LAPPALAISMUISTELUKSIA UNARILTA
Sodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla, on suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut tänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä puolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma järvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu, mutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie, joka Tornionlaaksosta vie Sodankylän kirkolle. Vain pari kylää on suuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi, eteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.
Unari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin koko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja "tuhkalappalaisten" asuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja saarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät kertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset työkalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat kadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas juttelee monia muisteluksia seudun entisestä "ristimättömästä kansasta" ja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.
Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri Jantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon paikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä ukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku kivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet monet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa, Moulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska, pohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina, Porosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja toisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat ukot ja saaneet sijansa "ristimättömän kansan" kalmistossa Porosaaren lounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.
Rauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä.
Juhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.
Mutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.
Niin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen lovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana — lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin nykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin noidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he koettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.
Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan mahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi sekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat kaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin järveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran noidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena kivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla rinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä: äidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle joutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain kätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta tyhjänä.
Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli silloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät koskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä on? Oikea kala ei ainakaan… jokohan marras lienee. Muisti silloin Naihon äijä:
— Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!
Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin tunnustelemaan.
Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:
— Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika.
Tämä on tulella poltettava!
Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.
Mutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista saatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan niin kamalasti kohdeltiin.
Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa kalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin. "Kemiläiset" nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset riidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja lannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa kalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta Lentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti Liittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta, ja sanoi: "Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!" Siihen raja ajettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset kyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.
Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he koko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen. Nähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä, Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.
Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat "vihavenäläiset" ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä kovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.
Mutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän vainolaisjoukon surmilleen — ainaisesti ajeltuina ja vainottuina olivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa. Monet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta Laurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät surman suuhun.
Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.
Unarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko, Marjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan ja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan, kuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään. Mutta Marjetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja itsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa. Sitten yht'äkkiä äijä kaappasi jousensa ja pinkaisi terävän nuolen partaiseen naamaan. Kuolleena rötkähti räppänästä kurkistelija alas, ja pelästyneinä lähtivät toiset pakoon. Saman vainolaisen luita on sitten myöhemmin, vanhain muistannan aikana, löydetty Korkean lietteestä; sääriluukin on ollut syrjäkämmentä tavallisen miehen sääriluuta pitempi, ja leukaluu niin leveä, että sen haarat sopivat miehen leuan ulkopuolelle; pääkallo on ollut suuri ja sen takaraivossa semmoista latinankirjoitusta, mitä eivät tavalliset ihmiset, latinan taitamattomat, osanneet lukea.
Mutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleli
Porosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä.
Oli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä leikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:
— Uipiniemeltä tänne koiria! Yksi koira uipi… kaksi koiraa uipi… monta koiraa uipi tänne niemeltä!
Riuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä uipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä sieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi Riuna veneen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti soutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi, että ne olivat vihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla kelletellen olivat surmaretkellä saareen. Silloin ukko kävi keihäineen ja kirveineen rosvojoukon kimppuun, ajeli niitä mies mieheltä, sohikoi keihäällä uimarakot puhki ja kirveellä taas hotaisi kynsille taikka kamautti kalloon, kun uimamiehet rupesivat tarttumaan veneeseen. Muuatta vainolaista ukko viillätti käteen, niin että koko koura raskaine kultasormuksineen kopsahti veneeseen. Ja niin tuhosi venemies yksinään koko vihollisjoukon.
Niemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten luita — tuuli kun ajeli raatoja rantaan — on jälkeenpäin monet kerrat löydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.
Unarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu "Roju-Elli", vankka ja toimekas lapineukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä vieläkin elää Unarin kulmilla.
Roju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua, joutuneen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin tunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan lesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka piti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla, Autiolammen äärellä. Lassi ei ollut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä hän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että hän pojanpoikana polveutui entisestä Sodankylän papista ja hänen lappalaisesta piiastaan. Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien leski, että hän Unarille tullessaan toi mukanaan semmoisen porotokan, että Lassin kotakenttä, vieläpä koko Autiolampikin tulivat täyteen hänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa kotipaikassaan. Unarin ympäristöillä, jäkäläisillä kankailla ja tievoilla, paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä kiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää. Talvisin ajeli Elli komeasti pitkine raitoineen ylt'ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa aina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijan meren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa raitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin, milloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja pauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa yli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka miehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut. "Huutaa kuin Roju-Elli", sanotaan Unarilla vieläkin.
Mutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro. Mahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo ennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset mainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon — ja eukko oli tietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se hyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja huusi Ellille:
— Helähytä vyölliskoukkua!
Akka helähdytti avainkimppuansa ja karhu, joka on vihainen helinälle, heitti äijän ja lähti laukkaamaan eukkoa kohden. Mutta akka asettui kirveineen kinokseen tappeluasentoon, kysäisten vain ukolta:
— Kummallako lyön, terälläkö vai pohjalla?
— Pohjalla, pohjalla! neuvoi Lassi.
Ja pohjalla Elli paukauttikin, roimautti niin rajusti, ettei sitä lyöntiä tarvinnut kerrata.
Siihen karhu eukon eteen kellistyi.
Kolme tytärtä oli Roju-Ellillä, Saara, Riitu ja Elli, mutta ei yhtään poikaa, joten siis vain tyttäret joutuivat Ellin lapinsukua jatkamaan. Suurien porotokkien perijöinä kelpasivat toimekkaan lapineukon komeat ja koreapukuiset tyttäret kyllä lannanmiehillekin. Saaran sai Sassalin Joopi, Sodankylän Sassalinjärveltä, ja muutti sitten anoppimuorinsa naapuriksi Uimaniemelle. Riitu vietiin naapurijärvelle, Kierinkiin, Ristilän Matille, ja Ellin otti Seipäjärven Niiles, joka meni ja perusti Kierinkiin Kumpulan talon. Niin siirtyi Roju-Ellin tuhkalappalainen suku suomalaiseen polveen ja mukautui lantalaisten tavalla elämään kiintonaisessa asuinpaikassa, karjaa hoitamaan ja maata möyrimään. Saara kyllä Joopeineen asusteli äitinsä tavalla, kierteli kiveliöitä porotokkain kanssa sekä kesät että talvet. Vasta vanhana asettuivat erämaiden kiertäjät Uimaniemen taloon asumaan, ja Joopista tuli "Uima-Joopi".
Lappi, Roju-Ellin kieli, oli tyttärien kielenä, mutta oppivat he sitten jo miestensäkin kielen. Ja lapinpuvussa tyttäret käyskentelivät, kuten ennen mahtava äitimuorinsakin.
Mutta sitten jo seuraavassa polvessa kieli ja tavat vaihtuivat. Roju-Ellin kieli katosi, ja lapin vaatteuksen sijalle tuli lantalaisen puku. Unohtunut on jo Kallatsan mummolta, yli 80-vuotiaalta Mänty-Elliltä, Saara-muorin tyttäreltä, äitinsä kieli, samoinkuin hänen veljeltään, Rantalan Joopi-äijältä, puhumattakaan nuoremmista, neljännen ja viidennen polven jälkeläisistä, jotka parhaillaan ovat Uimaniemessä elämässä ja nousemassa.
Ei ole lappalaisista eikä Roju-Ellistä enää muuta kuin muistelukset jäljellä, ja autiot kalakentät ja kotasijat. Mutta niistäkin jo monet ovat lantalaisten niittymaina taikka viljapeltoina.
On sentään Roju-Ellistä vielä muitakin muistoja: Vieläkin monet Uimaniemen nuoret pojat ja tyttäret komeilevat lapin tummalla tukalla ja katsella väläyttelevät esi-äitinsä mustanruskeilla silmillä.