KELONTEKEMÄ
Kittilän erämaissa, idässä Sodankylän rajoilla, on suuri ja aukea järvi, Kelontekemä.
Tämä maa on jo täyttä Lapinkorpea. Järven ympärillä on joka suunnalla suuri erämaa, jonka korkeimmat nousut kohoavat paljaslakisiksi tuntureiksi. Lännestä näkyy Kontiolaki ja Nilipää, pohjoisesta paistaa Porkosen laaja malmirikas tunturiseutu sekä komea Kumputunturi, idästä kumottaa kaukainen Karettunturi.
Tämäkin seutu oli aikoinaan lappalaisten mieluisimpia maita: täällä porot saivat vapaasti samoilla tunturien jäkäläkankailla, ja järven kala piti asukkaat kylläisinä. Jo varhain syntyikin Kelontekemän rannoille kokonainen lappalaisasutus. Järven niemiin ja lahtien pohjukkoihin kohosi erämaan kansan harmaita kotia, joissa kesänaikana asuttiin ja kalasteltiin, lähimailla paimennettiin poroja, ja syksyn tullen lähdettiin taas karjoineen kaikkineen korpia kiertämään. Jo niin aikaisin kuin kesällä 1675 mainitaan Gabriel Tuderuksen käyneen Kelontekemän kansaa valistamassa. Saarnannut oli Lapin apostoli korven kansalle, jakanut ehtoollista, kastanut heitä Herran omiksi ja kirkotellut lapineukkoja.
Mutta niinkuin useimmat Unarin lappalaiset, niin enimmät Kelontekemänkin ensimmäisistä eläjistä ovat nimettöminä hävinneet korpiinsa; vain kotasijat sekä joitakuita alkuperäisiä kivisiä ja osaksi rautaisiakin työkaluja, joita jälkeen tullut kansa on löytänyt edeltäjäinsä asuinpaikoilta, on järven rannalle heiltä jäänyt.
Vain muutamista lapeista on säilynyt nimi ja tarina jälkimaailmalle. Niinpä kerrotaan Vuolli-nimisen lapinukon, joka oli ensin asustanut Molkojärven ja Alakylän välisellä salolla, Vuollin Pöytälaki-nimisessä maassa, järven etelärannalla, ensiksi pitäneen savua nykyisen Vuollin talon paikalla. Vuollin naapurina, kaakkoisrannalla, Mallunautiossa, majaili Mallu-äijä jonkun aikaa, kunnes taas pyörähti toiseen paikkaan. "Juoksu-Malluksi" oli ukkoa sanottukin. Toramaisen kentällä, länsirannalla, eleli Toramainen, ja samalla rannalla, Koskamanniemen Launankentällä, piti Launa-ukko majaansa. Järven itärannalla, Kelontekemän talojen paikalla, sanotaan Pulli-nimisten lapinmiesten aherrelleen.
Mutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili "kauhea lovinoita", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään että Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään. Äijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa. Kun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän eteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä vieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui "tunturipoikia" avukseen:
— Kukakin keulaan, kukakin hankaan, kukakin kohallaan piättämhän!
Pihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.
Siitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi peräkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten, mennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa "poikiaan" suhditella:
— So, so, pojat, älkää hajottako vanhaa nuoskariepuani!
Poikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja päästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi kalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean äijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä takaisin Kelontekemälle.
Uutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen riitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin Niila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven seuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja voimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko kalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:
— Paalulan köyen muna kus lee,
Paalulan köyen muna kus lee!
Lauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä kokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen alla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin, eikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:
— Paalulan köyen muna kus lee!
Sitten heitti hän sen pois ja karjaisi:
— Mene sille, joka on sun lähettänyt, kaulaan kaulahuiviksi! Mutta ei saa mitään pahaa tehä.
Paikalla lähti mato vönkimään, ja Niila lauleli perään:
— Paalulan köyen muna kus lee!
Ja jo aamulla oli mato Riimin Niilan kaulahuivina.
Mutta sitten saapui Kelontekemänkin lappalaisjärvelle lannanmies, jopa
kolmelta suunnalta, kalaista erämaan järveä valtaamaan: etelästä,
Unarinjärveltä käsin, noustiin Kierinki- ja Sotkajokia, idästä,
Sodankylästä päin, Jiesiöjokea, ja Kittilästä, Ounasjoelta, pientä
Kuusajokea pitkin.
Ja pian oli lantalaisilla joka pyydyskunnalla oma kalakenttänsä metsäjärvellä. Länsipuolelle, Koskamanniemelle, kohosi pitkin rantaa asentopaikka toisensa viereen. Siinä oli Kittilän miehillä Välitalon kenttä, Karin kenttä ja Salmen kenttä, siinä Pietulan miehet asustivat Ryssän kentällä ja tepsalaiset Tepsan kentällä. Itärannalla Sodankylänlahdella majailivat sodankyläläiset.
Viimein tuli lantalainen Kelontekemälle asumaan. Ensimmäiseksi vallattiin vanha Vuolli-äijän raivaama kenttä ja saatiin siihen Vuollin talo, joka ennätti ottaa haltuunsa parhaat lähellä olevat niittymaat; sitten syntyi Pulli-ukkojen tasoittamalle tantereelle Kelontekemä, joka pitkät ajat vielä jakaannuttuaankin kulki kirjoissa Pullin nimellä. Koskaman kalakenttien vaiheille, lähelle vanhaa Launan asuinsijaa, kohosi Koskama.
Karjanhoitoa metsänasukkaat harjoittivat, heiniä saatiin kyllä järven rannoilta, Kievanajoelta ja Kelontekemäjoen matalilta rannoilta. Ja karjan lisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli Kelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain komeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koettivat pyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatkin.
Mutta vaikka karjaa oli kylässä, ei koko järvellä ollut ainoatakaan hevosta. Porolla lappalaisten tapaan toimitettiin ajotyöt, jopa ajettiin nautahärälläkin. Mutta osattiin hevonenkin hankkia.
Oli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka noitakeinoillaan pani hevosen aina "Sauvon maasta" asti tulemaan. Oli muuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja laulellen:
— Tänäpäivänä se tulee, se pitkän matkan vieras.
Kauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:
— Jopa se liinaharja souteleepi, jopa se liinaharja souteleepi.
Ja taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:
— Nyt vierasta vastaan ottamaan!
Hypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja, järven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset hevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta puolta lapoihin ja sanoi:
— Matkan pää on tähän päättynyt.
Piä kotinas ja pysy kotonasi
Tamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä saanut alkunsa.
Kemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana, eikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana lannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti liene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri erämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita Tuderus oli kastevesillään huuhtonut.
Ruvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin, Sodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin vähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan Pulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään kirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi Kuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta. Syntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin kinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen ja Kitisen väliselle niemekkeelle.
Kirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta Kelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta kellosta. — Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi, mutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja siitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa kirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi merkitty "Kellontekemäksi", mutta lienee se kieleen perehtymättömien virkamiesten väärinkirjoitusta.
Niin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän kirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin tietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.
Ei loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka sieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin omiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin merkillinen järvi — kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin ihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja epämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä aina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä, Koskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka syvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä elää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina kesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat rannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä uiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen vanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena vesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle onnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää mielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää melkein tyhjäksi.
Niinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat ja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja parannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka itse perkeleenkin naapuria rienaamaan.
Mutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä Lapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen muistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia virsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot Väinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta ja -soitosta.
Karjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden jälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja sieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut, kotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä puhteita.
Rauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole Kelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki ikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie Muonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta Kelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän kirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti vaellettu.
Maassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet ensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa, lapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin ensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison "Hautamännyn" juurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan muistona.