JUHLA- JA MERKKIPÄIVIÄ.
"On kekri köyhälläkin, joulujuhla vaivaisella."
Vuoden vieriessä pyörähti esiin, milloin suuri juhlapäivä, milloin taas joku muu merkkipäivä antamaan yksitoikkoiselle, useinkin ilottoman arkiselle elämälle mieluisaa vaihtelua. Päiväin viettoon liittyi kaikenlaisia vanhoja tapoja, taikoja sekä pitämyksiä, monesti varsin merkillisiäkin, jo ammoisilta ajoilta polveutuneita.
Kekri oli jo vanhastaan vuoden kaikista suurin juhla, jopa jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut Ja sitten kylläisinä pidettiin iloa ja kisailtiin.
"Kerta kekriä pitää, toinen kerta kellistellä,"
olikin vanhojen ukkojen mieliohjeena.
Jo etukäteen varustauduttiin kekriä juhlana viettämään: keitettiin kekriviinat, pantiin kekrioluet ja varattiin ruokia sekä laitettiin kekrilammaskin syötteelle. Pirtit, kamarit ja eteiset, peräiset ja porstuat pestiin ja puhdistettiin, vaatteetkin pestiin ja siistittiin. Ja aattoiltana lämmitettiin sauna, käytiin kylyssä ja laittauduttiin pyhäisiin pukimiin: oltiin valmiina vastassa, kun vuoden suuri juhla oli ovella.
Koko yönä jouduttiin tuskin ollenkaan lepäämään, sillä aamulla ani varhain piti olla pystyällä. Noustiin ylös jo kello kolmelta, kahdellakin, jopa joissakuissa vanhojen tapojen taloissa heti puolelta yöltä. Emännät pistivät pirtin lämpeämään ja leipoivat rieskat ja teokset, tekivät juustoleivät, keittivät ryynipuurot ja laittoivat talkkunat. Miesväki taas huolehti kekriteurastuksesta. Kun oli otettu kotikeittoiset aamuryypyt, tuotiin ja teurastettiin kekrilammas, isoissa taloissa kaksikin. Kekrilammas, useinkin musta, oli jo aikaisemmin valittu ja nimitetty, oli sattunut esim. lammas sairastumaan, niin oli luvattu: "kun elänet, niin kekriksi teurastetaan." Lammas lyötiin semmoisenaan, paloittelematta, päineen, sorkkineen pataan, vain nyljettiin ja puhdistettiin sisälmyksistä. Vielä piti olla liharuoan lisänä lehmänkylki tai sonninreisi paistina, vieläpä metsämiestaloissa paistetut oravannautteet ja linnuntäkät lisäpaloina. Sillä lihaa piti kekripöydässä olla yltäkyllin, isot kukkuraiset maljat ja kaukalot pitkin pöytää. Lisäksi vielä oli karjanviljaa, voita, maitoa ja viiliä, sitten leivän puolta rieskat, limppuleivät, tavalliset leivät ja teokset sekä keitto ja ryynipuurot ja ennen kaikkea talkkuna. Kalataloissa hankittiin vielä kalakeitotkin. Kaikkea laatua piti hyvän talon pöydässä olla: jumalanhyviä ja karjanantia, vedenviljaa ja metsänriistaa, ja ylinnä kaiken täysiaikainen kekrilammas. "Komea oli ruokapöytä, saattoi siihen istua suurukselle."
Semmoisena seisoi ruokapöytä koko juhlapäivän, lisättiin vain, minkä syöden hupenivat. Puolispöytä sai ryynipuuron, ja illalliseksi hankittiin maitopiimä, lihapotut, ryynipuuro tai ryynivelli. Ja useat kerrat istuttiin suurustamaan. Aamupuhteen aikana ehdittiin käväistä pöydän ääressä jo kaksi, kolmekin kertaa. Heti kun joutui, haukattiin teoksia, juustoleipää ja muuta kuivaa ruokaa karjanviljan kanssa, ja taas vähän ajan kuluttua puraistiin toinen erä kuivia syötäviä. Sitten päivän vasta valjetessa istuttiin talkkunalle, joka oli varsinainen aamiaisateria. Siihen jo joutuivat lihakeitot ja paistitkin. Kotiolutta sekä kotikeittoviinaa oli pöydässä. Olutta juotiin kannuista ja tuopeista, viinaryypyt nakattiin pienistä puulipeistä. Pitkin päivää sitten syömistä jatkettiin, "syötiin ja juotiin, jott' oikein tarvottiin". Vanhat ukot istuivat jumalanviljan ääressä miltei yhtä päätä koko pitkän päivän, joivat ja söivät, söivät ja joivat ja turisivat päissään. Jos vieras tuli taloon, vaikkapa vain naapurinkin väkeä, tarjottiin heti hänellekin pöydän parhaita.
Kotieläimiäkään ei kekrinä saanut unohtaa, jopa niitä piti silloin erityisesti muistaa ja ruokkia. Isäntä itse toi aamulla hevosen tallista pirtin ovipieleen apatettavaksi. Kapan ohria antoi hän ajokkaalleen ja kuiskasi korvaan: "Nyt on kekri!" Murensipa ukko vielä kärpännautetta apeastiaan, että hevonen säästyisi pääntaudilta. Muutamat äijät hämmentelivät apetta lampaan leukaluulla, jotkut hammastivat pöydältä lihakimpaleesta palasen ja murensivat sen appeeseen. Niin oli Venähenvaaran ukko Kuhmossa varannut ajokastaan silmänteiltä.
Emäntä taas vaali omia hoidokkejansa. Navettaan ei kyllä saanut mennä, ennenkuin oli aamiainen syöty, mutta sitten vei emäntä joka lehmälle vasta leivotun kekririeskan eli kekrikakun, puhalsi olkipillillä korvaan ja sanoi: "Nyt on santtipäivä, kekri!" "Täss' on teillekin kekriä!" Samalla otti emäntä kellon lehmän kaulasta ja toi pirtin naulaan. Sitten koko päivä ruokittiin lehmiä paremmin kuin muulloin, annettiin heiniä, sekä juotava suurustettiin leivinjauhoilla, jotka oli pyyhitty aamulliselta leivinpöydältä. Kekrinä, samoinkuin Mikkelinä, jouluna, pääsiäisenä ja laskiaisena koottiin ottosia karjan kesäistä suurustamista varten. Ruokapöydälle ripisteltiin kolmeen kohtaan suoloja, ja ruokailun loputtua pyyhittiin ruoantähteet ja suolat vartavastiseen ottostuohiseen, jota säilytettiin eteispirtissä kiukaanpatsaan korvalla. Ottosia annettiin sitten kesällä lehmille, kun ne illalla saapuivat metsästä kotisavulle. — Lampaitakin muistettiin kekrinä paremmalla ruokinnalla, pistettiin päkättävään suuhun leipäpalanen.
Mitään arkipäivän töitä ei kekrinä tehty, oltiin kuin pyhäpäivänä ainakin, naiset korjasivat rukkinsakin pois pirtistä. Vanhat ukot vain muutamakseen kävivät oravametsällä, olipa se joillakuilla varsinainen "mehtäpäivä" ja "onnellinen otuksen saantipäivä". Palvelijatkin, "orjaväki", olivat vapaina, kun oli heiltä "rinnus katkennut".
Iltapuolella kokoontui nuori väki jonkun talon pirttiin kekrikisoihin. Pirtti "roikattiin autioksi", jotta oli tilaa telmätä. Siinä illan kuluksi oltiin sokkosilla, joka oli tavallinen kekrileikki. Vanhat istuivat pöydän luona juoden ja katsellen nuorten kisaamista.
Mutta kekrin merkillisin puoli oli ikivanha henkien palvominen. Muutamissa vanhankansan taloissa oli vielä sitäkin vanhain muistannan aikaan toimitettu. Kekrin henget siihen aikaan vielä liikkuivat maatjalassa ja näkymättöminä vierailivat taloissa. Aattoiltana, kun sauna oli joutunut, valmistettiin se ensin Kekrille ja Kekrittärille, taikka, niinkuin paikoin sanottiin, pyhille miehille, keijulaisille, manalaisille kylvettäväksi. Vedet, vastat, kaikki laitettiin käsille, ja sitten käytiin kylyn ovelta kutsumassa:
"Kekrittäret Kekrittäret,
pyhät miehet kylpemään!"
Vasta sen jälkeen, kun vieraat olivat vihtoneet, otti talonväki saunavuoronsa.
Vieläpä vieraita ruokittiinkin. Niinpä Suomussalmen Juntusrannalla, Päätalon vanhauskoinen vaari itse valmisti pyhille miehille saunan ja sillä aikaa, kun he olivat kylyssä, hankki omaan vaarinkamariinsa heille hyvät ruoat, kynttilät vielä kahden puolen viritti palamaan. Tavallisesti laitettiin kekrivieraille ateria pirtin pitkälle pöydälle, jotta saivat suurustautua sillä aikaa, kun talonväki oli kylpemässä. Oli tapana myös kekriaamuna, kun oltiin murkinalla, asettaa pyhille miehille pimeään pöydänpääloukkoon viinalippi. Paikoin varattiin ruoka-ateria aikaisin aamupuhteella saunaan rahille taikka lauteille, paikoin vietiin "maanhaltialle" ruokia vielä riiheen ja talliin sekä navettaankin laipiolle, joskus kannettiin syötäviä ja juotavia pihakoivujen juurelle. Parhaita ruokia piti tarjota ja varsinkin lihaa. Jos oli lihaa niukasti, voivat Kekrittäret pahastua ja ottaa talosta lehmän. Mutta jos ruokia oli runsaasti, olivat vieraat hyvillään, ja siitä oli talolle onnea. Kekrivieraiden syönnistä ennustettiin vuodentuloa: jos ne olivat nälkäisiä ja söivät kovin paljon, oli huono vuosi tulossa, mutta jos ne vain vähän maistelivat, saatiin odottaa hyvää vuotta.
Joskus satuttiin kekrivieraita näkemäänkin. Lentiiran Sutelassa oli renki iltapimeissä pihalla äkännyt: "Ka, Kekritär on valkeissa vaatteissa!" Renki oli heittää rytkännyt sitä piilikirveellä, ja se oli sivujaan pidellen mennyt kirkkomaalle päin, talo kun oli aivan kirkkomaan lähellä. Kotaliesi ja saunankiukaan edus lakaistiin aattoiltana puhtaaksi ja sileäksi, ja aamulla käytiin katsomassa, onko Kekritär käynyt talossa. Jos oli käynyt, näkyi silitetyllä liedellä niinkuin vasikanjälkiä, ja siitä oltiin hyvillään: talon onneksi olivat liikkuneet. Näyttäytyivät kekrin henget joskus linnunhaamussakin. Päätalon vaarin ikkunallekin, kun kekrivieraat olivat yhdeksän yötä talossa olleet, tuli illalla "niinkuin mettikana istumaan ja räpistelemään". Siitä vaari arvasi: "Jo vierailla on nyt pois lähtö". Ja ukko vetäisi turkin päälleen ja lähti vieraitaan saattamaan metsätielle, metsään käsin kun olivat menossa.
Kekrin "keijalaisilta" voitiin tiedustella tulevia asioitakin. Niinpä naiset "laasivat" aamupimeissä pirtin lattian ovesta perään käsin, peräikkunan alle, työnsivät rikat ikkunasta ulos, lennättivät helmassaan ne sitten kolmen tien risteykseen ja huppu korvissa asettuivat rikkakasalle kuuntelemaan "kuuluuko kupsavaista". Saattoivat naiset siinä kuulla itkua, naurua, tiukuja ja kulkusia, virrenveisuuta, kirkonkelloja sekä lautojen läiskettä, ja siitä arvasivat olevan tulossa, joko surua, iloa, häitä taikka kuolemaakin. Joskus itse isäntäkin lähti samoille asioille, otti talon kaikki avaimet poveensa ja pysähtyi peite päässä teiden risteykseen ja kuunteli ennustuksia vuodentulosta. Kekrin aattoiltana työnnettiin uuniin pyöreitä halkoja, ja aamulla, ennenkuin tuli sytytettiin, katsottiin, onko halkoja kadonnut tai lisäytynyt: "kekriämmät" olivat käyneet niitä koskettelemassa. Siitä taas ennustettiin vuodentuloa, taikka kuolemaa tai perheenlisäystä.
Monissa muissakin toimissa kekrin henkien palvonta ja osallisuus ilmeni. Niin emäntä kekriaamuna pirtin uunin luudittuaan lähti uuniluutaa juoksuttamaan, navetan ympäritse kolme kertaa kierrätti, ja siitä oli karjalle menestystä. Kekripäivänä pirtin lattialta laastut rikat vietiin lammaskarsinaan onnea tuomaan, ja kun uunia lämmitettiin, pantiin "peänalushaloksi" oikein oksainen puu. Sillä kuinka monta oksaa oli puussa, niin monta karitsaa syntyi talven kuluessa lammaskarsinaan. Lammasonnea antoi sekin, että kekrilampaan luut peitettiin lammaskarsinan pohjalle.
Kekrin viettoon liittyi läheisesti sieluinpäivä, joka oli kekrin jälkeisenä päivänä. Silloinkin noustiin hyvin aikaisin ylös, ja heti pistettiin tuli pirtin uuniin, että ehdittäisiin ennen naapuria saada savu kohoamaan lakeistorvesta. Siitä olisi talolle onnea. Sieluinpäivälläkään ei arkitöihin puututtu. Miehet kulkivat vain korento olalla talosta toiseen, ja kun tulivat pirttiin, pistivät heti korennon uunin henkireikään, jotta muka "nyt kiuvas hajalle!" Vasta heittivät, kun isäntä viinan kanssa hyvitteli: "Älkäähän nyt, saatte ryypyt!" Ja saivat ryypyt, ruokaakin saivat, ja sitten lähtivät uunia uhkaamaan toiseen taloon.
Sieluinpäivänä jo jotkut saattelivat näkymättömät kekrivieraansa pois talosta. Kiannalla muuan emäntä kaimasi Kekritärtä eväitten kanssa, voilautaset ja leipäroviot käsivarrella saatteli aidan taakse. Sieltä saattaja kääntyi takaisin ja vielä helmantakaisiaan kohotti, sanoi: "Tuossa viimeiset evähät!"
Kekristä alkoi vanha kainuulainen juhla- ja merkkipäiviensä viikkolaskun. Niinpä Puolangalla luettiin:
"Kekristä seittemän jouluun, joulusta kuusi kyntteliin, kynttelistä kolme Mattiin, Matista neljä Maariaan, Maariasta neljä Jyrkiin, Jyristä neljä Eerikkiin, Eerikistä viisi juhannukseen, juhannuksesta viisi Jaakoon, Jaakosta viisi Perttuliin, Perttulista viisi Mikkeliin, Mikkelistä viisi kekriin."
Martti, makkaroin päivä, marraskuun 11:ntenä, oli kekriä seuraava merkkipäivä. Vielä näihin aikoihin toimitettiin syysteurastuksia, ja Martinpäivä oli varsinainen makkaroin teko- ja syöntipäivä. Silloin valettiin "Martinpäivämakkaraa", mitä vain isointa suolta oli, siitä tehtiin makkaroita, ja puoliseksi niitä jo syötiin "ehotellen niin paljo kuin jaksettiin". Siitä olikin päivän nimenä Perso-Martti.
Kekrin ja Martin välisinä päivinä oli henkien liikunta-aika. Jopa aina Simunasta alkaen olivat kuolleet liikkeellä ja tulivat koteihinsa käymään. Siihen aikaan myös pidettiin kuolleitten yönistujaisia. Pirtti lämmitettiin joka huomen, vielä Marttinakin, niin aikaisin, ettei savu näkynyt naapuritaloon.
Kaijanpäivä, marraskuun 25:ntenä, oli lammasten merkkipäivä, lammasten suojelijan, pyhän Katariinan, nimikkopäivä. Silloin kerittiin lampaista "Kaijan villa", ja iltaseksi keitettiin lihavelli lampaanpäistä. Puoli päätä — lampaanpäät oli teurastusaikana lyöty kirveellä halki, palvattu ja pantu aitan orrelle Kaijaa odottamaan — aina henkeä kohden heitettiin kattilaan, ja sitten illastaessa sai kukin osansa kuppiinsa. Aamiaiseksi keitettiin, niinkuin ainakin pyhäpäivänä, talkkuna.
Antista, marraskuun viimeisestä päivästä, tiedettiin:
"Antti aisoilla ajaa"
sekä:
"Anterus pyhäin alku."
Silloin alkoi uusi kirkkovuosi, ja joulunpyhät rupesivat lähenemään.
Annanpäivä, joulukuun 9:s, oli pimeän syystalven pimeimpiä päiviä ja pisimpien öiden aikoja. Sanottiinkin:
"On kesäistä päivää,
yötä Annan aikaista."
Sitten jo kohta joutui joulukin, pimeimmän talven juhla Sitä kyllä ei vanha kainuulainen kovin suurena juhlana pitänyt, eikä sitä varten läheskään niin varustautunut kuin kekriksi. Muualta lienee myöhäisaikoina opittu, että
"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"
Tavattiinkin sanoa:
"Talonpojilla kekri, herrain joulu."
"Joulurauhaa" kuitenkin pidettiin, niin että jo Tuomaan päivältä naiset heittivät kehruun aina loppiaiseen asti, ja joulu-aattona käytiin kylpemässä. Mutta kaikki eivät edes pesseet pirtin lattiata jouluksi. Varakkaat kyllä varustivat jouluksikin yhtä ja toista hyvää, mutta köyhemmät tulivat toimeen tavallisilla pyhäpäivän syötävillä. Jouluaattoiltana saunasta tultua pisteltiin tavallinen pyhäaattoillan rieskaleipä roppavoin kanssa ja jouluaamuna pyhäaamun talkkuna. Puolisena saatiin ryynipuuroa ja lihapottua, ja iltaseksi keitettiin lampaanlihaa tai lehmänselkä. Kirkossa käytiin vain lyhyemmiltä matkoilta. Oltiin useinkin vain kotona ja kuunneltiin kotipöydän ääressä luettua saarnaa sekä veisattiin jouluvirsiä. Mutta "uskoton kansa ryyppäsi viinaa". Viinaa juotiin varsinkin kirkkomatkalla ja kirkkomäellä. Siellä hevosia ja piippuja vaihdeltiin ja ajeltiin.
Mutta kalliin karjansa menestykseksi toimi emäntä joulunakin Silloin ei saanut päivänaikana käydä navetassa, vaan piti lehmän ruokkiminen toimittaa aamu- ja iltapuhteiden ajalla, samoin lannanluominenkin. Joulupäivän lanta oli lisäksi peitettävä tunkioon. Vielä varasi emäntä heinäkimpun navetan ylisille laskiaisena lehmälle annettavaksi.
Huolehdittiin vielä kylvön teostakin: leivottiin joulutaikinasta ruispulla, ja pantiin se talteen kylvöpäiväksi.
Joulupahnoja ei lattialla käytetty, mutta niiden muistoa oli ainakin se, ettei jouluna vuodekupoja viety päiväksi ulos, kuten tavallisesti, vaan kasattiin ne penkin alle. Joulukuusta ei korven pirteissä tunnettukaan, joulupukkeina joskus poikavesat, turkki nurin päälle kiskottuna, tulivat pirttiin kummittelemaan.
Tapanina ei tehty sen kummempaa kuin syötiin se iänikuinen aamutalkkuna, ja päivä vietettiin levossa ja rauhassa arkisilta askareilta. "Herrat ne vain ajoi Tapania."
Uusivuosi oli vanhastaan tuttu tinan valamispäivä. Yöllä Uuttavuotta vasten valettiin tina jokaiselle talon eläjälle, jopa eläimille ja haltioillekin. Ensin porautettiin maanhaltialle, sitten isännälle, emännälle ja niin vanhimmasta nuorimpaan asti, viimeksi hevosille, lehmille, lampaillekin. Joku vanha joukossa oli "semmoinen rohvessoori", joka osasi selittää, mitä kukin tinakuva merkitsi. Siinä tuli arkkua, ruumia, hevosta, lehmää, lammasta ja kaikkea. Jos maanhaltian tina tuli kirkas, ennusti se hyvää vuotta, mutta musta ja samea aavisti huonoa vuodentuloa. Lopuksi vietiin tinan valuvesi kolmen tien risteykseen, ja siinä kuunneltiin samoinkuin kekrinä rikkakasalla tulevia tapahtumia. Uudenvuoden yönä myös tyttäret katsoivat salaa onnenpeiliin ja saattoivat nähdä siinä vastaisen yrkämiehensä.
Loppiainen meni korvessa vain tavallisena pyhänä.
Joulunajasta ennustettiin seuraavan kesän ilmoja. Joulun edellä jos oli "suntailmat ja siitekelit", saatiin hyvät kesäilmat, mutta pakkaset ja pyryt olivat huonoksi kesäksi. Ja kun talven selälle, sydänkuulle, käännyttäessä oli sekehet säät, oli juhannuskesälläkin hyvät ilmat.
Joululta alkoikin talven pitkä kylmä taival, jossa juhla- ja merkkipäivät olivat kuin peninkulma- ja virstapatsaina matkaa loiventamassa.
Ensimäisenä oli Heikki, tammikuun 19:s, jolloin jo oli
"Talven selkä poikki, karhulla yö puolessa,"
Silloin karhu käänsi toisen kylkensä ja jahkaisi:
"Yö puolessa, pikipalli peräsuolessa."
Melkein Heikin kintereillä astui Paavali, tammikuun 25:ntenä, josta ruveten jo "päiväkultakin alkoi lämmittää". Vaikkakin kyllä Paavalina oli pakkasien pahin aika ja pitikin olla. Sillä:
"Kun ei kylmä kynttelinä, eikä palele Paavalina, niin on halla heinäkuussa, talvi keskellä kesää."
Kylmyyttä piti olla kynttelinäkin, joka oli jo helmikuulla toisella sydänkuulla. Silloin kesä oli sitä lämpöisempi. Kyntteliksi säästettiin lehmän ja lampaansorkat, "kynnet", ja keitettiin niistä iltaruuaksi kynsivelli, suolainen lihavelli. Paikoin vielä vietiin kalutut sorkkaluut metsään ja haudattiin puun juurelle, "jotta karja sikiäisi paremmin" Kynsivellin keittoa jatkettiin iltasin niin kauan kuin sorkkia riitti. Vellin pinnalta kuorittiin kiehuessa kuumaa kynsirasvaa, jolla m.m. "palonjälkiä" paranneltiin. Kyntteliltä jo jotkut heittivät iltapihdin loukkoon, ja jotkut emännät koettivat siksi saada hampunkehruunsa suoritetuksi.
Kynttelin jäljessä kulki Matti, helmikuun 25:ntenä. Se oli ensimmäinen kevätpäivä, "Kevät-Matti", joka jo kaikkialla sammutti iltaiset päretulet ja lopetti iltapuhteet ja puhdetyöt. Vanhat sanoivatkin:
"Matilta iltapihti, aamupihti Maarialta."
Matin mielihyviksi keitettiin metsämies-taloissa "mehtikanoja", kana mieheen, siitä paremmin luonnisti metsästys. Matista myös ennustettiin ilmoja: millainen sää oli Mattina, sellainen koko kesän. Lammasemännät keritsivät hoidokeistaan kevätvillat, "Matin villan".
Helmikuulla oli vuoden toinen suurjuhla, laskiainen, sydänkuiden ja talvenselän suuri merkkipäivä, jota koko Kainuu vietti syöden ja juoden sekä monin menoin. Laskiaiseksi piti varata varsinkin rasvaruokia, sillä:
"Jouluna oluen juonti,
lihansyönti laskiaisna."
Ja olikin "toivottu päivä se laskiainen, jotta silloin sitä saa ruokaa".
Aamulla tyydyttiin tavalliseen talkkunaan, mutta puolisiksi jo piti olla miehekkäämpää muonaa. Leivottiin "laskiaisen nimeen" rasvamämmit eli rasvarieskat, punasrieskat eli leppärieskat. Mämmi tehtiin ohrajauhoista ja "punasesta", jota oli varta vasten syysteurastuksista säästetty, ja pantiin runsaasti vielä rasvaa mauksi. Petäjänkuorella taikka tuohilevyllä se paistettiin uunissa, ja syötiin vastakirnutun roppavoin kanssa. Viiliäkin vielä piti pöydässä olla, jopa paikoin pantiin joukkoon keitetty raavaanpää, jota oli kolmella kirveellä hakattu kappaleiksi. Sitä parempi, jota rasvaisempia olivat ruoat. Silloin karja lihoi kesällä hyvästi, mutta jos ei laskiaisena nautittu rasvaa, pysyivät piteet laihoina. Siksipä syötiinkin vahvasti, jopa "jotta pyörtyä tahtoivat syyvessään". Saivat silloin
"Orjatkin olutta, palkollisetkin panosta."
Päivää sanottiinkin leikillään rasvalaskiaiseksi ja rasvatiistaiksi. Vielä iltaseksikin piti olla rasvanpuolta: lyötiin iso lehmän- tai häränlautanen pataan ja keitettiin lihavelliksi. Mitä isompi oli häränlautanen, sitä isommaksi härkä kesällä paisui.
Työtä tehtiin laskiaisena vain aamupuolella päivää, naiset kehräsivät, miehet tekivät mitä vain, hevosta ajoivat, hakkasivat. Mutta puolisilta heitettiin työnteko, naiset nostivat rukkinsa karsinaan tai oviloukkoon "yhteen rojoon", ja panivat seulan päälle kumolleen, keritsimet ruuviin, vieläpä heiniä tai lehtikerpun eteen sekä lakanan koko rukkikasan peitoksi. Sitten lampaat kesällä pysyivät hyvin yhdessä ko'ossa ja menestyivät, karitsoivat ja kasvattivat paksun villan.
Puolisiksi, mämmin syöntiajaksi, laitettiin kaikki kuntoon ja pirtti siivottiin. Sitten "mammalta mäkkeen". Nuoret varsinkin menivät läheisiltä mäkimailta ja vaarojen rinteiltä ottamaan luikuja, pitihän luistaa, "kun oli rasvattu vasta" rieskoilla ja mämmillä. Suksilla ja kelkoilla laskettiin. Mutta se piti varoa, ettei mäessä langennut; jos niin hullusti kävi, silloin hamppu kesällä sotkeusi, sen "tuuli särki ja sae huuhtoi", vieläpä kaatuja menetti iltasosansa.
Iltapäivällä lämmitettiin sauna ja käytiin jo päivänäöllä kylpemässä, samoin saunan päälle piti iltanen joutua päivänäöllä syötäväksi. Tulta ei saanut ottaa navetassakaan lehmiä hoidettaessa, jopa piti emännän ehtiä yötiloilleen niin aikaisin, että sai makuulta katsella auringonlaskua. Siitä lehmät kesällä tulivat aikaisin kotiin. Piti vielä muistaa sekin, ettei saunassa käydessään, ei iltasvelliä syödessään, eikä koko laskiaisiltana puhunut, ei puolta sanaa. Muuten mäkärät ja sääsket ja syöpäläiset kesällä kovin kiusaisivat.
Monet toimet teki emäntä laskiaisenakin karjansa menestykseksi, keräsi ottoset samoinkuin kekrinäkin, pani talteen laskiaismämmiä karjanlaskupäiväksi sekä leipoi merkillisen karvakakun. Käsiensä pesuveteen sotki hän rieskataikinan ja sekoitti siihen joka lehmästä nyhdettyjä karvoja sekä laskiaispöydältä pyyhittyjä ruoanmurusia ja leipoi, pirtin kynnyksellä istuen, paljaalla reidellään korean kakun, paistoi sen uuninrupussa ja pani kevääksi talteen. Lehmänkellon asetti emäntä ruokailuajaksi pöydälle ruokien viereen, ja pöydän ruokamurusilla syötti hän lampaitaan, että ne sitä enemmän karitsoisivat.
Helmikuun jälkeen seurasivat kevätkuut lukuisine merkkipäivineen ja pitkine paastoaikoineen, jolloin pidettiin "vähä niinkuin jumalanpelkoa ja luettiin postillaa". Tuli ensinnä Maaria, joka kyllä ei ollut muuta pyhäpäivää merkillisempi, tavallinen kirkkopyhä vain, josta tiedettiin:
"Minkä Maaria katolta viepi,
sen Jyrki maalta viepi."
Aamupuhteista ja aamupihdeistä saatiin jo luopua, oli jo aamupäivässäkin siksi pituutta.
Mutta pääsiäinen, kevättalven monipäiväinen juhla, oli jo tärkeämpi ja toimeliaampi. Se oli suurimpia kirkkopyhiä, jolloin pitkän matkan perukkalaisetkin pistäysivät kirkolla. Se pyhitettiin siten, että keitettiin lehmän ja häränpäistä lihavelliä, syötiin rasvat ja lihat, mutta luut vietiin metsään karjan menestykseksi. Piinaviikon päivillä oli omat nimensä: maitomaanantai, tiukutiistai, kellokeskiviikko, kiristorstai — Kuhmossa kihlatorstai — pitkäperjantai, lankalauantai ja pälkkä-pääsiäinen. Piinaviikko oli pyhä viikko, silloin ei ensinkään saanut kehrätä, varsinkin piti varoa kiristorstaita. Kenpä silloin kehräsi tai kiersi lankaa, hänellä vasta olivat vaikeat hengenlähdön hetket, ja "sitkaat kuoleman siteet". Kiristorstaina isäntä ja emäntä taikoen kiersivät kartanoa, ja emännät ajoivat kiiraakin. Niin oli Salmijärven Juntulassa, Kajaanin seuduilla, vanha muori sinä päivänä kerännyt kelkkansa täyteen kaikenlaista "ryönää": lapiota, kuokkaa, kirvestä, palavaa tervaämpäriä ja mitä lie roskaa keksinyt, ja vetänyt kelkkaa sitten ympäri kartanoa. Pitkänäperjantaina moniaat vanhat eivät syöneet mitään, ennenkuin vasta auringonlaskun jälkeen. Jotkut olivat sairaana ollessaan tehneet lupauksen, jotta jos paranen, niin olen aina koko pitkän päivän syömättä.
Pääsiäisaamuna ani varhain, muiden vielä nukkuessa, muisti emäntä karjaansa, nousi, otti kellon, pani siihen suoloja ja kiersi navetan kolme kertaa, meni sisään ja antoi suoloja joka lehmälle, sitoi kellon lehmän kaulaan ja sanoi: "Muista tulla kotiin!" Siitä kun väki heräsi, sai se ensi sanomikseen, suuruksettomin suin kuulla kellon kalahtelua navetasta. Ja niin kello "pilasi" kuulijan, ellei se ollut muistanut viereensä varata leipäpalasta ja heti herättyään sitä haukata.
Pääsiäisöinä kahnustelivat pääsiäisämmät vieraissa navetoissa "toisen elettä pilaamassa ja omaa elettään korjaamassa". He lypsivät lehmiä, leikkelivät lampaiden ja lehmien häntiä, korvia, karvoja, nahkaa ja sarvenoita, pilasivat toisen karjan syömättömäksi ja lypsämättömäksi ja ryöstivät onnen omille piteilleen. Ennen, vanhaan aikaan oli ollut semmoisiakin pääsiäisämmiä, jotka olivat lentäneetkin. Niin mokoma oli ollut muuan emäntä Säräisniemellä. "Hiienvoiteella", sarvesta uunin takaa, oli vain voitanut korennon nokan, pistänyt korennon ratsukseen ja kiljaissut: "Huis, lakkeisen kautta Hiitolaan!" Ja silloin oli akka lähtenyt.
Tipurtti, huhtikuun 14:ntenä, oli ensimmäinen suvipäivä, ja sen edellinen yö ensimmäinen suviyö, merkkiyö, jolloin ei olisi pitänyt pakastaa. Jos silloin kylmäsi, tuli pitkä kevät ja kylmä kesä.
Jyrki, huhtikuun 23:ntena, oli toinen suvipäivä, edellistä vielä merkittävämpi. Silloin vielä vähemmän olisi suvaittu pakkasta. Sillä jos Jyrin öinä äkeytyi pakkaseksi, niin kylmäsi "neljäkymmentä yötä, vaikka sulaan maahan". Jyrinpäivänä ei saanut jyrytä eikä kovin meluta, siitä ukkonen kesällä pahemmin paukkusi. Muistettiin myös:
"Mikä Jyrkinä katolla, se Erkkinä maalla."
Vappu oli valoisan toukokuun ensimmäinen päivä, tärkeä merkkipäivä sekin, lihakeitolla ja talkkunalla muistettava. Sillä Vapun "luulevat vanhat olleen semmoisen kateellisen, jotta on pitänyt lampaanlihaa keittää iltaseksi, jotta lampaat sikiäisivät… Jos ei Vappua pyhitetty, niin ei se antanut eleitten menestyä". Vappuna vanhain mielestä pitäisi olla hyvä sää ja suvituuli, silloin olisi kesäkin lämmin, mutta jos tuuli on pohjoisessa, lietsoo se pohjoisesta koko kesän.
Ristinpäivä, toukokuun 3:ntena, oli taas metsämiesten merkkipäivä. Silloin he kävivät kiertämässä lintujen "soijinmaat" ympäritse, että linnut siihen vakautuisivat. Lintujen höyheniä he kiertäessään pistelivät puihin ja pyysivät lintujumalaa:
"Tuopa lintu tuolta maalta. Lapinmaalta lennättele, miehen ehtivän etehen, pojan pyytävän povehen!"
Eerikki, toukokuun 18:s, oli jo kesän tulopäiviä, silloin jo kala kuti, ja käki kukkui "vaikka huurremetässä", ja kaikki linnut lauloivat. Tiedettiinkin:
"Västistä vähän kesään,
puoli kuuta peipposesta,
pääskestä ei päivääkään."
Eerikkiin asti ainakin piti karjankonnun riittää, mutta sai monesti riittää kauemminkin, kun sattui pitkä kylmä kevät. Eerikkinä kerittiin lampaista "Eerikin villa".
Urpaanuksesta, toukokuun 25:nesta, tiedettiin vain, jotta silloin pitäisi olla kylmä. Sillä kun on
"Urpaanus turkki päällä,
kesä kaikki paita päällä."
Toukokuussa oli vielä pari merkkipäivää. Toinen oli keväinen karjanlaskupäivä, toinen tärkeä touonpano.
Varsin paljon oli emännillä huolta ja puuhaa karjaa keväällä ensi kerran ulos laskettaessa. Piti varata, että maidontuojat saisivat metsässä kulkea rauhassa kontiolta ja muilta turman tuottajilta. Jo aamulla keitti emäntä väelle eineeksi maitopuuron, lehmänpäästö-puuron, ja karjansa suurusti hän ottosilla, karvakakuilla, kekri-, laskiais- ja joulurieskoilla. Sitten ulos laskettaessa oli varsin monenlaisia temppuja. Kuka kiersi lehmän kellolla navetan, kuka taas suoloilla ja ottosilla, ken palavalla päretulella. Aivan yleinen tapa oli tervaristin vetäminen lehmän otsaan ja ristiluille. Samoin se, että navetan kynnyksen alle asetettiin vanha viikate, kirves ja patakoukku tai muu rautaesine, ja ympäri oven pinnoitettiin punaisella langalla sidottu, renkaaksi halkaistu yksikantainen pihlaja, pyhä puu, sekä ovipieliin asetettiin tervastulet ämpäriin. Monesti asettui emäntä kahdahaaroin oven yläpuolelle, niin että lehmät joutuivat kulkemaan hänen alatseen, kellokas astellen edellä, toiset jäljessä. Ja kun kaikki olivat ulkona, otti emäntä ovelta pihlajan ja kiersi sillä navetan kolmesti. Lehmiä laskettaessa emäntä saneli:
"Lasken lehmäni leholle, hatasarveni haavikolle, panen pajun paimeneksi, tuomen tuojaksi kotihin. Kato. Jumala, katottomassa, kun katoit katollisessa!"
Jos emäntä ei ollut itse tarpeeksi taitava karjaansa varaamaan, kutsui hän avukseen jonkun tietäjän, joka hänen puolestaan teki varaukset ja luki loitsut.
Paimen lähti karjan mukana metsään, seurasi lehmiä koko päivän ympäri selkosia. Illalla, kun hän palasi, varasi emäntä vesikiulun orrelle ja lojautti sieltä sen sisällön paimenen niskaan. "Se tarkoitti sitä, jotta lehmät sitten kesällä hyvin lypsää." Mutta jos paimenelle oli päivällä satanut, ei häntä enää kotona tarvinnut kastella?
Touonpano aloitettiin, jos vain kevät ja pellot sallivat, Eerikin päivänä, ellei se sattunut olemaan maanantaina, jolloin ei saanut mitään työtä panna aloitteelle. Siinä tapauksessa pantiin vilja jo edellisenä lauantaina?
Kylvöpäivän aamiaiseksi syötiin kylvöpuuro, joka oli ohrajauhoista keitetty maitoon. Leipänä oli joulutaikinasta leivottu, aitan kammiolla säilytetty paksu kylvöpulla. Syömään ruvettaessa tarjosi isäntä joka miehelle viinaryypyn. Kylvöpuuroa annettiin koirallekin kokeillen, että millainen tulee vuosi. Pantiin laudalle pöydän luo puuroa kolme kokoa: iso, pienempi ja pieni, ja kutsuttiin koira syömään. Jos koira hökälsi ensiksi isoimman ko'on, ennusti se hyvää vuotta, mutta jos se nappasi pienimmän, oli huono vuosi tulossa, jos otti keskikokoisen, saatiin tavallinen sato. Paikoin veivät kylvöpuuroa riiheenkin haltian syötäväksi.
Isäntä itse toimitti kylvämisen, ellei ollut sattunut käen pilattavaksi, sillä käen pilaama ei saanut kylvää. Joillakuilla ukoilla oli ennen Eerikkiä pyydetyn hauen kuivattu pää, jonka auki pöngitetyn kidan lävitse valuttivat ensimmäiset jyväkouralliset, mitkä kylvötuohisestaan viskasivat peltoon. Niitä heittäessä he pyytelivät:
"Nostappa noronen maasta, veännä veäntimen näköinen, kynnöstäni, kylvöstäni, vainpa vaivani näöstä!"
Toiset isännät taas heittivät kourallisen kaikille eläimille, mitä oli talossa piteitä, ja sanoivat:
"Hevosille… lehmille… lampaille…
kukoille… kanoille…"
Sitten eleet eivät sotkeneet toukoja.
Kylvöaikana kävi osattomia köyhiä taloissa "kysymässä siemenenapua" pieniin nurkantaustilkkuihinsa. Heille annettiin kupponen, pari, kylväjäistä, ja sekin oli talon menestykseksi.
Sen jälkeen, kun vilja oli peltoon peitetty, ei talossa saanut vaatteita pestä eikä muitakaan pesuja toimittaa, ennenkuin ohra oli noussut oraalle.
Touko- ja kesäkuun vaiheilla oli helatorstai ja helluntai. Ne menivät melkein samoinkuin muutkin talkkuna-aamuiset pyhäpäivät, helluntai oli vain suuri kirkkopyhä, jolloin korpien kansa tavallista lukuisampana saapui kirkolle. Helatorstaita vasten jotkut emännät taapostelivat öiselle tunkiolle huppu korvissa kuuntelemaan, tuleeko karjalle rauhallinen, vaiko rauhaton kesä. Kuulivat siinä kovaa räikettä ja kellonpauketta, silloin kesällä "metsä liikkui", mutta jos kuului vain hiljaista kellon kalkattelua, antoi metsä piteille rauhan.
Kesäkuun merkkipäiviä oli Esko, kuun 12:s. Se oli viimeisiä ohran kylvöpäiviä, siitä lähtien jo piti olla kylväjän koura kiinni. Eskeliltä aloitettiin kaskimaiden kalkitseminen. Eskoakin käytettiin ilmatietäjänä: millä ilmalla hän piti tuulta, sieltä käsin tahtoi puhua koko kesän.
Pietari, kesäkuun 29:s, oli pieni merkkipäivä sekin, "kesä-Pietari", joka huolehti siitä, että nauris tuli halmeisiin kylvetyksi.
Mutta kesäkuun, jopa kesän suurin juhlapäivä oli valoisa juhannus, jolloin aurinkokin melkein koko yön läpeensä punersi korkeimpien vaarojen honganlatvoja ja taas kohotessaan taivaalle oli niin kesäniloissaan, että "oikein säisti". Silloin nälkämaiden kansakin oli hyvillään. Suurin laumoin se joka suunnalta keräytyi kirkolle, selkien takaa veneillä soutaen, sydänmailta jalan kankaita ja soiden pitkospuita kontti selässä kapsutellen, maanteiden varsilta rataspeleillä ajellen. Juhannus olikin suurimpia kirkkopyhiä.
Juhannusaamuna juhlittiin juustoleivällä ja makujuustolla. Siitä "karja hyvin menestyi". Puolispöytä tarjosi viiliä, ja iltaseksi saatiin maitopiimää. Rieskaa ja roppavoita ja suolakalaa oli kuten ainakin pyhäpäivänä.
Päivän kunnioiksi ja sydänkesän iloiksi pystytettiin jo aattoiltana pirtin porrasten ympärille nuorista koivuista juhannustarha, ja tuomenkukkia tuotiin pirtinpöydälle vesipulloon tuoksumaan. Paikoin tuotiin pihamaalle isompikin koivu, juhannuskoivu, ja se sai seisoa siinä koko kesän, kekriaattoon asti, jolloin se hakattiin kekriaamupirtin lämmityspuiksi. Heinänteon aikana pidettiin koivunoksalla viikatteita.
Nuori väki vietti juhannusyötä valvoen. Käveltiin ulkona, katsottiin päivännousua, kisailtiin ja laulettiin. Juostiin piiriä, juostiin "enkkaa" ja kykittiin nauriisilla. Tytöt kävivät salaisin puolin sitomassa rukiinolkiin ilolankoja: mustaa, punaista, sinistä ja valkeata. He leikkasivat rukiinkorren poikki, sitoivat siihen langan ja kolmen yön perästä kävivät katsomassa, mikä korsi oli kasvanut: mustako murheeksi, punainenko iloksi, vai sininen naimisiksi, vaiko valkea kuolemaksi? Vielä salaisemmin toimivat tyttäret: riisuutuivat ilkosen alastomiksi ja kiersivät talon ruispellon kolmeen kertaan ja saivat, jos hyvin kävi, vastaan tulijakseen tulevan yrkämiehensä.
Vanha väki kuunteli tulevia asioita aitan ovella. Avaimen reikään kun kallisti korvansa, saattoi aitasta kuulua sihinää, niinkuin jyviä olisi laskettu laariin, ja se ennusti hyvää vuotta, mutta jos ei kuulunut mitään, saatiin odottaa huonoa vuodentuloa?
Juhannusyönä paloivat maahan haudatut aarteet. Joskus satuttiin näkemään, kun savu nousi semmoisesta salaisesta kätköstä. Mutta vielä ihmeellisempää oli se, että jonakuna lyhyenä juhannusyön hetkenä hetteiden vesi saattoi muuttua viinaksi, ja "se oli juuri siihen aikaan, kun Vapahtaja on ve'en muuttanut viinaksi". Käytiinkin hetteillä lippimässä, että eikö satuttaisi ottamaan juuri oikealla hetkellä.
Vanha juhannus, siinä heinäajan rinnassa, oli halmeenpano-aika, jota riitti aina Jaakonpäivään asti. Rukiinkylvöäkin aloitettaessa pidettiin vähän parempaa murkinaa, syötiin aamiaiseksi talkkunaa ja juustoleipää. Ja kylvämään ruvetessaan pani isäntä viljaa pikku nytykkään, leikkasi puukolla halmeen maankengästä rengaspyörykän, jonka lävitse pujotti nytykän kolme kertaa. Näin varatut siemenet heitti kylväjä ensi viljaksi halmeeseensa.
Heinäkuu muuten oli kiireistä heinänteko-aikaa, jolloin ei jouduttu merkkipäiviä viettämään ja muistelemaan. Eikä niitä näihin aikoihin juuri ollutkaan. Saara vain ja Markareeta, molemmat "vesihelmoiksi" tunnettuja, heinämiesten kiireisimpiä työaikoja.
Ollin päivä, heinäkuun 29:s, oli parasta rukiin kylvöaikaa koti- ja rantapeltoihin. Ollia pyhitettiin paikoin, niin ettei uskallettu silloin kehrätä, ei heinää niittää, eikä leikkuuta aloittaa.
Mutta elokuussa jo oli syksyn saattaja, Perttuli, suuri kirkkopyhä, juhannuksen vertainen. Silloin maksettiin pappien kesäsaatavat, ja senkin takia riensi kirkolle kaukaisinkin kulmakunta. Jo Perttuli-lauantaina alkoi muuten hiljainen kirkonkylä tuntua varsin väkirikkaalta ja eloisalta, ja pappilat olivat täytetyt voilla ja vasikannahoilla ja niiden saattelijoilla.
Perttulina useinkin jo saapuva syksy näytti luontonsa, hiipi yöllä harmajana hallana, ei vain maahallana, vaan joskus oikein taivaisena viluna ja turmeli pottupellot, veipä joskus rieska- ja leipäviljatkin.
"Se on kylmä perä Perttulilla", sanottiin, ja: "Perttuli mustikoista ison hillon tekee." Perttulina kerittiin lampaista "Perttulin villa". Ja Perttulilta alkoi metsänkävijäin toiminta-aika, silloin jo voitiin lähteä metsälintuja pyydystelemään.
Muuta merkillistä ei elokuullekaan riittänyt. Laurinpäivä vain vielä oli, ja sekin oli opittu tuntemaan pahaksi vihiperäksi, vieläpä vesiperäksikin. Silloin jo "kylmä kivi järveen puotettiin" Laurin halloja sanottiin paikoin kurnotuksen viluiksi. Lauri oli muutamilla ensimmäinen perunain ja nauristen syöntipäivä.
Syyskuu kuului syksyn hengessä sen erikoisemmitta merkkipäivittä. Syys-Matti vain oli syyskuun 21:ntena, ja silloin jo, ainakin vanhana Mattina, piti olla
"Potut kuopassa, nauriit kuopassa, vanha akka uunin perässä."
Mutta sitten syyskuun ja lokakuun rajamailla oli syksyn tärkeä merkkipäivä, Mikkeli, vuoden kolmas suurjuhla ja koko Kainuun kulman suurimpia kirkkopyhiä, jolloin koko kirkkomäki ja kirkonkylä oli täynnä takamaiden kansaa.
Kotonakin juhlittiin ja purtua pidettiin jo arki-Mikkelinä. Teurastettiin "karihtainen lammas" ja keitettiin kokonaisena mikkelilampaana, kuten kekrilammaskin. Lammas piti olla valkoinen, ja se oli jo keväällä "nimitetty" samoinkuin kekrilammaskin: "kun elänet, niin Mikkelinä syyvään". Sitten syötiin ja juotiin mikkeliä, vaikka ei varsin niin vahvasti kuin kekrinä. Mikkelilampaan luut vietiin paikoin järveen, nuottaveteen kalaonnea antamaan. Niinpä olivat ristijärveläiset kalamiehet tullessaan Kiannalle, Vuonnaniemeen nuotalle, tuoneet muassaan mikkelilampaan luut ja upottaneet apajaansa. Joskus haudattiin ne metsään puun juurelle. Sotkamon Kilpelässä oli ne kuopattu isojen pihakoivujen alle.
Mikkeliltä noudettiin hevoset metsälaitumilla kotipelloille, ja pimeitä pirttejä piti jo iltapuhteilla päretulilla valaista. Oli saapunut jo pimeä syksy pimeine pitkine öineen, jotka synkissä sydänmaissa olivat sitäkin mustemmat.
Vanhaan aikaan muistetaan paikoin, ainakin Puolangalla ja Sotkamossa, Mikkelin jälkeen, eläinten teurastusaikana vietetyn juhlaa, jota oli nimitetty vuodenalkajaisiksi. Lammas oli silloinkin teurastettu ja syöty, olipa oikein virsi veisattu syömään ruvettaessa. Niin oli juhlittu Puolangan Poskimäessä sekä Sotkamon Tikkalansalmessa. Niin tärkeänä oli pidetty juhlaa, ettei talosta oltu mitään eläintä myyty, ennenkuin oli vuodenalkajaiset vietetty. "Kun ei ole siunattu vielä, niin ei anneta", oli vain sanottu.
Ennen kekriä oli vielä muuan merkkipäivä, Simuna, lokakuun 28:ntena.
Se oli sika-Simuna, joka kiljuvilta kärsäniekoilta riisti hengen.
Sehän tiedettiin, että
"Simuna sikaa tappaa,
Hanna harjasta pitää,
Pekka peräjouhista."
Kun sika oli teurastettu, leikattiin saparo, ja käskettiin jonkun poikasen kantaa se sikopahnaan, jotta "se on kyllä raskas, mutta reistaahan viijä!" Poikanen kantoi saparoa olallaan, selässään, niinkuin se olisi ollut hyvinkin painava ja vei pahnaan. Siitä siat vastakin kasvoivat isoiksi.
Simunanpäivän aamuna syötiin talkkuna ja puolisiksi keitettiin sianselkä. Simunana jo jotkut vanhat miehet alkoivat pitää kekriä. Niin olivat Kilpelän ukko ja Nivalan vaari Puolangalla varustaneet eväslaukkuunsa lampaanlavan, voita ja rieskaa ja siitä peräkkäin astua kyökytelleet tuttavaan taloon, jossa tiesivät olevan viinaa. Siellä sitten talon äijän kanssa kolmisin oli syöty ja juotu, laulaen ja turisten aloiteltu kekriä ja arveltu: "Aatto juhlaa korkeampi".
Syksyn kuluessa oli vielä pari pientä merkkipäivää: leikkuun ja riihenpuinnin lopettaminen, jotka sattuivat, milloin millekin päivälle. Sirpinkampiaiset pidettiin, kun leikkuu oli loppunut. Työväki tuli ja toi sirpit "emännälle kaulaan", ja silloin piti emännän hyvittää leikkuumiehiä juustoleivällä, ryynipuurolla, rieskalla ja roppavoilla, lihalla ja uutispotuilla. Annettiinpa viinaryypytkin. Niin säästyi emännän kaula sirpeistä, jotka sen sijaan pantiin pirtinseinälle naulaan "kuivamaan". — Kun viimeinen viljakouraus oli leikattu, sanottiin:
"Nälkä soille, vilja maille, rikkaijen riihenparsille!"
Riihenroikajaiset eli riusanroikaiset, parsiin- eli vartankolkkajaiset eli vartankolkkaukset tapahtuivat viimeisenä riihipäivänä. Silloinkin työväkeä ravittiin erikoisilla ruoilla. Aamiaiseksi keitettiin ohrapuuro ja iltaseksi saatiin lihakeitto, ja ruokaryypyiksi tarjosi isäntä viinaa, jopa aamulla riiheen mentäessä antoi suunavausta. Yleinen ikivanha tapa oli jättää viimeisestä riihestä yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin alkulyhteeksi eli elättilyhteeksi, ja heitettiin se parsille perisoppeen pystyyn. Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn, jolloin joutui muun viljan joukkoon, ja oli niinkuin siemenenä uudelle sadolle sekä hyvän vuodentulon saannille. Kuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt kokonaista kolme puimatonta lyhdettä "eloparalle", jota hän oli palvellut.
Sitten oli vuoden varrella vielä muuan merkkipäivä, pelottava kinkeripäivä eli messupäivä. Kaksittainkin niitä vuodessa pidettiin, syksyllä, Mikkelin tienoissa, syysmessu ja kevättalvella talvimessu. Syysmessussa luetettiin vain lapsia, mutta talvimessussa kuulusteltiin kaikki kansa, nuoret ja vanhat.
Jo illalla tulivat kinkerienpitäjät, papit ja lukkari, kinkeritaloon yöksi — hevosella oli heidät noudettava — ja pitivät talossa rahvaalle iltarukouksen. Sillä messuväkeä oli talonpirttiin jo koko joukko keräytynyt. Papeille tarjottiin parasta, mitä talo oli osannut hankkia, ja kylän kirkonmies sai suuren kunnian suurustella pappien pöydässä. Kinkeriväkeäkin ruokittiin varojen mukaan. Viinaakin tarjottiin sekä papeille että rahvaalle, sillä viinaa piti messutalossa olla. Jotkut papitkin sitä aivan halusta jonkun naapun nakkasivat, puhumattakaan lukkareista, joista muutamat eivät oikein tienneet määräänsäkään.
Messuväkeä kuulusteltiin sekä sisäluvussa että katkismuksen ulkoa osaamisessa, ja lopuksi piti pappi kyselykuulustelut. Kovin olivat muutamat seurakunnan jäsenet huolimattomia kristillisen lukemisen harjoituksessa. Varsinkin jotkut vanhat ukonkarilaat olivat niin itsepintaisia oppimaan, että papin täytyi heitä toisinaan kovistella, jopa pöydän alle työntämällä. Niin hullusti oli käynyt Porkkalan ukolle Puolangalla, jotta oli joutunut pöydän alle häpeämään. Oli siellä äijä vain rauhassa istunut ison aikaa, kyököttänyt, jo kysäissyt: "Joko ma nousen?… Joko ma nousen?" Mutta kun ei pappi ollut kallistanut korvaansa, oli ukko arvellut: "noustappa taijan!" ja noussut ja astellut ulos. Pöydän alle oli työnnetty kerran myöskin Kylänmäen ukko, huono hyrynsalmelainen lukija. Mutta ei ollut hänkään ottanut papin rankaisua oikein ojennuksekseen: oli vain askaroinut ahtaassa asemassaan tulitikunpätkillä silmäluomensa ammolleen, ja niin pöydän alta killistellen keinotellut koko kinkerirahvaan nauramaan. Mutta Riitavaaran Eskoa ei pappi ollut uskaltanut ruveta pöydän alle yrittämään. Äkäillyt oli kyllä kovasti ja uhkaillut, mutta kun oli huomannut, kuinka Esko oli sivullaan isoa nyrkkiään puristellut, oli pappi lausunut toivovansa ja uskovansa, että Esko ensi kerraksi ahkeroitsee lukutaitonsa paremmaksi.
Lopuksi pappi tiedusteli, millaista elämää kyläkunnan ristirahvas viettää. Silloin tuli kirkonmiehen vuoro astua esiin kylän "ilveitä" selittelemään. Tavallisesti ei kirkonmiehellä ollut suuria valittamisia: rahvas eli Herran pelvossa, niinkuin oli ennenkin elänyt. Mutta kerran Puolangan Leipivaaralla oli muuan akka ruvennut "juoruamaan" papille kylänsä synnillistä menoa: juovat kuin siat, tappelevat kuin sudet, lyövät korttia kuin pakanat, elävät kuin eläimet… "No, no, eikä kirkonmies tiedä mitään!" oli pappi kauhistunut. Mutta Martin Paavo, kirkonmies, oli puolustautunut: "Oisko sitä päälleen isäntä, jos menisi kaikkia kantelemaan".
Ennen vanhaan, kun kirkkoa ei ollut koko laajalla kulmakunnalla lähempänä kuin Paltaniemellä, olivat Paltamon papit kierrelleet suunnattoman kotiseurakuntansa sydänmailla messuja pitämässä. Samalla olivat he toimittaneet muitakin kirkollisia tehtäviä — kuten monesti nytkin —, olivat siunanneet kuolleita maahan, kastaneet lapsia, vihkineet aviopareja ja jakaneet ehtoollista. Aika ankaroita olivat he toisinaan olleet huonoille lukijoille ja huonosti eläville seurakuntalaisilleen, kaakinpuussakin olivat joskus vitsoilla kylvetyttäneet. Muuankin vitsottava oli rukoillut: "Älä, hyvä Herr'-Eerikki rukka!" "Herr'-Eerikki" kun oli ollut se pappi.