TEPASTOLOMPOLON TARINA
Tepastolompolon kylä, jolla on niin komealta kaikuva nimikin, on Kittilän pohjoisilla kulmilla, Ounasjokeen laskevan Tepaston jokilaajentuman, Tepastolompolon itärannalla.
Niinkuin useimmat muutkin Peräpohjan ja Lapin lantalaiskylät on Tepastolompolokin lappalaisten pohjustama. Lapin kansan muinaisille asumassoille on kylä kohonnut, ja sen kansakin lienee suurimmaksi osaksi kohonnut lappalaiselta pohjalta.
Ei saanut lappalainenkaan etumiehenä tunkeutuessaan erämaihin taisteluitta itselleen asuinsijaa ja asumaoikeutta. Sillä jo ennen lapinkansaa oli kaikki Lapinkorven erämaat vallannut mahtava Taalojen suku.
Taalot olivat kamalan suuria, hirveitä ja väkeviä metsän jättiläisiä, jotka saattoivat kerrallaan työntää taskuunsa vaikka nelikollisen hopeaa. He asuivat maakuopissa, kaikkein pahimmissa korpirovaikoissa ja tunturimaissa, pyydystelivät metsästä majavia, peuroja ja muita otuksia ja kalastelivat järvistä. Vihoissaan olivat Taalot kovin, kun lappalaiset ilmestyivät niille maille, joissa he ennen olivat saaneet kenenkään häiritsemättä asustella. Siksi he tekivätkin lappalaisille kaikenlaista rauhattomuutta, tappoivat ja söivät heidän porojaan, vieläpä pyydystelivät heidän pieniä ristimättömiä lapsiaan ja pistelivät suuhunsa suurina herkkuina. He rakentelivat lasten kulkupaikoille ovelia ritoja, joihin panivat juustopalasia syöteiksi, ja kun pahaa aavistamaton lapintenava meni juustoa tavoittamaan, takertui hän ritaan ja joutui Taalon paistiksi. Useasti Taalot myös houkuttelivat taikka ryöstivät lappalaisten tyttäriä tai vaimoja emännikseen, ja heillä sitten tapattivat täitä takkuisesta tukastaan.
Tepastolompolonkin äärettömät erämaat olivat joutuneet Taalojen valtaan. Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa, synkässä korpisessa kurumaassa, puoli penikulmaa järvestä etelään.
Asettuipa sitten Tepastolompololle, nykyisen Uudenkartanon paikalle, järven kaakkoisrannalle, asumaan Väkevä-Tuomas, oikein vahva ja jämerä porolappalainen. Mutta ei saanut mies kauankaan olla rauhassa, ennenkuin jo Taalot rupesivat häntä vainoamaan: hävittelivät hänen porojaan ja ahdistelivat hänen kotakuntaansa.
Ja viimein tuli erämaan asukkaille ankara yhteenotto. Tuli Taalo itse Tuomaan luokse ja tahtoi häntä painimaan, jotta kumpi voittaa, se saa tappaa häviölle joutuneen.
— Yhtä kaikki! sanoi Tuomas. Mennään järvelle painimaan, siellä on tilaa heitellä.
Tuomas pani rautapiikkikengät jalkaansa, ja niin lähdettiin.
Kaljamajäällä syntyi tuima temmellys, jossa rautakenkäinen
Väkevä-Tuomas helposti sai Taalon alleen ja tappoi hänet. Mutta Taalo
ennätti sanoa:
— Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!
Toisena päivänä tulikin toinen Taalo, vielä väkevämpi, ja vaati Tuomasta painimaan. Mentiin taas järvelle taistelemaan, mutta Tuomas voitti senkin ja tappoi, jolloin se taas ehti sanoa:
— Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!
Ja tulikin seuraavana päivänä kolmas hirviö ja taas neljäs, vieläpä viideskin, ja jokainen oli aina väkevämpi edellistänsä. Mutta aina Väkevä-Tuomas ne voitti ja nutisti hengen pois. Mutta tuli vielä kuudeskin kiveliön kummitus, ja se oli jo niin jämerä äijä, että ruhjoi Tuomaan polvipuolellensa jäälle, jopa oli vääntää allensakin, surmaniskua ottamaan, kun vielä pääsi lapinukko ylös ja vuorostaan väänsi jättiläisen jäälle ja surmasi. Mutta eikös sekin vielä huutanut:
— Kyllä minuakin väkevämpi vielä tulee!
Silloin Väkevää-Tuomasta alkoi jo hirvittää. Ei uskaltanut ukko enää odotella uutta Taaloa toraamaan, vaan pakeni pois kotapaikaltaan.
Mutta kun Tuomas sitten kerran kulki Kuortanovuomalla, yllätti hänet
Taalo, kauhean suuri jätti, hirmuinen keihäs kädessä, ja kysyi, kun ei
Tuomasta tuntenut:
— Missä on Väkevän-Tuomaan kota?
Tuomas osoitti aurinkoa kohden ja sanoi:
— Tuolla päin se on, missä päivä paistaa!
Taalo katsoi sinne, mutta ei nähnyt mitään, sillä Taalon silmä ei kärsi aurinkoa. Tuomas sanoi silloin:
— Annahan mie näytän keihäälläs!
Taalo antoi keihään, Tuomas osoitti sillä päin päivää ja sanoi:
— Tuollahan se on, katohan pitkin keihäsvartta!
Kun Taalo kääntyi katsomaan, niin ukko äkkiä survaisi keihään hänen hartioihinsa. Jättiläinen rojahti maahan ja sanoi:
— Pistä toinenkin kerta, että kuolisin heti!
— Kyllä koira kuolee kerrallakin! sanoi Tuomas vain eikä toistanut iskuansa, sillä hän tiesi, että jos Taaloa pistää toisen kerran, se siitä vain virkoaa elämään.
Ja Taalon täytyi kuolla. Mutta kuollessaan hän tunnusti:
— Miehen käteen kuolen, kun kuolen.
Niin voitti Väkevä-Tuomas viimeisenkin metsän hirviön, ja siihen loppui koko Tepastolompolon seutujen Taalosuku, eikä niitä sen jälkeen enää ole niissä metsissä nähty, ei kuultu. Mutta Taalojen raadot raahasi Tuomas järveltä lounaisrannan metsikköön ja kuoppasi ne sinne korkeaan tievaan. Vieläkin nähdään tievalla useita pitkiä syviä kuoppia, joita sanotaan Taalojen haudoiksi. Vankkoja petäjiä oli ennen seisonut hautojen ympärillä, ja petäjien kyljessä oli ollut pilkat ja ristit, mutta nyt on petäjät jo hakattu maahan.
Siitä pääsi lapinukko ja lapin suku yksinään erämaan isännäksi, kun
Taalojen suku oli työnnetty turpeeseen.
Mutta osui tännekin viimein lannanmaan erämies ja rupesi riitelemään niitä maita, jotka lappalainen oli henkensä kaupalla valloittanut kiveliöiden peikoilta ja hirvityksiltä. Eikä lapinmiehellä ollut muuta neuvoa kuin suostua alakyntiseen sovintoon, ositellen parhaat apajansa uuden tulokkaan kanssa, jolla oli aina kuninkaan lupakirja matkassaan, taikka heittää koko seutu lannanmiehelle ja itse uudestaan painua selkosille ja siellä taas ryhtyä taisteluun metsän jättiläisten kanssa — joutuakseen sieltäkin karkotetuksi, kun oli ensin korpiseudun pohjustanut lantalaiselle kelvolliseksi.
Muoniosta kulkeutunut Mooses-raukka ensimmäiseksi asettui Väkevän-Tuomaan asuinmaille. Iso ja väkevä mies oli hänkin, mutta laiska ja saamaton ukonköriläs. Nelisnurkkaisen pirttipöksän rutisti äijä Tepastolompolon rannalle, nykyisen Lompolon talon paikalle, ja siinä kalaa pyydellen elää tuhrusteli, ei viitsinyt maata möyriä eikä edes niityistäkään huolehtia, vaikka Lompolon matalat rannat olivat mitä parhaimpia heinämaita. Nälkääkin äijä näki, kun ei kyennyt hyvän saaliin aikana hankkimaan kalaa pahan päivän varaksi. Ja nälkään saamaton äijä kuolikin, sortuen Aittamaan salolle, kun kerran puutteessaan lähti Puljun lappalaisasunnosta, parin penikulman päästä, etsimään evästä. Ukon perhe joutui ajelulle ja asunto jäi autioksi.
Tuli silloin Silpo-Heikki, silmäpuoli irtolaismies Peltovuomasta, tunturien takaa, ja ilman mitään valtasi Mooses-raukan aution kömmänän, ruveten siinä asumaan. Pitkät ajat sai Silpo-Heikki siellä rauhassa kelletellä ja lompolossa kalastella. Mutta kun Mooses-äijän pojat, Heikki ja Niila, pääsivät aikamiehiksi, tulivat he takaisin isänsä pöksälle, ajoivat peltovuomalaisen tuntureillensa ja rupesivat entisellä kotijärvellään elämään.
Ja näiden miesten, Heikin ja Niilan, poikia ovat vielä nykyään elävät 70—80-vuotiset Tepastolompolon äijät.