lähti se vihaisena sähisten, luokkia nakaten heittelehtimään kiusaajansa kintereillä. Tuli ensin viikatteenniteenä pyörien, sitten kiekkona kierien, viimein vimmattuna luokkina lennähdellen. Varsinkin jos joku meni häiritsemään käärmeitten käräjiä, madot äkäisinä näin lähtivät häiritsijää lennättämään. Sillä käärmeet pitivät käräjiä, keväällä asuinpaikoillaan luolamailla kokoontuivat suurin joukoin yhteen, ja keskimmäisenä oli iso valkeakaula kuningas, joka piteli suussaan käräjäkiveä. Okkos-vainaja Kuhmossa oli kerran sattunut käärmeiden käräjäpaikalle, ja kalliolta suuren kiven vieräyttänyt alas, muka niiden päälle. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä: koko lauma oli kimpautunut hänen kintereilleen, ja niin hätään oli ukko joutunut, että oli saanut sarkatakkinsa päältään niille sivaltaa. Nukaksi olivat madot koko takin nykkineet. Jotkut rohkeat ja sukkelat henkilöt olivat sentään saaneet ryöstetyksi käärmeeltä käräjäkiven, pienen pyöreän kiven, sileän kuin muna. Ja se oli hyvä saalis. Sillä saattoi paiseet parannella, ja vielä parempi oli sitä pitää taskussaan taikka suussaan käräjillä: silloin aina voitti asiansa.
Käärmeen saattoi tietäjä manata paikoilleen tiuskaisten:
"Piätä, piru, hevoses, jotta saisin suihtet suuhun ja päihtet päähän!"
Ei päässyt käärme pakoon silloinkaan, jos kiersi sen ympäri piirin jollakin rauta-aseella, vaikkapa puukolla. Siihen kiekeröön täytyi sen kuolla, ellei sattunut sadetta, joka hävitti jäljen.
Millään lehtipuulla ei saanut matoa tappaa, ettei se pääsisi viimeisellä tuomiolla sanomaan, jotta "se ei kun kylvetti häntä vain". Mutta kun havupuulla tappoi, niin se oli tapettu jälkipuheitta.
Kaksihaarainen kieli nähtiin käärmeellä olevan ja tiedettiin, että "kun se sillä äikkejää, niin keltaiseksi heti karahtaa". Veteen meni mato kohta saatuaan puraista, mutta jos purtu ennätti ennen, niin käärme itse kuoli, halkesi.
Varsin voimakkaita taikavälineitä olivat kaikki käärmeestä saadut kappaleet sekä käärmeen kosketuksissa olleet esineet. Niitä kaikkia piti olla hyvän tietäjän kompeissa. Käärmeen nahkaa — elävänä nylkivät madon, jalallaan vain painoivat pään maahan ja niskasta alkaen kuoraisivat nahan tuppenaan — käytettiin selän kirvestyksiin ja pistoksiin, samoin käärmeen kettua. Käärmeen rasvalla, jota otettiin ennen käen kukkumaa, kun ei madolla vielä ollut myrkkyä, lääkittiin ammustauteja ja puhalluksia sekä käärmeen omia puremia — leivottiin käärmeenrasvarieska, jota purtu sai syödä. Pääluuta käytettiin myös ammustauteihin ja kolotuksiin, ja naurissiemenet valutettiin sen lävitse, ettei juuriainen sitten tunkeutuisi nauriiseen. Metsästäjä kantoi käärmeen pääluuta ruutisarvessaan. Keppi, jolla mato oli tapettu, pantiin naurismaalle pystyyn peltoa varkailta varjelemaan. Keppi vaikutti sen, että varkaankin hammasta alkoi mato kalvaa.
Joskus tietäjät nostivat käärmeitä toistensa kimppuun, tulipakkulat suussa lähettivät. Niin olivat Kuhmon Lentualla Hetteilän ja Liimatan ukot pelanneet. Hetteilän ukko ensin laittoi Liimatan kimppuun, mutta Liimatta otti riskun, soljen, rinnastaan, työnsi taulantuojan sen lävitse ja pani takaisin raatelemaan, ja pian alkoi Hetteilästä savu tupruta, paloi koko talo. Samoin Hyrynsalmella oli Pienenlehdon akka laittanut käärmeen Riita-ahon emäntää ahdistelemaan, ikkunasta oli se pyrkinyt pirttiin. "Pienenlehon Kaijapa se on!" emäntä oli sanonut ja tappanut tulijan ja lisännyt: "Pitääpä panna pahempi!" Ja oli akka nostanut karhun Pienenlehdon pirtin oven taakse, ja niin kauan oli karhu ämmää pirtissä vartioinut, kunnes oli sattunut tulemaan vieraita pelottamaan kontion pois.
Ei käärme ihmisen kimppuun kyllä ensinkään yllättelisi, eikä ihmistä panisi, ellei sitä olisi joku nostanut ja yllyttänyt vihaan. Ja vaikka se olikin Pahan sikiö ja kirottu eläin, oli se silti hyödyllinenkin olemassa. Sillä se söi maanvihat, ja maa olisi peräti myrkyllinen, ellei olisi matoa.
Käärmeen kaltainen riettaeläin oli sisoliskokin, sikolisko eli sikilisko, joka oli
"— vaskesta valettu, teräksestä temmattu."
Harvoin se kyllä puri, mutta aina se joskus kielellään äikkäisi, jotta iho ajettui. Vikkelän sisiliskon jos näki keväällä ennen hidasta sammakkoa, pysyi siitä virkeänä koko kesän, mutta jos onnettomuudekseen keksi ensin sammakon, niin nukutti ja piti velttona.
Sammakkokin oli myrkyllinen, ja sen panema varsin paha. Mutta se hyöty sammakostakin oli, että se joi vedestä myrkyn, vedenvihat, jotta vesi ei ollut vaarallista ihmisten nauttia.
Riettaeläimiä oli myös talvikko eli talviainen kärpänkaltainen valkea eläin, "joka lie sama kuin lumihiiri", ja joka
"Kesät heilui hettehessä,
talvet tallin sillan alla",
taikka piileskeli navetassa piteitä pureksien ja hakaten.
Ihmiseläjäin kiusana olivat myöskin ampiaiset. Mutta tietäjät eivät niitä pelänneet, koska osasivat ne lumota, menivät vain pesälle ja puhelivat:
"Eipä ampi ammukkaa, tiironokka tiijäkkää. Suolla sinun soijinmaasi, aholla asuinsijasi, lahokanto kartanosi,"
Samoin oli pelättävä pistäjä herheläinen, "Hiien lintu", joka söi "käärmeen kähyjä".
Joskus nähtiin liikkeellä litomato, omituinen pikkuisten matojen kiertue, joka hiljalleen mateli maata myöten. Se jos talosta oli pois päin matkaamassa, oli asia talon häviöksi, mutta jos se mateli taloon käsin, oli se hyödyksi. Litomadon tavatessaan hankkivat tietäjät itselleen litomatosormen: vasemmalla pikkusormellaan hämmentelivät matoa, ja sormella saattoi sitten painella paiseita terveiksi sekä parantaa hampaanpakotuksia.
Puiden merkillisimpiä oli leppä, jota käytettiin mitä moninaisimpiin taikauksiin. Pakkasen jälkiäkin sillä paranneltiin, sillä lepikössä pakkanen pahimmin rapsasi, ja siellä sillä "oli oikein koti". Paljon käytetty puu oli myös pihlaja, pyhä puu, joka useasti kotipihallakin seisoi, paljon myös kuusi, jonka liukasta koskutta tietäjät useasti kettivät. Katajaakin toisinaan tarvittiin, joskus myös vesipajua, ja vaivaisenvarvuilla haudeltiin matojen ja sisiliskojen panemia.
Ja monista maan kasveista ja ruohoista valmistelivat tietäjät voiteitaan ja lääkkeitään, vesiään ja hauteitaan, sekoitellen niitä, niin että tuskin aina "Kaikkivaltiaskaan sen tiesi".