SEITAPALVONNAN MUISTOJA
Lapin vanhat jumalat seisovat vieläkin ikuisella kalliopohjallaan ja hallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin erämaissa vielä paljon.
Syvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita, ristimättömän kansan kuulu jumalainen, josta jo Jaakko Fellmankin kertoo muistiinpanoissaan. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven pohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin mahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä. Voimakkaasti kohoaa karkea patsas pystysuoraan vankoilta perustuksiltaan, ja kuusi, seitsemän syltä korkealle kohottaa se röyhyisen lakensa. Aikoinaan sanotaan ukon päässä olleen "lakinkin", kivimuodostuman kuin lapinäijän nelikolkkapäähineen, mutta uskottomat ihmiset ovat karistaneet sen maahan.
Taatsijärvi on kuin luotu metsäläiskansan erämaatemppeliksi: ahdas ja syvä jokilaajentuma, johon päästään vain Kitisen monia koskia sauvoen korpien halki. On alempana ensin isompi järvi, kuin esikartano, jonka perukasta mutkittelee kapea jyrkkärantainen väylä piiloiseen ylälompoloon, kaikkein pyhimpään, missä vuorenukko hallitsee. Tämä lompolo on kuin jonkun vuorenloukuttaja-jättiläisen kallioon repäisemä mahtava kuilu. Sen yläpäässä taas kohoaa Kitinen korkeaksi Kurkkionkönkääksi pauhaten monissa vaahtoisissa hyppyreissä, pysäyttäen venemiehen ja käännyttäen hänet takaisin seitapaikalle. Koskematon ja karu on koko seitaseutu, kääkkyrämännyt ja karalatvakuuset seisovat äyräillä, ja ympärillä on villi ääretön erämaa. Ei kulje tänne kirkkokansan tietä, porojen palkaita vain risteilee kankailla sinne tänne. Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli koko erämaa.
Taatsin seita oli koko seudun lappalaisten palvontapaikka. Sen luokse Karhulan Sammukin Kaisa-muoreineen sekä Murri-Pekka akkoineen kalaretkillään soutivat ja lauloivat sille:
— Jos saamme kaloja, jos saamme suuren siian, niin suurimuksen siianpään me sinulle tuomme.
Komeasti kumisi silloin korkea pahtaseinä, ja jumalapatsaasta kuului kuin tiukujen helkettä. Hyvillään lähtivät sitten kalamiehet pyyntiinsä, saivat saalista, ja palatessaan soutivat taas jumalansa juureen ja uhrasivat sille isoimman siianpään. Oli kivipatsaan vieressä nojallaan pitkä koivuriuku, "pitkäkäsi", jonka latvaan oli vitsoista väännetty keri kuin sauvansompa. Siihen asetettiin anti ja ojennettiin vieressä olevalta kalliolta seitakiven ylimmille pykälille.
Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat:
— Jos peuroja saamme, niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme.
Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuoren vanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille.
Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50-60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakättä asustelivat Taatsijärven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä — Pierran Aslakkaa, Vieman Pietaa ja Iisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.
Kasoittain karttui seitakivelle uhreja, peurahirvaan ja poronkin sarvia, siian, taimenen ja hauen päitä — huonommista kaloista ei lappalainen välittänyt, ei niitä jumalaiselta rukoillut eikä uhriksikaan kantanut. Kasoittain oli anteja seitakiven pykälillä, ja kasoittain oli niitä putoillut maahankin. Siinä ne saivat rauhassa lahoa. Vasta myöhemmän ajan epäuskoiset rupesivat vatkomaan niitä järveen, ja viimeisen "pitkänkäden", Murri-Pekan äidin valmistaman, pirstoi Laitin Niklaavu palasiksi jo kymmeniä vuosia sitten.
Mutta vieläkin joku vaalennut luukappale makaa jumalaisen jaloissa.
Ei ollut Taatsin jumalainen ainoa Lapin erämaita hallitseva seita. Tunturien maassa seisoi entisinä aikoina joka seudulla oma jumalansa. Vanhanlapin muinaisia pyhäkköjä tavataan vielä monin paikoin pitkin lappalaisten entisiä asuinmaita, ja nykyinenkin kansa kertoo muisteluksia menneen polven palvonnasta.
Niin oli Kittilässä, muinoin kiviseita Korteniemellä, Kuivasalmenjärven rannalla, lähellä suurnoidan, Päiviön, kenttää. Se oli järven kalajumala, joka antoi pyytäjälle veden viljaa. Mutta kalamies ei saanut mainita kissan ei koiran eikä minkään korttoelävän nimeä. Jos hän sen teki, ei seita antanutkaan kalaa. Sirkkajärven Seitaniemellä oli jumalana suuri kivilaaka, jota palvoivat sekä kalamiehet että peuranpyytäjät. Suuri sarvikasa oli ennen seidan juurella, ja niin ankara väki siinä asui, ettei kostamatta saanut uhrikasaakaan liikuttaa. Sirkan äijääkin, joka kerran ylpeydessään potkaisi sarviröykkiötä, tulivat lapinhaamut yöllä vaivaamaan, niin että äijän piti mennä asettamaan sarvet jälleen sijoilleen. Hävinneet ovat jo molemmat jumalat, rikottu ja upotettu järveen.
Kuivasalmenjärven seitakiven hävittivät kylän pojat. He olivat ukkojen kanssa kalalla, ja äijiä kiusaten hokivat koko ajan: "kissa, koira, sika, perhana", mutta sattuivat sentään siitä huolimatta saamaan kaloja. Siitä pojat näkivät, ettei seidasta ole enää taikaa, soutivat kiven luokse ja pyöräyttivät sen järveen.
Pienellä metsien ja jänkien kätkössä piilevällä Jänkäjärvellä, Hossan takana, Ounasjoen itäpuolella, seisoi ennen komea seita, joka hallitsi koko ympäristöä. Seitasaarella, lähellä länsirantaa, se seisoi suurella jänkäpounulla, ja oli punertavasta kivestä muodostettu — tai muodostunut — ihmiskuva, jossa lukemattomat kirkkaat kissankultaiset "pissit" kimaltelivat. Ihmeellinen oli tämä metsäjärven jumalainen: kajeina tyyninä kesäöinä, kun palvojat sen luona joikasivat, yhtyi jumalainenkin joikuun, ja samalla kuului laulun kaiku Särkijärven seidastakin, joka oli kolmen, neljän penikulman päässä Tepastojoen varrella
— Yksi meistä laulaa Jänkäjärven Seijassa, toinen meistä laulaa Särkijärven Seijassa, yhteen meillä laulu kuuluu,
laulettiin lapiksi, kun kesäöinä oltiin nuottaa vetämässä ja päivä aleni pohjoiselle taivaanrannalle. Mahtavana kiiri jumalaisten joiku toisen luota toisen luokse yli tunturien.
Kalojen jumala oli Jänkäjärven seitakin, ja sitä kävi koko seudun vanhalappi palvomassa. Näillä mailla ennen lappi paljon liikkuikin. Rautuskylän takamailla, Loukisen ja Kapsajoen välisellä kairalla, Suoppaporassa, oli pienen Kyläjärven rannalla lappalaisilla muinoin kotakylänsä ja suuri markkinapaikkansa, mihin etelän miehetkin tulivat tekemään kauppoja. Seudun lantalaisetkin kunnioittivat Jänkäjärven seitaa ja muistivat sitä uhreilla. Mutta sitten Paksuniemen äijä, "Kuhmuotta", sen äkäpäissään hävitti, kun ei kerran saanut kalaa, korvensi tulella, valoi vedellä, niin että vanha komea palvoskivi hajosi tuhansiksi palasiksi. Lasten leluiksi sitten myöhemmin paikkakuntalaiset kuljettivat seitapatsaan kiiltäviä pissikiviä.
Särkijärvellä, Tepaston varrella, sanotaan olleen kaksikin seitaa. Rytiniemessä länsirannalla oli peuranpyytäjäin valkeakylkinen palvoskivi, ja koillisrannalla, Reikäkivenniemessä, kalaseita: iso pyöreä kivilaaka aivan veden rajassa ja kivessä kolmen sormen mentävä reikä. Varsinkin kalaseitaa palvottiin ennen ahkerasti ja pidettiin pyhänä. Saaliin parhaimmat kalat sille vietiin, pantiin kivenkoloon ja voideltiin kalanrasvalla. Aamulla aikaisin kiiruhtivat kalamiehet kiven ääreen, ja ken ensiksi ennätti sille antaa uhrinsa, hän sai sinä päivänä runsaimman saaliin heti ensi apajasta. Särkijärven kalaseitaa palvoivat vasta joku vuosi takaperin kuolleet Vaaran ukko ja Erkkolan äijäkin ja hoitelivat sitä suurella rakkaudella. Milloin kevätjäät työnsivät seidan järveen, nostivat äijät tulvan laskettua sen ylös ja asettivat entiselle sijalleen. Aikoivatpa vaarit kerran kuljettaa seitakiven omalle kalakentällensä palvottavakseen, mutta sitä se ei sallinut: heittäysi niin jykeäksi, etteivät äijä-rukat vanhoin voimin jaksaneetkaan sitä liikuttaa.
Siikaa antoi Särkijärvi entisaikaan kalamiehille yltäkyllin, kun he vain veivät seidalle hänen osansa. Mutta sitten tuli turmelus. Jumala unohdettiin, ei viety sille enää siikaa, eikä sivelty sitä rasvalla. Vieläpä kalanpyytäjät, rautuskyläläiset ja Jiesiöjärven miehet, rupesivat kalavedestä keskenään toraamaan ja tappelemaan. Silloin siika hupeni järvestä ja katosi viimein kokonaan, muuttuen "silliksi" (muikuksi). Kolmekymmentä vuotta on jo kulunut siitä, kun viimeinen siika puuttui pyydykseen.
Muonionkin erämaissa on useita entis-lapin pyhiä paikkoja. Niin nähdään Pakasaivon takana kankaalla vielä komea Seitapahta, mahtava, kuutta metriä leveä, kolmatta korkea kallionlohkare, joka yksinään sileässä petäjikössä pohottaa kuin mikäkin metsäläisen harmaa asuinmaja. Entinen porokansa Pakajärvellä asuessaan on tässä muuten kivettömän kankaan suurpahdassa uskonut jumalan mahtavan voiman asustavan. Kätkäsuvannon takamailla, Kaarantojärven Seitalahden pohjukassa, palvoivat kalamiehet sileää rantakiveä. Jierisjärven luoteiskolkassa on pienoinen Törmäslompolo, jonka Seitaniemellä, matalalla pounikkokentällä, vielä noin viisikymmentä vuotta sitten kohosi kala- ja peuramiesten jumala, noin metrin korkuinen suippopäinen kivipatsas, suuren sarviröykkiön ympäröimänä. Vaikka jumala jo onkin hävinnyt, sarvet lahoneet ja painuneet pounikkoon, asuu paikalla vieläkin sen vanha haltija. Joskus on kentältä nähty nousevan savua, ja kun Kutunivan muori kerran pisti niemeen tulen, jotta se paremmin kasvattaisi ruohoa lampaille, tuli vanha naavainen lapin äijä yöllä kieltämään:
— Ei saa polttaa minun maatani!
Enontekiössä, lapinkansan nykyisillä asuinmailla, on vielä vanhalappi varsin lähellä ja vanhanlapin henki liikkuu vielä ilmassa. Niinpä onkin Enontekiön tunturimaissa useita pyhiä paikkoja, mahtavasta Haltiotunturista alkaen. Haldiin jylhä puuton tunturiseutu on jo vanhoista ajoista ollut lappalaisten pyhiä maita. Sieltä monet suuret ja kuohuvat enot saavat alkunsa, siellä ovat koko tunturiston parhaat jäkälämaat, ja tunturien juurilla läikkyvissä syvissä saivojärvissä ovat Lapin suurimmat ja rasvaisimmat siiat. Haldiin kautta jutivat ennen vanhaan Norjan lappalaisetkin eteläisiin outamaihin ja kävivät aina palvomassa pyhiä seitojaan, joita oli tunturin tienoilla.
Samoilla tunturimailla ja samojen vanhojen lapinäijien palvomana seisoo vieläkin suuri seitakivi Virdniötunturien Törmisvaarassa, pari kolme penikulmaa Haldiista etelään. Se on komea kivi, kolme, neljä metriä korkea, valkohattuinen, harmaa kallionlohkare, suippopäinen kuin lapinkota. Koko kiven ympärys noin kyynärää leveältä on ruohottunutta palanutta maata, josta kaivettaessa nousee hiiliä, kekäleitä, palaneita luita ja poronsarvia. Ovatpa kaivelijat löytäneet siitä vanhoja lapinriskujakin, äyrinrahoja ja "orttia" 1700-luvun alkupuoliskolta, viiden kruunun paperisetelinkin sekä pari vanhaa rautaista nuolenkärkeä. Ne ovat entisten ukkojen uhreja seitakivelleen. Vieläkin lappalaiset pelolla ja suurella kunnioituksella katselevat vanhaa jumalaansa, eivätkä suinkaan tahdo loukata sitä henkeä, mikä siinä asuu, sillä he tietävät, että siinä vieläkin vanha haltija majailee. Kerrotaanpa, että joku vuosi takaperin muuan lapinukko on käynyt palvoskivelle uhraamassa suuren pailakkaporon.
Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymillä, Seitavuopion rannalla, on niinikään oma seitansa, rupinen ruma kivi, jonka juurella ennen oli joukoittain poronsarvia. Enontekiön itärajoilla, suuren Pöyrisjärven pohjoisrannalla, nähdään palvoskiviä, kalamiesten muinaisia pyhiä paikkoja, Palosaivon ja Mustansaivon rantamilla. Ja Hetan kirkonkylän vierellä, korkealla Jyppyrän huipulla, seisoi ennen nelikulmainen iso seitakivi neljän pikkukiven varassa. Mutta tämän vanhankansan jumalan kankesivat Enontekiön oikeauskoiset kirkonrakentajat sijoiltaan ja vieräyttivät kukkulalta alas.
Mutta Näkkäläjärven länsirannalla on mahtava seita: suuri, nelikulmainen suippoharjainen kivi, neljättä metriä korkea kalliopahta, joka kumottaa jo kauas järvelle kuin jätinkota. Se on entisten kalamiesten ja peuranpyytäjäin jumala. Kalamiehet sitä alkuaan palvelivat, mutta kerran tavattiin sen luota kaksi peurahirvasta sarvista yhteen sotkeutuneina, ja siitä huomattiin, että suurseita tahtoi antaa peurojakin. Silloin ruvettiin seidalta rukoilemaan myöskin peuraonnea ja kantamaan sille metsänkin lahjoja. Peuranrasvalla voideltiin kiveä ja uhrattiin sille naamasarvia ja peurankontteja. Suuret sarvikasat karttui jumalan juurelle. Niitä kyllä sitten myöhemmin nuoret ilkeyksissään vatkoivat järveen, mutta aina ne itsestään palasivat entiseen paikkaansa. Vanhat äijät, jotka asian paremmin ymmärsivät, varoittelivat nuoria:
— Ei saa niitä vatkoa! Niille pitää antaa rauha. Siinä asuu vanhojen jumala.
Jopa äijät joskus itsekin kalalle mennessään salaisesti voitelivat kiveä. Ovatpa vielä nykyisetkin ukot "reistanneet koettaa", antaisiko se kalaonnea.
Kittilän rajamailla, Ketojärvellä, on kalanpyytäjäin ja poromiesten seita, parimetrinen, harmaa, sileä rantakivi, jota vanhan polven aikana vielä Nillukka-ukko ja muuan toinen rikas lapinäijä palvoivat; he sivelivät sitä kalanrasvalla, voitelivat voilla ja viinallakin valoivat, ja saivat paljon kaloja. Poroelokin lisääntyi nopeasti. Monesti kuultiin seidan öisin joikaavan; syksyisin kuului pyhältä rannalta koko yön:
— Tiijukka, tiijukka, tii-jui jui-jui!
Koutokeinossa, Norjan Lapissa, suurien lukemattomien tunturien maassa, on vieläkin pystyssä monet vanhat jumalaiset. Siellä on pyhiä tuntureitakin ja vaaroja, jotka jo semmoisenaan, koko mahtavuudessaan, ovat pyhän ja salaperäisen haltijan asuntona. Sellainen on Passevaare, Pyhävaara, Koutokeinon ja Nauvuonon kulkutien varrella. Ohitse ajettaessa pitää sitä aina kauniisti puhutella ja joiata:
— Kaunis vaara, voia naa naa, anna hyvästi tunturi laskea, voia naa naa, voia naa naa! Kaunis, pyhä naa, voia naa naa!
Silloin pyhä vaara antaa hyvästi laskea tunturin, mutta jos ei muista eikä tahdo joiata, nostaa tunturi tuiskun, ja silloin on hyvin huono päästä alas.
Norjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä Njargavaaralla
Raisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, Seitterasvaaralla
Muldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinon
lähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekä
Kilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.
Koutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet, joilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.
Semmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon Siepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin porojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina määräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta, pienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen kappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli kotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa, ja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli ja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää jaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin ja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo, ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa kuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä suunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä ei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä hän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista. Kuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen palvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen tokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti, joka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. "Mutta Kiilan jälkeläiset nyt pian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi."
Vanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen oikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin etelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa tunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi siellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen kumarteli sitä ja lupasi:
— Tuon sulle lannanrommia keväällä palatessani, jos sinä suojelet minun eloni, niin ettei yksikään poro vieri pahdalta alas, kun keväällä meren rannalta palaan.
Ja vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä matkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä tuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:
— Toitko lannantuliaisia?
Heti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli lannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista pudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset niihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala paikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä pahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion olkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa pukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi lävitse.
Mutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin Aslakka. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa juureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia maita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät kuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi. Lapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin tuli hulluksi.
Koutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus hädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja. Monesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden huuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen lapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla, kala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon 70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.
Olivat ukot kalalla, ja Kilkkanen antoi kovin huonosti, ei edes keittoa suonut. Silloin astelivat äijät palvoskivelle ja valittelivat:
—- On huono sää nyt! Vedämme nyt palvoskalaa. Jos saamme hyvin kalaa, niin voidamme sinut rasvalla. Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut. Mutta jos saamme hyvin kalaa, niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa ja puhdistamme sinut.
Sitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkanen laskikin nuotan täpö täyteen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys apajalle. Mutta juuri kun oltiin saalista maalle saamassa, muuan puittiopoika päästi leuoistaan:
— Jo me saamme nämä kalat! Jo me sinua, kiviparka, rasvalla voitelemme. Emme anna sulle mitään. Lyömme kivellä pääsi rikki.
Mutta silloin rävähtikin suuri tuulenpuuska ja rysäytti nuotan nurin.
Ja kaikki kalat pääsivät karkuun.
Vanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut puittionkaan pilkkaa.
Vistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät pyydystämishommansa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he astelivat kodalleen.
Samalla tavalla tapahtui toisillekin Lapin kalamiehille
Kilkkasjaurilla. He rukoilivat seitaa:
— Addi munji kuulit, nuft ko ouddike addam, mun vuöillin vuöijam duu![17]
Ja saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti hekin ilveilivät:
— Emme anna sulle, palvoskivi, mitään!
Vaan eivät saaneet kalamiehetkään: nuotta repesi, kalat sähähtivät järveen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat:
— Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!
Ja heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.
Mutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he kiven taas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä seisoi niinkuin ennenkin.
Jopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin aamuauringossa.
Ja samalla paikalla seisoo Kilkkasen pieni ruskea jumalainen vieläkin.[18]
Sellainen on Kilkkasjaurin seitakivi. Salainen mahtava voima piilee tässä pienessä ruskeassa vanhanlapin jumalaisessa. Ja samanlainen pelottava haltija ja väki asuu muissakin vanhoissa metsäjumalissa. Eivät ole kyenneet Lapin apostolit eivätkä ristinjumalan papit niiden ikivanhaa voimaa ja tuhansien vuosien takaa periytynyttä mahtia kokonaan tuhoamaan, vaikka kykenivätkin joukoittain niiden muotoja pirstomaan ja maahan sortamaan.
Vanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat ikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.
Ja vahva usko isien jumaliin elää erämaan kansan veressä, piillen siellä kaikkein syvimmässä kätkössä.