LOMA-TUOKKO
Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken maailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että "risti heidät rikkoi ja papinkaste painoi", mutta toiset taas pysyivät itsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin julistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen kadotukseen, sillä "noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan valtakuntaa perimän." Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan muita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa, jotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin, heidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa heitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä sydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.
Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä vahvemman vallan tieltä. Ja "raukoiksi" nimittää nykyinen kristikansa heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo perineen onnettoman tulevaisuuden.
Mutta eivät nämä vanhat ukko-"raukat", niin säälittävä kuin heidän tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.
Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa ja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää kyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen soikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa viehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen vaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen lähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:
— Tästä halki! Puske puita, mäijytä mäntyjä, mutta älä minuun koske! Mene ilmaan, piru, siell' on sulla lentosija!
Ja rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska pyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.
Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin, nimittäin Tuomas Lomajärvi, "Loma-Tuokko", koko pitäjän parhain tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.
Oikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven kaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi, kuusi penikulmaa Kittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein yksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon pientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat ja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla äijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia aittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä pihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.
Vanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta noudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa pienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa rakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika perheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka vain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta, ja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta rantatöyriltä.
Karjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan eloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta. Karu ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku pieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle, parimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen ohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän elo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on isännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se pakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli hänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle kasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään lehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.
Neljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,
— Ei täällä juossut jumalanvilja, eikä käynyt karjankynsi kuuna ilmoissa ikänä.
Metsän pedot, karhut, sudet, ahmat ja ketut ovat täällä vieläkin lähimpinä naapureina, sillä talo on monien neljänneksien päässä kaikista ihmis-asunnoista — Herra-Hannun, karhuntappajan, talolle, likeisimpään naapuriin, tulee toista penikulmaa. Ahkerammin astelee kiveliön palkalta metsän nelijalkainen asukas kuin kylän kansa, ja miltei useammin käy korven kontio katsastelemassa valtakuntaansa asettuneen erämaan äijän aidantauksia, kuin vierailee täällä joku kyliltä saapunut ihmissukulainen. Ja vuotuisen metsäveronsa muistaa korvenisäntä aina joka kesä ottaa talon karjasta.
Penikulman päässä pohjoisessa kohoaa Porkosen tunturi, jonka korkeimman huipun, "Valkoisen-Isän", juurella ennen muinoin, neljä miespolvea takaperin, Kelontekemän Lassilan ensimmäinen äijä ja valkoinen karhu, jota ei kukaan ollut voittanut, tappelivat henkensä edestä, kuolema kummallakin silmien edessä. Ja kumpainenkin toimittivat toisensa taisteluttomille maille: vierekkäin löydettiin äijät kuusen juurelta, kylän äijä päänahka kuoraistuna ja tunturin "Valkoinen-Isä" vatsa viillettynä auki. — Parin, kolmen neljänneksen päässä on Silmänpaistamalaki, jonka rinteillä ennen vanhaan lapin pikku tyttö näki pensaikosta kiiluvan kummannäköisen metsänsilmän ja sanoi isälleen: "Silmä paistaa, silmä paistaa." Ukko pinkaisi terävän nuolensa kiiluvaiseen ja kiskoi sitten ryteiköstä esille suuren karhun.
Lapin saloa olikin Lomajärven erämaa ennen muinoin. Täällähän
ikivanhoina aikoina tietäjöi Riimin Niila, täällä kierteli sitten vanha
Riimi suurine tytärparvineen ja taas myöhemmin juti poroineen Vasaran
Niklaavu, kunnes Porkosen juurella juti toisille ilmoille.
Samaa Lapin saloa on tämä seutu vieläkin, täällä on jäljellä vielä entisten lappalaisten kotasijoja ja hautapaikkoja, Riimintievat ja Rumanauttonkummun haudat, ja vanhanlapin henki asuu kaikkialla. Mökin vanha äijä on kuin ilmetty Lapin lovinoita: nokitukka, tummanaama, kiilusilmäinen, kumarahartiainen äijänkäppyrä, joka Ruijanrannan tikkuröijyissään ja lammasnahkaisissa viehtaripuksuissaan lengoilla säärillään ketterästi käydä kepsuttaa. Tuollainen kevyt viehtaripuksu saattaisi kyllä tuulispuuskassakin lentää, jopa vaikka sukeltautua hauen suolenmutkiin.
Loma-Tuokko onkin vanhan lovinoidan sukua, jopa oikein lentonoidan, kuulun Konttis-Hannun. Ylpeillen ukko kertookin, että hän onkin Lapin lentonoidan lähtöä, äidinäiti, ämmi, kun oli ollut semmoisen äijän tytär, joka oli lentänyt kaikki Norjanmeretkin. Äitikin oli väkevä poppamuori, mutta ämmi oli vielä verrempi. Eikä isäkään, Kujalan Tuomas Tepsasta, vaikka ei ollutkaan tietomiehiä, ollut mikään mitätön mies. Hän oli vienankarjalaista sukuperää, Kittilän Jussilasta Tepsaan tullut, ja oli sellainen äijä, että otti sudenkin juoksuttamalla kiinni, koppoi hännästä ja sauvalla pieksi hengiltä.
Entisaikaan Lapin suuret tietäjät jättivät mahtinsa perintönä pojalleen, jos vain poika oli niin kovahenkinen, että saattoi ruveta isänsä toimia jatkamaan. Ja niin kulki vanhan tietäjän noitamahti sukukunnassa polvesta polveen. Oli vanhoilla noidilla vielä vasituinen lakkinsakin, jota he aina käyttivät, ja sen he antoivat tietäjämahtinsa perijälle. Niin Ruijassa Nakkian äijä, suuri lapintietäjä, kerran merelle lähtiessään sanoi kahdelle pojalleen, ettei hän enää mereltä palaa, mutta meri ajaa hänen lakkinsa maalle, ja kumpi pojista sen löytää, siitä tulee hänen noitamahtinsa perillinen. Joidenkuiden tietäjien "virkapukuun" kuului vielä turkkikin. Sellainen oli ollut ainakin Raattaman Mikolla Enontekiön Kyrössä, suuri nilkkoihin saakka ulottuva turkki niinkuin peski, jossa karva oli sisäänpäin ja vielä niskassa erityinen, päähän vetäistävä lakkipussi. Turkin oli äijä vasiten vetäissyt päälleen aina silloin kun meni noitatoimiinsa.
Ei ole Loma-Tuokolla kyllä enää tällaisia noitavarustuksia, eikä hän ole lakin kanssa tietäjämahtiaan saanut perinnöksi, mutta lentävään esi-isäänsä on äijä silti tullut, vaikka ei hänellä olekaan Konttis-Hannun täyttä luontoa. Mutta on mustalla metsänmiehellä sentään nouseva haltija, niinkuin ainakin synkkäverisillä ukoilla — vaaleanahkaisista ei olekaan noidiksi. Ja kun äijä käy tietäjöimään, puristelee hän suonisia nyrkkejään, muljauttaa pienet kiiluvaisensa kamalannäköisiksi, kirauttaa ruskeita hammaskalsujaan, niin että leuat väkättävät ja takkuinen pukinparta vipattaa. Ja musta tukka kohahdellen äyskii äijä:
— Kun luontoni löyän louhikosta haltijani havon alta, niin ei multa sanat unehu.
Ja kun äijä on saanut haltijansa ja noussut täyteen luontoonsa, sähäyttää ja jyristää hän jyhkeän loitsun, vaikkapa aidantakaisissa kiveliöissä majailevan kontion synnyn ja manauksen:
— Karhu on kaikkein julmin otus. Tiijänpä synkän syntymäsi, maan kuoksu, kasvantosi: Pääs on sammalmättähästä, silmät tuomen marjasista, hampaas rauvasta rakettu, korvat lepän lehtisistä, kourat koivunkäykkyröistä, kynnet männynlöyhäsistä. Mene tuonne, kunne käsken, juokse julkista tietä, kohti painu Pajavaaraa, kussa hampahas hakataan, kyntes kaikki kaotetaan! Juokse juoksevan tavalla niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!
Taikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:
— Korppi ompi Konnan lintu, syntynyt Sysimäellä, kovottu kojannoesta, ruppa Ruman Tukkipuista, nokka Äijän kirvehestä, pää perkelehen patarajasta, siivet Hiien viuhkamoista.
Ampiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:
— Ampiainen averiitti, syntyraatti synnyttäjäsi, kasvaraatti kasvattajasi, pistä piikkisi, taita nuolesi, käännä kärkesi käppyrään!
Eikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät ympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten juoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:
— Löttönen, lattonen, Hiien punatakkinen, selin minnuun, kynsin, päin seinänrakkoon!
Mutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä rupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:
— Kivi Kimmon Kammon poika, maan maksa, manteren silppu, mitä haaskasit haamuani, kovanlaisesti koskettelit? Lehä paremmin kuin leppä, hoha paremmin kuin honka, älä liikuta lihaani äläkä kosketa nahkahani! Koskas tunnen olentosi, paremmin pahat tekosi, ota omas, vejä vihas!
Vielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa puraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee:
— Rauta raiska, miksi syöt syntyäsi, miksi haaskaat haamuasi? Et ollut silloin suuressa arvossa, kun maitona makasit nuoren neitosen nisässä. Muista se, että minä olen uljahampi rautaa, verrattomampi kultaa, ei minun muotoni muuksi muutu. Ota omas, vejä vihas, ellet maha kivessä maata, johon sinut luotu on!
Sanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun "puu puhas jumalan luoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama" sattuu ihoa iskemään. Sievästi hän puuta, "koska se on kaikkein tarpeellisin", käskee pysymään alallaan ja kehoittaa:
— Ota vihas viimeinenkin ihostani ihmehestä!
Ja sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, "Pukurin pojalle", kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä kyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille paiskaa:
— Tehen vielä kuin virolainen, joka paistoi pakkasen vihan, minä paistan kaksin kerroin, oluvetta, viinatta, sanan kovan voimasta, hampahan ison iskulla. Läkähy omahan vihaas, tukehu vielä tuskahas!
Päätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä tulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja loitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka nilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.
Mutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset "rookaavat" ihmisen joko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon olemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja oksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä herjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa, piirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä kamalimman näköisenä äyskien:
— Manalainen maasta tehty, konnan kohusta kovottu, sammalesta synnytetty, varsan vähistä valettu, koinaa kolmea kuollutta tammaa, mä'ännyttä mäiskyttele, Hiien neittä hilkuttele kylmän tallin lattialla. Mene pois marnimasta, anna rauha raavahille, orpolapsille sovinto! Minä herra, sinä palvelija!
Kamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille kaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan kitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä kuulla:
— Käärme on kaikkein kavalin. Tiijän synkän syntymäsi, kulohoinen kasvantosi, maannuora nuoruvesi: Mustankosken kalliolla makas kuusi perkelettä, valos kuola konnan suusta, kina kiljuvan kijasta. Tuost' on kitko alkuns' saanut, lahokantohon kasunnut. Perkeletten partakarva, kieles on Hiitolaisen heinähanko, nokkas paholaisen lehtikeihäs. Koskas tiijän syntymäsi, ilmahan tähän tulemasi, otan ohjat käteheni, jolla voin sinut tukehuttaa. Astu eteheni heti! Ellet astu eteheni, tukehu paikalla tuskihisi ja pakahu pahoin tehnehesi!
Näin noituu mustanpuhuva metsien mies vielä tänä päivänäkin. Joka asiaan ja tilaisuuteen, mitä erämaan eläjille sattuu, on tietäjällä voimalliset sanansa sekä lisäväkeä antavat välikappaleet ja asiaan kuuluvat temput. Sillä tehoisaan taikaan tarvitaan paitsi sananvoimaa myöskin vahvoja välikappaleita, jotka sitten yhdessä vaikuttavat. Välikappale ei yksinään tehoa, niinkuin ei myöskään väkevinkään sana aina voi paljaaltaan vaikuttaa. Niinpä on vesi ilman sanan voimaa vain tavallinen ja tehoton vesi, mutta kun Tuokko panee sen pahkamaljaan ja pistelee sitä visapää-puukolla ja lukee siihen pistoksen sanat, on se vaikuttava pistosvesi, ja kohtauksen lukuihin yhdistettynä kohtaus- eli sellainen vesi, joka saattaa karkoittaa ihmistä kiusaavan manhonväen. Sillä sanassa on suuri salainen väki sekä hyvään että pahaan. Joka vain tahtoo sitä käyttää hyvään, se saa sanan ja välikappaleen voimalla paljon aikaan, samoinkuin taas, jos niitä tahtoo pahaan käyttää, saattaa tuottaa tavattomia turmioita. Mutta ei vielä pelkässä sanassakaan eikä välikappaleessa sellaisinaan ole kylliksi voimaa ja vaikutusta, vaan oikean tehon antaa niille vasta tietäjän mahti ja sisäinen voima. Sillä jota luonnokkaampi ja haltiakkaampi tietäjä lausuu sanat ja tekee temput, sitä suurempi on silloin niiden voima. Sanoihinsa ja toimiinsa sisällyttää suuri tietäjä koko mahtinsa. Siksi tietäjä loitsiessaan aina nostaakin vahvimman luontonsa louhikosta ja kauhtuu, niinkuin Loma-Tuokkokin, niin että sivullista jo melkeinpä vistottaa. Mutta vielä pitää suurella tietäjällä olla usko, järkkymätön usko sanan ja välikappaleen voimaan ja ennen kaikkea omaan voimaansa. Hän ei saa epäillä näkymättömiä, vaan pitää hänen vahvasti vain uskoa, niin vahvasti, että saa toisenkin uskomaan samoin.
Silloin on tietäjän toiminnassa sellainen valtava voima, että se väkisinkin vaikuttaa siihen, mihin se kohdistuu, jos se vain on heikompi tietäjän mahtia. Mutta väkevämpänsä kohdatessaan kilpistyy sekin tehottomana takaisin.
Vaikka Loma-Tuokko itse on lapinnoidan lähtöä, eivät hänen mahtavat loitsunsa eivätkä enimmät tietonsakaan ole tunturien takaisia. Vain tumma pinta, silmien kiiluva katse sekä nouseva haltiakas luonto on äijässä Konttis-Hannua ja tunturikansaa, mutta sanat ja taikatemput ovat Lappiin nousseilta lantalaisilta opittuja. Mutta Konttis-Hannun luonnokas jälkeläinen paneekin sitten lannanmaan jylhiin loitsuihin ja taikatemppuihin Lapin entiseltä lovinoidalta perityn sisun ja mahdin. Siksi onkin Loma-Tuokon loitsinnassa ja tietäjöimisessä aivan erinäinen voima. Siinä yhtyvät Suomen ikivanha loitsu sekä Lapin tuhatvuotinen kuulu taikamahti ennen lopullista sammumistansa viimeiseen voimakkaaseen yhteistoimintaan.
Ennen kävivät etelän tietäjät Lapista hakemassa mahtia. Mutta sitten aikojen vieriessä ovat Lapin suurnoitien jälkeläiset joutuneet vuorostaan lisäämän taitoaan etelän tietomiesten viisaudella.
Niinkuin Loma-Tuokkokin, Kittilän erämaiden viimeisiä tietäjiä, Lapin lentonoidan jälkeläinen.