HÄÄTAPOJA.
"Jos tahot talohon naija, tuuva miniän minulle, elä kihlo kirkkotieltä, siell' on porsaskin punassa, sikai on silkki päässä. Ota olkihuonehesta, riusanvarresta valihte, kivenpuusta kiikkumasta".
Juhlista ja merkkipäivistä puhuttaessa ei suinkaan sovi unohtaa häitäkään, suuria ilojuhlia, joita miltei joka talo ainakin jonkun kerran joutui viettämään. Ne olivat nuorten juhlia, kahden toivorikkaan nuoren onnenpäiviä.
Mutta ennenkuin päästiin häihin asti, oli nuorilla edessä pitkä ja monimutkainen taival. Naimisiin joutuivat tyttäret tavallisimmin kolmattakymmentä aloitellessaan, mutta jotkut tulivat valituiksi jo alle kahdenkymmenen ikäisinä, jopa muuan tytär Hyrynsalmella oli mennyt miehelään 17:llä ikävuodellaan, ja Kuhmossa oli eräs vaimo jo samanikäisenä ennättänyt äidiksi. Mutta toiset taas saivat odottaa aikaansa aina lähemmä kolmeakymmentä, ylikin, miten milloinkin sattui. Mitään määrää ei tietysti ollut. "Kuus naulaa kun menis suoloja hameeseen, niin silloin saa tytär mennä naimisiin", oli leikillisenä määriönä.
Miehen tavallisesti piti olla jonkun verran vanhemman, "se kun nainen ennen mukaa löysätä, niin sillähän ne valikoi naisen nuoremman." Jouduttiin tietysti joskus ottamaan vaimoksi itseänsä vanhempikin.
Vanhempi sisaruksista joutui tavallisesti naimisiin ennen nuorempaa, mutta kävi joskus niinkin, että nuorempi ennätti edelle. Häpeähän se oli hylätylle, että häätyi kivikontin kantajaksi, vaikkakin kontissa oli "silkkiset viilekkeet ja suu alaspäin." Vielä häpeällisempää oli jäädä vanhaksi piiaksi.
Aivan likeisiä sukulaisia ei juuri naitu. Ei "viittitty" mennä naimisiin esim. serkkujen eikä useasti pikkuserkkujenkaan kanssa. "Se oli mieles, jotta kun suuret sukulaiset ollaan, niin ei se sovi", jotta "pitää suku tulla, muuttumaan". Joku harva tapaus tiedetään, että veljen ja sisaren lapset ovat yhtyneet avioliittoon.
Tulevan kumppaninsa tapasivat toiset omilta kyliltä, mutta toiset taas saivat etsiä sitä etempääkin, jopa toisinaan aina naapuripitäjästä asti. Rajan takaa, Vienan-Karjalasta, eivät pojat juuri koskaan ole emäntää noutaneet, halveksivat hiukan Vienan tyttöjä, eikä tyttäristäkään ole kuin joku harva mieltynyt rajantakaisiin "prihatsuihin" siksi, että olisi uskaltanut lähteä mukaan vienalaistalon miniäksi. Säätyerotus oli jotenkin jyrkkä, eipä juuri talon poika saanut piikatyttöä ottaa, eikä hyvän talon tytär ruvennut renkimiehen kumppaniksi.
Tuttavuutta tehtiin pyhäiltaisissa kisoissa, varsinkin kesäilloin, jolloin pojat ja tyttäret yhdessä "kävellä koppasivat". Etäisempiä taas tavattiin suurina kirkkopyhinä kirkkomäellä sekä Oulun tervansoutumatkoilla. Mutta lähemmin tutustuivat nuoret toisiinsa, kun pojat kulkivat tyttöjen luona yöjalassa. Kesäisin makasivat sekä tyttäret että piikatytöt aitoissa tai luhdeissa, joissa heillä oli joko seinään kiinnitetyt sängyt tai lattialle laitetut vuoteet. Pyhäajan öinä hiipivät pojat aittoihin tyttärien luo yötä viettämään, kulkivat riijuussa taikka, niinkuin vanhat sanoivat, luuhalla. Tämmöinen luuhalla-käynti on Kainuunkin mailla aivan yleinen, ikivanha tapa, luuhapoikina ovat vanhatkin vaarit nuorina päivinään hiiviskelleet, samoin myös heidän isäukkonsa ja ukkovaarinsa. Eikä sitä ole minään pahana eikä vikana pidetty, nuoret saivat siten vain tutustua toisiinsa. Poika kun oli johonkuhun tyttäreen mielistynyt, kävi hänen luonaan öitsimässä. Mutta jos jollakulla tytöllä oli niin hepsakka luonnonlaatu, että laski luokseen tänään tämän, huomenna toisen, niin "sitä inhosivat vähä, jotta se on jokaisen hyvä". Talvellakin, kun kylmä ahdisti tyttäret pirttiin nukkumaan, pojat joskus sinnekin yöpimeissä haamusivat, heittivät vain kenkänsä porstuaan. Makasihan pirtissä kyllä lapsia ja muitakin, mutta lapset nukkuivat sikeästi, eikä muille hiiviskelijän tulo ollut niin outo asia. Luuhapoika otti vain ja lähti tiehensä, ennenkuin pirtti aamulla heräsi. Mutta talon poikaviikarit tekivät joskus, jos kosiskelija ei heille ollut mieluinen, sen ilkeyden, että laskivat vettä hänen kenkiinsä ja nostivat ne rappusille jäätymään.
Vaikka näin "luuhateltiinkin", ei siitä kuitenkaan sen pahempaa seurannut. Jalkalapsia ei ennen ollut niin määrättömästi kuin nykyään, vain joku harva sen häpeäikseen laittoi. Sillä häpeä se oli, "niinkuin olis murhan tehnyt". Semmoista tytärtä "ei pietty, ei ihmissää enää", eikä se kelvannut kellekään emännäksi, "niin meni pilalle". Itse saivat äiti rukat huolehtia lapsestaan, jota myös halveksittiin, niin että useasti haukuttiin äpäräsikiöksi ja huorikakaraksi. Kirkon tervuurahoja sai jalkalapsen tekijä maksaa [vasta nainut parikunta, jos sai lapsen "ennen aikojaan", sai myös "kirkkoa tervauttaa">[. Jos rippikoulu-ikäiset pojat ja tytöt luuhattelivat, panetti pappi heidät kirkkoon mustallepenkille jumalanpalveluksen ajaksi istumaan.
Jotkut tyttäret, jotka syystä tai toisesta heitettiin oheen, turvautuivat tietäjän apuun nostattaakseen poikien lemmen itseensä, samoinkuin taas pojat koettivat tyttöjen innostusta kiehtoa puoleensa. Käytettiin kylvetyksiä ja loitsuja, syötettiin toiselle hikeään, anastettiin toiselta hiuksia, keitettiin himoheinistä teetä ja monenlaisia muita keinoja kokeiltiin: kukonhöyheniä, oriin häntäjouhia, linnun lävitse ammuttuja luoteja, kutusammakon sääriluita, kaikki ne tavalla taikka toisella olivat tarpeellisia.
Kun nuoret olivat tarpeeksi toisiinsa tutustuneet ja kiintyneet, rupesivat he puuhaamaan avioliittoa. Se tapahtui syksypuolella vuotta. Kun Perttulin kirkolla etämatkaisemmatkin olivat vielä tavanneet toisiaan ja asioistaan varmuudeksi keskustelleet sekä määräpäivästä sopineet, varustautui poika naimoihin. Kysyttyään vanhemmiltaan lupaa, laittoi hän eväitä matkaan, kahvia, sokeria, ja ennen kaikkea viinaa, ja puhemiehineen, jona oli joku sukulainen, naimisissa oleva veli, setä tai muu, lähti kysymään eli tahtomaan tyttöä. Monesti talossa ei tiedetty sulhasia odottaakaan, tytär ei ollut ilmoittanut, vaan arvattiin heti, millä asialla vieraat vaeltavat. Ruokaa pantiin kohta pöytään ja tarjottiin kahvia, mutta kosittavaa tytärtä ei näkynyt: oli ujouksissaan puikahtanut ulos. Syönnin jälkeen esitti puhemies: "Mitäs tykkää talonväki, me on lähetty sille asialle, jotta tästä talosta tahotaan ottaa tyttöä mukaan?" Siihen vastattiin: "Mitä itse tehnee tytär, oman maksan päällä on mieli." Silloin sulhanen juoksaisi kutsumaan tyttöä mieltänsä, myöntymystänsä sanomaan. Niin sai puhemies antaa hänelle kihlat: pari kihlasormusta, kihlasilkin ja lisäksi rahaa. Ennen ei käytetty kultaa, annettiin vain hopeasormus, rantuniekka ja niin leveä, jotta täytti melkein koko nivelen. Rahaa annettiin 10-20 ruplaa, silkki oli 5-10 ruplan hintainen. Kun asia oli näin hyvin päättynyt, keitätti onnellinen yrkämies iloissaan kahvit omista eväistään, tarjosi sitä talonväelle ja viinaakin juotti, niin että päästiin vielä paremmalle ja iloisemmalle tuulelle. Yrkämiehet viipyivät talossa yötä, aamulla vasta, kun olivat syöneet ja juoneet, lähtivät he kotimatkalle.
Mutta ei aina kosijoita näin onnistanut. Sattui väliin, ettei tyttöä annettukaan, ja silloin sai sulhasiksi pyrkijä nolona, tyhjin toimin palata takaisin. Oli saanut veden kenkään taikka käynyt ruunanpäässä, sanottiin. Mutta olisipa poika hoksannut pitää sormuksia kolme torstaita pääskysen pesässä, ennenkuin meni tytölle tarjoamaan, niin ei olisi niitä takaisin työnnetty.
Kihlauksen jälkeen mentiin kuulutuksille, sekä sulhanen että morsian seurasivat puhemiestä pappilaan. Useimmat kuulutukset toimitettiin syksyllä Mikkelin ja kekrin välillä, "silloin niitä morsiamia enimmin tehtiin". Sitten pidettiin morsiamen kotona ratulat, naittajaiset eli naittaiset. Sulhanen ajoi sinne puhemiehineen, veipä mukanaan syötävääkin kaikenlaista sekä kahvitarpeita ja viinaa. Morsiamen sukulaiset myös kokoutuivat taloon. Vieraita syötettiin ja juotettiin sekä talon että sulhasen puolesta lauantai-illasta aina maanantaiaamuun saakka. Sulhasen eväitä syötäessä ja viinaa viljeltäessä sanoi puhemies: "Nyt on se päivä, jotta nämä nyt aikovat naimisiin, jotta nämä on nyt niijen naittajaiset". Ja sen päälle taas syötiin ja ryypättiin.
Maanantaiaamuna lähti sulhanen pois ja vei morsiamenkin mukanaan, että "kotiväelleenkin näyttää sen saaliinsa". Koko viikon viipyi morsian siellä housuviikolla eli housunpaikkuuviikolla ja syötettiin häntä ja hyvänä pidettiin. Pois lähtiessä antoi anoppimuori miniänkokelaallensa nyytin villoja, ja vaari pisti kouraan rahaa, ja sulhanen antoi kyydin kotiin.
Kihlauksen jälkeen alkoi morsiamelle ankara työ: anteiden valmistaminen. Ensi asioiksi piti lähteä keruuseen. Joku vanha "muorin raja" tai "ämmän koppero" oli morsiamen mukana kaasona [Kiannalla: kaasi] eli päistärsäkkinä ja he kävivät joka talossa, sukulaisissa ja tuttavissa, sekä koti- että naapurikylissä, jopa toisilla kirkkoaloillakin, sukulaistaloissa, vieläpä ventovieraissakin. Kihlasormukset oli morsiamen sormessa sekä sukankudelma aina käsillä, jotta niistä heti tunnettaisiin keräilijämorsiameksi. Hyviä tunnusmerkkejä olivat myös keräilijäin isot nyytit, vieläpä sekin, että he heti taloon päästyään laittoivat kahvipannun tulelle. Heillä oli nimittäin omat kahvieväät mukana. Niinpä tiedettiin anelijoille antaa pyytämättä, ja annit korvasi morsian kiitoksilla sekä kahvittamisella. Saivatkin kahvittajat kaikenlaista tarpeellista: villoja, lankaa, sukkia, lapasia, huiveja, kahvi- ja ruoka-astioita, rahaa ja hamppujakin. Heille karttui monesti niin jykeät kantamukset, että täytyi heittää matkanvarren taloihin hevosella noudettavaksi. Koko talven ajan kävi morsian aina tuon tuostakin keruussa, välillä taas oli kotona työhommissa.
Keräämistään aineista sekä omista varoistaan valmisteli morsian talven kuluessa hääantejaan. Oli hänellä puuhaa, piti siinä käsi käydä ja jalka liikkua, kun piti kartuta, kehrätä, kutoa ja ommella, sekä saada valmiiksi vantutta, sukkaa, vyötä, lakanaa, paitaa, vyöliinaa, jos jotakin. Paljon niitä karttuikin: varakkailla taitavilla morsiamilla oli yksi aitta aivan anteilla varattu, siellä orsi sukkia täynnä, toinen vanttuita, sitten paitoja, huiveja, vyöliinoja ynnä muita monet orret. Tekemättä ne jäivät tyhmiltä ja taitamattomilta neitseiltä, taitaviltakin kului monet ajat, vaikka koettivat mökinakkojakin käyttää kehruuapulaisina. Siksipä entisaikaan täytyi tyttären olla morsiamena joskus kolmekin vuotta. Talvet sai hän olla omissa hommissaan yletaikojaan, mutta kesällä piti käydä heinällä ja leikkuussa, halmetta kyntämässä ja tervahautaa laittamassa sekä Oulua soutamassa. Mutta sukan- tai vanttuunkudin oli morsiamella aina matkassa, ja väliajoilla kotipirtissä hän heti istahti kangaspuihin. Lopulta, jos kovin kiirettä tahtoi tulla, oli koko talon naisväki apuna. — Omat vaatekerrat piti tyttärellä olla valmiina jo kihlottaessa.
Kihlausaikana pistäysi yrkämies luuhattelemassa kuten ennenkin, ja jos hänellä oli hevonen, käytti hän mielitiettyään joskus kirkollakin. Mutta oli niitä semmoisiakin miehenjörriköitä, jotka eivät vuosikauteen käyneet kihlattuaan katsomassa, siihen vain tyytyivät, kunhan kirkolla sattuivat näkemään.
Häät pidettiin, sitten kun morsian oli saanut anteet valmiiksi, kevättalvella Maarian tai pääsiäisen aikoina.
Sulhanen tuli puhemiehen sekä puhemiehen emännän, kaason, kanssa juohtomiehinä morsiamen kotiin noutamaan kihlattuaan vihille. Tänne kutsuttiin morsiamen sukulaiset vieraiksi ja pidettiin lähtiäiset, antajaiset eli antaiset. Vieraita kohdeltiin talossa yökausi, ja aamulla vielä syötettiin ja juotettiin, veisattiin virsi, ja puhemies sanoi: "Tämä on nyt viime vero sen nimellä". Sitten lähdettiin pappilaan kaksissa hevosissa, puhemies emäntineen edellä, sulhanen morsiamineen jäljessä. Komeasti ajettiin kokkareellä, komea karhunnahkaharjus länkien niskalla. [Jos morsiamen koti oli matkan varrella, käytiin ensin vihillä kirkolla, sitten vasta palattaessa pidettiin antajaiset.]
"Vihkireissulle" oli varaten lähdettävä, sillä kilpakosijat ja kaikenlaiset kadehtijat voivat monesti tehdä elkeitään kiusaksi ja matkan estämiseksi: panivat painajaisen rekeen, taikka istuttivat kirkonväen, niin ettei hevonen jaksanutkaan vetää. Keräsen Pentille Puolangalla oli käynyt kerran niin, että hevonen oli saanut vaahdossa vetää, ja Salmen Sampan juohto-ori oli väsynyt järvenselälle. Eihän elkeisiin tarvittu muuta kuin pistää salaa vanha ruumiinarkun naula rekeen, niin jo tuli siihen painoa, taikka piiloittaa ruumiin mittakeppi poikittain tielle, niin ei hevonen päässyt ylitse. Siksi kotona jo juohtomiesten lähdettäessä, piti tehdä varat: panna siivenkynään eläväähopeaa ja tapittaa se yrkämiehen aisannokkaan väännettyyn reikään. Silloin ei mikään voinut matkaa seisauttaa. Lisäksi vielä puhemies edellä ajaessaan sivalsi portilla ruoskallaan maahan kolme kertaa ristiin. Mutta jos varat olivat jääneet tekemättä, ja painajainen asettui, piti kääntää reki kumoon ja kopistella, taikka riisua hevonen ja valjastaa edestakaisin aisoihin, sitten taas riisua ja valjastaa oikeinpäin ja lähteä ajamaan.
Vihiltä, "tiaisen valalta", ajoivat nuoret suoraa päätä sulhasen kotiin, jossa häät pidettiin. Pelimanni oli portilla soittamassa marssia, kun juohtojoukko eli juohtokansa ajoi pihaan. Ja pari vahvaa miestä oli portilla vartioimassa, he hyökkäsivät heti sulhasen hevosen kimppuun sekä koettivat tempaista luokin irti rahkoista, rinnusta avaamatta, hevosen vielä liikkuessa. Sulhanen puolestaan ajoi täyttä vauhtia ennättääkseen ehjänä yli pihan, mutta kun valitut, "riskimmät" miehet oikein riipaisivat, lähti luokki irti, Mutta useasti rahkeet rapsahtivat poikki, taikka aisat rätkähtivät kappaleiksi, ja karkaava hevonen tuuskahti turvalleen. Irti saatu luokki lennätettiin samaa vauhtia katolle, ja kolmas mies saattoi hevosen talliin. Jos luokki jäi katolle, oli se merkkinä, että suku pysyi talossa.
Soittaen saatettiin nuori pari sisään.
Pirtissä kysyi puhemies ensi asiakseen lämmintä:
"Oisiko talossa lämmintä, jotta saisi jalkoja leväyttää ja yötä olla, kun on niin pitkältä kulettu ja väsytty?"
"Mitä matkustavia te olette?" kysyi isäntä. "Enpä mie tiijä luvata, sopiiko tässä, kun on tässä vieraita muitai paljo."
"Emmä me ole mitää ryöväreitä eikä muita vakoojia. Me olemma vain tavallisia matkustavaisia."
"No, saapi tässä sitten olla, kun ei pahennusta tee. Lakea myöten on lämmintä."
Siitä kysyi puhemies vielä: "Saapiko sitä lukea ja virrenvärsyn veisata?"
"Saapi!" vastattiin.
Puhemies veisasi esim.: "Vihollinen karkot' kauvas, jott' sieluni sais' olla rauhass'".
Tämän jälkeen vasta tervehdittiin ja käteltiin ja saateltiin vieraat istumaan kamarihuoneisiin kahviteltaviksi.
Hääväkeä, sekä yrkämiehen että morsiamen sukulaisia, oli keräytynyt talo täyteen. "Kuttuvieraita" voi olla isoisten oikeissa "ökähäissä" toistasataa henkeä. Sulhasen isä, ja sulhanen itsekin, olivat käyneet kutsumassa: "Olkaa nyt hyvä ja käykää meillä kahtomassa, kun nämä nuoret tahtoo yhistyä, jotta pietään vähä niinkuin muistiaisia."
Parhaansa oli talo häiksi varannut. Isoissa pirteissä oli monta pöytää ruokia ihan täynnään. Oli leivottu leipää ja rieskaa, tehty teoksia ja kalakukkoa, oli kapahaukea, lohta, säynäjää ja suolasiikaa, oli paistettua ja keitettyä lihaa sekä metsälinnun täkkiä — "nehän ne on ollutkin niitä paraita hääeväitä" —, oli vielä ryynipuuroa sekä juustoa, maitoa, maitopiimää, viiliä ja voita. Viinaa oli viljalti ja kotitekoista olutta yltäkyllin.
Puhemiehen emäntä oli ensi päivänä talossa määrääjänä ja ensi aterialle johtajana, ja puhemies muuten isäntänä. Kaikki suuremmat sukulaiset pantiin ensipöytään: morsiamen isä sulhasen isän viereen, samoin äidit vierekkäin ja heidän rinnalleen puhemiehen emäntä, sitten morsian. Sulhanen taas istui puhemiehen vieressä lattian puolella pöytää, "lavittalla", vastapäätä morsianta. Sitten seurasivat muut sukulaiset niinkuin "Jaakopin lapset järjestyksessä esikoisuutta myöten." Sulhasen sisar oli kenkkärinä, ruokien kantajana.
Ruoalle ruvettaessa julisti puhemies, minkä kumman hän oli äsken nähnyt:
"Kaksi ihmistä vasta vihittiin yheksi. Ne on nyt yheksi tulleet, ja polvillaan ne oli papin eessä."
"Valehtelet!" sanottiin.
"Tosi on, ja tässä nyt sen nimeen pietään nämä piot. Ne nyt ei enää ole morsian ja yrkämies, vaan nuori mies ja nuori vaimo."
Sitten luki puhemies ruokaluvut, ja syönnin päälle veisattiin virsi:
"Kiittäkäämm' Jeesust' edest' näitten lahjain."
Kaksi, kolme, jopa joskus neljäkin päivää pidettiin häitä, pyhäiltana kun aloitettiin, niin siitä viikkoa myöten jatkettiin. Syötiin ja juotiin, miehet joivat viinaa, jotta muutamat olivat aivan "päntiöinä". Ja tanssittiin, pyörittiin rinkiä, niin paljon kuin pirttiin sopi, asetuttiin piiriin ja laulettiin, tanssautettiin morsianta piirin sisässä ja annettiin hänelle rahaa. Taikka pirtin täydeltä tanssittiin hääpolskaa, parittain pyörittiin kuin luomapuut, taikka taas vaihteeksi valssattiin. Soittaja pöydän luona veti säveleitä parhaansa mukaan. Hyrynsalmelais-häissä esim. vingutteli viulua seppä Antti Kemppainen ja Puolangalla pelaili Matti Väisänen sekä Massi-Matti, josta sanottiin:
"Massi-Matti pelaa,
Kaisas-Reeta tanssaa,
Kopotti polkee tahtia."
Toisinaan esiintyi morsian ruunu päässä, kirkonkylän "herrasrouvilta" oli sen lainannut. Muuten oli morsian kotikutoisessa mustassa puvussa, joka oli Oulussa värjäytetty. Samoin sulhanen oli morsiamen laittamissa mustissa, jotka nekin olivat Oulussa "värjätyt, tampatut ja rässätyt".
Illalla laitettiin nuori pari kamariin makuulle, ja samaan huoneeseen, toiseen sänkyyn, paneutui puhemies emäntineen. Mutta kolme yötä vihkimisen jälkeen oli nuoren parin "pyhitettävä". Aamulla toi kenkkäri makuuhuoneeseen viinaryypyt, ensin puhemies-makuukselle, sitten nuorelle parille. Ja kun nuoret astuivat pirttiin, toivottivat vieraat heille onnea "tässä uuvessa eesottamisessa". Etäisemmät vieraat viettivät yön häätalossa.
Sitten juotiin huomenpikari. Laitettiin puumaljaan makeaa juotavaa, lämmintä vettä ja sokeria, sekä rommia tai konjakkia sekaan, ja sitä morsian lautaselta puusarkalla tarjosi vieraille. Puhemies kuulutti:
"Nyt tulee huomenpikari, ja siihen kelpaa neulaa, naulaa, mitä vaan panee, lehmää, lammasta, vaatekalua kanssa."
Sarkan tyhjentäjä puolestaan sitten pani morsiamen lautaselle rahaa ruplan, pari, viisikin ruplaa, rikkaat isännät joivat poikansa häissä viisikolmattakin ruplaa, ja emännät ryypätä napsauttivat lampaan, jopa lehmänkin. Ken minkä mitäkin antoi, rahaa tai tavaraa ja mitä oli huomenpikaria tyhjentäen luvannut, se oli annettava myös. Rahaa karttui hyvissä häissä sata ja puolitoistasataakin ruplaa.
Huomenpikarin jälkeen rupesi morsian vuorostaan jakelemaan anteitaan. Puhemiehen emäntä niitä kantoi koreilla esiin koko hääväen nähden, ja morsian itse anteli, kelle mitäkin, sulhasen sukulaisille ja puhemiehelle. Appiukolle antoi hän paidan, alushousut ja liivin, sukat, vanttuut ja vyön, anoppimuorille röijyn, hameen, huivin, vyöliinan ja paidan, sukat ja vanttuut sekä "makauksia": tyynyn, polsterin, lakanan ja peittotäkin. Yrkämiehen veljetkin saivat sukat ja vanttuut, joskus paidankin, samoin sisaret, joille vielä oli vyöliina ja huivi. Sedille ja tädeillekin oli varattu sukat ja vanttuut, tädeille lisäksi vyöliina. Puhemiehen saanteja oli paita ja vyö sekä sukat ja vanttuut, ja puhemiehen emännän, huivi ja vyöliina, sukat ja vanttuut. Papillekin oli morsiamen vihillä käytäessä annettava sukat ja vanttuut, ja sulhaselle oli hän valmistanut koko hääpuvun. Sitten oli määrä täynnä. Paidat olivat kotipalttinaa, hameet samoin kotikutoista villavaatetta taikka puolivillaista, tyynyt ja polsterit itse pyydettyjen metsälintujen höyhenillä täytettyjä, ja vyöt oli villalangasta sukkapuikoilla kudottuja, leveitä, parisylisiä, tuppupäisiä monikirjaisia turkkien sitimiä.
Sitten kun ruvettiin häitä lopettamaan, keitettiin maitovelli tai -puuro ja puhemies ilmoitti:
"Nyt nää piot loppuu, mutta pitää syyvä siihen nähen, jotta elää kolmen kynnyksen yli mennä!"
Silloin käytiin kiinni ja huutaen nostettiin nuori pari ukoksi ja akaksi, ja samaa kyytiä hyökättiin ja kohotettiin sulhasen isä ja äiti vaariksi ja muoriksi. Sen päälle sitten syötiin viime vero, akanvelli tai akanpuuro. Lähtökahvia oli lopuksi vasta nostettu "akka" itse tarjoamassa.
Vieraat lähtivät pois, ja nuorikko jäi elämään uudessa kodissaan ja talon töitä tekemään niinkuin muukin talon työihminen. Sai hän istua kangaspuihin, sai mennä navettaan karjaa hoitamaan, sai kehrätä ja kartata, sekä istua muiden mukana talon ruokapöytään. Myötäjäisensä, makuu- ja pitovaatteensa toi morsian heti mukanaan arkussa ja pärekoreissa, lehmän ja lampaan sai vasta syksyllä. Entisessä kodissaan, jos se oli kovin etäällä, ei nuorikko joutanut käymään ennenkuin vasta syksyllä perintölehmää noutaessaan. Miniänä eli hän miehelässä ja vaimojen tapaan palmikoi päänsä jakaukselle ja kahdelle letille, eikä saanut enää avopäin lukea "kirjaa", kuten ennen tyttönä ollessaan. Piti huivin sitaista päähänsä, kun otti kirjan lukeakseen. Ikävä oli monesti nuoren vaimon oudossa kodissa, varsinkin jos vanhat, kälyt, langot ja sukkalinnut [miehen sisaret (Kuhmo)] olivat pahansuopia, vielä enemmän, jos mieskään ei ymmärtänyt nuorta vaimoaan oikein kohdella.
Voipa joskus sattua niinkin hullusti, että parikunnan väli oli häissä pilattu. Oli saatettu panna vaikka kolme kuopasta otettua valkeata kiveä heidän häämakauksiensa päänpohjiin, ja niin rikottu heidän välinsä. Taikka oli samassa tarkoituksessa mustalla kissalla hännästä vetäen kynsitetty sitä tietä, jota he vihiltä palasivat. Heidän epäsopuaan ja rikottua väliään ei saatettu parantaa juuri muuten kuin siten, että otettiin kaksi kutusammakkoa ja sidottiin yhteen punaisella langalla ja pantiin muurahaispesään kaluttaviksi, ja sitten tuotiin niiden luurangot ja kätkettiin salaa riitaisen parikunnan makauksien alle. Lastensa onnea huolehtiva anoppimuori saattoi sen tehdä.
Mutta kaikki eivät aviolliselle yhdyselämälleen halunneet pappilasta hakea vahvistusta, joko olivat ripillä käymättömiä "pakanoita" taikka muuten olivat vihkimisestä välinpitämättömiä. Semmoisia koppapareja, susipareja eli kristillisen seurakunnan keskuudessa aina jokunen, ja lisäsivät he seurakuntaa, äidin nimissä kyllä vain. Saattoipa joskus vanha leski asua nuoren miehen kanssa, taikka toisen ukon akka mennä viettämään yhdyselämää toisen akan ukon kanssa, taikka voi joku hyväkäs vallata miehen sisareltaan. Vieläpä voi joku vanha talonäijä, muorinsa vielä eläessä, korottaa toimekkaan piikatyttönsä emännäksi ja saada sen kanssa uuden lapsisarjan muorin soudateltavaksi. Jalkavaimoksi ja leipäsudeksi sanottiin vihkimätöntä vaimoa.