LAPSESTA AIKUISEKSI.
"Uni ulkoa kysyypi, unenpoika porstuasta, onko lasta kätkyessä, pientä peittehen sisässä."
Häiden mukana seurasi aikaa myöten nuorille uusia elämän tehtäviä, toimia ja huolia. Saatiin perheenlisäystä, ja sen seurassa tuli pienten perillisten hoitaminen ja kasvattaminen. Näihinkin seikkoihin liittyi vanhallakansalla mitä monituisimpia perintätietoja ja tapoja.
Jo raskaana, kuormillisena, ollessaan tuli äidin huolehtia vasta syntyvän pienokaisensa vastaisesta menestyksestä ja elää sen mukaan. Hän ei saanut istua kynnykselle, ei arkulle, kiululle eikä muulle onnelle esineelle, siitä voi lapsi tulla riisitautiseksi tai alusvikaiseksi, ei saanut kantaa rikkoja helmassaan, ettei lapsesta tulisi kesakkoinen tai rokonrikkoma. Jos äiti potkaisi sikaa taikka söi sianlihaa, sai pieni harjaksia selkäänsä, jos leipoessaan pisteli suuhunsa taikinaa, tuli perilliseen ruohdunnaisia, jos maisteli matikanpäitä, tuli lapsesta likanokka, vesileuka. Viiliäkään ei kuormillinen saanut syödä, siitä olisi sikiön ihoon kasvanut "kopannetta". Piti äidin myös varoa vihastumasta, ettei lapsesta tulisi pahankurinen kiukuttelija. Pimeät yöt varsinkin olivat raskaalle vaimolle vaarallisia. Silloin saattoi tulla itse rumahenki ja riistää sikiön äidin rinnan alta. Niin oli kerran eräältä kuhmolaisäidiltä sikiö hävinnyt.
Pienien saantasijana oli saunaa totuttu jo ikivanhoista ajoista käyttämään. "Sieltähän ne saunan sillan alta sikiöt kuokitaan", sanottiin uteleville lapsillekin. Hetken lähestyessä pistettiin sauna savuamaan, ja sinne leppoiseen lämpöiseen sitten saatettiin synnyttäjä, talutettiin, taikka talvella joskus työnnettiin re'ellä, siellä kylvetettiin ja haudottiin. Ja apulaisena oli vain joku vanha, päästötoimiin tottunut kyläneukko. Semmoisia itseoppineita parmuskoja eli poapoja on vieläkin joka kulmakunnalla, toiset niistä hyvinkin taitavia ja kokeneita, kymmenien ihmistaimien maailmaan tuloa avustaneita — eukkoja sellaisia kuin Koivuniemen muori Jaalangalla, Laamalan emäntä Puolangan Puokiovaaralla, Kanas-Mari Hyrynsalmen Luvankylillä, Piirais-Mikon emäntä Kuhmon Jonkerissa ja Leimun Liisa Hamarassa, Mikkos-Liisa Ristijärven Pyhännällä. Monet avustajamuorit turvautuivat hädän tullen vanhankansan tietoihin ja taitoihin.
Ja se olikin tarpeen useat kerrat. Jos esiinastuva maailman matkalainen rupesi tuloaan kovin viivyttelemään, oli eukoilla apuna monet keinonsa. Yhdestä jos ei taikaa, turvauduttiin toiseen, toinen jos ei auttanut, koetettiin kolmatta ja niin edelleen miltei loppumattomiin. Niinpä laskettiin vettä sormuksen lävitse, jolla oli kolme paria vihitty ja juotettiin synnyttäjälle. Sitten valutettiin vettä pyssyn, pirtin peräpenkin reijän, lakeistorven ja saunankiukaan, naapurin uuninluudan siteen sekä karhun kulkkutorven lävitse ja juotettiin vaimolle. Kaavittiin längistä hevosenhikeä veteen ja juotettiin. Pirhos-Reeta Hyrynsalmella kaatoi vettä vanhan kolmineuvoisen "tupenroavon" ynnä rukin rullien lävitse ja juotti vaimolle, sekä syötti murusia kuivatusta kalasta, jonka toinen kala oli pää edellä niellyt, ja kun ei sekään auttanut, huljautti vaimon miehellä kolme suuntäyttä vettä ja antoi sen eukolle. Mutta jos toimitus yhä pitkästyi, täytyi keksiä uusia keinoja. Vaimo pujotettiin länkien lävitse, raastettiin aidan raosta, riiputettiin käsistä saunanorsissa taikka miehensä kaulassa, pantiin kuumia kiukaankiviä ja tuhkapusseja hänen vatsanpohjilleen, jopa lopulta, keinojen puututtua, otettiin synnyttäjää sääristä ja nostettiin päälleen, ja viimeksi pelästytettiin rojauttamalla kylmää vettä niskaan, taikka ampumalla saunan ikkunasta sisään. Loitsuja luettiin, minkä osattiin. Niin esim. Kuhmon eukko löi puukon saunanoven kamanaan ja sanoi:
"Päästä maalle matkamiestä, pienisormista pihalle, pihalle pirisemähän, pihaa pitkin juoksemahan. Tuo tuohon Luojan sormet, pistä pienet peukalosi, avuksi avuttoman."
Aivan yleinen tapa oli, että synnyttäjän hiuspalmikot päästettiin hajalleen, solmut, napit ja nauhat avattiin sekä sormukset poistettiin. Siitä selviydyttiin asiasta helpommin.
Paljon oli eukoilla puuhaa vasta tulleen ihmislapsen kanssa. Ensi työksi oli alaston raukka kolmesti tuikattava saunanovesta ulos, jopa talvipakkaseenkin, "jotta tuli kylmänkestäväksi". Sitten painettiin lapsen suuta kolmesti äidin kantapäätä vasten, että hänestä tulisi kuuliainen äidin sanalle. Pienoisen napa sidottiin äidin hiuksilla ja sitten myöhemmin, kun se oli katkennut, pistettiin irroittunut tynkä uunin päälle seinänrakoon, ettei lapsesta tulisi alleen laskija. Isompana otettiin se "piirräntäpuikoksi", kun lasta opetettiin lukemaan, se kun lisäsi lukutaitoa. Lapsen ensimmäinen pesuvesikin oli erikoisesti laitettava. Sitä ei saanut kuumentaa kuohumaan asti, ja siihen oli pantava vihkisormus, hopearaha, äimä ja nuppineula, jopa hiukan tervaakin. Silloin lapsi pysyi terveenä, säilyi silmäyksiltä ja pistoksilta. Poikalasta pestäessä pantiin vettä ensin kolmesti hartioille, jotta hänestä tulisi väkevä ja leveähartiainen, mutta tyttölapselle läiskittiin vettä takasille, että tulisi "leveäperäinen". Sanottiinkin:
"Poikalasta hartioille, tyttölasta perälihoille."
Pestäessä puristeltiin lapsen päätä otsasta, takaa ja sivuilta, jotta "jos pää on särkynyt synnyttäessä", niin "hyllyväisluu menöö paikoilleen päälaella". Silkkihuivi tai lakki sidottiin sitten päähän, että se vakautuisi sievemmäksi.
Pesty pienokainen käärittiin ja kapaloitiin isän pesemättömään paitaan, ja siitä se suopeusi seuraamaan isää. Pärekoriin äidin viereen asetettiin käärö makaamaan, ja päänalusien pohjalle pistettiin kirjan lehti sekä puukko — jotkut lisäksi eläväähopeaa, tuuliajoa ja sianvilloja —, jotta lapsesta tulisi kirjanlukija, eivätkä häneen pystyisi kirot, raiskat ja riesat.
Sillä ristimättömään ihmisenalkuun olivat riesat kovin kärkkäitä tarttumaan. Jopa voi itse vanhakehno tulla ja vaihtaa, varsinkin jos lapsonen olisi yksinään taikka vain äidin kanssa kaksin heitetty saunaan. On tapahtunut, että rumahenki on ottanut kastamattoman pikku raukan ja pistänyt oman epäsikiönsä sijaan, mistä lienee sen puupöliköstä veistänyt ja antanut sille hengen. Eikä sellainen riettaan tuoma vaihdokas ole koskaan kasvanut oikeaksi ihmiseksi. Yhtä avuton ja heikko pahaa vastaan oli äitikin, häneenkin voi tarttua riesa ja joutava, jopa kuolleet henkilötkin saattoivat tulla saunankiukaan takaa häntä säikyttelemään. Siksi ei saanutkaan saunaa jättää vain vaimon ja lapsen haltuun, vaan hoitajan piti aina olla valvomassa. Vieläpä pantiin äidin vuoteen alle viikate, ja sitä hän ulkona pistäytyessään käytti keppinään.
Saunassa makasivat entiset eukot lapsivuoteensa, kaksin, kolmin viikoin, jopa joskus kahdeksinkin. Sauna oli aivan kuin omansa lapsikammioksi, sillä "ei missänä ollut niin hyvä olla lapsivuoteessa kuin saunassa, siellä oli lämmin". Lauteilla taikka lattialla oli vaimolla vuoteensa, "olkimökkänät" peittoineen. Sinne vaimolle kannettiin syötävät ja juotavat. Pilviviinaa — "pilveä" kun löydettiin nurmelta pantiin viinaan - ensiksi annettiin suuhun sekä savuviinaa, ja syötäväksi tarjottiin keitettyä maitoa, johon oli voita sulatettu viiliksi, taikka voissa ja maidossa keitettyä juustoa, jotta äiti pian vahvistuisi.
Kohta tulivat naapurin emännätkin varpaisille ja toivat mukanaan saunaruokia: juustoa, lihaa, leipää, teoksia ja voita sekä lapselle vaatteita, jopa antoivat vastatulleelle rahaakin, varpajaisrahaa eli hammasrahaa. "Sitä kun ei ruukata nimetöntä lasta katsoa, jottei jotakin anneta", sillä
"Alastonta autetaan, kuollutta pyyttään hautaan."
Saastaisena pidettiin synnyttäjää kuusi, seitsemän viikkoa, ja "se oli pakana koko immeinen". Hän ei saanut syödä muiden kanssa, ei käyttää samoja astioitakaan, ei mennä kirkkoon eikä kinkeripaikkaan jumalansanaa kuulemaan, ei kylään vieraisiin, eipä ketään kätelläkään, eikä mennä miehensä viereen "salavuoteutta" harjoittamaan. Vasta sitten, kun oli kirkoteltu ja lapsikin kastettu, saattoi hän olla muiden ihmisten arvoinen.
Ristille saatettiin lapsi, kun kyhöydyttiin, talvisaikaan säästettiin kaukaisilla perukoilla kastamistoimitus monesti kinkeritilaisuuteen, jolloin pappi saatiin lähemmäksi. Kummeiksi otettiin sukulaisia tai vennon vieraitakin, semmoisia, joilla oli "täysi kunnia" eikä kirkonkirjassa "rikkua". Kaksi, neljäkin kummia otettiin, isäkummi, äitikummi, piika- ja poikakummit. Ristille vaatetettaessa pantiin pienen kapaloksiin kirjanlehti, ja ennenkuin lähdettiin, pistettiin käärönen hetkiseksi penkin alle ja itse istahdettiin penkille. Samoin taas ristiltä palattaessa. Siitä eivät pahat silmäykset sattuneet pieneen. Jotkut pujottivat lapsen äidin jalkojen välitse. Ukkovaareille ja mummoloille tehtiin ensimäisistä lapsista kaimoja: Mattia, Paavoa, Pekkaa, Eeroa, Jaakkoa ja Junnua sekä Annaa, Kaijaa, Maria, Vappua, Liisaa ja Kaisa-Reetaa. Nimeä ei ennen kastamista mainittu eikä pienoista nimeltä puhuteltu, sanottiin vain lapseksi. Kastamistoimituksen jälkeen kävi piikakummi heittämässä kasteveden ulos; sen huoneen seinälle, jossa kastaminen toimitettiin, hän viskasi veden, korkealle jos heitti, tuli lapsesta "roihu ja rohkea", matalalle: tuli typerä, käden korkuiselle: tuli siivo ja tasaluontoinen. Kumminlahjoiksi antoivat kummit vaatetta, rahaa, minkä mitäkin, "jottei lapsi kaipaisi toisessa elämässä, ettei antanut mitään". Poikakummi osti ristilapselleen aapisen, kun hän oli joutunut lukemisikään.
Kastamisen jälkeenkin oli kapalokääröä varoen ja taidolla hoidettava. Joka päivä piti pienoista käyttää pesussa, eikä pesuvettä saanut ottaa auringonlaskun jälkeen, eikä lapsen päälle saanut panna ulkona kuivamassa olleita vaatteita, ennenkuin puettaja oli niitä puhaltanut ja nuolaissut. Ulkona kun kaikki raiskat ja riesat kulkivat, voivat ne tarttua vaatteisiinkin ja niistä lapseen. Muutaman vuorokauden vanhana sai lapsonen jo oman pienen paidan alastomuutensa verhoksi, sitten pikkuisen röijyn ja viimein sukatkin kiperiin jalkoihinsa. Koltun sai hän sitten vasta, kun kyhöytyi istumaan. Kapalokääröissä pidettiin pientä puolisen vuotta, vuosikin. Kätkyeen, lattialla keikuteltavaksi, pieni huutaja pian laitettiin lepäämään, jopa pahanjuoniset viikon ikäisenäkin.
Omilla rinnoillaan äiti parhaansa mukaan lasta ruokki. Se piti vain varoa, että aina antoi ensiksi oikeata rintaa, ettei lapsesta tulisi vasenkätistä. Ja savupirtissä, jossa illalla monet päreet palaa rätisivät, pisti äiti ruokkiessaan huivinnurkan lapsen sieraimiin, ettei niihin karkea savu menisi lapsen imiessä. Monet vuodet lasta imetettiin, kaksi ja kolme, neljä, viisikin vuotta saivat vesat verottaa äitiään, jopa muuan ristijärveläinen miehen alku oli emoaan "nilkonut" kahdeksannelle vuodelleen. Niin kauvan tavallisesti lasta ruokittiin rinnoilla, kun "toinen potki leuoille". Jopa "olen seittemän lasta tehnyt, ja kaksi viikkoa olen sillä ajalla ollut ummessa… Usein olen läpi lypsänyt siksi, kun olen saanut toisen". Sillä "heruuhan se lehmäkin kun ruokkii". Mutta se oli pienelle nilkojalle ankara aika, kun häntä ruvettiin vieroittamaan. Töhrittiin suuhunpantava tervalla ja karvoilla, noella ja tappuroilla, ja sitten vain ilkuttiin, jotta "otahan pois"! Eipä ihme siis, että syötävän etsijä suuttui ja nosti sellaisen menon, että emon täytyi särpimineen paeta kotoa pois joksikin aikaa, jotta asia unehtuisi.
Jo aikaisin ruvettiin lapselle antamaan vahvempaakin syötävää. Joskus jo kolmen viikon vanhana työnnettiin pieneen hampaattomaan suuhun ruskeaa kiiskivelliä, maitoa keitettiin ja sitä pisteltiin lusikalla taikka imetettiin rievun lävitse sarvesta, pottu-, leipä- ja kalapuruakin annettiin. Ja käteen pistettiin parkujalle lihanpalanen, päätön särki tai silakka, jota sai joutessaan aikansa kuluksi imeskellä. Näin täytyi monen äiti rukan pieniään ruveta ruokkimaan jo varsin varhain, itse kun petäjäisellä ja olkileivällä elettiin, ei tullut rintaan ravintoa siksi, että olisi nälkäiselle lapselle riittänyt.
Kovin helposti saattoi vasta elämäänsä aloiteleva ihmistaimi joutua muutakin elämän kovuutta kokemaan, voi saada sairautta, milloin yhtä, milloin toista laatua: elttaa, riisiä, sampaita, korvanpistosta, vatsanväänteitä, ihon puhtiaisia, hampaiden puhkeamista, harjaksiakin, jopa itkettäjänkin eli kiduttajan. Eltta, joka tuli vilusta, saattoi lapsen heikoksi ja vääräsääriseksi, ja sitä koetettiin parantaa elttapussilla, joka ripustettiin lapsen kaulaan, sekä kylvyillä, mitkä tehtiin kaikenlaisien puiden oksia vedessä keittämällä. Käytettiin myös suokanervakylpyjä ja tervalehti-kapaloksia [tervalehdiksi sanottiin tuoreita nuoria koivunlehtiä], vielä noudettiin yhdeksästä talosta kolme näpillistä jauhoja ja kolme voinnokaretta kustakin ja tehtiin niistä sairaalle puuro. Riisi taas "ytimissä ja luijen sisässä ja suonissa kuljeksi", ja siihen käytettiin yhdeksänsyöjän voidetta ja riisiheiniä sekä näsiänmarjoja. Riisiheinistä leivottiin pieni riidenkakku ohrajauhoihin, ja sitä annettiin riisitautiselle. Sampaina ilmestyi veripahkoja leukaperiin taikka tuli samppa suuhun. Pahkoja paranneltiin puhkomalla ja suuhun pistettiin poltettujen olkien kyventä. Korvanpistokseen käytettiin rintamaitoa, tupakinsavua, pikiöljyä, puuöljyä, viinaakin ja suolarakeita sekä saakelinpojan korvanvoidetta. Valkea kohva kohosi lapsen kieleen ja huuliin, kun oli vikaa vatsassa, ja sekin oli riisitautia. Sitä paranneltiin siten, että näkinkynnellä annettiin lapselle äidinmaitoa. Ihonpuhtiainen oli jokaisen ihmisen kärsittävä, punaisina kipeinä näppyinä se ilmestyi pinnalle. Tulikivijauhoa kun annettiin suuhun, niin pääsi siitä sukkelammin. Harjaksia tuli useinkin kymmenviikkoisen lapsen hartioihin, ja ne kovin itkettivät ja vaivasivat. Niitä ei kyllä pinnalla näkynyt, mutta ne otettiin esiin rintamaidolla hieromalla, sitten nykittiin pois, niin että oikein rapsahtelivat. Paljon kipuja tuotti pikkuiselle myös hammasten puhkeaminen, vaikka kyllä ensimmäisen hampaan ilmestyminen oli niin iloinen asia, että sen ensiksi keksijälle annettiin joku pikku lahja, huivi, vyö tai esiliina. Maitohampaiden lähtiessä viskattiin irtautunut, hammas uunille ja sanottiin:
"Kilkkaa, kalkkaa, rautahammas sijaan!"
Useasti vaivasi lasta itkettäjä, ja se oli joutava, joka niin kiusasi. Joku oli saanut jonkun lapsenrievun varastaa ja sen avulla pahoa lapsen ja saattaa joutavan vaivattavaksi. Mutta kun lasta kylvetettiin lepänoksa-hauteella ja sitten pujotettiin kolme kertaa äidin säärien välitse, jätti itkettäjä pienokaisen.
Soudattamalla koetettiin itkevää lasta viihdytellä. Heilutettiin kätkyttä ja laulettiin tuudituslauluja, joita entiseen aikaan osattiin paljoa enemmän kuin nykyään. Niinpä tuuditeltiin:
"Tuuti, tuuti, tukkapäätä, hivuspäätä hiljalleen!"
"Tuuti lasta Tuonelahan, tuonne kirkon kamarihin, siell' on tupa turvekatto, hieno hiekka peltomaa".
Viihdytettiin lasta myös kiikussa. Orsiin ripustettiin nuorat, nuoriin lauta ja laudalle laitettiin kiikutettavalle istumasija, ja niin edestakaisin heilutettiin ja laulettiin:
"Poum, paum, papinkello,
Kivijärven kirkonkello,
lukkarin Lumikin kello."
Isohkoa, jo älyävää pienokaista huviteltiin kaikenlaisilla loruilla. Niinpä lueteltiin sormia ja nimiteltiin: "Peukalopukki, tuomentukki, lekkermanni, kultaralli ja pikkurilli". Ja toisessa kädessä: "Peukalo, paukalo, talonpoika, pekkapappi ja pikkutilli." Sitten osattiin monia hupaisia loruja. Esim. tuttu: "Äiti hoi, missä voi?"
Kävelemään totutettiin lasta reikärahilla. Siinä sai ensimäisten askelien yrittelijä laahustella pitkin lattiata sillä aikaa, kun hoitaja oli omissa hommissaan. Mutta useasti tahtoi heikkojalkainen olento unohtua kulkuneuvoonsa liian kauaksi.
Äidin hääriessä työnteossa oli nuorempien sisaruksien hoiteleminen vanhempien lasten toimena. Mutta ellei vanhempia sisaruksia ollut, täytyi ottaa hoitajaksi vieras likkatyttö. Monesti myös olivat talon muorit ja vaarit joskus kokonaisen telmääjäparven kaitsijoina, äitien ja muun väen ollessa työmailla taikka vain kotipirtilläkin puuhatessa. Mutta pienien eläjien, joilla ei ollut varoja pitää lapsentyttöä, täytyi heittää lapsensa kotipirttiin yksinään, jopa koko päiväksi, kun oli mentävä etäisille niityille. Ovi vain pistettiin pönkään ja korjattiin kaikki särkyvät tavarat ja teräkalut pois ja jätettiin syötävää käsille. Kolmivuotiaankin lapsi-pahasen voivat vanhemmat näin päiväkaudeksi heittää pöngätyn pirtin isäntänä ikävissään itkemään. Illalla kotiutuessaan tapasivat vanhemmat pienen raukkansa jossakin nurkassa väsyneenä kyhjöttämässä, löysivätpä hänet joskus pitkän etsinnän jälkeen poroisesta uuninperästä.
Kun lapsi alkoi älytä, annettiin hänelle kaikenkaltaista kalua, jonka kanssa hän lattialla kontatessaan saattoi askarrella ja juonittelematta viihtyä. Työnnettiin konttaajalle, mitä milloinkin sattui pikku esinettä ja puukappaletta: kiveä, lusikkaa, kapustaa, kuppia, heitettiin joskus kirjakin repelöitäväksi. Sitten isompana vuoleskeltiin pojalle päreitä tehtäessä hevosia, poroja, lintuja, rekiä, villipyöriä, väkkäröitä, kyykkyvenäläisiä [sahaukko] ja tuulessa kieppuvia "ukkoja", ja "petäjänliinasta", mäihästä, punottiin hiirenpinoja, hiirenportaita, osmansolmuja ja sumpsansolmuja. Tyttölapselle äidit sekä vanhemmat siskot laittoivat vaatetilkuista riepuvauvoja eli riepuäppöjä. Oulusta tervaretkeltä tuotiin hauskoja läikkyviä lasipalloja.
Kesällä laukkasi lapsiparvi ulkona, isommat pienempien paimenina. Hurstipaitasillaan vain juosta vilkuteltiin, asuttiin "taloja", joissa puikkojalkaiset, tikkusarviset kuusen- ja männynkävyt olivat lehminä ja lampaina, putkenpalaset kirnuina, joilla vatuista vatkattiin voita. Savesta leivottiin leipiä, ja kahvikupin palasia käytettiin astioina.
Talvella taas hiihtää kahnusteltiin suksikalsuilla ja laskettiin mäkeä. Monet lapset saivat viettää talvensakin kesäketineissä, pelkässä hurstipaidassa temmeltää pirtinlattialla. Mutta semmoisinakin useasti, jos kotipirtti oli mäellä, juoksaistiin ulos, otettiin paljain kintuin suksi- taikka kelkkahuilaus mäen alle, ja sitten kipitettiin takaisin pirttiin punaisia varpaita tulen ääressä uuninsuulla paistelemaan.
Pahanjuonisia, tottelemattomia ja uppiniskaisia lapsia täytyi rangaista ja kurittaa. Tavallisimpia rangaistuskeinoja oli vitsalla ravauttaminen sekä tukan pöläyttäminen taikka lyödä muksauttaminen. Jo pienelle, 3-4-vuotiaalle juonittelijalle voitiin antaa "teerenleipää" eli "metännennää", taikka lähetettiin "Koivuniemen herra Saparoniemeen kirjottamaan". Koetettiin kyllä "hyvittelemällä ja houkuttelemalla panna niin paljo kuin voitiin", ja sitten uhattiin: "Piiskoan, jos et tottele… vain minä roikasen, jos et tottele". Ja sitten roikaistiin tottelematonta. "Puolikymmentä kertaa kun rasautettiin, niin se jo riitti." Muutamat emot olivat niin ankaroita, että rangaistavan piti itse tuoda vitsa, jopa "kuoria" vaatteensa, toiset taas tehostivat toimitustaan letittämällä vitsan kolmisäiseksi. Sukkelammin kävi kurituksen antaminen, kun vain sivallettiin tukasta ja "puistettiin, jotta harjakset lähti", ja päällisiksi paukautettiin takasille. Äiti useimmin joutui lapsensa kanssa vitsatoimituksille, isä taas muuten mukiloitsi, joskus roiski tuppiremelilläkin. Toiselle kymmenelle asti lasta näin käsiteltiin, mutta "15:lle kun alkoi joutua, niin se jo piti nahkansa".
Pieniä lapsia taivuteltiin myös pelottelemalla ja narraamalla. Juonittelivatpa kovin, parkuivat, olivat pahankurisia taikka pyrkivät ulos, peloteltiin: "Kössi tuloo! Mörkö lähtöö mehtästä tulla kurnasemaan!" Pikku poikien kauhuna eli kuoharin tuleminen. Mutta kun ei pelottelu tepsinyt, narrattiin: "Olehan nyt! Mennään kylään… pääset kirkkoon". Jos lapsi ei mielinyt antaa päätään etsiä, sanottiin: "Annahan täit karvaköyven teköö ja vie lampiin". Kiroilijaa, noitujaa, peloteltiin: "Jumala puottaa kuuman kiven taivaasta päähäs". Kiroilemasta kyllä lapsia kiellettiin, vaikka monesti itse myötäänsä noiduttiin, lasten kuullenkin lasketeltiin karkeimpiakin kirosanoja. Samoin häikäilemättä puhuttiin siivottomia asioita. Siitä pienet perässä. Eivät vielä osanneet hevin puhuakaan, kun jo "noitua pollauttelivat" sekä yrittelivät rumia sanoja. Sitä vain naurettiin: "kun tuolla lailla osovaa jo". Valehtelemisestakin sanottiin samalla tavalla, vaikka siitä isompaa jo toruttiin, "se kun on ensimmäinen synti maailmassa, vale". "Kantelijoille" toisinaan annettiin kyytiä, jotta "sopia soutunsa keskenään". Tupakan kanssa tuhrailemaan saivat monessa kodissa pojat jo pienestä pitäen vapaasti totutella, toisissa taas oltiin siitä kovin ankaroita. Varastaminen oli paheista pahin ja häpeällisin ja kovimmin kuritettava.
Joissakuissa kodeissa oli lapsilla omat korkonimensä, joilla toisiaan haukkua nalkuttivat, kun sattuivat riitautumaan. Vanhemmatkin niitä käyttivät lasta toruessaan, olivat toisinaan vanhempien keksimiäkin. Niinpä voitiin kuulla semmoisia erikoisnimiä kuin: Köpiö, Jormo, Herhiläinen, Lössi, Hoilantorvi, Nokonenä [isonenä], Kierosilmä, Kus'laukeri, Röppöhuuli, Mustaharja [mustapää], Korpimuna [mustaverinen], Puurosuu, Linkura, Soopakuppi.
Jo varsin aikaisin totutettiin lasta työntekoon. Heti kun alkoivat kyhöytyä, saivat tyttöset totuttautua lattiata lakaisemaan, perunoita kuorimaan, astioita pesemään, nauhaa, sukkaa, vantutta kutomaan, villoja karttamaan. Poikaset taas saivat puuhata puun kannossa, tallin luonnissa, kelkkojen ja muiden nikartelussa, lintujen, jänisten pyynnissä. Jo kymmenvuotisina vietiin lapsia apulaisiksi halmeelle, niitylle ja lehdentaittoon, järvelle nuottaa sekä verkonlasku-venettä soutamaan. Jotkut ahneet isät saattoivat 10-vuotiaan pikku miehen panna riihenpuintiinkin sekä talvella metsään halkojen sahuuseen.
Lukemaan opetettiin lasta alle kymmenvuotisena, joskus jo viiden, kuudenkin ikäisenä. Äidin toimena enimmäkseen oli ensi alkeiden antaminen, mutta opetti myöskin isä sekä vanha mummu, ja vanhemmat lapset ohjailivat nuorempia. Pyhäpäivisin istuttiin puustaimia tunnustelemassa sekä laville harjoittelemassa. Paukutettiin, jotta "ii, sano, ii" ja "oo, sano, oo", niin että "se puustain, mikä yksin äänen antoi, luettiin 'sanon' kanssa". Sitten kun lapsi oppi suoraan lukemaan, sai hän istua työskentelevän äidin vieressä paukuttamassa, ja äiti kuunteli ja oikaisi väärin luetut. Piirräntäpuikolla pidettiin lukijaa rivillä. Aamupäivällä tavallisesti piti lukumiehen istua kirjan ääressä, pyhäaamuna ei annettu ruokaakaan, ennenkuin oli lukenut ainakin ruokaluvut ja isämeidän. Useat äidit olivat niin hartaita, että luettivat lapsellaan aina iltasella, ennen maata menoa, isämeidän, siunauksen ja iltarukouksen, ulkoa opettivat jo, ennenkuin lapsi osasi kirjaakaan. Monesti lapset olivat hyvin haluttomia ikävään aapisteluun, vitsaa käyttämälläkin täytyi heidän harrastustaan herättää sekä mairittelemalla, kukon munimisilla ja muilla. Toiset jäivät, kun vanhemmatkaan eivät enempää huolehtineet, varsin kehnolukuisiksi, jotkut eivät oppineet ollenkaan, ei edes aapistansa. Rippikoulu jäi semmoisilta käymättä, ja joutuivat he hiukan halveksituiksi ruunankummeiksi. Tyttäretkin heitä pilkkailivat. "Isämeijän piirräntäpuikkoako sinä siitä revit?" ilvehtivät he, kun kuulivat "ruunankummin" aittansa ovea koputtelevan.
Mutta lukutaitoiset kävivät viiden-, kuuden-, seitsemäntoista ikäisinä rippikoulun ja niin pääsivät aikaihmisten kirjoihin, eivätkä heitä saattaneet tyttäretkään isämeidän piirräntäpuikoilla pilkata.