AKAMELLA JA KURJENPOLWI
Lapinkorpi antoi kansalleen turvan ja toimeentulon ja soi viimeisenkin turvapaikan sittenkun korvenkiertäjän päivät päättyivät.
Pitkin Lapin erämaita näkee vieläkin monissa paikoin korven vanhimpain leposijoja: "Manalais-saajoja" jänkien keskellä. "Manalais"-taikka "Ruumissaaria" järvissä, "Haltijatievoja" järvien taikka jokien ja jänkien rannoilla. Niiden harjuilla on pitkäkkäitä, maahan painuneita kuoppia, monesti useampiakin vierekkäin, ja niitä sanotaan "Lapinhaudoiksi", joskus "Stallojen haudoiksi", Lapinkorven ensimmäisten raivaajain, jylhien Stallo-peikkojen leposijoiksi. Sanotaan näitä kalmakenttiä useasti myös "ristimättömän kansan kalmistoiksi", sillä näitä hautoja ei ole ristillä siunattu, eikä näistä viimeisellä tuomiolla nousta Ihmisenpojan eteen. Nämä leposijat on siunattu lapintietäjien sanoilla, niihin on saatettu vainajat kaikki varustukset matkassaan, ja niistä he ovat nousseet ennen menneitten isiensä seuraan pyhällevuorelle, pyhiin tievoihin, tai ovat päässeet saivokansan joukkoon. Siellä elää muinainen tunturikansa edelleenkin ja, niinkuin ennen maan päällä ollessaan, hoitelee porokarjaansa, metsästää ja käy kalassa. Mutta elämä on vain paljoa onnellisempaa, sillä metsät ja vedet ovat viljaa täynnä, porot suuria ja komeita.
Pyhiltä asunnoiltaan saattaa edesmennyt lappi vieläkin lähteä liikkumaan muinaisille kotipaikoilleen lapinkorpiin. Monta kertaa on suurissa erämaissa kuultu — yönuotiolla makaavat erämiehet ja poropaimenet ovat kuulleet —, kun vanhalappi on ollut liikkeellä. Varsinkin jänkien rannoilla, marastoissa ja jäkäläisillä tievamailla, saa erämies useasti kuulla, kun näkymätön lappi laskee pororaitoineen ja tokkineen halki erämaiden, niin että helinä ja poronsorkkien napsahtelu vain kuuluu, tai taas sivakkamiehet "tyyräävät" yhtenä suhinana pitkin myötäleitä. Arkoja erämiehiä tämä entiskansan meno kyllä kammottaa, mutta kun heittäytyy siunaten yönuotiolle taikka asettaa sijansa jängän keskelle saajoon, niin saa olla vanhaltaväeltä rauhassa.
Mutta sitten kun tunturikansa oli valettu kastevesillä, piti sen vainajatkin saatella siunattuihin multiin. Kirkko piti kiinni kastetusta kansastaan ja kielsi ankarasti, ettei "Herrassa nukkuneiden vainajien ruumiita, jotka ovat olleet Pyhän Hengen asuntoja, saa halpamaisesti pois nakata eikä haudata sinne tänne metsiin", vaan on kaikki vainajat haudattava yhteiseen hautausmaahan, jonka ympärille on rakennettava aita, "etteivät karhut, sudet, ahmat, ketut ja koirat voisi kaivaa niitä ylös ja syödä suuhunsa, ja antakoot sitten papin lukea käsikirjasta määrätyt rukoukset." Niin erotettiin erämaan kiertäjät edesmenneestä heimostaan; kastepesu jo riisti heidät kastamattomasta kansastaan sekä tutuista tunturijumalista ja siunattu multa katkaisi lopunkin. Ei saanut tunturin asukas enää toivoa pääsevänsä isien seuraan saivoon ja passevaaraan, vaan hänen piti muun ristikansan mukana nousta tuntemattoman jumalan eteen tekemään tiliä korpivaelluksestaan.
Pitkä matka oli kaukaisten tunturien vainajilla siunattuun maahan, joka tavallisesti oli seutukunnan keskuksessa papin ja kirkon hoivissa. Rounalankin esikoiskalmistoon, Vittangin villitunturissa, kerääntyi koko pohjoinen, ristin turrissa kuollut Tornion-Lappi, samoin sitten myöhemmin Lätäsenon korkeaan kirkkokumpuun. Mutta Muonion seutujen asukkailla oli siunattu maansa Akamellassa, Muonionjoella, ja Kittilän erämaiden kiertäjillä oli pyhitetty kumpunsa Kurjenpolvessa, Ounasjoen rannalla. Akamella ja Kurjenpolvi ovatkin Rounalan ja Lätäsenon kalmistojen kanssa Länsi-Lapin vanhimmat ristityn kansan kalmakummut, siunatut jo niinä aikoina, jolloin kirkonkellot ensimmäisiä kertojaan kajahtelivat Lapin kaukaisissa erämaissa. Hylättyjä ja unohdettuja ovat jo kaikki. Ei tarvita enää Akamellaakaan, vaikka siihen vielä viime vuosisadalla on joku vainaja haudattu, ja Kurjenpolven kalmistosta tietävät vain tarinat kertoa.
Kurjenpolven kummun valitsi vainaja itse lepopaikakseen. Se tapahtui jo entisinä aikoina, kun Kittilässä ei vielä ollut kirkkoa eikä pappiakaan. Lähdettiin Kaukosesta viemään vainajaa maahan ja sauvottiin jokea ylös, epätietoisina, mistä löydettäisiin sovelias paikka. Torkahti soutaja veneessä, ja silloin sanoi kuollut hänelle:
— Missä kurki hyppää ja lähtee lentämään, siihen hautaa!
Ja mies sai soutaa sekä sauvoa vielä neljänneksen ylöspäin Kittilän nykyisestä kirkonkylästäkin. Siellä vasta näki kurjen, joka eräältä itärannan kummulta lähti lentoon. Ja kummulle, niittyjen ja jänkien laitaan, hautasi soutaja vainajansa.
Kumpu sai Kurjenpolven nimen, ja siitä tuli Kittilän lappalaisten hautapaikka, joka myöhemmin siunattiin ja aidattiin kastetun kansan kalmistoksi, ehkä noin 1600-luvulla.
Sadat Lapinkorven vainajat saivat jokirannan kummussa leponsa. Ikivanhaan tapaan kaivettiin suurehkoja salvoshautoja, joihin voitiin laskea useampiakin vainajia. Hautain seinät kehystettiin hirsisalvoksella, katoksikin ladottiin hirsiä ja peitoksi luotiin vain ohut multakerros. Tällaisia manalankammioita rakennettiin entisiin aikoihin lapin kalmistoihin ja Kurjenpolvenkin kumpu niistä täyttyi. Mutta aikojen kuluessa, kun hautausmaa hylättynä jäi omiin hoitoihinsa, ja vainajat arkkuineen maatuivat, märkänivät ja luhistuivat hautojen kattopäreetkin, ja suuret kuopat täyttivät koko kalmiston. Niin onkin Lapin vanhoissa kalmakummuissa kaikenkokoisia kuoppia miltei vieri vieressä; Lätäsenonkin kirkkokummussa on niitä 30-40, ja Kurjenpolven tiheässä kuusikossa ovat vieläkin monet suuret maakuopat hahmollaan.
Vielä hyvin myöhäisinäkin aikoina laitettiin Lapissa salvoshautoja, Niiden syviä suuria kuopanteita näkee vielä Kittilän Kariniemen kalmistomännikössäkin, johon Kurjenpolven jälkeen ruvettiin vainajia hautaamaan, kun 1778 saatiin Kittilään pieni kirkkotupa Kariniemen pellolle.
Nyt on Kurjenpolven lappalaiskalmisto jo kokonaan joutunut luonnon hoitoon. Kuusi- ja koivumetsä täyttää koko kummun, ja moneen hautakuoppaankin on suuri puu työntänyt tyvensä. Aita on jo aikoja kaatunut ja lahonut. Ei kukaan enää huolehdi vanhan lapinkansan leposijasta. Mutta vanhaväki, mikä siellä asustaa, hoitelee sitä parhaansa mukaan. Tuhosi kerran tulipalo koko metsän ja jängän kalmiston ympäriltä, mutta niin varjeli Kurjenpolven kansa lepometsikkönsä, ettei tuli koskenut edes aitaankaan, sati sitten pyhään metsikköön. Ympäritse vain karpesi ja kaikki kärvensi, mutta vainajain kummun jätti rauhaan.
Vähän alapuolella Ylimuonion kylää, Muonionjoen länsirannalla, on vanha Akamella, joka on kuin luotu erämaan kansan kalmistoksi. Se on syrjäisen seudun yksinäinen korkea jyppyrä, joka jyrkästi kohoaa suvannon rannasta. Kummun alla leviää laaja saarekas jokiväylä, jonka takaa monet vaarat ja tunturit näkyvät, ja ympärillä on äänetön metsä. Maanpuolella, vähän matkaa lounaiseen päin, on pieni kalainen Mellasaivo. Akamella on, samoinkuin Kurjenpolvikin, vainajan itsensä valitsema. Haudattiin näet muuan lapinakka samalle rannalle ylempänä olevaan tievaan, mutta ei saanutkaan siinä rauhaa, vaan tuli sanomaan:
— Ei tähän tievaan, mutta siihen toiseen, joka on alempana.
Siihen täytyi vainaja siirtää, ja siinä hän sai levon. Jokisuvannon mutkassa, suojaa antavan suuren saaren kosteessa, oli vainajalla mieluisa paikka.
Akamellaan, lapinakan rauhalliseen hautamellaan, ruvettiin sitten saattamaan muitakin kuolleita, ja viimein tuli tievasta koko seutukunnan siunattu kalmakumpu.
Siihen tuotiin sekä erämaan lappalaiset että myöskin paikkakunnalle asettuneet lantalaiset. Monet tunturien äijät, parhaisiin talvitammeisiinsa puettuina, ajettiin sinne ahkioissaan ja kätkettiin semmoisinaan ajoneuvoineen kumpuun, niin että ukko oli valmiina tuolla ilmalla jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Pienet lapset peitettiin komsioineen mullan alle. Samoinkuin Kurjenpolvessa ja muissa Lapin vanhoissa kalmistoissa haudattiin monet Akamellankin vainajat suuriin hirsillä kehystettyihin salvoshautoihin. Samaan kammioon saatettiin sitten taas helposti haudata muitakin saman suvun jäseniä tai sivullisiakin, sillä eihän tarvinnut muuta kuin avata katto ja laskea vainaja toisen toveriksi. Sellaisia, isojakin "sukuhautoja", oli monilla lantalaisillakin.
Korkealla, hirsistä salvetulla aidalla ympäröitiin koko kumpu, 20-30 metriä ristiinsä, ja aitaan oli määräysten mukaan jokaisen erämaan isännän salvettava osansa, kolme, neljä syltä pitkä hirsileippo poikittaisine sidehirsineen. Vahva portti oli virran yläjuoksulle, sillä sinne käsin, vastavirran puolelle, eivät manalaiset niinkään seuranneet kalmistossa kävijää.
Aikojen kuluessa karttui pieni kalmisto täyteen hautoja ja hautapatsaita. Monella haudalla seisoi raudasta taottu, parin, kolmen korttelin pituinen, puupatsaan nenään isketty risti, jonka kourissa riippui isoja ja pieniä rautarenkaita; useasti oli nokassa vielä rautainen tuuliviiri. Ylitalon Kusto-vainaalla oli valkoiseksi maalattu pyöreä taulu. Mutta Olli Purasella, joka Pellon Purasesta viisi miespolvea takaperin oli tullut Ylimuonion ensimmäiseksi Puraseksi, oli itse laatimansa komea risti. Se oli neljä kyynärää korkea nelikulmainen pylväs, johon neljälle tuulelle oli isketty rautakourat, ja joka kouraan ripustettu kolmikorttelinen lauta. Lautoihin oli ukko itse "puukkotyylillä" kaivertanut "koko elämäkertansa". Oli pylväässä vielä "uskonsilmäkin", pieni pyöreä, kehystetty lasilevy, joka katsoi länttä kohden. Tuuli kun oikein puhalsi korkean tievan ylitse, helisivät ristien lukemattomat renkaat, ja viirit kilvan kitkuttivat, niin että kalmistosta kuului sekä iloinen helähtely että surkea voihke ja valitus joen toiselle rannalle asti. Mutta Olli Purasen elämäkertalaudat lapattivat ja heilahtelivat vain verkalleen, vakaisena katseli uskonsilmä, ja Ylitalon Kuston pyöreä taulu kumotti yli aidan kuin vainajan valkoinen lakki.
Vierekkäin joutuivat tievan multiin odottamaan Herransa tuloa sekä lappi että lanta. Joutui sinne suuri tietäjä ja Lapin kirkkojen rakennusmestari Vuopiokin ja moni muukin lapintietäjä; joutuipa Parkajoen muorikin, joka ei Akamellassa saanutkaan lepoa. Kotoiset huolet ahdistelivat muori rukkaa, niin että hänen täytyi heti nousta ylös ja köppäistä kotipihoilleen. Ajettiin muori kyllä säälimättä takaisin hautaan ja laitettiin arkunkansi lujilla rautakrookeilla kiinni, mutta muori tuli vielä sittenkin monet kerrat kotiinsa kummittelemaan. Vasta kun muuan raaka äijä meni ja manaten pyöräytti arkun vainajineen kumoon, ei muori parka päässyt enää pois haudastaan.
Parkajoen muori ei kyllä ollut ainoa Akamellan asukas, jolle ei hauta suonut lepoa. Sinne joutui kaikenlaista "Herrassa nukkunutta" kansaa, epäuskoisia äijiä, poronvarkaita ja suuria, väkeviä lovinoitiakin, ja niiden rauhattomat ja mahtavat henget eivät mahtuneet ahtaassa maakomerossa asumaan, vaan niiden täytyi päästä edelleenkin liikkumaan ja toimimaan. Akamella olikin pelottava paikka, niinkuin ainakin suuret kalmankentät, joihin kaikki kansakunnan sekä mahti että kurjuus lopuksi kootaan.
Vielä pelottavammaksi tuli Akamella, kun uusien Manan matkamiesten saapuessa pieni Manala kävi niin ahtaaksi, että täytyi entisiä asukkaita karkoittaa pois. Vanhat puoleksi lahoneet arkut raastettiin luukasoineen, kaikkineen lepokammioistaan ja heitettiin aidan taakse kankaalle, ja toinen vainaja laskettiin sijaan. Joskus riistettiin jotenkuten säilynyt arkku entiseltä omistajaltaan ja annettiin se jollekin köyhälle kulkurille taikka lapinäijälle makuusuojaksi. Suuret röykkiöt luita, arkunraakkeja ja ahkiorajoja sekä rikkoutuneita hautaristejä kasautui kalmismaan vierelle. Koirat ja korpit sekä muut riettaeläimet raastoivat ja lennättelivät luita ympäri metsiä, ja niiden mukana taas joutui kalmanväkikin liikkeelle ja teki paikan rauhattomaksi.
Mutta sitten Akamella vasta oikein kolonnäköiseksi tuli, kun Muonio sekä Ruotsin puolen Muonionalusta, jotka ennen yhdessä saapuivat Akamellaan levolle, saivat kumpikin oman uuden hautausmaansa, ja vanha Akamella hylättynä jäi kokonaan hoidotta. Kammiohautojen kattolankut lahoivat ja putosivat alas, ja niin viimein kaikki haudat aukenivat kuin tuomiopäivän tullessa. Sieltä kattoparsien välistä, lahoneista arkuista, irvistelivät kolkot luurangot, siellä lapinäijät peskeissään, vanttuut käsissä ja poronkoipikengät jaloissa kellettivät ahkioissaan, siellä pienet lapsen luurangot makasivat komsioissa, siellä Vuopion tietäjänkin haamu täysissä vaatteissaan lepäsi. Ja hautausmaalla oli kaikkialla luita ja luukappaleita, pääkalloja, leukaluita, sääriluita, reisikontteja sekä ulkopuolella kalmistoa kasoittain vainajain jäännöksiä ja arkkujen jätteitä.
Akamella oli todellakin kamala kuolemankumpu.
Vanha tunturien kiertäjä lappi, joka oli erämaistaan ajettu tänne siunatun mullan lepoon, olikin häpeällisesti karkoitettu leposijastaan ja annettu riettaeläinten raastettavaksi. Eikä sillä, kastevesillä valettuna, ollut enää sijaa oman heimonkaan pyhällävuorella. Niin joutuivat erämaan kiertäjät vielä kuolemansakin jälkeen kulkemaan kodittomina.
Ja Akamella tuli yhä kammottavammaksi. Sen ympärillä liikkui häväisty vanhalappi ja kaikki levostaan häiritty kalmanjoukko, niin ettei kristikansakaan koskaan tahtonut päästä rauhassa kulkemaan ohitse. Syksyöisin näkymättömät henget ahdistelivat soutajaa joella, ja talvisin taas oli moni ajomies aivan pääsemättömissä niiden kanssa. Joskus asettui rekeen niin paljon näkymätöntä väkeä, että hevonen sai höyryten kiskoa, ja joskus ruvettiin miestä väkisin viemään kalmistoon. Väliin puuttui reki niin jykeäksi, ettei liikkunut ensinkään. Silloin täytyi riisua hevonen valjaista, katsoa längistä lävitse, pyyhkiä kuorma puhtaaksi ja ankarasti ärjäistä:
— Pois kaikki liika väki minun reestäni!
Siitä vasta lähti reki liikkeelle.
Pitkät ajat oli Akamella koko paikkakunnan kammona. Tunturikansan haltijat liikkuivat kuin kostonhengessä. Viimein kuitenkin Muonionalustan kauppamies Kusto Forsström laitatti kalmiston kuntoon. Hän sai Saaren Tanelin, Jierisjärven miehen, hautaamaan luut kuoppiinsa ja polttamaan kaikki arkkujen ja ristien jätteet, maksoi miehelle hyvästi ja juotti hänelle viinaa. Luurangot kyllä sai Taneli kuopatuiksi, ja paukkuen paloivat kalmanvoimaa saaneet kappaleet, mutta ukkoon itseensä tarttui kalmanväki, niin ettei hän sen erän perästä enää ollut ennallaan, eikä tahtonut saada rauhaa missään. Viimein sama väki kävi Tanelin kimppuun Jierisjärvellä, väänsi niskat nurin ja ajoi kuolleena veneessä rantaan.
Vähitellen sitten Akamellan väki asettui. Kun luurangot ja muut kalmankappaleet pääsivät jälleen mullan alle rauhaan ja sinne viimein lahoivat, uupui kalmiston väkikin ja vaipui maahan, eikä sillä ollut enää voimaa lähteä liikkeelle.
Niin pääsi Akamellan siunattuihin multiin kätketty, monia kovia kokenut, aina vainottu, vielä haudassakin halveksittu tunturien kiertäjäkansa vihdoinkin lepoonsa.