HALTIOITA JA VÄKEÄ.
"Vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä."
Haltioita oli kaikkialla, maassa, metsässä ja vedessä, kaikissa lämmitettävissä rakennuksissa, metsämajoissakin, samoin väkeä ja salaista voimaa oli miltei joka paikassa. Niin uskoi vanhakansa, uskoi ja eli epälukuisen haltiaseuran ympäröimänä, palvoi niitä ja etsi niiltä apua.
Maassa asui maanhaltia, joka joskus nähtiinkin. Jossakussa talossa se näyttäytyi sarkatakkisena, nahkalakkisena ukkona, toisessa taas "isona akanhomerona", kolmannessa tiukua helistelevänä "Tiuku-akkana". Toisinaan oli maanhaltia pahanlainen möykkääjä ja rauhanhäiritsijä. Niinpä Hyrynsalmen Toivolassa haltia aina yöllä piti röykettä, ja Kaartilassa se pirtin pöydän takana usein kuorsasi taikka kämmenellään läjäytteli pöytään. Maanhaltian väkeä oli maahinen, jota asusti maassa kaikkialla ja saattoi tarttua ihmiseen yhdeksänlaatuisena rupena ja rokahduksena. Monissa vanhoissa taloissa oli elättipuita, joiden juurelle vietiin maanhaltialle uhria. Niin Murtomäen Matalissa isoa kartanokoivua "piettiin niinkuin jumalana". Samoin Sotkamossa, Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja pyhiä pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä, ettei niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin lehmästä ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset ruo'at ja Mikkelinä mikkelipässin luut. Siitä karja hyvästi "lykästi" ja talous menestyi. Nyt on koivuista vain kannot jäljellä. Sillä kun talon vanha äijä, 90-vuotias Heikki Kilpeläinen, kolmattakymmentä vuotta takaperin kuoli, jäivät "elättipuut" hoitajatta ja palvojatta ja kuolivat nekin. Vain pihlajat vielä seisovat aittojen luona. Pyhänä pidetty pihlaja oli myös Jonkerin Sepposen pihamaalla.
Metsässä asui metsänhaltia, joka toisinaan nähtiin esiintyvän karvaisena ukkona, Heikkis-Juuso oli sen kerran helatorstaina nähnyt pikku-ukkona metsolla ratsastamassa. Metsänhaltia liikkui niitä polkuja pitkin, jotka sydänmailta toivat taloon, sentähden ei metsäpolulle saanut sytyttää tulta eikä rakentaa taloa, eikä asettua niille makaamaan. Haltia ei sallinut. Metsänhaltian alaista oli metsänväki, mikä "erinomattain asusti muurahaispesissä". Metsänväessä oli semmoinen hiimosti, jotta kun metsänvarpukin vain sipaisi silmää, niin että siitä hiukan häpsähti, silloin heti tarttui siitä metsännenä ja teki silmän kipeäksi ja vaati parantuakseen havulla hautomista. Metsänväki oli vahvaa väkeä, ja sen apua käytettiin etupäässä karjanhoito- sekä metsästystaioissa. Metsänkävijät kalvoivat reiän ison muurahaiskeon lävitse etelästä pohjoiseen ja pujotteliutuivat siitä kaikkine metsästysvehkeineen kolme kertaa. Varsin kärkästä oli metsänväki saattamaan ihmiseläjäin piteet metsänpeittoon, jos pahat naapurit vain pyysivät siihen sen apua. Niin saattoi se kätkeä karjan, ettei löydetty, vaikka karja oli vain "aivan aijan takana", taikka taas sorkitteli metsässä kiertäen yhtä puuta, niin että valtainen polku hiertyi kankaaseen. Ei ollut tavallisissa ihmisissä metsänpeitosta päästäjää, piti kutsua tietäjä, joka saattoi metsänväkeäkin vallita. Tietäjälle metsä puhui, mihin karja oli kätkettynä, ja oikea tietäjä heti tiesi, onko karja metsänpeitossa, vai muuten vain hukassa. Muutamat tietäjät käyttivät apunaan kalmanväkeä, joka sitten pakotti metsänväen päästämään karjan vapaaksi. Ottivat kalmalaudan ja sillä mittasivat yhdeksän pituutta vainion veräjältä karjapolkua metsään käsin, kohottivat kolme närettä juurineen ylös ja vuolivat kolme hopeasilparetta juurien alle ja loitsivat:
"Päästä, mehtä, meijän elukat! Vuolen kullat kuunikuiset, hopeat iänikuiset näreelle tammiselle, Mehtolan kuninkaalle."
Toiset käyttivät saunan- ja riihenhaltian apua, ottivat kadonneen lehmän kaulaimen ja veivät sen riihenkiukaalle sekä asettivat saunankiukaasta noudetun häkäkiven siihen painoksi. Jotkut "ottivat metän vangiksi, jotta sen täytyi päästää". Vanhalla tylsällä puukolla käänsivät he lehmän jalansijan toisinpäin, kotiin käsin ja pyöräyttivät puukon metsäveräjäpuun ympäri kolme kertaa sekä vetäisivät metsäpolun vieressä kolmihaaraisen katajan solmulle. Silloin oli metsä vankina ja laski lehmät vapaiksi, ennen kolmen päivän kuluttua. Muutamat taas panivat "pirun pihtiin". He sitoivat punaisella langalla metsäpolun yli kolme koivua latvoista yhteen, tekivät lankaan kolmisoppisen solmun ja panivat siihen kolme muurahaista, taikka panivat hamppuharjan kannonpäähän pystyyn ja sitoivat punaisella langalla ristiin harjanterälle asetetun, mutkalle taivutetun leppävarvun, ja sitä hamppupunontaisella tiukkasivat, jotta "päästäkkö pois!" Muutamat tietäjät tekivät selkänsä takana tuppivyöstään osmansolmun ja heittivät sen lehmänparteen, muutamat piirsivät leppäpalikkaan tursaansydämen ja asettivat palikan metsäpolun ylitse latvoistaan sidottujen koivujen "vahvistukseksi". Jotkut taas vain kutsuivat lehmiä kotiin, kolme puunjuurta kun oli päällekkäin koholla yli polun, niin niiden alatse tpryityttivät:
"Tpry, tpry, Kirjo, tpry, tpry, Karjo, tpry, tpry, haikea Haluna!"
Mutta Hautamäen Kaisa-Reeta sivalsi vain hameen päältään, ruopsaisi sillä karjapolkua ja ärjäisi: "Se nyt on saatana… Mikä perhana on kun ei löyvy!" Sitten otti muori polulta kiven ja toi sen lehmän parteen. Ja löytyipäs heti lehmä!
Monesti mainitaan metsänhaltiaa rumanhengen, metsänmörön, jopa pirun nimellä. Joskus tekivät metsämiehet pirun kanssa urkon, että saivat lintua niin paljo kuin vain halusivat, ja peuroja ajoi piru aina Pyhältätunturilta asti pyytäjän saataville. Mutta sitten määräpäivänä tuli piru noutamaan itsensä urkkomiehen. "Piru" oli itsekin ahkera erämies, koirineen kulki synkkiä korpia ja ampui metsänviljaa. Kivikiekin ukko oli kerran kuullutkin pirunkoiran haukkuvan. Metsästä kuului kiihkeä viukutus, mutta ei näkynyt mitään, ei jälkiä ei otusta. Ja sen mukaan kuin ukko eteni metsään, kaikkosi viukutuskin ja vilja sen seurassa. Piru sitä itse ammuskeli. Mutta jos ukko olisi siunannut, ei piru olisi saanut mitään. Saarenpään äijä oli kerran ampunut oravan pirunkoiran haukusta, mutta kun oli sen kanssa mennyt metsäsaunaan, ei äijä saanutkaan yörauhaa, niin oli saunassa räikätty. — Väliin kummitteli korvenhaltia metsästäjälle, niin että ajoi selkosen täyteen karhua, sutta, peuraa, mutta kun metsämies aikoi ruveta niitä ampumaan, muuttuivat ne miehiksi ja sitten käärmeiksi, jotka rupesivat päälle yllättelemään. Silloin oli parasta ottaa jalat alleen.
Metsänhaltian palvontapaikkoja oli, paitsi muurahaispesä, myöskin tapionpöytä eli tapionkämmen ja kesyen- eli kesionkanto. Tapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä tai kämmen, ja oksia oli rungossa "tuhansittain". Sille asetettiin metsälle annettavat lahjat. Metsänpeiton päästössä sitä joskus käytettiin, ja syyhyä sekä ajoksia siihen ajettiin ja toisinaan taiteltiin siitä oksia maitopyttyjen pesuveteen, joskus leikattiin sen latva puurohärkkimeksi. Vietiin myös ennenkuin itsekään maistettiin, juustoa ja vasikanlihaa sen juurelle "kaikille kateen silmille". Kesyenkanto oli ikivanha kuiva tervaskanto, joskus maailmassa palanut reikiin ja koloihin, sydän vain jäänyt pystyyn tikottamaan. Siitä emännät ottivat tervassäleitä karjaa keväällä ulos laskiessaan, siitä tietäjät kiskoivat kylvyn lämmityspuuta, ja hautalonki hakkasi siitä pilkkeitä, kun tervahauta oli pileessä.
Läheistä sukua metsänväelle oli kallionväki, joka oli "kaikkein vahvinta väkeä", ja kalliossa myös asui "se vanha piru", semmoinen rumahenki, joka oli joskus vanhoille näytteliytynyt. Selkosissa kun oli paljon vaaroja, niin niissä se asusteli, ja ihmisiä pelotteli, niin että tarttui semmoinen nihkota, jonka vain oikein lujaluontoinen tietäjä saattoi ajaa pois.
Kivikiekin ukko taas karkoitti kalliolaisen asunnostaan, niin että ampua paukautti peuraväljällä pirtin sillan alle. — Taitavat tietäjät ottivat vuoresta kallionväen avukseen, mutta se oli "niippusampaa" hallita kuin metsänväki.
Vesissä asui vedenhaltia, vesihiisi eli Veteinen, jonka alaista, oli vedenväki. Veteinen oli joskus nähtykin järvessä, ja oli se ollut "niinkuin lehmän rapamaha, köllöttänyt ve'essä, mahanalus kynsiä täynnä". Sitä oli ammuttukin, ja vesi vain oli räiskähtänyt korkealle, kun se oli kadonnut. Puolangalla se taas oli nähty isona koirana kohoavan vedestä, samoin Hyrynsalmella suurisilmäisenä, suurikorvaisena koirana. Uimassa olevan ihmisen saattoi se kynsiä ja puristella mustelmille,jopa hukuttaakin, voipa joskus uivaa hevostakin kopristaa reidestä, niin että se upposi. Siksi pitikin aina ennenkuin meni veteen, heittää siihen joku rauta taikka syytää kiviä, sitten ei Veteinen koskenut. Joka järvessä oli oma Veteisensä, jopa eri järvien vesihiidet olivat toisilleen hyvin vihamielisiä. Vuoksissa oli kerran toisesta järvestä laskettu vettä toiseen, ja silloin oli järvien Veteisten kesken, kun olivat sattuneet yhteen, syntynyt vimmattu tappelu, vesi vain oli taivaalle räiskynyt. Vesi kyllä ei lähtenyt järvestä juoksemaan, ellei osattu nostaa Veteistä, mutta kun Veteinen nostettiin, niin vesikin kohosi, aina kevättulvan tasalle — sitä ylemmäksi ei Veteinen voi kohota — ja sitten kaivettua ojaa myöten lähti pauhaamaan, niin että hongat ja vuoret vei matkassaan.
Tietäjät saattoivat nostaa vedenväenkin avukseen, koskesta alakivestä sen ottivat taikka järvestä. Metsänkävijät sen monesti nostivat, etteivät kateelliset pystyneet heidän metsästysonneansa pilaamaan. Vedenväki oli helpointa hallita, vaikka se olikin vahvinta ja vanhinta väkeä. Tiedettiinkin:
"Vesi vanhin veljeksistä."
Ken vain osasi oikein ottaa vedenväen ja oikein sen hallita, niin ei kukaan häntä saattanut pilata. Mutta jos ei osannut oikein menetellä, voi käydä niinkuin Kivikiekin ukon, joka Valkeaisjärvestä otti unteet ja pani kenkäänsä ja kengän päänsä alle, kun rupesi nukkumaan. Mutta pian alkoi ukkoa kohti tulla kankaan täydeltä "tyhjää näkymätöntä", niin että äijän täytyi viedä "unteensa" jälleen järveen. Ovatpa joskus nostaneet vedenväen toisen kimppuunkin, niin että vesillä liikkuessa on melalle noussut "kuin musta sonni". Eikä siitä ole päässyt erilleen muuten kuin heittämällä hopearahan veteen.
Veteisen sukua oli hetteenhaltiakin, pienempi vain, mutta paha, jos se pahaksi rupesi, eikä sitä kyllä osannut oikein palvella.
Nuorinta "lohkoa" oli tulenväki. Sillä tiedettiin:
"Tuli nuorin tyttäristä."
Se oli väkevä väki ja paha ja teki pahan jäljen. Monella tietäjällä oli tulenväki hallussaan, ja he teettivät sillä paljon pahaa, sillä kun ei saattanut ensinkään teettää hyvää. Tulenväki ei sopinut yksiin kirkonväen kanssa, eipä saman katonkaan alle. Hautamäen muorilla oli tulenväki hoidossaan, ja tuli kerran mies taloon, aikoi yöksi, mutta ei saanut rauhaa. Huone alkoi ryskyä ja paukkua kuin pakkasella, ja miehen täytyi lähteä pois. "En sovi minä tässä olemaan", sanoi lähtiessään. Miehellä oli kirkonväki muassaan, ja tulenväki oli kirkonväkeä voimakkaampi, eikä suvainnut sitä lähellään.
Tulenväen sukua oli pajanväki, joka asui pajassa alasimen vieressä taikka tulihormin tienoilla ahjossa. Se oli niin vahvaa väkeä, että "sen eelle ei ole käynyttä". Mutta se oli hyvää väkeä, ja sen sai mukaansa, jos otti karstoja alasimen vierestä pölkyltä. Muutamat tietäjät pelehtivät pajassa karhunrakolla ja nostivat pajanväen jonkun henkilön kimppuun. Niistä rikkeistä ei päässyt muuten kuin piti sairas viedä pajaan ja hormista kolmesti paljaisiin takasiin palkeilla puhalluttaa.
Kirkkomailla, kalmistoissa, kalmaraunioissa ja kalmapuiden juurilla asusti kalmanväki eli kirkonväki. Siellä pitivät majaansa myös manalaiset, joita mainittiin varsin monilla nimillä. Ne olivat massilaisia, kalmalaisia, keijulaisia ja keikkaita, ruumiinhaltioita, hittusia, kyöpeleitä, rumia henkiä ja riesoja, tyhjiä, joutavia ja näkymättömiä. Ne olivat semmoisia kuvatuksia, jotka liikkuivat suurissa lukemattomissa parvissa niinkuin sääsket ilmassa, kun ne lähtivät kalmapaikoistaan vaeltamaan. Niitä oli kaikennäköisiä: jalkapuolia, käsipuolia, silmäpuolia, isonokkia, valkolakkeja, semmoisiakin, joilla oli vain yksi silmä otsassa. Semmoisiin paikkoihin, joissa kohta tapahtui kuolema, ne useinkin olivat menossa, ja kuolinhetkellä olivat pahat hittuset kehnon kuolijan pääpuolessa, hyvät jalkopuolessa, hyvän kuolijan taas päinvastoin. Maita matkatessaan ne hokivat: "Pois sokean tieltä!" Ja semmoisen ihmisen, joka niitä näki, oli väistyttävä syrjään, taikka ne heittivät hänet yli aidan pellolle. Niin tekivät Jänesahon Leenalle Säräisniemellä, ei äkännytkään hän astua sivuun, kun ruumista tuotiin vastaan, ja silloin heti lennätettiin akka pellolle. Mutta jos näkijä oli peloton tietäjä, joka uskalsi polkaista jalkaa ja sanoa: "sivu syyttömistä!" niin kyllä heti aukeni kuja hittusten parveen.
Niitä oli joitakuita semmoisia ihmisiä, näkijöitä, jotka saattoivat nähdä kalmalaisia, kun ne olivat liikkeellä. Näkijäksi tuli, paitsi ruumiinsaippualla silmänsä pesemällä, myös, jos säikähti kalmapaikassa taikka muuten vainajaa pelästyi, taikka jos tietäjä kalmanytyköillä sipaisi silmät, taikka työnsi vainajaa vetämään valjastetun hevosen mahan alatse. Näkemisestä taas saattoivat tietäjät parantaa: pesivät, valoivat ja veivät pesuveden kalmapaikkaan taikka heittivät kirkolle käsin. Kalmalaisten näkijä oli myöskin kukko, ja sitä kyöpelit pelkäsivät. Ennen vanhaan oli ihmisillä ollut kukko kainalossa, kun piti pimeissä mennä kirkkomaalle. Kukko oli heti parkaissut, kun oli nähnyt kalmalaisen, ja silloin kyöpelit lähteneet pakoon.
Mutta tietäjät eivät pelänneet kyöpeleitä, he päinvastoin menivät öisin kirkkomaalle ottamaan kalmanväkeä. He nostivat kuolleita haudoistaan, jopa niin että ne ihan ilmihaamussaan esiintyivät niinkuin kuuna päivänä ennen eläessään. Kalmanväen saivat tietäjät mukaansa, kun ottivat kirkkomaasta kuolleitten multaa — varsinkin pääkallosta karistettua — pikku nytykköihin, ja väki seurasi nytyköitä. Vanhat tietäjät oikein avasivat haudan, avasivat arkunkin ja kolme kertaa hopearahalla nostivat multaa kolmeen nytykkäänsä ja sanoivat:
"Nouskoot seittemän äitin lapset yhellä kerralla!"
Hopeata vain vuolaisivat sijaan. Vieraasta navetasta kävivät tietäjät keritsemässä lampaista villoja nytykköihinsä, kiersivät villat riepuun, tuoheen ja nahkapussiin taikka punaisella langalla sidottuun vaatemyttyyn. Nytykät kannettiin joko liivintaskussa, taikka vyöhön asetettuna vatsan alla ohimossa. Oikein täydellisen ja lujan kalmanväen sai, kun otti multia kolmelta kirkkomaalta. Semmoinen vahva kolmenkirkonväki oli ollut Karppis-tietäjiillä sekä Tervos-Jussilla Murtomäellä, samoin eräällä kuhmolaisella taikurilla. Silloin sai jo aikaan melkein vaikka mitä. Mutta kalmanväki oli vaikeata hallita, se kun ei tahtonut pysyä alallaan, toimetonna, vaan sillä piti aina teettää, mitä tahansa, hyvää taikka pahaa. Ja taas, jos ei sitä osannut oikein hoitaa, saattoi se ruveta itse isäntäänsä ahdistelemaan. Varsinkin jos nytykät saivat kastua, joutuivat vedenväen kosketuksiin, hirmustui kalmanväki ja lennätti kantajansa taivaalle.
Monesti veivät tietäjät kalmanytykät jonkun vihaamansa naapurin huoneisiin, pirttiin, saunaan, riiheen, navettaan, kätkivät jonnekin piilopaikkaan, uunin taakse leppälootaan, taikka portaiden alle, sillan alle, nurkkakomeroon. Silloin alkoi huoneessa tyhjä möykätä, viskellä astioita, huonekaluja sekä pitää kaikenlaista pauketta. Niin oli laitettu möykkääjä Iivantiiralla Haukilehdon navettaan sekä Lammasperällä Niemisen vanhaan pirttiin, samoin Hautamäen muorin saunaan. Mutta jos toinen löysi nytykät ja vei ne hetteeseen, kävi väki vaivaamaan tuojaansa, jopa tappoi hänet, jos nytykät poltettiin alakivellä.
Painainen oli "yhtä luokkoo manalaisten kanssa". Sen oli joku pahansuopa nostanut ja saattanut ihmistä vaivaamaan taikka hevosta, lehmää rasittamaan. Tuli se myös siitä, kun säikähti kuollutta, jotta "ruumis rupesi päälle pakkaamaan". Sen saattoi tuimalla tulistumisella karkoittaa. Lehmivaaran ukko sanoi paukauttaneensa kirveellä seinään ja kirmaisseensa: "Ootko sinä parempi minua? Jos luulet olevasi parempi, niin tule käsiin!" Mutta jos tiedettiin, että painajainen on tullut maan päällä olevasta kuolleesta, käytiin vuorostaan häntä säikäyttämässä. Mentiin riiheen, viskattiin huppu vainajan päältä pois ja kepillä säväytettiin häntä ja sanottiin: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"
Ne tiet ja polut, jotka veivät talosta kirkolle käsin, olivat keijulaisten ja kalmalaisten kulkukeinoja, samoinkuin selkosille vievät polut olivat metsänväen käymäteitä. Niillekään ei saanut asettua makaamaan, eikä sytyttää niille tulta. Määttä-Joopinkin, joka kerran nukahti kirkkopolulle, heittivät kyöpelit syrjään. Joopi ei kyllä siitä sen enempää säikähtänyt, kysäisihän vain: "Oliko mies raskas?"
Oli sitten vielä joukko haltioita, jotka asuivat ahtaammilla aloilla. Semmoisia olivat asuntojen, saunojen sekä muiden rakennusten haltiat. Jokaisessa asunnossa oli oma haltiansa, pirtinhaltia, mies tai nainen, aina sen henkilön mukaan ja näköön, joka oli ensimmäisen tulen virittänyt asuinsijalle. Pirtinhaltia näytteliytyi tavallisesti erinäisten tapausten edellä, tulipalon, kuoleman tai muun suuren onnettomuuden uhatessa, mutta saattoi se vaaran lähestyessä herättää talon väenkin: "Nouskaa, nouskaa ylös!"
Saunassa taas hallitsi saunanhaltia, joka oli varsin vihainen, jos käytiin lauantaina päivänlaskun jälkeen kylpemässä. Pääkkölän vanhalta muoriltakin, Kuhmossa, oli haltia kiskaissut nahan orteen, ja muuatta Jonkerin miestä oli se koko yön kylvettänyt ja löylyyttänyt.
Pajassa eleli kova pajanhaltia, ja riihessä asuili tontti, ja purojen pienissä hierinmyllyissäkin oli haltiansa, hyväntahtoinen äijä, joka huolehti, ettei mylly saanut tyhjään kieputtaa, tuli myllysaunan ovelle ja sanoi käyttäjälle: "Mylly tyhjään jauhaa!" taikka: "Nietua mylly kitkuttaa!" Isona hakulipartaisena ukkona oli myllynhaltia joskus nähty.
Metsätulillakin ja metsämajoilla sekä metsäsaunoilla oli oma haltiansa. Missä vain kolmekin yötä pidettiin tulta, siihen haltia suopeutui elämään ja paneutui sen haalimiseksi, ken viritti ensimmäisen tulen. Siksi aina, yksinpä metsämajallekin asettautuessa, kysyttiin haltialta levähtämislupaa, ja taas pois lähdettäessä hyvästeltiin:
"Hyvä käyköön: kättään lämmittäköön, paha käyköön: kätensä polttakoon!"
Mutta itse ihmisilläkin oli haltiansa. Varsinkin suurilla mahtajilla, tietomiehillä se oli hyvin voimakas ilmiö, joka jo etukäteen kulki isäntänsä tuloa ilmoittaen. Semmoinen edelläkävijä ennustaja oli Varhantalon Jököllä Leipivaaralla. Kun ukko oli yölläkin kotiin saapumassa, tuli hänen haltiansa jo edellä herättämään emännän sytyttämään tulta. Jökö kun kylästä kotiin lähtiessään aina kerskuen uhkaili: "Jos ei vain ole tuli kotona päreessä, niin tuleen pistän koko talon!" Mahtava haltia oli Venetheiton tietäjälläkin, Matti Pikkaraisella. Hirveän melun ja pauhun kanssa se ukon edellä aina liikkui, vastaantulijat luulivat itse Pahan olevan tulossa, kun metsä niin vonkui ja ryski ja piti jyräkkää — ja tulikin vähän ajan kuluttua vain tietäjäukon käriläs.
Ihmishaltian sukua olivat myös parat ja tontit, semmoiset haltia-apulaiset, joita ennen vanhaan tiedetään vauraissa taloissa olleen. Para oli emännän apulainen, emännät sen itse synnyttivät saunassa leppäpalikkaa puohtimessa hyssytellen ja laulaen:
"Synny, para, synny, para, voita, maitoa kantamaan, ei lie korva kuulemassa, eikä silmä näkemässä."
Ja puohtimesta kohosi "sellainen räpsäke", jolla oli pää kuin lankakerä, ja lähti lentämään. Oli erikoinen säntiaikansa, jolloin para oli synnytettävä, ja paralle oli emännän uhrattava puoli omaa henkeänsä sekä puoli kellokaslehmän henkeä, niin että se oli osa emännästä, osa kellokkaasta. Navetassa para sitten hääri lehmien hoitajana, ja kantoi naapuriemäntien maitohuoneista oman emäntänsä astioihin maitoa, kermaa ja voita. Paraa oli vuorostaan lehmänannilla ruokittava, navetan ikkunasta viskattiin sille viiliä. Mutta jos sitä kohdeltiin huonosti, herkesi se kantamasta, jos sen tappoi, kuoli sekä emäntä että kellokas.
Vanhoilla, äveriäillä äijillä oli taas tonttinsa, joka kantoi heidän aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia. Vilja-aitoissa oli heillä oikein vartavastinen tontinkontti, suuri puolentynnyrin vetoinen tuohikesseli, joka riippui seinällä sitä varten heitetyssä luontaisessa seinähirren oksanaulassa. Vanhana harmaana vaarina tontti joskus nähtiinkin, valkea pitkä sarkatakki päällä, liinapuksut jaloissa. Semmoisena oli Päätalon tontti entisinä hyvinä aikoina liikkunut pitkin Kiantaa kanniskellen kotiinsa kokonaisia olkimittoja selässään. Suoraan oli se vain halki järvien kahlaillut ja järvien syvyyksiä sanellut:
"Akoss' oli alle polven, Pärsämössä päälle polven, vain Tormua syvä syvyys, siinä kastui kaationi, liinapuksuni likosi."
Ahkera oli tontti toimissaan ollut. Laajankin tontista Hyrynsalmella tiedettiin:
"Ei ollut laiska Laajan tontti,
teki tietä Teerelästä."
Talon aitan ovea illalla lukittaessa ei saanut siunata eikä oveen piirtää avaimella ristiä, kuten oli tavallista. Silloin ei tontti viljakontteineen päässyt sisään. Päätalossa oli kerran tontin täytynyt tunkeutua aittaan katon kautta, päivitellen: "kun piikahurtat siunaavat oven, jottei pääse oven kautta". Päätalossa olikin ollut viljaa aitassa aina yltäkyllin, eikä se kulunut paljon syömälläkään. Koko talven kun 15-henkinen perhe oli sitä kuluttanut, oli jyvähinkaloon tullut vain semmoinen kolo kuin koiran makaus.
Aittaan, saunaan tai johonkuhun muuhunkin huoneeseen oli tontille valmistettu ruoka-ateria, kekrinä oli ruokittu talon parhaimmilla ja pidetty kaikin puolin hyvänä.
Mutta sitten nuoren polven noustua, vanhan hautaan vaivuttua, oli Päätalossakin vanha kotihaltia unohdettu, heitetty sen ruokkimiset ja palvomiset. Siitä oli valkotakki vaari pahastunut, vihoissaan oli äiskännyt:
"Kannoin, hyörin, tein työtä yötä, päivää, eikä anneta enää, ei olutta, ei viinaa."