PÄIVÄKAUSI PIRTISSÄ.
"Ilta istuin tulee, päivä maaten valkeaa."
Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut antimiaan.
Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa: "Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat merkkiä.
Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja muitta ryypyittä — riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat työväelle aamuryypyt — ryhtyi jokainen toimeensa, naiset karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä. Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon, ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä. Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore, vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan", ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja — Kähkölän äijä istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.
Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja aamukausi oli pärettä poltettu.
Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren kalarokka-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti keitettiin, pöydän päähän patapölkylle, siitä ammensi kullekin kuppinsa täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret leipätorot, kaksi, kolme isoa kasaa, toi suolakalapurtilon ja vielä pari tuoppia hapanta juotavaksi. Ja niin oli aamunen valmis.
Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, yläpäähän, sitten miehet kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän latvapäähän. Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa, jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla keittokupilla, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana, että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun, ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty, sai itsekseen siunata ken halusi.
Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi, mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista paksua "pullaa" — pulla painui kolme naulaa — sekä ryyppi kannun piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja. Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty, hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja, sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.
Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle jakkaralle, rahipöydälle jonka ympärille koko lauma asettui polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".
Aamiainen syötiin niin aikaisin, että vielä sen jälkeen ennätettiin tunniksi pariksikin köllähtää ettoneelle pitkin pirtin penkkejä, ennenkuin päivän tultua lähdettiin ulkotöille. Ahneet isännät kyllä syödä hotkaisivat hyvin sukkelasti, pyllähtivät heti pitkälleen ja jo taas nousivat ylös ja kiirehtivät työhön, kun väki oli lopettanut syömisensä. Toisten täytyi astella jäljessä ja niin jäädä ettoneetta. Monenlaiset olivat talven ulkotoimet: joko mentiin suolta ajamaan muraa tunkioon taikka lantakasaa tekemään pellolle taikka vettä vetämään, heiniä noutamaan, puiden ajoon, taikka tervahaudalle kokoamaan tervaksia. Sinne kirvesmiehetkin menivät tervaksia särkemään, taikka jos oli puiden ajoa, menivät puun hakkuuseen.
Mutta naiset jäivät kotipirttiin omiin toimiinsa, kehräämään, karttamaan, kutomaan, karjaa hoitamaan ja ruoanlaitosta huolehtimaan. He korjasivat ruokapöydän, pesivät kupit ja lusikat. Kupit ladottiin isoon pärevasuun, kuppikoriin, jolla oli paikkansa penkillä pöydän takana, lusikat säilytettiin lusikkakorissa, joka riippui orren päässä taikka oli kuppikorin vieressä penkillä.
Puolisille tulivat miehet siinä 12-1 paikoissa, hevonenkin tuotiin pirttiin apetta ja lämmintä saamaan samoinkuin aamiaisaikanakin, samalla kun miehet saivat pottuvoinsa tai lihavellinsä ja suolakalansa. Puolissyönnin päälle ei ehditty penkkiä pitkällään painaa, se vain istuttiin, jotta jokunen piipullinen ehdittiin polttaa, sitten taas mentiin entisiin ulkotoimiin.
Pimeän saapuessa palattiin kotipirtin lämpöisiin, ja aamullinen tupatyöskentely jatkui siksi, kunnes emäntä sai iltasen pöydälle, lihakeiton tai piimävellin. Kauvan ei sitä tarvittu odottaakaan, sillä heti kun karja oli illastettu ja naiset palanneet navetasta, saatiin käydä pöytään. Sitten, kun hevosmiehet olivat vieneet ajokkaansa pirtistä talliin ja siellä ne vielä heinillä illastaneet, oli päivän töistä päästy.
Ja niin ruvettiin heti yöpuulle hankkiutumaan, paneuduttiin vain pitkälleen pirtin lattialle. Naiset toivat porstuasta olkikuvon, parikin isoa kupoa — aamulla oli ne sinne korjattu —, jotka levitettiin lattialle. Ennen kun ei ollut alusmannukoita eikä mökkänöitä heittäydyttiin vain oljille "kuin siat pehkuun", paksu hamppuinen alusraanu levitettiin pahnoille, polsteri eli tyyny paiskattiin pään alle, piikkolakana tyynypuolelle ja peitoksi halpaisista villoista kudottu raami taikka lammasnahkaiset vellit. Siihen vain vieri viereen kellahdettiin, siihen heittäysivät nuoret, siihen vaipuivat vanhat, samaan perheeseen kuuluvat aina samalle kolkalle, pienet lapset vanhempiensa vaiheille. Jotkut lepääjät painautuivat pitkäkseen penkille, kääräisten vaatemytyn päänalaisekseen, takkipahasen peitoksi. Lakeistorvi suljettiin, päretulet sammutettiin, ja kohta oli koko korven pirtti unten mailla. Ja talvinen ilta oli ehtinyt vasta siihen kuuden, seitsemän seutuihin.
Kalpea kuu vain kurkisteli pienistä jäätyneistä, päreillä paikatuista ikkunoista kuin valvoen raatajien puolesta, kuljettaen tarkastelevaa valoläikkäänsä hiljalleen koko nukkuvan joukon ylitse. Taikka valaisivat äänetöntä nukkuvaa taloa pohjoisella taivaalla leimuavat revontulet.
Ja russakkain lukematon ruskeakaapuinen lauma piti pirtissä öisiä kisailijaan vilistellen pitkin kiukaan kylkeä, lattiata ja seiniä ja orsia sekä tyhjäksi korjattua pöytää.
Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen kuin edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. Ja sitten tuli taas ilta ja aamu ja talvisen päivän raatamiset, ja sitten taas ja taas. Se vain vaihtelua, että syystalvesta oli tervaspuiden ajoa, kevätpuoleen muranvetoa, sekä puiden, heinäin ja veden ajoa aina välillä vaihteeksi. Ja kevättalvella, kun karja rupesi antamaan maitoa, tuli vähän vaihtelua ja eri makua ruokajärjestykseenkin.
Kevään ja auringon mukana pitenivät työpäivätkin, ulkotöiset päivät jatkuivat sekä aamusta että illasta.
Mutta kesällä työpäivät vasta oikein pitkiksi viruivat. Silloin otettiin päivä ihan täydestä, varsinkin kiireisenä heinänteon aikana oltiin kilpasilla itse auringon kanssa. Noustiin silloin kuin päiväkin, ja vasta päivän kanssa käytiin levolle. Aamiaisettone vain otettiin sekä päivällisen jälkeen pieni tupakkalevähdys, ja sitten taas rynnistettiin ihan iltaan asti. Kolmella syömisellä jaksettiin pitkä kesäinenkin päivä.
Kesän lyhyet valoisat ja lämpöiset yöt levättiin hämärissä viileissä aitoissa ja kylkeisissä, ja jätettiin kuuma pirtti russakkain haltuun.
Silloin oli elämä talossa hyvin hiljaista, kun työväki oli viikkokunnassa eli viikkomoissa, kesällä kaukaisilla niityillä taikka huhtamailla, talvella etäisellä tervassaunalla. Eväskontit selässä ja piimäleilitkin viilekkeissä mentiin aina viikoksi salolle, ja jätettiin kotipirtti lasten ja vanhain haltuun. Silloin ei kuultu pihasilla muuta kuin lasten mekastelua ja iltasella karjan ammuntaa ja karjankellon kalkatusta. Läheisemmillä työmailla käytiin päiväseltään, vain puoliseväät mukana.
Pientä vaihtelua ikuiseen arkiseen elämään sekä loppumattomaan raatamiseen toi joka viikko palajava pyhänaika, jolloin raatajakin sai ottaa vähän pitemmän levähdyksen. Jo lauantaista huomasi, että on pyhä tulossa: leivottiin rieskat, kirnuttiin roppavoit, ja työväki palasi viikkoisesta raadannastaan. Viikatteet ja haravat kalahtivat tikapuiden poikkipuolille, kirveenterät sukeltautuivat porstuan reikälautaan, kontit ripustautuivat seinälle naulaan, leilit kolahtivat lattialle, liiat vaatteet joutuivat orsille, kengät kiukaalle taikka naulahäkkäröihin, ja äidit kävivät hoitelemaan pieniä viikon vartoneita lapsiaan.
Sauna järven rannassa oli jo usean tunnin pyhäistä aattoiltaa sauhunut. Kohta se antoikin raatajille leppoiset löylyt. Sinne miehet ryhmä ryhmän perästä alusvaatteissaan astuivat ja vähän ajan päästä palasivat alastomina, punoittaen ja höyryten, ja vaatemyttyä edessään pitäen astelivat pirttiin pukeutumaan. Talon piika pikkarainen oli löylyn lyöjänä ja päänpesijänä. Miesten jälkeen tuli naisten sekä lasten saunavuoro.
Ja sitten alkoi pyhäpäivän lepo ja rauha. Kotoisen kylyn tuntu oli kulkeutunut kylpijäin seurassa pirttiinkin, istuskeltiin puhtaissa alusvaatteissa punoittavin ihoin, kiiltävin, sileiksi suituin hiuksin, mielessä rauhallinen viihdyttävä lepopäivän tuntu.
Hiljaisesti kului pyhäinenkin päivä. Lyhkäisten taipaleiden takaa käytiin kirkossa, mutta kaukaisimmilta perukoilta ani harvoin. Vietettiin päivä vain leväten kotipirtillä, korkeintaan pistäydyttiin naapuriin, istuskeltiin siellä, tupakoitiin ja tarinoitiin ja syljeksittiin lattialle. Aamupäivällä, ennen puolista pidettiin kotihartaus. Kirjantaitava talon isäntä luki päivän saarnan, jota koko pirtti kuunteli. Sitten veisattiin virsiä. Varsinkin köyrettiläistaloissa oli elämä harrasta, niihin useasti kokoontui samanmielisiä viettämään hiljaista seurustelua Sanan ääressä. Suuret eivät olleet salotalon kirjavarat. Saatoit tavata siinä Wegeliuksen postillan taikka Nohrborgin "Langenneen ihmisen autuuden järjestyksen", Björkvistin "Uskonharjoituksen autuuteen", Hamnerin "Tien osottajan iankaikkiseen elämään", Bunyanin "Kristityn vaelluksen", Siionin virret ja jonkun uuden testamentin sekä "pitkän katkismuksen". Pirtin nurkassa, penkillä pärekorissa, russakkain tarkasteltavana pahasti pidetty, ruskettunut kirjakokoelma tavallisesti säilytettiin.
Yhtä hiljainen oli pyhäpäivän iltakin, hämärtyvää harmaata äänettömyyttä. Korven raatajat lepäilivät pimeän pirtin penkeillä toinen siinä, toinen tässä kooten voimia huomista työpäivää varten ja miettien kukin omia asioitaan. Lapset vain tepastelivat ulkona ja juoksentelivat ovea paukautellen edestakaisin.
Sitten seurasi taas ankara työviikko, samanlainen kuin edellinenkin.