TERVANPOLTOSTA.
"Siellä vainen tervapurret puhkoo vettä vellovaa."
Kaikki ovat kyllä kuulleet puhuttavan Kainuun tervanpoltosta ja Kainuun tervaukoista, jotka korpimaissaan kesäkaudet tervahaudoilla rujusivat ja taas pitkillä tervavene-suikeloillaan laskettelivat mustia korvenmujujaan tuhansin tynnyrein maankuuluun Oulun tervahoviin.
Saivat silloin tervaukkojen kourissa Kainuun aarniometsät kohtalonsa: mikä huhtaa raadettaessa hylättiin, se tervaa tarvittaessa tärvättiin. Huhtametsät uhrattiin tulena taivaalle, rukiinjumalalle, tervasmänniköt kyvennettiin maanuumenissa heliseviksi hiiliksi ja ruskeaksi sitkeäksi nesteeksi. Oli silloin erämaissa sauhuja: kun kaskiraateitten satamääräiset roviot lakkasivat ahoilla roihuamasta, alkoi korpien helmoista kohota miltei vielä lukuisammat tervahautojen mustat pihkatuoksuiset haikupilvet.
Ennen yhteismetsien aikakaudella saatiin mielin määrin tervaakin polttaa, mistä vain haluttiin ja miten paljon mieli teki. Mutta sitten, kun metsät lohottiin ruunulle ja kylille, saatiin ruununmetsistä ottaa tervaspuita vain nimismiehen luvalla: lautamies tuli apulaisineen ja löi merkkinsä luvattuun metsään.
Lihavilla ahomailla ja kallioroveikoilla kasvoivat parhaat tervasmänniköt, semmoiset oksaiset jampurat, ryhelöiset männyn kärväät. Hyviä olivat myös kumisevien kankaiden komeat silvettopetäjät, mutta lamujen kangasmaiden ja lehtometsien männyt olivat huonoja pihkaa pursuttamaan, samoin suopetäjät olivat laihoja, helposti sinistyviä.
Paljon oli työtä, ennenkuin metsien nesteet saatiin tervaksi, ja suunnattomat määrät täytyi kaataa metsää, ennenkuin tervaa lähti rahaksi asti.
Kevätkesällä, kun puu oli nilollaan, siinä kahta puolta juhannusta, toimitettiin tervaksien kolominen. Niin korkealta kuin maasta yletyttiin, kiskaistiin kuori käyrällä koloraudalla pois aina tyveen asti, pohjoispuolelle vain heitettiin pari-, kolmituumainen, kuorimaton selkä puuta pitämään elossa. Jos itsellä ei ollut tarpeeksi miestä tervasmetsään, otettiin vierasta väkeä. Vanhat huonemiehet, ikä-äijät tavallisesti työskentelivät kolomiehinä, ja jos oikein ahkerasti kiskaltelivat, kuuraisivat he sata, parikin sataa silvettorunkoa päivässä. Saikin siinä paljastaa puun jos toisenkin, sillä tuhansittain kuorittiin petäjiä, kokonaiset kankaat, ahot ja kalliot vetäistiin valkeiksi suviaurinkoa paistattamaan.
Kaksi, kolme, joskus neljäkin kesää saivat petäjät juuri- eli tyvikoloksella paistatella päivää ja kihotella pihkaa sisuksistaan. Sitten toimitettiin jatkaminen. Noin metriä korkealta renkulta kurotellen kuorittiin taas puuta sen minkä kädet ylettyivät. Jatkettiin joko elätille, niin ettei selkää kuorittu, taikka kiskaistiin selkäkin puhtaaksi. Jatkoksella saivat kolopuut seistä kesän, parikin kesää.
Syksyllä marraskuussa, kun talven ensi kelit ennättivät, mentiin kolopuita haudalle kokoamaan. Toiset miehet hakkasivat puuta maahan, toiset vedättivät. Puut juurittiin, hakattiin poikki aivan maan rajasta, sillä tyvi oli kaikkein tervaisinta, ja latvapäästä katkaistiin kolotun jatkoksi vielä kolmisen korttelia kuorimatonta runkoa, niin että tervaspuun pituudeksi tuli noin pari syltä. Tervaksien latvat karsittiin polttorangoiksi, mutta vanhaan aikaan heitettiin ne siltään metsään. Haudan ympärille kierrokselle, kolmeen suureen lateeseen ajettiin kolopuut. Suurissa haudoissa täyttivät puut koko haudan ympärystän.
Viikkoja kesti kolonhakkuu ja vedätys. Jo aikaisin aamupimeissä lähtivät hevosmiehet toimeensa ja kirvesmiehetkin heti, kun päivä rupesi antamaan näköä. Mutta jos tervahauta oli kovin etäällä, oltiin tervassaunalla viikkomoissa, isosta talosta useasti toistakymmentä miestä. Kuutamoaikoina häärittiin siellä työssä milt'ei yöt päivät, ei jouduttu paljon nukkumaankaan. Tehtiin työtä saunallakin. Aamulla puhdetöiksi kiskoivat kirvesmiehet päreitä, hevoskuormittain karttui niitä kotiin vietäviksi. Jotkut iskivät kokoon tervatynnyreitäkin.
Tammikuussa kovilla tammipakkasilla toimitettiin kolopuiden särkeminen. Kuta kovempi pakkanen oli, sitä helpommin helähtelivät tervakset halki. Kaksin miehin häärittiin samalla rantteella, jotta pahan puun sattuessa vieressä työskentelevä mies auttoi kirveellään kierojen suonien katkomisessa, taikka käytettiin halottaessa kahta kirvestä. Hienoiksi piti tervaspuut särkeä, säröspino aina jätettiin jälkipuolelle ja uutta otettiin kolokasasta. Sylen särki kova ja ahkera mies päivässä, ja viikkomäärin taas kesti särkemistyökin. Paljon olikin särjettävää puuta, kymmeniä syliä entisaikaan laskettiin samaan hautaan. Niin oli Sotkamon Kurikkaperällä, Laatikkalan ja Saijanlahden taloilla ollut yhteinen tervahauta, johon oli ladottu kolopuita toistasataa syltä. Kaikki Ronnun ja Pihlajakankaan petäjät oli hautaa varten paljastettu.
Jo syksyllä laitettiin tervan polttosija valmiiksi, ellei ennestään ollut saatavilla vanhaa paikkaa. Viettävään mäenrinteeseen, veden äärelle, kaivettiin suppilomainen kuoppa, jonka sisus luotiin ympärille korkeaksi kumpurarenkaaksi. Hautasuppilon pohjasta, silmästä, johdettiin pitkä puutorvi, kynä eli piippu, sivulle hiukan alemmaksi kaivettuun kuopanteeseen, halsiin. Tervaksista salvettiin silmään, kynäaukon ympärille, pieni neliskulmainen kehto, ja sen peitoksi vitsastettiin tiheä säleikkö, joka esti rikkoja karisemasta silmää tukkeamaan. Sitten silmän ympärys ja koko haudan pohja palttoja myöten peitettiin ja silattiin savella.
Keväällä, kun kirsi oli maasta sulanut ja touot tehty, jouduttiin taas tervatöihin, tervaksia hautaan latomaan. Haudan pohja katettiin ylt'ympäriinsä tuohilla taikka koskuksilla silmästä alkaen suomustaen palttoon asti. Levyille ladottiin särökset ripo rinnan ja toinen toisensa päälle. Naiset ja lapset olivat kantamassa, miehet latomassa. Latominen aloitettiin silmästä käsin, ja huolehdittiin, että kaikki puut tulivat säteen suunnassa silmää kohti. Sitä varten olikin keskelle pystytetty pitkä hieno petäjäriuku, sydäntikku, jota ladottaessa pidettiin silmällä. Särökset asetettiin, niin että paksummat päät tulivat uloskäsin, joten palton puoli kohosi silmää sukkelammin, ja luisu tuli jyrkemmäksi, sillä "kuta syvemmäksi menisi silmä, sitä parempi". Tavallisessa haudassa oli silmä niin syvä, jotta kun mies seisoi pohjalla, oli hänen päänsä reunain tasalla. Lopulta silmä nostettiin tasaiseksi kumpuraksi, ja koko haudanlaki peitettiin vahvasti sammalilla. Keskuksiakin pantiin sammalille, ja kumpuran laelle varattiin iso koko multaa painoksi ja hätävaraksi. Rinta peitettiin turpeilla, mutta rinnan alaosa maankengän rajassa jätettiin alussa avoimeksi, noin korttelia korkeaksi sytytyspaltoksi. Haudan laelle päästiin porraspuita, paria vierekkäistä riukua myöten.
Niin oli hauta valmis poltettavaksi. Odotettiin vain ihka tyyntä iltaa, sillä tuulella ei uskallettu sytytystoimeen ryhtyä: olisi pian ryöhäyttänyt koko haudan pilalle. Harvat rohkenivat omin päinsä ruveta hautaa sytyttämään ja polttamaan, vaan kutsuivat opastajakseen kokeneen tervanpolttajan, hautamestarin eli hautalongin. Semmoisia vanhoja tottuneita "tervankokkia" oli joka perukalla, ja he olivat kuin mestareita ainakin, myötäänsä kuljetettiin heitä haudalta haudalle. Paperirupla päivältä sekä talon ruoka oli mestarin palkkana ja hyvä ryyppy tuon tuostakin. Hauta-Junkka oli Näljängän parhaita hautamestareita, Erkki ja Kalle Heikkinen ristijärveläisiä sekä sotkamolaisia Suovaaran ukko, Lassi Hiltunen ja Härkös-Paavo.
Silloin ei ollut hätää, kun itse mestari oli ohjissa, varsinkaan jos hän oli oikeita vanhankansan tervankokkeja. Itsetietoisena hän käski ja määräili sytyttäjäjoukkoa. Sytytyspalttoon, ympäri haudan pystytettiin pieniä tervaksien silpoja, jotka helposti ottivat tulen. Tuohella ei saanut tervahautaa sytyttää, mestari itse nouti metsästä tervaskannosta kolme lastua, ja itse iski tuluksilla niihin valkean, ei kelvannut muu tuli, vaikka se olisikin vieressä valmiina palanut. Ja itse pisti mestari ensimmäisen tulen haudan kupeeseen, sitten vasta muut saivat ryhtyä tulittelemaan. Kiire olikin, sillä koko hauta piti saada ympäriinsä yht'aikaa palamaan. Koko talonväki olikin haudalla hommassa, vieläpä apulaisia naapureistakin.
Sitä mukaa kuin tuli rupesi tervaspuihin tarttumaan, lyötiin turvetta ja multaa sytytyspalttoon ja tukittiin tuli pimettoon, jossa sai itsekseen pihistä ja korvennella. Mutta piti kuitenkin heittää ilmareikiä, joista tuli sai henkeään vetäistä sekä ylemmäksi toisia, joista se saattoi huokua ulos. Paksun höyryisen savun hauta alussa työnsi; ellei olisi jätetty huokumisaukkoja, olisi savu helposti saattanut pomauttaa turpeet ja sammalet ilmaan. Kävikin toisinaan, kuka lienee saanut pilata puuhat, niin että tuli rietausi ja kerrassaan huokaisi peitteet pois ja säväytteli leiskuvia liekkejä kuusten latvojen tasalle. Silloin tuli miehille kiire lyömään peitoksi turvetta ja multaa, joita aina piti olla vieressä varalla. Vanhoille mestareille ei kyllä tapahtunut tämmöistä kommellusta. Sillä he jo etukäteen, heti kun tuli oli sytytetty, tehostivat haudan silmänteitä ja pilauksia vastaan. Toiset kiersivät tulella haudan kolme kertaa, toiset viikate ja kirves kainalossa astuivat ympäritse, toiset lennättivät kirveen kahdesti yli haudan, niin että heitot sattuivat ristiin. Eivätkä mestarit antaneet tervaa tervaksi haukkua, vaan piti sanoa viljaksi. Näin kun meneteltiin, niin kävi kaikki hyvin, ja hauta alkoi tasaisesti palaa pihistä. Jos mistä liiaksi rupesi korventamaan, ja tuli yritteli pinnalle äikäistä, siihen hautamestari käski heittää multaa, taikka pahoin uhatessa hypähti sitä itse tukahduttamaan ja sähähti:
"Tukkiu turkkiisi, kätkey kypeniisi!"
Sitten kun hauta oli kunnollisesti syttynyt ja alkanut tasaisesti palaa, jäi vain mestari parin apulaisen kanssa sitä hoitelemaan, toinen niistä halsimiehenä, toinen mullanluojana. Tasaisesti piti haudan palaa, yhtä nopeasti joka puolelta, sydäntikusta aina otettiin merkkiä tulen kulun ohjaamiseen. Tuulenpuoliselle rintuukselle lisättiin aina multapeittoa ja alta tuulen avattiin, että sekin puoli pysyi samassa menossa.
Muutaman päivän kuluttua saatiin jo vartoa tervantuloa. Ensin kyllä valui ruskeata tervankusta eli hässinkivettä edelläkävijänä, mutta kohta sen perässä rupesi puskeutumaan puhdasta notkeata tervaa.
Ellei vain joku ilkiö ollut käynyt hautaa silmäntelemässä. Niinkuin kyllä monesti tapahtui. Joku pahansuopa oli pannut kynän tukkeuksiin taikka pistänyt vanhan virsikirjan haudansilmään. Silloin ei tarvinnut tervaa odottaakaan, ellei hautamestarissa ollut avaajaa ja pilauksen poistajaa; terva saattoi ruveta kuohumaan yli palteiden. Silloin vanhat hautamestarit kiersivät taikapussillaan, jossa oli hopearaha, käärmeenpää ja sisilisko, haudan, ja kiertäjällä oli vielä viikate kainalossa. Viikatteen heittivät he yli haudan ja sitten yksikantaisella pihlajaisella vitsalla piiskasivat tervakekoa ja manasivat. Toiset panivat kynän suupuoleen eläväähopeaa, toiset kulauttivat hautakumpuun maitoa, ja siitä kyllä kynä heti avausi, mutta lehmä vuorostaan pilautui: arvaahan sen, kun pantiin maitoa tuleen. Jotkut hautalongit hakkasivat petäjänkyljestä ylöskäsin keikistyneen oksantyngän, hongankyrvän, jolla sohikoivat kynää, ja lähtipäs heti terva tulemaan.
Mutta jos ei mitään poikentoimista ollut tapahtunut, ja terva oli saanut tarpeeksi kypsyä ja kuumentua, valui se sievästi torvestaan, ja tervahanikalla eli purtilolla laskettiin sitä tynnyriin. Kun yksi tynnyri täyttyi, varattiin toinen sijaan, ja isosta haudasta puskeutui tervaa toinenkin tynnyri. Oli ollut aikoinaan sellaisiakin mujukattiloita, joista oli kihonnut 120-150 tynnyriä, jopa pari sataakin ja vieläkin enemmän. Ronnunkankaan haudasta oli puristettu kymmenen venelastia puhdasta tervaa, lukuunottamatta tervavettä, jota toisinaan sateisina kesinä tuli miltei kolmanneksi osaksi. Kaksi tynnyriä laskettiin tulevan aina yhdestä tervassylestä.
Valmiina piti haudalla olla jo kymmenlukuiset tervatynnyrit, lujasti vannehdittuina ja turvotettuina. Jo kevättalvella oli miehissä niitä tehty, kuivailtu kimpipuita pitkät ajat pirtin orsilla. Palkkamiehilläkin monesti täytyi tynnyreitä teettää, kun ei itse kaikkiin ennätetty, ja tavattoman sukkelia olivatkin jotkut niitä veistelemään. Niin Keräs-Jussikin, Puolangan Auliolla, oli päivässä tekaissut kaksitoista tynnyriä. Mutta Jussi olikin tehnyt niitä ryyppypalkalla, oli saanut joka tynnyriltä, mikä valmistui, heti kaksi hyvää viina-ryyppyä.
Hyvällä ilmalla, tyynellä säällä paloi hauta hyvästi, "niin meni kuin paistikas", ja tervakin tuli paljon parempaa ja notkeampaa, kun saatiin pitää hautaa ohuemmassa multapeitossa. Mutta tuulella täytyi peittoa paksunnella, ja terva tuli heti jäykempää.
Viikkokauden, kauemminkin saatiin suurta hautaa kydetellä. Yötä päivää piti valvoa, ettei vain tuli pääsisi ominpäisiin töihin. Tarkenikin siinä, päivällä varsinkin, kun tuli kuumotti alla, ja päivä paahtoi päällä. Tervasavussa saivat hoitajat hääriä, karkeaa katkua tuontuostakin vetäistä henkeensä. Mutta se huuhtoikin kaikki taudit pois rinnasta ja keuhkoista. Ei silloin tiedetty, jotta keuhkotautia on olemassakaan, eikä tarvinnut juosta ostelemassa tohtoreilta lääkelappuja.
Sitten kun tervantulo tyrehtyi, tukehdutettiin tuli, peitettiin koko hauta mullalla ja poljettiin tiukkaan, jotta palo sammui. Siitä saatiin haudan sydämestä koko kasa hiiliä eli sysiä jo polttaessa oli niitä useat erät otettu haudan paltosta — ja pantiin ne säilöön katollisiin kopperoihin haudan luona. Tynnyreistä laskettiin erittynyt vesi pois ja sija täytettiin tervalla ja tapit iskettiin lujasti kiinni. Niin olivat tynnyrit matkavalmiita. Monesti niillä olikin aika matka edessä, hauta saattoi olla salolla peninkulmain päässä, pahojen taipaleiden takana, ennenkuin päästiin selville vesille, joilla saattoi tervavene liikkua. Maata myöten kuljetettiin tervatynnyrit palkkuussa, pantiin tynnyri jyränä pyöriä kopsottelemaan hevosen jäljessä. Tynnyrin pohjiin iskettiin palikat, palkuspuut, joiden keskessä oli ulospäinen oksantynkä napana, mikä sopi pyörimään aisojen päässä olevassa reiässä. Sileillä mailla sonnustettiin kaksikin tynnyriä peräkkäin, pantiin vain lisäkappaleet, lyhyet-aisat, jatkoksi ja niiden väliin toinen tynnyri. Hyvin tehtyjä, vahvasti vannehdittuja piti tynnyrien olla, kestääkseen pitkien matkojen kovia koluutuksia. Useasti kyllä vanne pimpahti poikki, taikka lohkesi uurre, mutta siitä ei auttanut huolia, täytyi korjata ja taas koettaa. Tervat täytyi saada selville selille. Soisilla mailla kierivät tynnyrit yhtenä mutapölkkynä, ja järvien ylitse soudettiin ne lauttana.
Niinpä sitten monipäiväisen ponnistuksen perästä, monen uupumuksen ja hikoilun jälkeen saatiin tynnyrit kulkureitin varrelle. Ja se oli siinä kesä- ja heinäkuun rajoilla.
Mutta tästä erämaan tuotteelle vasta taival alkoikin. Tynnyrit aseteltiin pitkiin, kapeisiin tervaveneisiin. Kaksikymmentä, viisi- ja seitsemänkinkolmatta tynnyriä laskettiin veneeseen pääksytysten kolmeen riviin, kaksi vierekkäin pohjalle, yksi päälle niiden jauraukseen. Vahvat varppeet vielä vitsastettiin ja tilkittiin laitojen korokkeiksi, ettei vesi tuulella selkiä laskettaessa läikähtelisi veneeseen. Varattiin vielä veneeseen räpeet ja hattulaudat, joita tarvittiin kovissa koskissa varpelautojen lisäksi. Eväsvakat, kirveet, vitsarakseja ja muita matkararpeita heitettiin vielä mukaan.
Ja niin antauduttiin "Oulua soutamaan". Kolme henkeä lähti tavallisesti matkaan, yksi perässä huopaajana, kaksi kokkapuolessa soutajina. Useasti oli toisena soutajana naishenkilö, ja kuhmolaiset monesti tekivät Oulun matkansa vain kaksin miehin, jopa joskus vain nainen soutamassa. Olikin Kuhmon etäisimmiltä kulmilta, Lammasjärven taikka Lentiiran perukoilta, Toppilansalmen tervahoviin matkaa, samoin Kiannan Juntusrannalta ja Vuokin syrjäisistä sopukoista, joista jo yksin omalle kirkolle karttui viisin, kuusin peninkulmin. Pari, kolme, neljäkin viikkoa tärvääntyi tervamatkalla. Oulujärvi teki useasti pahimmat viivytykset: vastatuulen jos nosti, niin sai sitä päiväkaupoin kiskoa. Nostipa se joskus semmoisen myräkän, ettei ollut selälle päiväkausiin lähtemistä. Mutta kun sattui myötäiset purjetuulet, silloin kelpasi meneskellä. Airot vedettiin sisään ja neliskulma-purje nostettiin mastoon ja alettiin viilettää. Laulellen laskettiin vesiä, että kokka kohisi.
Mutta koskissa vasta vauhti annettiin, kun oli semmoinen koski, jota täysineen saatettiin laskea. Monet kymmenet kosket olikin matkalla, toiset oikein äkäisiä ja pystyjä. Muutamat olivat niin vähävetisiä, että täytyi rahtiveneillä viettää osan lastia alas, ja kovimmissa paikoissa piti turvautua laskumiehen apuun. Niin varsinkin Oulujoen kuuluissa koskissa. Siellä keräytyikin koskenniskalle väliin sadoittain tervaveneitä odottamaan vuoroansa, joka suunnalta kun oli tulijaa: Kuhmosta, Sotkamosta, Kiannalta, Hyrynsalmelta, Ristijärveltä, Puolangalta, Paltamosta. Jotkut vanhat oulunkävijät uskalsivat lasketella omin neuvoinsa.
Oulussa saatiin sitten tervat rahaksi, mutta monesti meni suurin osa rahoista talvella otettujen tavarain maksuksi, vain vähäisen rippeitä jäi kotiin vietäväksi. Halvassa hinnassa osasivat tervaporvarit pitää korven kansan vaivannäöt, joskus maksoivat vain yhdeksän markkaa tynnyristä.
Sitten alkoi ankara paluumatka: vastavirrat ja vastaiset äkeät kosket. Vene oli tosin tyhjä, mutta oli siinäkin puskemista ja sauvomista. Kovissa koskissa täytyi kahden miehen rantoja kulkien kiskoa jukoköydestä, kun kolmas ohjasi rompsista rannalta käsin taikka sauvoi veneessä. Pyhäkosken ohitse piti veneet vedättää hevosella maata myöten, samoin, ennen "hissin" rakentamista, Ämmän ohitse. Jopa alas mentäessäkin saivat Kajaanin pikkukaupungin hevosmiehet ansiota kärrätessään ylimaan ukkojen tervatynnyreitä Koivukosken niskasta Oulujärven rantaan. Kiannan miehet ja muut sen suunnan tervaukot säästyivät tästä, he kun kulkivat Kiehimäjokea.
Vihdoin viimeinkin oltiin kotirannassa monen kovan ponnistuksen perästä, vene tyhjänä, ja melkeinpä kukkarokin tyhjänä. Suolasäkki oli kaupungin tuomisina sekä tervaporvarin lahjoittama savipiippu ja "musta-ankkuri" ja palanen Kokkolan pötkyä, naissoutajalla "rossi" rinnassa ja karttuunihuivi päässä.
Ja niine hyvinesi sitten heti ala heilua raskaassa heinätyössä!
Kolmetkin kerrat kesässä jotkut soutivat Oulussa. Kävivät jo ennen juhannusta viime kesän tervantähteitä kyytimässä, sitten heinäkuun alkupuolessa tekivät tavallisen tervamatkansa, ja taas syksyllä Perttulin jälkeen käväisivät saattamassa kolmannen tervalastin. Polttivat nimittäin useasti toisenkin haudan, joskus kolmannenkin: kun yhden saivat eräksi, niin toista rupesivat korventamaan.
Olikin vanhoille tervaukoille tuttuja Oulun tiet, monikymmenikertaan edestakaisin vatvottuja. Niinpä Suovaaran ukko, 75-vuotias Partas-Juuso Sotkamosta, on matkan tehnyt 90 kertaa, samoin Kypärän ukko Hyrynsalmelta, ja Huotari-äijä Kuhmon perukoilta, Hämärästä, on tehnyt tervamatkan yli sata kertaa. Huotarin ukko on ollutkin vanhankansan tervaskantoja, vielä 80-vuotiaanakin souti kyllä sen minkä nuoremmatkin.
Mutta Näljängän ja Puolangan Suolijärven tervaukot laskivat tuotteensa Iin Haminaan. He lastasivat tervansa lautoille ja lasketelivat Korvuan- ja Näljängänjokia myöten Iijokeen ja sitä alas merenrantaan, vaihtoivat siellä sekä tervat että lautat rahaksi ja tulivat kahta kättä heittäen takaisin.
Vähiin on jo Kainuun korpien tervavirta juossut. Jokunen pienoinen hauta vain savuaa siellä, toinen täällä, ja jokunen tervavene vielä silloin tällöin laskee myötävirtaa. Mutta nyt on kokka Kajaania kohti, Ouluun asti nykyinen nuori kansa tuskin millään ilveellä lähtisi.
Eikä ole enää ukoilla metsiä mistä polttaisikaan tervaa.