METSÄSTYKSESTÄ.
"Tuolta se korpi kumottavi, salo siintävi sininen, tuonne mieleni tekevi, aivoni ajattelevi, muien miesten metsimaille, urosten urisalolle, jossa kuusenoksat kuuna paistaa, hopeana honganoksat".
Semmoisessa metsien maassa kuin Kainuu oli luonnollisesti metsästyksellä entisaikoina varsin suuri arvo. Kainuun rannattomat erämaat korpineen, kaikkineen olivat metsämiesten mieliseutuja. Vapaasti saatiin ennen metsästellä. Riistaa sai kaataa, kuka vain halusi ja milloin tahansa ja mistä mieli teki. Kukaan ei tullut kieltämään. Ja silloin oli metsässä viljaa enemmän kuin nyt.
Syksyllä alkoi varsinainen metsästysaika. Jo vanhalta Perttulilta jotkut virittivät pyytönsä riistamaille, mutta vasta Mikkeliltä alkoi syöntilintujen ampuminen, ja kekriltä käytiin pyytämään kauppalintuja sekä oravia ja muuta metsänviljaa.
Oikealla metsämiehellä piti olla metsämiehen varukset, jopa vaatteista alkaen. Talvisilla metsäretkillä oli päällä valkea hurstipaita, niin pitkä, että se ulottui kengänvarsiin saakka. Päässä oli valkea lammasnahkainen reuhka taikka näätäreuhka, jonka päänahka killisteli otsapuolella, ja häntä heittelehti takana niskassa. Jaloissa oli harmaat sarkahousut ja polviin ulottuvat voidellut varsikengät. Tämmöisenä valkeana erätonttuna voi metsämies jotenkin huomaamattomana hiiviskellä huurremetsässä saalista "värjäämässä". Muussa toimessa ei pyhää eräpukua käytetty, se olisi pilautunut ja saanut vierasta hajua.
Vanhankansan "ampukeinoja" oli jousi, joka vielä vanhojen muistin aikaan oli joissakuissa taloissa tallella. Komea, raudoitettu ja luulevyillä silattu oli ollut sen tukki, ja sen teräksinen kaari, kotiseppien takoma, niin jäykkä, että selän taitse kulkevalla remelillä ja rautakoukkerolla oli se vartalovoimin vedetty jänteeseen. Kallis esine se oli ollut, 60 riksiä maksanutkin. Kaksin miehin oli pitänyt jousen kanssa olla metsällä, toinen nuolennoutajana; yksin ei tullut toimeen, niinkuin sanottiin:
"Ei nyt auta ampukeinot, kun ei ole nuolennoutajata."
Toinen vanhanväen metsästysase oli karhukeihäs. Se oli julma ase, neljältä taholta teroitettu, litteähkö, paria korttelia pitkä putkiperäinen teräspistin, joka korvallisistaan oli naulattu pari-, kolmikyynäräiseen tuomivarteen. Korvalliset taikka korvanaulojen päät oli kierretty renkaalle, muuten pistäessä "keihäs ja varsi olisi mennyt läpi, ja karhu syönyt miehen". Varren toisessa päässä oli suovero ja sompa, jotta hiihtomies saattoi keihästä käyttää sauvana.
Nykyisen vanhan polven metsänkäyntiaikoina oli aivan tavallinen metsämiehen ase piilukkoinen luodikko: isoreikäinen peura- eli karhupyssy, peuraväljäksi sanottu, sekä pienireikäinen oravaniuha ja vähän väljempi lintuharsu. Peurankoivista tehdyssä nahkatupessa, hölstärissä eli hylskärissä,' kannettiin pyssyä selässä, ja ruutikaulukset eli porohkat ruutisarvineen, luoti- ja piikukkaroineen, ruutimäärineen riippuivat kaulassa, hurstipaidan povessa. Vyössä keikkui iso tuppipuukko, selässä oli vielä eväitä varten nahkalaukku ja taskussa tulukset. Ja koira juoksi jäljessä taikka laukkasi edellä saalista etsimässä.
Näin varustettuna liikkui pyytömies eräretkillään, syksyisin lumettomina taikka vähän lumen aikoina jalkaisin, mutta paksulla lumikelillä hiihdellen ja vetäen perässään pientä ahkiota, jossa kuljetti varuksiaan ja saalistaan.
Varaten ja taiten oli erämiehen metsälle lähdettävä, etteivät kateiden pilaukset pystyisi, eikä talosta mikään paha tarttuisi matkaan. Niinpä piti pyytäjän kaikkine varuksineen, koirineen pujottautua pellonaidan raosta, jotta siihen jäisi kaikki "paha puoli", taikka tukkeutua kolmen leppäpehkon lävitse. Toiset vielä veräjillä lakaisivat havuilla jälkensä, taikka ottivat talosta uuninluudan ja vetivät sitä perässään aidan taakse, jotkut tekivät keihäällä ristin askeliinsa taikka piirtelivät viiskantoja, muutamat manasivat jälkeensä katsoen:
"Ken katein silmin kahtoo, sen silmät vettä vuotakoon, rasvaa rapattakoon!"
Usealla vanhalla metsämiehellä oli lisäksi vielä omat varansa. Niinpä Kivikiekin ukko Kuhmossa kantoi aina tuluksissaan punaista langanpätkää ja ruumisarkunnaulaa sekä vyötäisillään, paljaalla iholla, punaisella villarihmalla kierrettyä jäniksenlankaa. Muutamilla oli paidankauluksessaan linnunkynä, jossa oli eläväähopeaa, toiset ukot taas nostivat takinhelmansa takaa vyön alle: siihen kummaan kun vieras ensinnä katsahti, ei silmäys pystynytkään. Eihän sitä aina tietänyt, mistä oli "kateen silmä katsomassa, kehnon korva kuulemassa".
Helposti saattoivat kademieliset turmella toisen metsälykyn. Vaikkapa vain pyssynpaukauksenkin pahansuopa kuuli, saattoi se jo siitäkin varattoman pyssyn pilata. Ei huolinut muuta, kuin siepata heti tuppensa, tähdätä sillä sinne käsin, mistä ammunta kuului, ja huutaa "korjaa raato!", niin jo tuli pilat. Samoin kävi, jos kuulija katsoi vanhan tuohipökkelön lävitse, taikka rupesi hyppimään petäjää vasten kuin koira, kynsimään sen kylkeä sekä raastamaan oksia hampaillaan. Taikka saattoi pilaaja ampumisen kuullessaan heittäytyä vatsalleen ja huutaa: "ammu kaikki porohkasi!" taikka seisoallaan vain parkaista: "ammu lintua, mie rupean saunan tekoon, jossa palvataan raatoa!" taikka: "lisää ruutia, ei totellut, pieni oli loahinkis!" Silloin ei ampuja enää saanut mitään, vaikka olisi koko päivän pamautellut?
Keinokkaat metsämiehet osasivat sentään päästää pyssynsä piljosta. Ajoivat käärmeen pihlajavitsoilla piiskaten liukasta kuusenkoskutta myöten pyssyyn ja ampuivat sitten sen ilmaan, taikka työnsivät "koko pyssyhuushollin" kynnyksien kohdalle sillan alle, niin että sen ylitse tulivat kaikki kulkemaan, taikka purkivat pyssyn ja laskea juohottivat vettänsä sen lävitse pohjoista kohden? Muutamat kuumensivat piipunperää tulessa, toiset pistivät piippuun luodiksi pihlajaisen pulikan, jotkut ottivat ja ampuivat rippileipää, niin jotta veri räiskähti ja voitivat sillä verellä pyssyään, taikka pyysivät oravan keinolla millä tahansa ja hautasivat sen maahan, pää itäänpäin ja manasivat:
"Mene, konna, kotiis, ilkiä isäntihis, paha mailles pakene!"
Mutta jos metsästäjä oli pyssynsä piipun ja tukin väliin kätkenyt käärmeennahkaa taikka käärmeenpään, taikka pannut pyssynperän voidelootaan viisihaaraisen raatteenlehden, ei pyssyä saanut niinkään vain pilatuksi. Ja jos metsästäjä voiteli pyssyn käärmeenrasvalla, taikka siveli sen käärmeenverellä, taikka tallensi herheläisiä lukon ja piipun väliin, tuli pyssy varmasti tappavaksi, eikä ollut pilattavissa.
Metsämiehen koirankin kateet useasti pilasivat haukkumattomaksi. Silloin piti panna koiran nokkaan piipunporoja, niin että eläintä alkoi aivastuttaa, siitä heti parani. Toiset ottivat kolmesta kuusesta kolminokkaisen, niinkuin kanan jalan, ja niillä pyyhkivät koiran turpaa, ja siitä alkoi koira taas hakea saalista ja haukkua. Jotkut pitivät koiran kaulassa jänislankaa, eivätkä silloin silmänteet koiraan pystyneet.
Varoen ja salapuoluisin piti erämiehen saatella saalistaan kotiin. Pirttiin ei sitä heti saanut tuoda, vaan piti se ensin heittää jonnekin syrjäpaikkaan, sitten vasta kantaa esiin. Jänikselle pistettiin pieni kolmihaarainen havulehvä vasempaan korvaan, ettei kukaan olisi saanut pyytöä pilatuksi. Lintukeittoa syömään ruvettaessa ei saanut siunata, se kun oli metsällistä, niin siunaus olisi vienyt onnen.
Viikkomäärin metsämiehet toisinaan viipyivät eräretkillään, koluten kaukaisimmatkin korvet. Sillä "ei ne niin ole äijän takana viljat otettavana". Kuhmolaiset ja Kiannan miehet monesti retkeilivät rajan takanakin. Tottuneita olivat erämiehet eksymättä samoilemaan suurimpiakin saloja. Ilman mynttiä tarkkasivat he petäjästä, joka päivän puolelta oli silvetto ja pohjoispuolelta oksaisempi ja paksukaarnainen. Samoin näki ilmansuunnan muurahaispesästä, se kun eteläpuolelta on avonainen, pohjan puolelta ruohottunut. Mutta jos joskus sattui astumaan vereksien pirunjälkien ylitse, jotta joutui eksyksiin, täytyi kääntää vaatteensa nurin ja manata paholaista. Siitä selviytyi sen jäljistä.
Yötä vietettiin nuotiolla, rompsi- taikka rakovalkealla, ellei sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa, johon oli varsin mieluisa pysähtyä saunanhaltian yövieraiksi. Rakovalkeaan hakattiin kaksi vahvaa tervashonkaa, jotka tuettiin päällekkäin, ja tarvittiin siihen "vippa ja vaaja ja kaksi kantapallukkaa". Kantapallukat asetettiin nuotiopölkkyjen väliin, vaaja eli nuotionaula lyötiin päällimmäisen pölkyn selkään pystyyn, ja sen kärki tuettiin pitkällä nuvulla, vivulla. Niin pysyivät pölkyt palaessaankin päällekkäin, ja rakoon sytytetty tuli paloi kohentamatta, niin kauan kuin honkaa riitti, isot pölkyt kestivät hehkua kyllä koko pitkän talvisen yön. Nuotiohonkaa hakkaamaan käydessä ei saanut sitä ensin kirvespohjalla kopautella, kuten kaadettavaa puuta tunnusteltiin, vaan piti heti iskeä terällä. Sitten se ei palaessaan paukkunut. Kun rakovalkea oli saatu valmiiksi, piti se ristiä: kirveellä kierrettiin kolmesti nuotionaula ja kolmesti sitä kopautettiin ja sanottiin:
"Nuotio on nimesi, Seppänen pappisi, pala äläkä pauku!"
[Nuotion ristijä sanoi nimensä.]
Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja puunrungoista kolmiseinäinen katollinen suojus eli maja, jossa oli varsin lämmin tulen paisteessa levähdellä. Oravametsällä oltaessa siinä oravat "valkaistiin" ja vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää ja suolaa oli eväskontissa, ja niin saatiin varsin hyvä ateria. Sen päälle vielä pantiin tupakat, vetäistiin sitten kengät jaloista nuotion lähelle kuivamaan, kellahdettiin pitkälleen, sukkapeittoiset jalat tulta kohden ja siunattiin:
"Isän risti rinnalleni,
Pojan risti polvelleni,
Pyhän Hengen pääni päälle."
Kaikenlaista metsänriistaa liikkui Kainuun erämaissa, ajeli ja surmasi toisiaan, ja suurimpana surmana samoili erämies. Mahtavin metsän liikkujista oli karhu, joka metsänkuninkaana ansaitsee oman lukunsa.
Samoili saloilla suuri susikin, harmaaturkkinen hukka, jäykkäselkä. Sudenhautoihin olivat sitä entiset ukot narrailleet. Semmoinen oli ollut esim. Pitkälammenharjulla, Ristijärvellä: havuilla peitetty hauta, keskellä hautaa puu pystyssä, ja puussa haukkuvalla koiralla koppinsa. Elämöivä koira oli houkutellut nälkäisen pedon kuoppaan. Joku susi oli myös ajamalla tavoitettu. Mutta miesmuistiin ei ole susia enää paljon liikkunut, parisen vain vanhojen ukkojen muistannan aikana Kuhmossakin tapettu.
Ilveksiäkin aina jokunen vaaramailla ja louhikoissa hiiviskeli. Koiran kanssa ajamalla ja ampumalla niitä silloin tällöin tavoitettiin.
Ahmoja oli ennen, varsinkin rajaseutujen metsämaissa, useasti liikkeellä. Villipeurojen perässä ne retkeilivät Lapista ja kulkeutuivat toisinaan Hyrynsalmelle ja Puolangallekin. Mutta sitten kun peurat hävisivät, ovat ahmatkin vähentyneet. Ajamalla ahdistettiin ahmaakin. Keväällä hiihdettiin sen tekemiä polkuja seuraten yli selkosten, ja yllätettiin peto pesästään, ahma kun kevättalvella kaivoi kinokseen onkalon, lumisuimun, ja siihen teki poikasparvensa. Pyydettiin ahmaa myös ridalla, lujalla loukulla, joka oli laitettu samaan tapaan kuin karhunloukkukin.
Kettuja, repoja, ruskeita tuikeronokkia kepsutteli Kainuun erämaissa kaikkialla, ja surmamies seuraili kintereillä. Vanhankansan pyyntineuvoja oli ovela käpykanto, käpylauta eli käpälälauta, kolmikourainen hanko, jonka pitkään keskipiikkiin pistettiin kissanraato tai lampaanpää syötiksi. Sitä tavoittaessaan tartutti repo etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan. Surmasivat pyyntimiehet kettuja myös myrkyllä, syöteillä ensin houkuttelivat niitä paikkakunnalle, sitten heittelivät sinne tänne surmanpaloja. Monet ovat pyytäneet repoja sangoilla, Kissaniemen ukollakin Sotkamossa oli ollut joka talvi kahdeksat sangat mikkoja vaanimassa. Kanervavedessä oli saamamies peseskellyt sankojaan, ja muutenkin niitä aina käsitellyt hyvin huolellisesti. Sillä ovela kettu on varsin varovainen, ja vaikea pyydettävä.
Saukkoja asusteli paljonkin sydänmailla, puroissa kalastellen, ja paljon niitä pyydettiin. Kun koira sattui löytämään saukon olinpaikan, tehtiin puroon kaksi tammea, toinen tiivis, vedenpitävä alapuolelle, toinen vettä laskeva, mutta saukonpitävä yläpuolelle saukon piilopaikkaa. Vesi nousi, täytti komut ja koperot ja pakotti piileskelijän esiin. Siitä heti koirat hampaineen, miehet keihäineen eläimen kimppuun.
Näätääkin oli vanhaan aikaan, ainakin Kiannalla ja Kuhmossa, ollut pyydettäväksi asti, sekä punertavaa lepikko- eli haavikkonäätää että musakkata korpinäätää. Ampumalla pudotettiin se puusta, johon oli koiran ahdistamana noussut; piiloutui se toisinaan tikanliukkuunkin, ja kauan saivat, miehet hääriä, ennenkuin saivat sen sieltä esiin. Väliin puikahti näätä murrokkoon puiden juurien alle. Silloin piiritettiin murto keppien varaan potketuilla verkoilla, ja tulella ja savulla sekä seipäillä kornaten ajettiin pakolainen piilostaan. Karkuun yrittäessään sotkeutui näätä verkkoon ja sai surmansa.
Kärppää, talven valkeaa vilistäjää, pyydettiin killerolla. Pölkky vain halkaistiin kahtia, hakattiin sydänpuoliin hiukan koperoa, ja toinen puolikas tuettiin pienellä oksahankuralla kuin arkunkansi toisen päälle, ja väliin asetettiin syöttipalanen. Pikku otus sipsutteli täkyä maistelemaan ja laukaisi armottoman puolikkaan surmakseen. Ajettiin kärppää myös koiran kanssa, saatiin ahdistetuksi johonkin komuun, laskettiin sinne savua ja pakotettiin eläin tulemaan ulos.
Villipeurojakin oli rajaseutujen suurilla sydänmailla suurin joukoin, jopa väliin kymmeniä, satojakin samassa laumassa, ja ne olivat eri komeita, niiden sarvetkin olivat koko juurikoita, saattoivat painaa aina toista leiviskää.
Entisajan lappalaiset olivat pyytäneet peuroja aitouksilla, peura-aidoilla, joita oli rakennettu soiden väliin, poikki kankaiden, peurat kun kankailla kävivät jäkälälaitumilla. Yksi taikka pari ortta vain oli asetettu kantojen päihin, puiden oksien varaan, noin pari kyynärää korkealle. Aitaukseen oli heitetty "noin syltäi" leveät veräjät, ja veräjiin viritetty ansa taikka kaivettu risuilla ja sammalilla peitetty salahauta. Monia semmoisia aituuksia mainitaan olleen Kuhmon kankailla, niin oli Viiksimossa Mahakkaanjoen takana ollut aitous kuoppineen, ja siinä oli "Peura-Paavo, lappalainen", pyydystänyt sarvipäitä.
Vielä nykyisetkin vanhat ukot ovat aikoinaan pyytäneet peuroja, satakunnankin muutamat kaataneet. Villipeura oli vaikea pyydettävä, se oli niin arka. Jos se sattui hiukankaan kuulemaan ääntä, taikka vilaustakaan ihmisestä näkemään, niin "ei ollut kuin hui, kun se jo oli täyvessä menossa".
Syksyllä pyydettiin peuroja väijymällä, ja jo Perttulilta lähdettiin peurametsälle. Niihin aikoihin kokoontuivat peurat tuulisina kirkkaina päivinä laumoittain soille kiimomaan. Laumaa hallitsemassa oli aina komea hirvas, ja ne olivat "semmoiset valtiakkaat", etteivät päästäneet toista hirvasta tokkaansa. Tappelu tuli, jos toinen yritti lähennellä. Tuulen alta hiipivät pyytäjät lähelle ja ampuivat niin monta kuin ennättivät, ennenkuin lauma pääsi pakoon.
Talvella ajettiin peuraa hiihtämällä. Kaksin, kolmin miehin lähdettiin metsälle ja etsittiin peuralauma, josta jokainen ampui valitsemansa otuksen. Kohisten lähti lauma karkuun, niin että lumi sauhuna ryöppysi, ja miehet painuivat pyrynä perässä, ja kun saavutettiin pakenijat, ammuttiin taas. Jos lauma hajaantui, voivat miehetkin hajaantua kukin parveaan ajamaan, taikka lähtivät kaikin saman joukon jälkeen. Peuranhiihto oli kovaa hiihtoa. Siinä ei tullut armoa, ei muuta kuin hiihdä minkä jaksat, hiihdä, niin että veren syljet iltasella, kun väsyneenä vetäydyt yötulille. Vuorokausimäärin joutuivat hiihtomiehet väliin peuraa ajamaan, ennenkuin saivat sen kaadetuksi. Ja selässään kantoivat pyytäjät raskasta peuraväljää, eväslaukkua ja kirvestä, taikka oli heillä jäljessään ahkio, johon sitten nuorittivat saaliinsa.
Nyt ei enää ole vuosikausiin villipeuroja tavattu, pari-, kolmekymmentä vuotta on siitä jo, "kun kerran hävisivät selkosilta, niin ei ole enää nähty", joskus vain joku yksinäinen metsän sarviniekka.
Metsien ja ahojen koukkupolvista jänistä ahdisteltiin ankarasti sekä vaskisilla langoilla että rautaisilla jänisräpsyillä ja sangoilla, ynnä ampumallakin, ja saatiin monin kymmenin samana talvena. Vaikka paltsasilmä olikin tyhmänlaatuinen laukkailija, oli sillä kuitenkin siksi älyä, ettei juossut mihin lankaan tahansa. Havuilla piti langat pyyhkiä, samoin käsineensä, kun kosketteli lankoja. Eikä käynyt jänis ansaan huutamalla eikä huurremetsässä, vain mustan metsän pimeässä yössä se siihen erehtyi. Vanhoilla tietäjäukoilla oli jänisruija: keino vetää jänikset pyyntimailleen. He panivat jäniksenpapanoita säkkiin ja vetivät sitä jäljessään pitkin lumihankea. Ja koukkupolvet kyykkäilivät perässä. Sanan voimalla virittivät ukot jänislankansakin. Niinpä loihti Kovan Jeru Kiannalla:
"Juokse, pyyrä, pyyvyksehen, juokse, riiviö, ritahan, kirkkoherran kieluksehen! Tuoss' on oksa purrakses, toinen oksa syyväkses, kolmantehen kuollakses. Liskis!"
Ja Kypärän ukko pyyteli jäniksen ajajaa pelättämään arkaa ajettavaansa:
"Komahuta hongan ontta, kamahuta kaukeroa! Joka laiska juoksemaan, sitä piiskalla sukaise, rautaruoskalla rapista, jottei henkeä heruisi, miehen vainua varoisi, pyyvyksehen juostessaan."
Kuhmolainen jäniksen pyytäjä pujotti langat kolmesta verotalosta varastettujen uuninluutien lävitse ja sanoi:
"Mää, vinttura, vipuun,
pyöräsilmä pyyvykseen!"
Pikkuista oravaa on aina "metätty kovasti", kolminsadoinkin parhaat metsämiehet ampuivat samana syksynä. Kuusi, seitsemän oravaa oli vähin määrä lyhyimpänäkin päivänä, mutta hyvinä päivinä pudotettiin 20-30:kin. Pari viikkoa ennen kekriä, kun vesipajusta alkoi lehti lähteä, rupesi oravakin puhdistumaan kesäkarvastaan, varsinkin jos sillä oli vanha leipä syötävänä. Mutta jos oravan piti nakertaa verestä leipää, uusia käpyjä, puhdistui se hitaammin. Hyvä pyssymies ja tarkka luodikko piti oravametsällä olla yhteistoiminnassa, kun monesti täytyi satuttaa otukseen, joka piiloittelihe pitkän korpikuusen latvassa. Useasti keksi pieni kiipeilijä kiusan: rupesi "puittamaan". Varsinkin lepikko-orava, jolla oli punaruskea häntä, oli ovela juoksuttamaan metsämiestä jäljessään, mutta musakkahäntäinen korpiorava oli jurempi, joskus niinkin jura, ettei tullut ensinkään näkyville. Silloin iskettiin isokin oravikuusi maahan. Mäntymetsässä männynkäpyä nakerrellessaan oli orava paljon arempi kuin tiheässä kuusikossa. Oravanpyytäjällä oli useasti kolkkamies mukana puuta kolauttamassa, että ampuja saattoi huomata, missä piileskelijä kutjahti. Koiran palkkana oravan haukunnasta oli käpälät heti, kun otus saatiin käsiin, mutta metsämies söi muut lihat, joko yötulillaan taikka kotisärpiminään. "En yhtenä talvena syönyt särpimeksi kekrin ja pääsiäisen välillä muuta kun oravaa, sitä söin leivän nesteeksi."
Yhtä runsaasti kuin jäniksiä ja oravia, oli selkosilla metsälintujakin, ja yhtä ahkerasti niitä pyydettiin, ja saatiin sadoittain talvessa.
Vanhimpia metsälintujen pyyntineuvoja olivat ansat, liskot ja satimet sekä kahat. Ansoilla, hampuista ja jouhista punotuilla rihmoilla pyydettiin kaikenlaista metsän kanalintua: metsoa, koppeloa, teertä, pyytä ja metsikanaa. Niitä viriteltiin metsäpoluille, muurahaispesille, juurakkoperille sekä puiden juurille rakennettuihin havukopperoihin, linnunkotasiin. Selkospuuhun sidottiin ansa korvallisvarpujen väliin ja vihit pystyteltiin kahden puolen. Sadoittain oli ahkeralla pyytäjällä ansoja pitkin selkosia, jopa muutamilla toista tuhatta surmansilmukkaa kautta kankaiden. Yhtä päätä sai käydä niitä kokemassa, ja valtavan lintutaakan kanssa palattiin semmoiselta retkeltä. Virkatieksi sanoi kuhmolainen ansojen virityspiiriä. Monella oli niin laaja virkatie, ettei ennättänyt päivässä käydä katsomassa kaikkia rihmoja. Jos ei kerralla saatettu koko saalista ottaa mukaan, ripustettiin loput puuhun ja peitettiin havuilla, etteivät riettalinnut löytäisi raiskatakseen. Talvella viriteltiin metsikanoille satamääräiset rihmat pajukkoihin ja koivuvesakkoihin, joissa kuultiin kanojen ahkerasti käyvän urpaamassa. Kaksihaaraiseen sorppaan rihma vain sidottiin ja pistettiin haarukka hankeen. Parisataakin metsän valkeata kanaa sillä tavalla talvessa petettiin.
Lisku, paikoin myös tokkapuu, oli varsin yksinkertainen vanhankansan pyyntineuvo. Siinä oli vain kynnyspuu alla ja painopuu päällä; lukoilla ja kielivarvulla laitettiin se vireeseen metsäpolulle poikkipuolin taikka vanhalle muurahaispesälle, missä linnut kävivät rypemässä. Lintu pyrki rangan alatse, työnsi varpaa ja pudotti painopuun selkäänsä.
Sadin eli loukas kyhättiin samanlaisille paikoille kuin liskukin. Siinä taas oli tappavana puolena neljä, viisi pyöreää rankaa rinnakkain, yhdistetty toisiinsa päähän lyötyyn rakoon isketyllä poikkipuulla, ja alustana oli paljas maa. Tällainen koko painava katos viritettiin korvakoiden, selkosen, kirpun, kirppavitsan ja polkusen avulla kahalleen lintua odottelemaan. Lintu tuli, astui polkuselle, ja siinä oli sen loppu. Ahkerasti työskentelivät liskut ja satimet lintumaailmaa surmaten, yhtä päätä sai niiden omistaja olla liikkeellä. Liskureissuksi sanottiin Hyrynsalmella semmoista kokemiskäyntiä. "Onko sulla pitkä liskureissu?" pyydysmiehet toisiltaan tiedustelivat.
Ruishalmeille rakennettiin kahoja eli katiskoja teeren pyydyksiksi. Noin sylenpituisista hirsistä salvettiin neliskulmainen, pari kyynärää korkea kehikko, ja asetettiin sen peitoksi tukien varaan ruislyhteitä, niin että niiden latvat kahdelta suunnalta vastakkain ulottuivat yhteen. Latvat olivat hiukan alaskäsin ja puolitiestä vapaina, tuetta. Kun lintu lensi lyhteille suurustelemaan, putosikin se latvojen lomitse pimeään kopperoon. Kymmenittäin sinne väliin erehtyi rukiin makuun tottuneita teeriä. Sitten tuli kahan rakentaja ja sivuun hakatun aukon kautta kepakoi jyvien varkaat hengiltä. Kuhmossa oli kerran saatu samalla kertaa 40 teertä ja huuhkaja, Hyrynsalmella oli taas muutamasti erehtynyt kahaan kettu, olipa kerran käväissyt karhukin.
Teeriä petettiin myöskin lahtorihmalla, asetettiin noin kuusikorttelinen lauta koivun taikka kuusen latvaan - latva karsittiin ja työnnettiin laudan keskessä olevaan reikään. Laudan molempiin päihin pystytettiin urpaisia koivunoksia ja viritettiin niiden välille ansa. Teeri tuli urpia syömään ja erehtyi ansaan.
Ampumalla otettiin lintua minkä saatiin. Oravametsällä käytäessä rupesi koira monesti haukkumaan lintuakin, metsoa, teertä taikka koppeloa. Jo haukusta kuuli eränkävijä, että on lintu käsillä, lähestyi hiipien ja pamautti koiraa silmällä pitävän puussa-istujan alas. Piiskuttavalle pyylle vastailtiin pienellä metsonkynästä taikka pyyn sääriluusta tehdyllä pyypiiskulla. Pyy erehtyi, tuli piiskuttajaa tavoittelemaan ja sai tappavan lyijymarjan.
Keväällä soitimen aikana toimitettiin oikein joukkosurmat. Jo keväthangilla alkoi metso pitää soidintaan, "vitisoijinta", ja soitteli aina sulille maille, jolloin nousi puuhun laulamaan. Keväthölseiden aikana, kun maa oli kaksikarvalla, oli soiminen kiivaimmillaan, ja "silloin ei ukko paljon joutanut nukkumaan". Metsoilla oli varsinaiset soidinpaikkansa, ne kokoontuivat aina samoille ahoille kisaamaan aikaisina valoisina kevätaamun hetkinä. Metsän kisakentälle metsämieskin pyssyineen hiipi ja salakavalasti ammuskeli varomattomia laulajia sen minkä sai. Metson tavoille tottunut pyssymies saattoi samana aamuna ampua 15-16:kin lintua. Silloin kun metso alkoi "hivoa: hssss, jotta pää jutai", ei se huomannut mitään, silloin piti aina laukata lähemmäksi jonkun puun suojaan. Mutta kun laulaja alkoi kopsautella, piti olla aivan hiljaa ja odotella hiontavuoroa. Ja sitten taas harpattiin likemmäksi, ja niin päästiin ammuntamatkan päähän. Monia kymmeniä metsoja ampuivat ahkerimmat soitimessa kävijät kevätkautena.
Vesilinnuista ei kainuulainen paljoa välittänyt. Olihan niitä sorsaa, hanhea, haapanaa, telkkää, tavia, joskus joutsentakin. Ammuttiin niitä, kun satuttiin käsittämään, mutta erityisille pyyntiretkille ei lähdetty. Mutta jos löydettiin pesä, niin ryöstettiin munat ja syötiin munamaitona taikka munavoina. Laitettiinpa vesien rannoille telkänpönttöjäkin ja munitettiin tuhmaa lintua ja herkuteltiin. Viisikintoista munaa lähti telkästä.
Pikkulintujakin pyydysteltiin huvikseen. Poikaset laittelivat hangolle jouhilautoja: astianvanteeseen istuttivat ylt'ympäri pieniä, yhdestä jouhesta silmukalle punaistuja jouhiansoja. Sen kun vei hangolle ja hampunsiemeniä tai ruumenia karisteli syötiksi, sotkeutuivat nälkäiset pikkulinnut petollisiin silmukkoihin. Närhille rakentelivat pojat polkimia. Kiinnittivät seipään kylkeen sujakan varvan, jonka toisessa päässä oli hamppurihmainen silmukka, taivuttivat varvan ja pujottivat silmukan ylempänä seipäässä olevan reijän lävitse ja kiinnittivät sen näpeästi pikku ristikolla, jossa oli rasvapalanen täkynä. Kun närhi tuli rasvapalalle, istahti se ristikolle, joka samalla putosi alas ja laski silmukkarihman irti. Vipu suoristui ja sieppasi silmukan närhin nilkkoihin.
Itse syötiin pyydettyjä lintuja, mitä vain vatsa veti. "Tässäkin talossa syötiin syksyllä aivan lintua… ei jaksettu kaikkia syödäkään… Ja keväällä oli linnunlihoja niin paljon, jotta kuljeksimaan joutui." Pyyt, teeret ja metsikanat keitettiin, mutta metson, koppelon ja ukkoteeren täkät pantiin hienoon suolaan ja paistettiin uunissa. Semmoisina niitä säilytettiin aitassa ja syötiin pitkin talvea pyhäpuolisina ja matkaeväinä. Syötyjen lintujen höyhenet käytettiin päänalaisien täytteiksi.
Paljon myös lintuja myötiin, vietiin Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun. Isosta parista saatiin 60-80 penniä. Isoon pariin luettiin metso ja koppelo, taikka kaksi teertä, taikka neljä pyytä, taikka neljä valkeaa metsikanaa, taikka viisi, jos olivat kirjavia. Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun metsänriistan nahatkin kaupittiin. Mutta useasti myötiin metsän saaliit jo kotoa käsin välittäjille. Semmoisena välittäjänä toimi m.m. Vuokin Kyllös-Vilkko, joka liikkui laajalti Kainuun kulmilla, jopa rajan takanakin metsänriistaa ostellen.
Villipeurain lihat syötiin kotona, nahat myötiin taikka parkittiin kinnasaineiksi tai karvaisena muokattiin makuualustoiksi.