TIETÄJIÄ JA TAIKUUTTA.
"Pirtti on täynnä tietäjiä, joka loukko loihtijoita."
Vanhaan hyvään aikaan oli tietäjiä joka kulmakunnalla, toiset kuuluja kautta koko Kainuun, toiset vain omalla perukalla tunnettuja, muutamista taas ei omassa kylässä paljoakaan tiedetty, mutta etempänä olivat he suuressa maineessa.
Tietäjä oli heidän arvokkain nimensä, mutta mainittiin heitä myös monella muullakin mainesanalla, milloin leikillään, milloin halveksien. Sellaisia nimiä oli taikuri, loihtija, velho, poppamies ja puoskija, maanmestari ja maajumala, jopa joskus pirukin.
Miltei kaikenkaltaisissa pulissa, mitä ikänä voi sattua, osasivat tietäjät antaa apuansa. He parantelivat tauteja sekä ihmisistä että eläimistä, he selvittelivät huimia ja raivotautisia, poistivat rikkeitä, karkottivat painajaisia ja päästivät väkien vallasta, he saattoivat hyvän onnen pilata ja pahan onnen parantaa, he voivat nostaa madon, "metsän" sekä muita metsän petoja ja voivat ne asettaakin, jopa karkoittaa pois koko seudulta. Varastetun tavaran he taisivat hankkia takaisin, tulipalonkin he saattoivat tukahduttaa, ja useasti he olivat apuna karjaa kevätlaitumelle laskettaessa sekä karjaa metsänpeitosta päästettäessä. Kaikenkaltaista väkeä he käskivät ja hallitsivat mielensä mukaan, parat ja tontut olivat heidän apulaisiaan, tuulet ja sateetkin olivat heille alamaisia.
Kotikulmillaan tietäjät tavallisesti olivat taitonsa saavuttaneet, monet olivat jo tietäjiksi syntyneet — muutamat oikein hammas suussa — ja perineet mahtinsa isältään tai äidiltään, jopa useassa polvessa. Toiset taas olivat muuten tietonsa oppineet, toisilta tietäjiltä, etäisiltäkin, muutamat käyneet Lapistakin mahtia hakemassa.
Sillä Lapissa uskottiin kaikkein mahtavimmat tietomiehet elävän, Tuli-Lapissa, jossa taivaantulet talvi-illoin loimottivat, suolattomassa Lapissa, jossa ei ollut ensinkään asuinhuoneita, maakuopissa vain oleskeltiin. Siellä oli mahtia, vaikka mihin asiaan. Siellä elivät semmoiset tietäjät, jotka saattoivat sukeltautua palavaan honkaraasuunkin tietoja etsimään, ja taas mennä ammuksiin, tainnostilaan, saamaan selvää epätietoisesta asiasta. Tietäjän apulainen sitten laulamalla herätti päämiehensä "ammuksista". Pyörtävissä hurjissa tuuliaispäissä sekä tulisissa lapinnuolissa kulkea vuhkaisivat Lapin tietäjät etelämpänäkin ja ajoivat täältä metsänviljaa, karjaa ja muuta riistaa omaan tunturimaailmaansa.
Tuli-Lapista olivat ennen vanhaan useat tietäjät käyneet mahtia noutamassa. Niin oli Ristijärven Pyhännältä kuulu Eskolainen siellä matkannut ja palannut takaisin noitakyydillä. Kekrille halusi ukko joutua omaan pöytäänsä, vaikka olikin jo kekriaatto, ja sitä hän valitteli tietäjälle. Sanoi lapinukko silloin: "Ka, pääset, kun sen mustan sonnin perimmästä parresta luvannet". Eskolainen lupasi ja sai semmoisen lennon, että aamulla löysi itsensä kotinsa kekripöydästä. Hattu vain oli matkalla pudonnut. Mutta kun akkaväki meni aamulla navettaan, ei sonnia näkynytkään, pää vain oli jäänyt periparteen. Ja sitä päätä vieläkin kuulutaan aitanparvessa säilytettävän merkkinä, että niin on asia tapahtunut. ["Näin minäkin sen siellä", tiesi kertoja-ukko]. Samoin oli myöskin muuan kuhmolaistietäjä käynyt Lapissa ja kovalla lentokyydillä tullut takaisin, niinikään eräs Paltamon ukko, jota oli tuotu oikein noidannuolella, niin että vain pari kertaa oli matkalla kolahtanut kirkontapuliin ja kolmannen kopsahtanut kotipihalle.
Lapinkävijä Eskolan ukko oli ollutkin suuria mahtajia. Veikaten oli hän kirkkoonkin mennyt yöllä, hevosellakin ajanut ja hevostaan alttarin edessä apattanut. Juhannusyönä oli ukko silloittanut leveätä suota, astunut vain suota pitkin, ja sitä myöten oli silta ihan itsekseen syntynyt. Väki, jota hän oli hallinnut, oli sillan rakentanut. Suuren Hiisijärven oli ukko kuivannut ja siinäkin käyttänyt apuna lapinmahtiaan. Pienen ojan oli vain kuokkaissut kankaaseen ja sitten nostanut vesihiiden, ja se kun oli alkanut riehkaista, niin koko järvi oli ollut kiehuvana kattilana, ja hirmuisella voimalla se oli hyökännyt umpinaiseen Tenkalampeen ja siitä taas murtautunut edelleen. Kalat vain olivat jääneet korvallisistaan puiden oksiin riippumaan. Yhdeksän syltä oli Hiisijärvi laskeutunut, ja ukko oli saanut suuret heinämaat. Järven kuivaus muuten tiedetään tapahtuneen v. 1761, ja Eskolaan kerrotaan tulleen eläjä Hyrynsalmelta, "Pyhännän Pertuksi" sanottu. Ja talossa on aina eletty vanhankansan opeissa ja tavoissa.
Oli sitten muitakin tietäjiä, toiset mahdikkaampia, toiset vähempitaitoisia. Semmoisia oli Lusin tietäjä, Hanna-velho ja Hurtti-ukko Ristijärvellä, käärmeiden hallitsijoita ja tautien parantajia. Semmoisia oli myös Lassi Heikkinen Puolangalla, kuohari ja kova tietomies, pienoinen, mutta paksu ja pysty ukko, joka jo puhuessaankin useasti kauhtui ja kiivastui. Tulisella raudalla ja tervalla kärventäen hän kuohitsi hevosia, ja lakkia kohautellen luki loitsujaan ja lopuksi viskaten vettä hevosen selkään siunasi tekonsa:
"Puista pukusi puhtahaksi, villasi visertäväksi, kukon lailla kurkistele, kanan kaunihin tavalla!"
Mutta jos joku etempää, nurkan takaa toimitusta pilkisteli, karjaisi
Lassi hänelle:
"Karsta kateen silmiin,
noki noijan sieramiin!"
Taikka jos hän epäili jonkun katsojan aikovan pilata asian, meni hän, painalsi silmäilijän olkapäistä istualleen ja tiuskaisi: "Istu sinä tuossa, jotta minä saan työn tehä!" Eikä päässyt toinen paikaltaan Lassin päästämättä. Ei pelännyt kuohari pakkastakaan. Oli kerran viinahallin veikalla pilvettömänä pakkasyönä astuskellut avojaloin kahden neljänneksen taipaleen Lyly-Hiltulasta Jalkaseen. Eivätkä paljaat jalat paleltuneet. Toistakymmentä vuotta takaperin oli ukko kuollut noin 70 vuoden ikäisenä. Vanhempia puolankalais-tietäjiä oli Vanhantalon Jökö Leipivaaralla. Hän myös oli yöllä kirkossa kulkenut, avaimen reikään vain puhaltanut, niin että ovet olivat auenneet. Olipa äijä hevosellakin ajanut läpi kirkon. Suuri tietäjä, Käpryhuuleksi haukuttu, oli asunut ennen Puolangalla Jokelan luona, siinä missä nyt on Autiomännikkö. Oli ukko ollut niin luotehikas, jotta kerran, kun talosta puuttui härkä, loitsi sen koskesta. Meni Käpryhuuli vain vesikivelle ja siinä jyhkeitä luoteitaan lasketteli. Nousipa siitä vaahtipalli veden pinnalle, pyöri, pyöri kuin häränsilmässä, jo muutaltihe metsikanaksi, lensi kosken rannalle, muutaltihe häräksi ja kävi karjaan, ja vähän ajan päästä taas hävisi koskeen. Mutta karja tuli kantavaksi ja vasikoi.
Sotkamolaisia tietomiehiä oli ollut Hepolahden Antti ja Ansamäen Pekka, kuolleitten hiiden tallettelijat ja öiset kirkon kävijät. Hepolehdon tietäjissä oli kuljettu aina Oulun seutuja myöten. Kajaanin seuduilla, Murtomäellä, olivat eläneet Mulari, Kallion ukko, Karppinen ja Tervos-Jussi. Mularin kartanolla oli ollut palvontakoivukin, pyhä puu, jonka juurelle oli viety lehmän ensimmäinen juustokuppinen sekä palanen pikkuvasikan paistia. Kallion ukon kanssa oli Mulari ollut kiistoissa, karhua olivat laukoittaneet toistensa kimppuun. Karppinen ja Tervos-Jussi taas olivat olleet kirkonväen haltioita, kummallakin ollut hoidossaan kolmenkirkonväki, jolla olivat "kaikenlaista" teettäneet. Kalmanväkeä hallitsivatkin useat tietäjät, niinkuin Iso-Eljas ja Korpelan ukko Kiannalla, Louhiniemen piru Lentiirassa, Esko Kettunen ja Pulkkis-Paavo Kuhmossa. Viimemainitulla oli ollut oikein kokonainen ruumiinkopra kontissaan, ja niin oli kontti ollut kummallinen, että oli ruvennut itkemään, kun ukko pirttiin mennessään oli ripustanut sen räystäskokkaan. Muita mahtimiehiä oli vielä Vaaran kuohari ja Kuustolan ukko Kiannalla, edellinen teilinaulan omistaja, jälkimmäinen kauniinhevosenväen hallitsija, sekä kuhmolaiset Selkävaaran ämmä ja Polvelan ukko, jotka käärmeitä lähettelivät toistensa päälle, vielä Keräs-Matti Hyrynsalmen Levävaaralla sekä Tuijolan Reeta Säräisniemellä ja vasta kuollut Riviojan ukko Vuolijoella.
Mutta elää Kainuun erämaissa vieläkin joitakuita tietäjiä, vanhoja ukkoja ja eukkoja, vanhan tietäjäpolven viimeisiä kantoja. Semmoinen ikäloppu tietomies on Lehmivaaran ukko, 78 vuotta vanha Matti Kyllönen Kuhmossa, Saunajärven takaisilla saloilla, lähellä Venäjän rajaa. Hyrynsalmen Särkkävaarasta on äijä kotoisin, mutta on jo nelisenkymmentä vuotta elänyt Lehmivaaran ruununtilalla. Ukon isä oli ollut vuokkilaisia tietäjiä, ja häneltä on vaari oppinut enimmät taitonsa, mutta olipa saanut kerran lappalaistakin haastatella. Sokeana on äijä ollut jo useita vuosia, mutta muuten on hyvissä voimissa vielä, onpa aika kärsäkkäkin ikälopuksi vanhukseksi. Pirtin peräpenkillä vaari vain istuu taikka loikoo päivät päästään, mutta aikoinaan hän on ollut mahdikas mies, nostanut kontiot ja käärmeet, puoskinut taudit ja tehnyt kaikenlaiset muut tietäjäntoimet, ei pelännyt mitään väkeä, ei itse paholaistakaan. Olipa kerran Paha eksyttänyt ukon metsässä, niin että hän oli tullut kaksi kertaa samaan paikkaan. Silloin oli äijä karmaissut: "Tuohan, piru, vielä kolmas kerta tähän, niin katotaanhan, kuinka tässä käy!" Hyvin vielä vaari muistaa monet taikatemput ja loitsut, hyvin tietää taitonsakin. Helposti hän kehuskelee: "Kyllä sitä minä olen asioissa vielä jotain ukkoa parempi ollut tähän asti… vain nyt en ole enää… Ei sitä voi mitään, kun ei nää." Korkealla vaaralla on ukon yksinäinen korpitalo, sinne näkyvät kaukaisetkin vaarat, ja rajan takana kohoaa korkea laaja Montonvaara.
Hyrynsalmen Moisionvaaran ja Luvan välisellä salolla elelee Myllylän talossa kunnan elättinä 90-vuotias Rämsän ukko, Risto Kemppainen, sokea ukko hänkin, kiukaan vieressä ovipuolessa sängyssä loikoilee ja pureskelee alituisesti tupakkamälliä, joita on pitkä rivi sängynlaidalla kuivamassa. Siinä on vanha tietäjä, jota eivät maailmalliset huolet näytä juuri surettavan: laulelee vain ja laskee leikkiä ja koirankuria kuin pahainen poika. Sillä:
"Laulaa se laki lupasi, hyvät herrat helkytellä, kun ei lakia laula, eikä herroja häpäise."
Ja sitten kehaisee tietäjä:
"Kyllä meillä virsi juoksee! Kun saisin suulleni suloista, kesävettä kielelleni, laulaisin hyvänni virren, kauniin virren kalkuttaisin."
Äijä, vanha metsänkävijä, "jänisruijan" haltia, juttelee karhutaiat, laulaa karhuvirret ja monet muut virret, lukee loitsut ja kertoo tarinat. Ja kesken kaikkea tokaisee ikäloppu: "Nyt ei auta muu tuuma, kun laulamaan nyt pitää ruveta". Ja laskee lallatuksen:
"Kun mie näkisin nätin likan, niin karkoaisin kaulaan, palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan."
Ja sitten taas tarinoi: "Olin mie ennen sanain seppä ja vallan viisas puhuja. Olin mie ennen mies… vain mikä nyt lienöö, kun on voimat mennyt."
Suuren talon omistaja on ukko aikoinaan ollut, Honkajärven Honka-Kemppaisessa syntynyt, mutta sitten kaupitellut talonsa ja ostanut toisen, taas kaupitellut ja ostanut, ja niin viimein joutunut Rämsävaaran mökkiin ja siitä lopulta kunnan elätiksi. Kova työmies on äijä nuorina päivinään ollut, mutta ryypiskelijä, ei juomari. Sillä "eihän tuota minun kohalleni ole viinaa juuva asti ollut, mutta aina mie ryyppäsin, kun vain sain… ja tappelinkin, kun tarve tuli… ja kirota ravautin, kun suuttumaan satuin".
Isältään on Rämsänkin ukko mahtinsa perinyt, ja lisäksi vielä lappalaiselta hänkin hyötynyt tietoja, oli Puolangalla kerran lappia saanut puhutella, ja siitä oli ukko tullut seutunsa parhaaksi tietomieheksi, tautien ja kalman päästäjäksi ja kaikenlaiseksi avun antajaksi, jonka luona on aikoinaan etempääkin kuljettu. Kateet ja noidat ukko manasi:
"Minä laulan lappalaisen, sanansyöjäni sanelen, puhki leukani puhelen, rikki rintalastaseni."
"Muita hän on auttanut, mutta ei voi itseään auttaa", puhelee ukko muutamakseen ja kertoo, miten hän on monia kymmeniä silmäkipeitä parantanut, mutta nyt on itse joutunut pimeyteen. "Mutta vanhuuven vika tämä minulla jo onkin", lisää vaari vielä. Tarinoimisen lopuksi laukaisee äijä, itseään tarkoittaen: "Toinen puhuu pöljysissään, mitä vesi kielelle vetää."
Hyrynsalmella, Kytömäen kylillä, elää toinenkin tietomies, Naurisahon ukko, pieni, mutta teerevä äijä, seitsemissä, kahdeksissakymmenissä. Suvultaan on äijäkin saanut tietonsa, isä sekä edellämainittu Keräs-Matti, ukon setä, ovat olleet mainittavia tietäjiä. Mutta niin on Keräs-ukko ovela, ettei hevillä ilmoittele salattuja tietojaan, tekeytyy vain tuhmaksi ja tietämättömäksi; saa olla kyselijä vielä ovelampi, ennenkuin lähtee sanat salasta ilmi.
Kiannan tietäjistä lienee Kovanvaaran ukko, jo useasti mainittu "Kovan Jeru", etevin, karhumies, tietomiesten jälkeläinen, pieni kiva ukko, karhuvirsien laulaja, loitsujen lukija, taikojen taitaja sekä tekijä. Näljängän perukoilla tapaamme Ketolaisen eli ennenmainitun Jussi Tauriaisen, joka myös tietää ja osaa tauteja käsitellä ja parannella. Kirkolta Pesiölle soudettaessa kohtaamme Kylänmäen ukon, tuonain mainitun Kuustolan ukon pojan, sokean vaarin, joka vielä muistaa joukon virsiä, loitsuja sekä taikatemppuja, vaikka ei enää niihin luotakaan. Ja Vuokille matkattaessa sattuu lähimaille "tohtori" Pulkkinen, kuulu kuohari, joka on virkatoimissaan kierrellyt koko Kainuun kulman, useat erät retkeillyt rajan takanakin. — Puolangan Puokiovaaralla elää mökin ukko, Simppa Oikarinen, jonka apuun useasti turvaudutaan, ja Väyrylässä asuu vanha Latolan vaari, monien tietojen omistaja, vaikka kirjamiehenä ja "sanan viljelijänä" ei tahdo enää "turhiin tietoihin" uskoa. Sitten vielä Kuhmon takamailla, Venäjän rajoilla, Lammasperän Kivikiekissä eli joku vuosi sitten vanha metsänkävijä, tietäjäsyntyinen tietomies, 70-vuotias ukko, Salomon Huotari, joka on aikoinaan paljonkin tietäjöinyt sekä metsän käynnissään että muutenkin. Mutta ei ollut ukosta enää tietäjäksi, poti ankaraa kivitautia, saunassa loikoili taikka pirtinlattialla penkkiä vasten ryntäillään kykötti.
On joitakuita naistietäjiäkin, semmoisia kuin vanha mökin muori, Reeta Keränen, Kekkolanmäellä, Hyrynsalmen Kytömäen kylässä. Vieläkin, vaikka jo vanhuuden heikkona — muori on 85:n vuoden ikäinen — pirtissään makailee, säilyttelee mummo taikapussissaan kalliita kompeitaan: puunliikoja, maanliikoja, vaskenpalasia ja vanhoja avaimia, renkaita ja rahoja, tärkeää "kolmenriikinrahaakin". [Ruotsinaikainen raha, jossa on kolme kruununkuvaa]. Uskoo niitä vanhus yhä tarvitsevansa, kun sattuu mikä kova paikka tulemaan, eikä henno muori monesti koetelluista kompeistaan toki luopua.
Mutta Kajaanin Murtomäellä, kaukana, yksinäisessä metsä talossa hallitsee Hautamäen muori, 78-vuotias leski, Kaisa-Reeta Tormulainen, "Aaron Kaisaksi" sanottu, oikein päätietäjä Siinä on muori, jonkalaista ei tapaakaan joka mökissä. Lyhyt muori, mutta tanakka ja terhakka, vaikka onkin kohta kahdeksissakymmenissään. Jo siinä äkkinäinen melkein pelästyy, kun piippusuinen akka päästää äänen kuin torvesta, karjaisee oikein, oikein karkeasti ja vielä terästää puhettaan epälukuisilla perhanoilla ja perkeleillä ja kaikilla mahdollisilla rumanhengen nimityksillä, niin että melkein tulikiveltä kärähtelee, taikka sanoo arveluttavimmatkin asiat häikälemättä halki ja omalla suomalaisella nimellään. Eikä pelota muoria isot eikä pienet paholaiset, kerran kun oikein kirota säväyttää, niin pelästyä pitää karvaisimmankin kuvatuksen. Oli muorin saunaan kerran tuotu "keikkaiset", jotta siellä alituisesti napsutti, napsutti ja möykkäsi. Muori etsimään; jo äkkäsi, jotta kiukaaseen on kätketty, jo löysikin. "Täällä perkelees ne saatanat on!" Ei muuta kuin kiuas hajalle ja kalmanytykät pihalle tulirovioon, ja "voi perr-hana, minkä pamauksen ne saatanat antoi!" Ja paholaisen täytyi paeta Sillä "sen minä olen aina sanonut, jotta ittiäni parempaa en minä ole löytänyt!"
Isältään sekä mummoltaan, isänäidiltä, on Kaisa-Reeta oppinut useat taitonsa, mutta paljon on hän kuullut myös alussa mainituilta Murtomäen tietäjiltä, Karppiselta ja Mularilta, sekä Kiuruveden ja Sotkamon tietomiehiltä, Utriaiselta, Mustoselta ja Piepposen Lassilta. Voiteilla, kylvyillä, loitsuilla ja kaikenlaisilla välikappaleilla, maan- ja puunliioilla, "kolmenriikinrahoilla" toimittelee muori lääkityksihän. "Voijekokelas olen ollut ikäni, eikä tiijä yksin Kaikkivaltiaskaan, miten minä voiteeni keitän ja sekoitan." Kaikenlaisia tauteja osaa muori parannella, hullujakin on hän selvitellyt. Hullun vie hän saunaan, kylvettelee ja valelee, ryypyttelee ja voitelee, ja "sitte kun sitä oikein alkaa oksettaa ja oksettaa ja p—ttaa, niin siitä se paranoo". Paljon muorin luona käydään apua hakemassa, useasti tullaan etäältäkin. Ja vaikka muori alussa pelästyttää karkealla esiintymisellään, on hän silti hyvinkin sydämellinen. Jopa hyvästi viihtyy, vaikka viikommankin muorin kanssa tarinoimassa, syöttää muori viilit ja voit, ja makuuttaa savukiukaisessa eteispirtissä.
Kylässä ei Kaisa-Reeta juuri käy. "Saakeliako sieltä hakoo? Tämmöisiltä syänmailta kun lähtis kylässä käymään, olis päästä pilalla… Perhana!" [Hautamäestä on peninkulmainen huono polku Murtomäelle.]
Paitsi varsinaisia kaikenlaisiin asioihin kykeneviä suurtietäjiä, on vielä siellä ja täällä yhden ja toisen pikku avun antajia, kointukon tekijöitä, ruusunvoiteen valmistajia, venymälangan laatijoita, hammassuolain laittajia, ja sen semmoisia, kukin omaan asiaansa päteviä.
Joissakuissa vähäisissä puuhissa tultiin toimeen omin voiminkin, pikkuisien kipujen ja vammojen paranteluissa sekä kaikenlaisten pikku temppujen teossa.
Mitä monilukuisimmissa asioissa tarvittiin isiltä perittyjä tietoja sekä oppeja. Joka työllä ja työnaloituksella oli omat aikansa, temppunsa ja taikansa. Metsästäjällä oli omat taikansa, kalastajalla niinikään, samoin maanmuokkaajalla ja karjanhoitajalla, tervanpoltossakin tarvittiin tietonsa. Ei ollut sitä seikkaa, jossa ei vanhojen oppia olisi kaivattu.
Varsinkin oman menestyksen ja hyvinvoinnin turvaaminen tuotti paljon huolta. Pelättiin kovin pilauksia, kadehtijoita ja katein silmin katsojia, niitä vastaan täytyi aina olla varuillaan. Jos pahasilmäinen kävi talossa, oli parasta heittää portille hänen jälkeensä tulista tuhkaa, taikka jos hän pistäysi navettaan emännän siellä puuhatessa taikka tuli maitohuoneeseen, oli hänet kieroon silmäten katsottava kahdeksi. Jos kademielinen kävi kiittelemään emännän karjaa tai muuta talon hyvyyttä, piti antaa hänelle hyvin ruma vastaus. Ikivanhoilla taikamerkeillä turvattiin talon astiat ja muut esineet pilauksilta, tehtiin astian pohjaan, työkalun varteen, laatikon laitaan viisikanta taikka tursaansydän [toisintonimiä: turskansydän ja tapionkanta] taikka kahdeksakulmio. Voihin piirrettiin, kun se oli astiaan saatu, kolme ristiä ja hierimeen leikattiin risti sekä ylä- että alapäähän, tuohisen pohjaan piirrettiin risti ja aisojen nokkiin piti leikata risti. Aittaa illalla lukottaessa piirrettiin avaimella risti oveen.
Varkailta suojeltiin tavaroita monin keinoin. Mutta paras oli, kun otti kolmen ruumiin mittalangan — pestäessä oli vainaja mitattu langalla ja vetäisty siihen pituussolmu - - ja pani sen tavaran viereen vartijaksi. Tulipa vain joku varastamaan, ei päässyt paikaltaan liikahtamaan, ennenkuin esineen omistaja kävi päästämässä. Kalmanväki otti niin koville varastajan. Sama temppu tehtiin ruumiin mittakepillä esim. naurismaalle. Varastetun tavaran takaisin saamiseksikin oli keinonsa: Pantiin varkaan jäljiltä saatua rikkaa sammakon suuhun ja sidottiin suu kiinni punaisella langalla, ja heti joutui varas semmoiseen vaivaan, että täytyi palauttaa ottamansa tavara. Yhtä kova teho oli myös, jos pantiin varkaan jäljille rautanaula, jota oli kolme yötä pidetty ruumiin kantapäässä. Tekivät jotkut vieläkin vahvemman taian: kalvoivat ristimättömän lapsen ruumiin haudasta, kiilasivat leppänauloilla vitsapannan sen päähän ja laskivat sen jälleen hautaan. Siitä tuli varas hulluksi. Mutta jos varkaallakin oli hiukkasen tietoa, vaikkapa siksi, että käytti varastamansa esineen tulisijalla porossa, niin eivät tehonneet häneen toisen taiat.
Monesti varkaat ja muut yökulkijaimet lumosivat taloa vartioivan koiran, niin ettei se saattanut haukkua. Ottivat taloa lähestyessään aidasta, kolmesta varaseipäästä lastun suuhunsa, ennenkuin koira oli huomannut. Silloin ei halli haukkunut. Mutta jos koiran kaulaan oli sidottu naisten hameen helmapalletta, niin ei saattanut sitä haukkujaa lumota.
Oli sitten joitakuita sellaisia tietäjäin salaisia oppeja ja keinoja, joiden avulla saattoi tekeytyä näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. Niinpä jos ken rohkeni mennä ja nylkeä ruumiin ja vetäistä sen nahan päälleen, sai hän itsensä näkymättömäksi, taikka jos valoi ruumiin rasvasta kynttilän ja pisti sen yöllä palamaan pöydälle, eivät eläjät kuulleet, vaikka olisi rosvonnut koko talon. Kaikkinäkeväksi taas taikoivat tietäjät itsensä siten, että kantoivat metsikanan täkkää kolme vuotta kaulassaan, paljaalla povellaan. Siitä rupesivat näkemään piilossakin olevat asiat. Saattoivatpa vanhat tietomiehet valmistaa "itekseen kulkevan rejenkin". Kolmena pitkänä perjantaina piti rekeä rakennella, ja joka kaplaanreikään oli pantava rippileipä, eikä reki vaatinut hevosta eikä muuta vetäjää, itse juoksi vain että vilisi. Mutta semmoisen re'en tekijä oli jo Pahan vallassa, rumanhengen voima se oli, joka rekeä juoksutti.
Mutta eihän ne vanhankansan mahtimiehet Rumaakaan pelänneet, eivätkä kammonneet, menivätpä häntä joskus haastattelemaankin. Juhannusyönä menivät ja kiersivät leppäkepillä kirkon kolme kertaa, ja silloin tuli itse Paha vastaan. Mutta kiertäjä ei muuta kuin tervehti:
"Terve, perkele, oohan nimes väärti!"
Sitten sanoi hän asiansa, mitä vain tietoja ja neuvoja halusi. Paha oli kyllä kernas niitä antamaan, jopa rupeamaan vaikka kasakaksikin pahanteossa.