KOTITEOLLISUUTTA.
"Jota ei korjata, sitä hävitetään".
Ahkerina häärittiin kotoisissa käsitöissä, pitkän talven pitkinä puhteina oli päivisin niin hiljainen kainuulaispirtti muuttunut ahertavaksi työtuvaksi. Hyvässä talossa saattoivat kaikki talon tarve-esineet olla omista kourista puserrettuja. Siksi olikin kaikilla niin kotoinen leimansa, ja ylpeänä saattoi talo esiintyä vieraallekin: tämä näyttää kyllä yksinkertaiselta, mutta tämä on kaikki omaa.
Re'et ja ajokalut tehtiin kotona, sukset niinikään, työkalut ja kaikki talossa tarvittavat astiat valmistettiin kotipirtissä. Koivunkäyristä vuoleksittiin lusikat ja kapustat, koivun- ja kuusenpahkoista [Puunpahkaa sanotaan paikoin jumiksi. Kun pakkanen räikää ja särkee puun, niin se jumettuu, tekee jumin] koverrettiin ruokapöydän puukupit sekä isot maljat. Kuusi- ja petäjäkimmeistä närevanteille koottiin saavit, kiulut, ämpärit, tynnyrit ja ammeet, kirnut, maitopytyt ja pesupunkat, katajasta, koivusta ja lepästä tehtiin leilit ja tuopit. Petäjästä kiskotuista päreistä kudottiin koreja, mutta tuohesta taivuteltiin ja punottiin monet ropeet, tuohiset, tupakkapöntöt, kalatuijut, piimäpusut, tuohitupet, suolakopsat, vakkaset ja kontit sekä virsut, pollot, topsut ja tohvelit.
Tehtiin tuohesta köyttäkin, vahvaa miltei iänkaiken kestävää keveää nuoraa, joka nuottaköytenäkään ei miespolveen mahinut. Rauduskoivuista kiskottiin pitkiä tuohinauhoja, kääräistiin vyyhdelle ja sitten kotona ne puhdistettiin ja kierrettiin kerälle, etteivät päässeet sykertymään. Tuohimestareilla oli usein isot kasat tuohikeriä varastossa ladonloukossa. Ennenkuin niistä voi kiertää köyttä, piti kerät kuumassa vedessä pehmittää. Isolla, seinään kiinnitetyllä kelalla kehräsi köysimestari pitkät kelantäyteiset tuohisäikeet, joista sitten kaksin miehin iskettiin kolminkertaista köyttä. Köysimestari toimitti itse punomisen, ja apulainen hääri edessä nakkaamassa kelaa ympäri säikeen sen mukaan kuin mestari punoi, ensin kaksin, sitten kolminkertaiseksi. Rajaseuduilla, Kiannalla ja Kuhmossa, vielä monesti nähdään tuohista nuottaköyttä ja verkonpaulaa, ja Lentiiran Petäjävaaran 80-vuotias vaari, Jussi Kyllönen käpsyttelee "tuohimetsällä", tuo kannannaiset tuohivyyhdet ladonloukkoonsa ja niistä sitten kelailee sitkeät mahimattomat köytensä.
Samalla tavalla kuin tuohiköyttä kelattiin juuriköyttäkin. Multamaista ja jäkälikkökankaista kiskottiin suuret kimput hienoja, sormenpaksuisiakin petäjänjuuria — paikoin kuusenjuuriakin. Juuret halottiin hienommiksi ja keitettiin notkeiksi suurissa muurikattiloissa, ja sitten niistä kelattiin säikeet ja iskettiin valmiiksi köydeksi. Joskus toimitti köydenpunoja iskemisen yksinäänkin, kiersi vain säikeen iskupaalikalle ja sitä "nakaten" iski köyden ensin kaksi-, sitten kolmisäikeiseksi. Juuriköyttä käytetään paikoin vieläkin nuottaköytenä, mutta se ei ole niin kestävää kuin tuohiköysi, mahii paljoa nopeammin. Ristijärven Hiisijärvenkylän Paavo Kemppainen on kelannut juuriköyttä monet sadat sylet.
Nykyään käytetään nuottaköytenä paljon siimaa, lehmän ja hevosen häntäjouhista, sianvilloista ja hevosen harjakarvoista kelattua sitkeää nuoraa. Vinoristimäisellä puisella koukulla kehrätään karvakuontalosta satoja syliä säiettä, joista sitten miesjoukolla kelataan kolminkertaista siimansäiettä. Kolme henkilöä hoitelee kukin säiekoukkuansa, neljäs kiertää seinäkelaa, ja niin lasketaan kolmen koukun rihma samaksi tasaiseksi säikeeksi. Tämä kolminkertainen punontainen isketään taas iskupaalikalla, samalla tavalla kuin juuriköysikin, uudelleen kolminkertaiseksi, yhdeksänsäikeiseksi siimaksi. Tällaista vahvaa, sormenpaksuista siimaa käytetään nuottaköytenä, mutta käsiverkkojen ainaksi kelpaa hienompikin, vain kolminkertainen nuora. Karvoista punottu siima on miltei vielä kestävämpää kuin tuohiköysi. Se ei vety, ei veny eikä vanu, ei märkäne eikä lopu muuten kuin kulumalla. On vielä jossakussa talossa aina ukkovaarin aikaista siimaa käytännössä. Monet vanhat ukot vieläkin vääntävät karvaköyttä. Kypärävaaran vanha Matti on sen taitava punoja, ja äsken mainittu Hiisijärven äijä on sadoin sylin kelannut siimaa ympäri Ristijärven kyliä. Viisikolmattasylisen karvaköyden saa ahkera punoja viikossa väännetyksi.
Vanhoilta opitulla tavalla toimitettiin kotona nahkainkin muokkaus, sekä kenkänahkain pajuaminen että turkkinahkain paittoaminen.
Karva ajettiin nahasta vedessä liottamalla, laskettiin karvainen vuota vain virtavaan jokeen taikka järven matalaan rantaveteen pariksi kesäiseksi viikoksi, työnnettiin sitten puulapukalla karva pois, ja nahka pantiin tuoreeltaan parkkiammeeseen. Parkkeina käytettiin sekä pajun että kuusen, koivun ja haavankin kuoria. Parhaimpia ja enimmin käytettyjä olivat pajunparkit — siksi puhuttiinkin nahkojen "pajuamisesta" — ja kun pantiin vielä sekaan kuusenkuoria, tuli nahka hyvin kuohkeata. Mutta koivunparkit, joita kiantalainen käytti paljon, tekivät nahan punaiseksi, kovanluontoiseksi ja hauraaksi. Vasikannahkoja parkittiin paikoin sianmarjanvarvuilla. Kuusin, seitsemin viikoin saatiin nahkoja haudella suuressa parkkiammeessa ja aina tuon tuostakin hämmennellä, väliin taas kaapia koloraudalla taikka viikatteenhamaralla niistä lihaa pois. Sitten kun nahat olivat kylliksi "kypsyneet", huuhdottiin ne vedessä, kuivattiin orsilla, ja sen jälkeen hieroskeltiin ja pehmiteltiin nahkain lykkyylaudoissa, kaksin miehin kangissa kihnuteltiin. Silloin olivat nahat valmiita käytettäviksi. Miltei joka talossa oli aina joku taitava pikilangan pistäjä, joka puhdetöinään kotipajuisesta nahasta kuraisi kokoon pitkävartisia pieksuja koko talonväen tarpeiksi.
Lammasnahkojen paittoaminen oli teurastusajan jälkeisiä syystalven puhdetöitä. Paittoaminen toimitettiin suuruksella. Valmistettiin ohrainen velli, johon sekoitettiin jauhettuja virnoja, "semmoisia vesiheinän siemeniä", survottuja pottuja sekä hiukan suolaakin, ja hapatettiin se oikein äkeäksi niinkuin leipäjuuri. Sitä siveltiin nahkojen lihapuolelle, kääräistiin nahat kokoon ja pantiin penkinnurkalle kasaan. Kolme, neljä yötä kun siinä hautuivat, ja vielä pari kertaa välillä uudistettiin vellisively, niin alkoi jo luottaa. Nahat levitettiin eteispirtin orsille kuivamaan.
Kuivuneita nahkoja pehmitettiin sekä käsin hieroen että seinään kiinnitetyssä hankaraudassa edestakaisin vedellen. Koloraudalla kaavittiin lihapuolta, taikka hangattiin nahanmuokkausraudalla, jonka oksahankuraan oli asetettu viikatteenterän kappale. Lopuksi valkaistiin nahat liidulla.
Useasti annettiin turkkinahkojen muokkaaminen ja hierely karjalanmiesten, turkkivenäläisten, tehtäväksi. He kulkivat talosta taloon ja päiväkausin hierelivät turkki- ja veltinahkoja, kaapivat niitä, raudassa venyttelivät ja liitusivat sekä lopuksi leikkelivät ja ompelivat niistä talonväelle turkkeja. Siltään vain, vaatepäällyksettä niitä käytettiin. Kuulu Latvajärven laulaja, Miihkali Arhippainen, oli Kiannalla ollut joka syksyinen nahkojen piiskaaja sekä turkkimestari. Hyvää työtä oli ahkera laatuisa laulajaukko tehnyt, kymmenen kopekkaa oli saanut nahalta, ja viisi, kuusi nahkaa oli päivässä pehmittänyt. — Nahkaveltejä ompelivat emännät itse.
Hamppu antoi naisväelle tavattoman talvityön. Parituhattakin roivajasta kun tuli taloon, niin oli siinä työmaa edessä.
Syyskesällä hamput nyhdettiin pellosta ja riivittiin tynnyrin laidassa sekä liotettiin lammikossa viisi, kuusikin viikkoa, sitten aidan selällä kuivattiin. Mutta jos tahdottiin kestävämpiä liinoja, jätettiin roivaat toiseen vuoteen ja vielä kevätahavassa niitä puretettiin.
Kekriltä alkoi naisten vuoro. Roivaita ahdettiin saunan orret täyteen, satakin roivasta kerralla, sitten tuli kiukaaseen, että ahdos kuivui. Illalla seitsemän, kahdeksan seuduissa, kun muut panivat nukkumaan, kävivät naiset loukkusaunaan. Kiukaan päällä palaa lekotti päretuli, ja sen valossa naiset nokisina saunatonttuina häärivät roivaiden kimpussa. Toiset isoilla loukuilla ruskuttelivat luita rikki, toiset pienemmillä, nelikielisillä vetoloukuilla eli hamppulihdoilla raastoivat luita irtaalleen. Muutamat vielä puisella vitiinveitsellä hakkasivat ja puistelivat, että päistäret lentelivät. Roivajas aina kerrallaan käsiteltiin ja saatiin siitä puhdistettuna sormajas, joita parikymmentä kimputtiin vihkoon. Niin kauan viivyttiin saunassa, kunnes kaikki oli loukutettu ja lihdattu, useasti aina aamupuoleen, kahteen, kolmeen asti. Mutta jo taas päivän saapuessa pistettiin saunaan uusi panos, ja illan joutuessa oli sama yötyö edessä. Ja sitä riitti siksi, kunnes kaikki roivaat oli saunoitettu. Ei ollut naisväellä koko aikana paljon yön lepoa eikä päivänkään rauhaa. Sillä päivällä piti huolehtia karjanhoidosta ja saunanlämmityksestä.
Sitten kun hamput saatiin saunasta pois, alkoi niiden kanssa uusi työ: ne piti häklätä, ne piti harjata ja sitten kehrätä. Pitkin talvea käärittiin kuontaloita ja kehrättiin, hyrrättiin monella rukilla. Sitten langat keitettiin porossa, huuhdottiin vedessä ja kuivattiin tangoilla ulkona, ja kankaiksi ne piti olla kudottuina ennenkuin kesäiset kiireet joutuivat. Jo olikin talossa hoppua: emännät kutoa helskyttivät, tyttäret ja palvelijatkin paukuttivat, milloin vain ehtivät. Mutta joskus häädyttiin kylässäkin kehräyttämään, ja ruiskappa maksettiin kehrääjämuorille lankanaulasta. Rohtimista eli tappuroista, joita saatiin häklätessä, kehrättiin nelivartisen hurstin kuteita, mutta sydämistä pantiin siihen loimet. "Rouvimpaan", kaksivartiseen piikkoon pantiin loimet harjaustappuroista ja kuteet rohtimista, ja tehtiin siitä lakanoita, hantuukeja ja paidanalasia sekä karkeammasta piikosta säkkejä. Hurstista ommeltiin paitoja, paidanylisiä ja alushousuja, joita sinisiksi painettuina pidettiin kesällä vain siltään.
Valmiiksi muokattuja pellavia kuljettivat karjalaiset laukkumiehet Venäjältä. Niitä ostettiin kymmenestä kopekasta naula, ja niistä naiset kehräsivät lankaa villakuteisiin pyhähameisiinsa sekä miesten kesävaatteisiin.
Paljon oli naisväellä myös työtä, ennenkuin lampaiden villoista oli sarat kudottu. Siinä saatiin kartata, kehrätä ja kutoa monet pitkät rupeamat. Parhaita villoja käytettiin sarkaan, mustia ja valkoisia kartuttiin sekaluutta, että saatiin harmaata saranväriä. Vahvaksi kudottiin sarka, mutta vielä vahvemmaksi tehtiin se tamppaamalla. Itse vain kotona sarka tampattiin: kasteltiin ensin kuumassa saippuavedessä, sitten vyyhdettiin ja kaksin naisin sitä penkillä vastakkain istuen potkittiin, ja kun oli kylliksi potkittu ja vanutettu, käärittiin sarka pakalle ja leveän pöydän kannella kaulailtiin sitä lattialla, lapsijoukko vielä pantiin pöydälle painoksi ja neljin hengin kärräiltiin pöytää edestakaisin. Näin saatiin sarka niin tukevaksi, jotta siitä karaistut housut seisoivat lattialla kyllä tyhjiltäänkin. Pari kolme talvea kestivät ne paikkaamatta kulutella ja paikkaamalla vaikka miehen iän.
Vanhoin kotoisin keinoin eukot värjäsivät lankansa ja vaatteensa. Mustaa väriä saatiin lepän kuorista, vain tuoreita kuoria keitettiin vesikattilassa, ja siihen pantiin langat, kun ne oli ensin kasteltu kuparivedessä. Samalla tavalla myös käsi- ja nuottaverkkoja roukattiin, mutta silloin lisättiin leppäveteen kuusenkäpyjä, kuusenparkkia ja pihkaa, jopa vanhan tervasangon palasia. Muutamat painuivat lankoja puromustalla, purojen pohjasta kaivetulla "ruosteella". Ruskeaa saatiin kun lankoja vuorotellen kasteltiin lämpöisessä liesituhkalipeässä ja kuparivedessä. Keltaisenruskeaa, rankuuria värjättiin kiventiiroilla ja lepänkuorilla, mutta kiventiiroilla yksinään tuli keltaista. Painettiin keltaista myöskin "mettävärillä": kerättiin kankailta kellanpaineita, ketunliekoja, keitettiin niitä ja pantiin lisäksi tuoreita koivunlehtiä, sitten vielä kastettiin langat lipeässä. Mutta kaunista sinenpainetta valmistivat eukot, niin että laskivat vettänsä astiaan ja hapattivat sitä viikkokaudet uunilla lämpöisessä peiton alla ja panivat sekaan sinikiven, sinialunan, nokareita sekä hiukan suolaa. Siinä kasteltiin langat ja saatiin tavattoman kestävää siniväriä. Punaista ei osattu omilla neuvoilla painaa, vaan täytyi se toimittaa Oulussa, punertavaa kyllä paikoin painettiin variksenmarjoilla?
Itse valmistettiin "valkoisenpainettakin", suopaa tehtiin koivun ja lepäntuhkista oikein äkäinen lipeä, niin että se leikkasi luutkin, ja siinä keitettiin aitanloukkoon keräytyneistä luista, suolista, höystöistä ja muista "rasvarosseloista" pehmeä ruskea pesuaine, jota talossa tarvittiin sekä pyykinpesussa että saunankäynnissä ja monessa muussakin pesuhommassa.
Liimaa, liisteriä, jolla langat liisteröitiin kovemmiksi, keitettiin niistä lammasnahkojen tilkkasista, joita jäi turkkien ja vällyjen ompelijalta.
Viinankeittokin oli muuatta laatua kotiteollisuutta. Joka talossa valmistettiin viinaa. Halmerukiista lähtikin oikein hyvä ja väkevä neste, ja vielä makeampi tuli, jos rukiit olivat hiukan hallanpanemia, halliaisia. Jotkut laskivat viinaa ohristakin, ja niistä irtausikin niin tulinen aine, ettei pakkanenkaan pystynyt sitä kylmäämään, vaikka ruisviinan kylmäsi.
Viinankeitossakin oli paljon puuhaa. Valmistettiin sakea velli, viinapanos, imeltymään isoon panosammeeseen, ja siihen lisättiin sitten kuumaa vettä ja "tööteillä" hämmennettiin, lopuksi pantiin varia vettä, jotta imellys kypsyi. Imellystä hapatettiin sitten kolme vuorokautta, ja niin oli mäski valmista keitettäväksi.
Vanhaan aikaan keittää kuhistettiin viinaa vain tavallisella rautamuurilla, johon oli tekaistu puusta kansi ja vaskesta torvet. Mutta sitten piti laittaa kupariset viinakattilat, eikä saanut olla keittohommissa muulloin kuin vain syksyin ja keväin. Syrjäkylissä kyllä edelleenkin vain poruutettiin padalla.
Keittokota oli tavallisesti viinapolttimona, ja emäntäväki hääri keittohommissa. Kun mäski oli pantu kattilaan, iskostettiin sekä hattu että piiput visusti kiinni taikinalla, iskoksella. Hiljaista tulta poltettiin alla, niin että huurukin hiljalleen nousi piippuihin ja piipputynnyrin lävitse kuljettuaan valui astioihin. Ensi keitossa työnsi viinakattila katkeran sikunan, mutta se pantiin uudestaan pannuun ja keitettiin toinen kerta, kerrostettiin. Kerrostusta keitettäessä tuli alussa, ennenkuin piiput lämpenivät, joku kortteli savuviinaa, pahanmakuista ja väkevää, höyrynsekaista nestettä, josta emännät laittoivat tehoisaa lääkettä, kansvärkkiviinaa. Mutta kohta alkoi tiristä kirkasta viinaa, ja sitä valuikin monin kannuin. Tynnyrin panoksesta juoksi 15 kannua, joskus 19:kin. Lopuksi laski kattila huonoa pahanmakuista jälkiperää. Jotkut siivilöivät piipuista tippuvan viinan kuminavaatteen lävitse ja saivat väkevää ja makeaa kuminaviinaa.
Pari-, kolmekymmentä kannua keitettiin viinaa hyvässä talossa. Suurissa viiden kannun viinapotelleissa säilytettiin sitä aitan jyvähinkalossa kesänkin varoiksi. Mutta mitä ei itse jaksettu ryypiskellä, se myötiin niille, joilla ei ollut keittolupaa. Vietiinpä viinaa aina Ouluunkin ja saatiin kymmenen kopekkaa korttelista.
Kotiteollisuutta oli entisaikainen, 50-60 vuotta takaperin harjoitettu, potaskan polttaminenkin. Suuria kääpäisiä korpikoivuja ja koivupökkelöitä poltettiin metsässä tuhaksi, tuhka tuotiin kotiin ja uutettiin isoissa ammeissa, rapuleissa lipeäksi. Lipeä keitettiin kuiviin ja saatiin ruskeaa potaskaa, joka ulkona potaskauuneissa paistettiin valkeaksi. Potaska vietiin sitten Ouluun "Iisakki Welmannille" ja saatiin rupla leiviskästä.
Raudan takomisessa olivat kainuulaiset yhtä taitavia kuin muidenkin seutujen miehet. Seppiä oli joka kylässä ja paja useassa talossa. On vieläkin siellä täällä joku taitava pyssyseppäkin, kuten Hyrynsalmen Luvankylässä ja Ristijärven Uvalla. Entisaikaan lienee ollut vielä mahdikkaampia rautioita, silloinkuin suurissa korpimaissa oli järvien ja soiden mudasta lietsottu rautaa. "Hyttejä" tiedetään olleen useissa paikoissa, "Hyttikankailla", "Hyttipuroissa", ja niissä vieläkin näkyy jälkiä entisestä raudanvalmistuksesta.