LEIKKEJÄ JA KISOJA.
"Niinkö täss' on heikot hongat, niinkö pehmivät petäjät, ettei kestä köyhän käyvä, rahattoman raskutella."
Yksitoikkoisen arkisen elämän hauskoiksi välihetkiksi nuoret toisinaan kisailivat ja löivät leikiksi.
Eivät ne niin erikoisia olleet, korven raatajan leikit, eikä raskaan työn jäykistämä kansa, joka useasti sai petäjäistä purra vaivainsa palkkioksi, kovin erikoisiin leikkeihin ollut oppinutkaan. Huviteltiin vain vanhalla totutulla tavalla, kun koreina kesäpäivinä yhteen yhdyttiin taikka pitkänä talvisena iltapuhteena satuttiin isossa seurassa samaan savupirttiin.
Kesäisillä tanterilla oli nuorella väellä vapaat leikkikentät. Oltiin milloin yhdessä, milloin toisessa puuhassa ja kisassa. Jopa lapsesta pitäen.
Tavallisimpia lapsiaikojen leikkejä oli hippasilla olo, jossa muuan oli hippana, toisia, karkailevia kiinni tavoittelemassa. Ennen leikin aloittamista määrättiin leikkiluvuilla, kuka ensinnä jää hipaksi. Luettiin esim.:
"Yksis, toksis, toravia, käräviä, käymään, näymään, niippuu, naappuu, sulavata suitsaa, valavata vaitsaa, kirjava käsi, koukkusormi, mene metsään, pukkaa tästä pää pois."
Pantiin myös arpaa kepillä sekä heinänkorrella, kuka ensiksi alkaisi leikin. Samaan tapaan oltiin myös karhusilla. Yksi kävi karhuksi, toiset olivat lampaita. Lampaat pakoilivat päälle yllättelevää kontiota ja määkivät:
"Eipä se karhu kauvan juokse yhtä viittä neljännestä."
Kenen karhu tavoitti kiinni, se vuorostaan häätyi karhuksi.
Kun karhusilla oloon kyllästyttiin, ruvettiin kukkokuurosille. Muuan meni nurkan taakse kuurottamaan. Siellä kuurottaja kolkutti ja saneli:
"Kukko kuuroa keittää, kana lieskoa lämmittää. Herejää… herejää! joko heräsit? Jo!"
Sillä aikaa toiset menivät piiloon, ja sitten kuurottaja etsimään. Kenen löysi, sen nimen "kävi panemassa kirjaan", kolauttamassa nurkkaansa. Mutta jos toinen ehätti ennen, ja pani kuurottajan nimen kirjaan, joutui kuurottaja virattomaksi. Samalla lailla leikittiin kolkkasilla navetassa ja piilouduttiin navetanparsiin. Hauskana kesäkenttien leikkinä oli myöskin enkan juokseminen, varsinkin silloinkuin oli tyttäriäkin parvessa. Omin päinsä pojat taas löivät pallia taikka napsivat kirppua. Pallinlyönneistä oli huvittavin nelisuolasilla olo. Siinä tarvittiin neljä osanottajaa: kaksi seisoi keppi kädessä vastakkain vähässä matkaa toisistaan, toinen jalka pikku koperon, pesän, peittona, toiset kaksi seisoivat keppimiesten selän takana, mies kummassakin päässä, ja heittivät toiselleen palloa heidän ylitseen. Jos keppimiehet osuivat palloa lyömään, piti heidän käydä suolasilla: kopauttamassa keppejään yhteen, toiset silloin yrittivät saada pallon pesään. Jos saivat, pääsivät pesämiehiksi, samoin myös, jos saivat pallon ilmasta kiinni.
Kirppu oli vanha leikki, jo isien aikainen. Siinä oli aina yksi vuorostaan pesällä lyömässä korttelin pituista palikkaa, kirppua. Kepillä tonkaisi lyöjä palikan maasta ylös ja sitten samasta lennosta lyömällä sinkautti sen menemään. Vastassa olijat koettivat vuorostaan tavata palikkaa ilmassa kepillään. Jos tapasivat, saivat siitä kymmenen iskua, maassa jos saivat kopata, kun palikka vielä liikkui, saivat viisi. Pesässä olija sai lennätyslyönnistään aina kolme iskua, mutta jos ei tavannut palikkaa, vaan se putosi takaisin pesään, menetti hän entisetkin iskunsa, kaikki paloivat. Vastassa olijat koettivat viskaamalla saada palikkaa pesään, jos osuivat, pääsivät vuoroonsa pesälle lyöjäksi. Sata oli tavallisesti iskujen päämääränä, ken siihen ensinnä ennätti, se oli etu, ken jäi viimeiseksi, se oli tervakalu.
Mutta kun kylläännyttiin kirppuun, alettiin heittää kiveä, kuka kauvimmaksi, kuka korkeimmalle lennättäisi. Koeteltiin myös kourien voimaa vetämällä kissanhäntää sekä koko vartalon vahvuutta kiskomalla väkikarttua ja väkikiveä nostamalla. Sormien jäykkyyttä reistailtiin koukkusta kinnaten ja hyppysien tiukkuutta näppikepillä. Notkeutta näyteltiin käsillään kävellen ja hurvelia heittäen, sekä lopulta voimassa ja notkeudessa kilpailtiin painimalla vanhaa suomalaista sylipainia.
Talvisista pirttileikeistä oli tavallisin sokkosilla olo, sitä varsinkin kekrinä juosta jyryttiin. Sokko asettui huppu silmillä pankon päähän ja kysyi:
"Mikä tässä?"
"Mesimätäs!" vastattiin.
"Kelle tästä annetaan?"
"Isännälle ja emännälle ja nuorimmille lapsille."
"Missä minun osa?"
Siihen vastattiin hävyttömästi, josta sokko suuttui ja ärjäisi:
"Kitis lampaat laihoon!" Ja kenen sokko kiinni tavoitti, sen vei penkille, kopsi päähän ja sanoi:
"Riu, rau, risti päähän, penkkiin!" Kenen sokko ensin sai kiinni, siitä tuli seuraava sokko.
Sitten oltiin ukkokämppäsillä, pidettiin oikein häitä, saunoitettiin ja tanssautettiin. Taikka kätkettiin kiveä ja saneltiin:
"Sotken savea, kätken kiveä".
Vielä kykittiin lattialla nauriisilla, jossa karkulainen oli ollut
"Jumalan lehmiä paimenessa",
ja saanut palkakseen
"viisi, kuusi poikalasta",
joiden nimet olivat;
"Tuutero, Tautero,
Kemijärven suppiranssi".
Myytiin myöskin Hollangin liinaa, jotta
"Ostakko Hollangin liinaa?"
"Ostan!"
"Paljonko?"
"Paijakseni."
"Hienoako vai karkeaa?"
Sen mukaan, tahtoiko ostaja hienoa tai karkeata, "repäisi" myyjä liinaa ja karautti kurkullaan sievemmin taikka karkeammin. Sitten tuli myyjä toisen kerran:
"Minä tulin perimään hintaa, kuka sen maksaa?" Ja hän määräsi maksajaksi jonkun pojan tytölle ja tytön taas pojalle. Jos ei sitten ostaja sanonut ääneen maksajan nimeä, taikka jos nauroi sanoessaan, meni häneltä pantti. Lopuksi piti pantit lunastaa, tuomari aina määräsi ehdot. Niin piti esim. hakea "kolme totta ja kolme valetta", "vetää seinähirsiä".
Talvi-iltojen pitkiä puhteita vietettiin useasti vanhalla isien tavalla. Leikkien taikka puhdetöiden lomassa kerrottiin satuja, vainolaistarinoita ja kaameita kummitusjuttuja, arvoituksilla koeteltiin älyn sukkeluutta, ja vanhat äijät laulelivat vanhoja runojakin. Satuja muistavat vieläkin vanhat vaarit jutella. Niinpä ikäloppu Rämsän ukko Hyrynsalmella tarinoi paholaisen ja Matin kilpailuista, ketusta ja kissasta, Kaisa-Liisasta, varkaan opin käyneestä miehestä, sekä monia pieniä kaskuja, karhujuttuja, kummitusjuttuja ja haltiatarinoita.
Vanhojen runojenkin katkelmia, oikein kalevalaisia kappaleita, vieläkin jotkut vanhat muistavat. Niin kuulemme Kiannalla:
"Lähin piennä paimenehen, lassa lammasten ajohon, lehmät käivät lehtoloita, lampahat palomäkeä. Sieltäpä löysin mättähäisen, kopahutin koan ovea, sieltä neitonen pirahti, solki suussa, vyö käessä".
Ja Kuhmossa:
"Itse vanha Väinämöinen venettä veisti kalliolla, ei kirves kivehen kilko, eikä kalka kalliohon. Viimein lipsahti lihahan, Väinämöisen varpahaseen. Ei ollut sitä mätästä, eikä vuorta korkeata, jok' ei tullut tulvilleen Väinämöisen varpahasta, polvesta pätösen pojan."
Hyrynsalmella kuulemme Hämeen suuresta härästä:
"Hämehessä härkä syntyi, sonni Suomessa sikisi, viikon lenti viirilintu härän sarvien väliä, kuukauven orava juoksi härän päästä hännänpäähän".
Ja Ristijärvellä saamme kuulla Aino-runon katkelman:
"Älä itke, pikkuseni, mene aittahan alasti, siell' on arkku arkun päällä, siell' on kirstu kirstun päällä, pane päällesi parasta."