MAAHIAISISTA
Maahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia niinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on poikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä teitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä rehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä milloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja; missä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin, myllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin metsäjärvet ja jokirannat, ja hyökkäävät kuin raivoissaan kaukaisimpaankin korpeen, kaataen komeimmatkin metsät surkeiksi haaskioiksi ja surullisiksi erämaan kalmistoiksi. Pois on lapinsuku kauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta — ja maahiaiskansa on seurannut jäljessä.
Sillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää vanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha erämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä tuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan kielletylle paikalle eikä rupea yönuotiolle kysymättä haltijoilta lupaa.
Mutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten tunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niinkuin lappalainenkin, suuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.
Vaikka maahiaiset ovat arkaa metsänväkeä, ovat he silti samaa Aatamin lähtöä kuin maailman muukin ihmissuku. Metsäläiskansaahan ovat lappalaisetkin, mutta yhtähyvin ovat he Aatamin lapsia, vaikka kyllä ilkeät lantalaiset väittävät vanhoilta kuulleensa, etteivät he olisi Aatamin suoria rintaperillisiä, vaan olisivat saaneet alkunsa Ruotsin kuninkaan tyttärestä, joka rikollisuutensa takia heitettiin tyrmään ja annettiin vain koira toveriksi.
Tyrmässä sai tytär kaksi lasta, jotka sitten karkoitettiin Lapin kiveliöihin, ja niistä saivat lappalaiset alkunsa. Siksi he laukkovatkin metsiä kuin koirat ja käyvät koreissa parseeleissa kuin kuninkaantyttäret. Tämä nyt lienee vain ilkeää lantalaisjuttua, mutta maahiaiset ainakin polveutuvat suoraan paratiisin perheestä. Aatami ja Eeva kun saivat paljon lapsia salapuolisin, Jumalan tietämättä, niin he peloissaan piilottivat osan kuoppaan maan alle, koska kuulivat Jumalan käyskentelevän paratiisin puistoissa. Jumala tuli, katsoi piilottamattomia sikiöitä ja kysyi Eevalta:
— Ovatko tässä kaikki lapsesi?
— Ovat, valehteli Eeva.
Kaikkitietäväinen asteli kuitenkin pienokaisten piilopaikalle, mutta ei vetänyt heitä sieltä esiin, vaan tuomitsi pikku-rääpykset ikuisesti asumaan maan alla.
— Sillä mitä sinä olet kätkenyt Jumalan silmäin edestä, sen pitää oleman kätkettynä myös ihmisten silmäin edestä, sanoi Jumala Eevalle.
Ja näistä Aatamin ja Eevan ensimmäisistä perillisistä, maan alle kätketyistä ja maan alle tuomituista, sitten sikeysi maahiaisten suuri suku, joka vielä tänä päivänäkin asuu alhaisissa maaemissä.
Eikä tämä suinkaan ole mitään lappalaistarua taikka lannanjuttua, vaan tämän toteaa itse suuri Laestadiuskin, puhuen postilloissaan monet kerrat maahiaiskansasta. Samoin Svebelius pitkässä katkismuksessaan kieltää tekemästä kuvaa taikka jonkun muotoa "niistä kuin maan alla ovat". Ja tällä hän tietysti tarkoittaa maahiaisia. Laestadius ja Svebelius tuskin lienevät koskaan maahiaisia itse nähneet, vaikka heistä puhuvatkin, mutta heillähän on ollut, niinkuin kaikilla muillakin papeilla ja piispoilla, mustatraamatut ja Mooseksen kuudes kirja, joissa puhutaan kaikenlaisista salatuista asioista.
Mutta kaikkein varmin ja epäämättömin todistus maahiaisten olemassaolosta on se, että monet nykyisetkin ihmiset ovat itse elävin silmin nähneet tätä maakansaa, jopa sitä puhutelleetkin ja seurustelleet sen kanssa. Eikä heitä saata epäillä, sillä he ovat vanhoja kristittyjä ihmisiä, jotka eivät muistele turhia.
Niinpä Koskaman vanha muorikin Kittilän Kelontekemällä, uskovainen eukko, on monet kerrat ollut maahiaisten kanssa kosketuksissa. Jo pikku tyttönä oli muori muuanna syyspäivänä marjassa Kelontekemän takaisissa kiveliöissä ja näki siellä erään tievan juurella valkean palaa lekottavan. Viluissaan lähti tyttö lämmittelemään ja katsomaan, ketä siellä asennoi. Tievan sisässä olikin oikein huonekehikko, ja siinä asusti aivan outoja ihmisiä, eukko, pari poikaa ja pikku lapsi, kaikki pieniä paksuja päntiköitä kuin lappalaiset. Tuli paloi pirtissä arinakivillä, ja eläjät istuskelivat sen ympärillä. Marjoja oli tuohipotassa lattialla, kalapuolikko nurkassa, karjan viljaa puuastioissa ja muutakin ruuanpuolta niinkuin ainakin ihmiseläjillä. Hyvin kohtelivat metsäpirtin asukkaat pikku vierastaan, tekivät hänelle tilaa tulen ääressä, puhuttelivat häntä ja kyselivät hänen kotioloistaan, vaikka kyllä kuuluivat niistä tietävänkin, vieläpä senkin, että tytön äiti ja ämmi olivat noitia. Mutta kun tyttö tahtoi ottaa maahiaisen pikku lapsen syliinsä, pelästyi eukko ja ärähti: "Älä koske siihen!" Vain isompi poika, rumannäköinen turjake, irvisteli tytölle ja tuuppi häntä, mutta pienempi poika oli niin näppärä, että saatteli tytön aina kotimetsän laitaan ja sieltä vasta lähti lipittämään takaisin. Jälkeenkinpäin tapasi Koskaman tyttö maahiaisia useasti, milloin marjamatkalla, milloin karjassa ollessaan, houkuttelivatpa ne monesti häntä tulemaan heidän tievapirttinsä asukkaaksi. Joskus sattui tyttö keksimään, kun maahiaisnainen suihkaili kylän lehmille ja niin laukotti niitä ympäri kankaita asentoaan kohden. Mutta kun tyttö huusi: "Mitä sie siellä teet?" katosi nainen, eikä tullut esiin, vaikka tyttö olisi kuinka huikaillut.
Maahiaisten majoihin joutui aikoinaan Reeta Heljukin, Pekka Koskenniskan ämmi Kittilän Tepastolta. Oli Reeta nuorena ollessaan lehmän ajossa Tepaston takana Ritalaksossa ja rupesi siellä männystä karistamaan käpyjä, kun yht'äkkiä maa löysäsi, ja hän humahti maan alle. Siellä oli komea talo ja muhkea emäntä heti vastassa hillaropeineen. Mutta Reeta ei huolinut hilloista, sanoi vain, ettei hän jouda syömään, sillä hänellä on kiire viemään lehmiä kotiin. Silloin tuli kamarista oikein kaunis tytär, teki suuren voileivän ja sanoi: "Ei se sulta, vanhalta ja rumalta, huoli. Mutta minä annan verestä ja hiiniä voileipää, koska olet eväättä joutunut matkalle." Mutta ei Reeta huolinut voileivästäkään, sillä hän muisti äitinsä kertoneen, että jos maahiaisten luona hitusenkaan syö, niin ei enää koskaan pääse sieltä pois, vaan täytyy jäädä ikuisiksi ajoiksi maahiaistaloon ja muuttua itsekin maahiaiseksi. Ja maahiaisilla olikin tarkoituksena houkutella nuoria ihmisiä ja kylänlapsia luoksensa, ja syöttää heidät omikseen. Monet metsään eksyneet ja kadonneet lapset ovatkin joutuneet maahiaisten valtaan, elämään kotimetsiensä maahiaisina ja jatkamaan maahiaissukua. Siksi vanhemmat aina olivatkin peloissaan metsiä juoksentelevista sikiöistään ja varoittivat heitä, ettei suinkaan pidä, jos maahiaistaloon joutuu, ottaa siellä mitään suuhunsa. Koskaman tyttöä maahiaiset eivät uskaltaneet ruveta syöttämään, koskahan oli tietäjämuorien lapsia, sillä väkevällä tietäjällä on valta maahiaisenkin ylitse. Mutta Heljun Reetaa ne oikein kiusasivat, näyttelivät suuria komeita lehmiään, lypsivät niistä suuret saavilliset maitoa ja sitten houkuttelivat:
— Saat tästä lehmän karjaasi, kun lähet kotiin. Mutta käyhän nyt ensin haukkaamassa vähän voileipää, että jaksat mennä.
Mielellään olisi Reeta ottanut komean lypsykin ja nälissään syönytkin "hiiniä" voileipää, mutta ei uskaltanut, koska ei halunnut tulla maahiaiseksi. Surullisena hankkiusi hän vain lähtemään pois. Mutta ystävällinen maahiaismuori lupasi kuitenkin vieraalleen lehmän, neuvoipa vielä keinonkin, miten lehmän saa pidätetyksi, vieläpä hyvästellessään ohjaili:
— Saat nähä, kuinka paljon siitä tulee maitoa! Mutta et saa lypsää kaikkia maitoa, sillä se ehtyy, tulee huonoksi, jos vain lypsät maitoperäksi. Silloin minä otan lehmäni pois ja haukun sinua ylimääräisestä lypsystä. Ja nyt saat lähteä, koska et saattanut syyä hiiniä voileipääkään.
Reeta Helju astui ulos komeasta maahiaistalosta, rapsautti oven kiinni ja samassa huomasi olevansa Ritalakson männyn alla.
Toisena päivänä ilmestyikin Heljun karjaan vieras komea lehmä. Reeta naaki heti lähelle, kiskaisi huivin päästään niskan kautta ja heitti sen lehmän selän ylitse, ja elukka rupesi seuraamaan karjaa. Suuren saavillisen sai Reeta lehmästä maitoa, mutta ei malttanutkaan heittää siihen, vaan keräsi kaikki astiat, mitä vain oli ja nilkoi nekin täyteen. Mutta kun Reeta sitten saatteli karjaansa laitumelle, istuikin maahiaismuori metsässä kivellä, huusi hänet luokseen ja torui:
— Eppä sie malttanukkaa olla lypsämättä ylimääräisesti, vaikka mie kielsin! Sie, hävitön, kehtasit kiskoa lehmältäni maitosuonet rikki! Mie otan lehmäni sulta pois!
Ja lehmä katosikin heti Reeta Heljun karjasta.
Maahiaiset ovatkin oikeata karjakansaa, ahkeraa ja taitavaa. Heidän karjansa on komeaa joukkoa, ja mahtava näky on kun se liikkuu maan päällisillä laitumilla. Lehmät ovat suuria ja lihavia, punaisen ja mustan taikka valkeankirjavia; komeasti keikkuvat niiden leveät sarvet, ja täyteläiset suuret tuumet heiluvat kuin ämpärit ja miltei maata laahaavat, kun lehmät astua keikuttelevat. Hyvin useasti onkin nähty maahiaiskarjaa maalaitumilla. Enontekiön erämaissa nähdään niitä monesti. Niinpä Vuontisjärven lompolon lanttoon ilmestyy miltei joka kesä kokonainen karja rantavesakkoon ahmimaan. Mutta kun lehmiä vain jokukaan lähestyy, katoavat ne heti maan alle. Peltovuoman takana, Nunnasen tiennoillakin, on joskus nähty jokunen lehmä, ja Koutokeinon Aitjärvellä on Artjärven äijä useat kerrat keksinyt maahiaiskarjan vaeltavan Alattionjoen rantatievoja myöten pohjoista kohden. Kerran ilmestyi Kittilän Tepastolla Keskitalon vainiolle suuri komea karja, mutta kun sitä ruvettiin pyytämään kiinni, hävisi se kerrassaan näkymättömiin.
Useasti on sentään maahiaisen lehmä saatu pyydetyksikin, mutta tietoa ja taitoa on siinä tarvittu: on pitänyt silmää räpäyttämättä hiljaa hiipiä lähelle ja sitten äkkiä viskata oikean olkapään kautta lehmän ylitse puukko tai tulirauta, silmätön neula, kannaton nappi taikka vain lakki, huivi tai joku muu vaatekappale, heti tarttua lehmään ja taluttaa se kotiinsa. Monesti kyllä on lehmän emäntä juossut jälkeen ja pyydellyt: "Voi, voi, älä vie minun lehmääni!" Joskus taas on kuultu maahiaismuorin illalla huhuavan kadonnutta maitomuoriansa:
— Tpry-tpry, Kirjo, tpry-tpry, Karjo, tpry, haikea Haluna!
Maahiaiselta saadut lehmät ovat erinomaisia lypsämään. Mutta pitää vain varoa, ettei kisko maitoa loppuun asti. Jotkut maahiaislehmät ovat niin arkoja, etteivät anna maitoaan muuta kuin saumattomaan astiaan, pahkamaljaan taikka pataan. Saumalliseen uurreastiaan jos rupeaa lypsämään, laskeekin lehmä veren.
On maahiaisilla lampaitakin, vaikka niitä on vain harvoin nähty. Ketomellan Jussa keksi kerran ollessaan juhannuksen aikana Ounastunturin Rautuvaarassa poroja paimentamassa maahiaisen lampaan. Musta elukka juoksenteli kuin ahma porotokassa, jolloin äijä laukkasi katsomaan. "Ka, lammas se onkin!" älysi ukko, sieppasi hattunsa ja heitti yli olkansa lampaan ylitse, otti kiinni, sitoi peskiinsä ja kantoi selässään kotiin. Lammasta hoidettiin navetassa, eikä se syönyt muuta kuin hillanlehtiä, eikä juonut muuta kuin hetevettä. Ei se viihtynyt toisten lampaiden joukossa eikä osannut samalla tavalla määkiäkään, ikisi vain: "ii-ii-i"; sen villa oli kuin koiran karvaa. Koko kesä ja syksy elätettiin lammasta, mutta sitten joulun aikana lehmä puski sen kuoliaaksi.
Poroja hoitavat rikkaat maahiaiset kuten maanpäällisetkin, ja komeasti, niin että kellot paukkuvat, ne väliin ajavat pitkin vuomia ja tuntureita. Mutta niitä ei silti useastikaan saada nähdä, etempää vain kuullaan kova meno ja pauke. Seyrisvaarassa, Näkkälän tunturiseutua. Enontekiö. Norjan rajoilla, näki Näkkälän Salkko kerran tullessaan pohjoiskyliltä kaksi kotakuntaa majailevan. Ihmisiä hääri kotapaikalla poroineen, ja kota tuprutteli huipustaan savua. Salkko luuli Pöyrisjärven lappalaisten siellä majailevan, käänsi härkänsä ja ajaa kahautti sijtaan. Mutta samassa kodat ja kaikki elävät olennot hävisivät, ei löytynyt edes jälkiä lumihangesta.
Muutenkin on maahiaissuku paljon rikkaampaa kuin maanpäällinen kansa. Heillä on komeat talot, koreat vaatteet sekä paljon rahaa, kultaa ja hopeaa, sillä kaikki se suuri rikkaus, minkä maa kätkee sisäänsä, on heidän hallussaan. Sitäpaitsi ovat maahiaiset ottaneet hoitoonsa kaikki ne lukemattomat aarteet, joita ihmiset aikojen kuluessa ovat panneet maahan piiloon. Eivätkä he anna niitä pois, vaikka joskus satuttaisiin löytämäänkin, mutta jos poika keksii isänsä taikka esi-isänsä kätkemän aarteen, niin se täytyy luovuttaa. Kaikki, mikä on maanalaista, on maahiaisten hoitoon kuuluvaa. Karhukin, joka talvella nukkuu maakomiskossaan, saa heiltä silloin hyvän hoidon. Maahiaiset ruokkivat sitä, vaikka ei karhun vatsaan näytä mitään karttuvankaan.
Maanpäällisiä veljiään ja sisariaan kohtaan ovat maanalaiset Aatamin lapset yleensä suopeita, jos vain nämä ylemmät vapaan ilman asukkaat antavat maanalaisille sukulaisilleen rauhan. Ja se niille tavallisesti annetaankin. Mutta hyvin useasti sattuu niin onnettomasti, että maanpäällinen eläjä on pystyttänyt talonsa maanalaisen asunnon kohdalle, sillä harva ymmärtää etukäteen ottaa selvää, millä kohdalla maahiaisperhe majailee, vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta haileata savua niinkuin hienoa höyryä. Myöskin niillä mailla, missä nähdään maahiaisia taikka niiden karjaa liikkuvan, on maahiaistalo lähellä, ja sellaisilta paikoilta on paras pysyä ulompana. Maahiainen ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle ja häiritsee häntä. Hän tahtoo elää rauhassa omassa maanalaisessa valtakunnassaan, koska hänet kerran on tuomittu siellä ikuisesti olemaan. Varsinkin siitä maahiainen sydäntyy, että rakennetaan navetta hänen talonsa kohdalle, niinkuin monesti on sattunut. Silloin ei onni pysy talossa eikä menestys asu navetassa: lehmä toisensa perästä joutua turmioon milloin milläkin tavalla, katkoo koipiansa, puskee toisensa kuoliaiksi, sortuu itsestään parren perään ja katoaa metsään. Lopulta, ellei näistä jo ymmärretä muuttaa navettaa toiseen paikkaan, ilmestyy maahiaismuori taikka -äijä ankarana ja käskee heti muuttaa navetan pois, muuten seuraa vielä pahempaa.
"… koska olet rakentanut navetan meijän pirtin päälle, niin että kaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin." Näin maahiainen ankarana uhkaa ja toruu.
Sellaiselle onnettomalle paikalle oli ennen sattunut Palon navetta Enontekiön Vuontisjärvellä sekä Ketomellan navetta Ounasjoen latvoilla. Eivät saaneet elukat rauhaa, vaan joka vuosi tuli aina joku lehmä turmioon. Mutta kun navetta siirrettiin toiselle sijalle, katosi kova onni.
Eivät pidä maahiaiset myöskään siitä, että epämieluiset, kiroilijat taikka muuten huonot ihmiset asettuvat yönuotiolle heidän asuntonsa kohdalle. Keskitalon Tuomaankin, joka Ullatievaan yöpyi, ajoi maahiaisukko pois ja kiskoi hänen poronsa hihnoista puuhun, niin että takajalat vain maata tapailivat. Samoin kävi Ajangin Antille Turtolassa. Tuli äijä nuotiolle ja ärjäisi:
— Mene pois siitä heti! Häirittet meijän juhlanpitoa, koska olet ollut menheenä yönä tyttärissä.
Toisinaan taas ilmestyvät kauniit maahiaistyttäret metsämiesten yönuotiolle, laulavat ja joikaavat heleästi ja houkuttelevat miehiä sulhasikseen. Näkkälän Hukka-Salkkokin on monet kerrat Norjan rajoilla, Paalloivissa, yöpyessään nähnyt maahiaistyttäriä. Joskus vanhat maahiaismuoritkin tulevat ilkikureissaan kiusoittelemaan nuotiolla nukkujaa. Vasaran Anttikin kerran Haisujupukassa yöhonkaa hakatessaan kuuli toisenkin hakkauksen etempää vuoman takaa sekä huudon: "Tule yhelle yösijalle!" Antti ei kuitenkaan mennyt, vaan hakkasi oman honkansa ja asettui sen viereen nukkumaan. Mutta pian ilmestyi vanha muori toiselle puolelle nuotiopuuta maata reiskottelemaan, eikä lähtenyt pois, vaikka Antti monet kerrat karjaisi: "Mene pois siitä!" Muori irvisteli vain ilkeästi, iski silmää ja maata rengotti. Viimein sieppasi Antti suuren peurapyssynsä ja pamautti akkaa, niin että "astia" pölähti. Kiljaisi muori vain ja laukkasi vaaraan. Mutta pian tuli ukollekin lähtö. Alkoi näet kuulua vaarasta kauhea elämä, ja koko maahiaiskansa tuli sieltä, niin että kova tohina vain kuului. Antti otti jalat alleen ja alkoi päästellä kuin peto pitkin öisiä erämaita. Suoraa päätä paukaisi hän Kerpuajokeenkin, ja siinä jo muuan takaa-ajaja tapasi takinkauluksesta, mutta Antti purautti takin selästään ja itse roikaisi toiselle rannalle, niin päästen vainoojistaan.
Mutta siivoille erämiehille antaa maahiainen rauhan, vieläpä heitä avustaakin metsänkäynnissä ja porojen paimentamisessa, antaen merkkejä ja varoituksia, jos vain vaara on uhkaamassa. Ja vielä avuliaampi ja suopeampi on maahiainen niille ukoille, jotka muistavat yönuotiolle asettuessaan vanhojen tavalla pyytää:
— Maahiainen, maanalainen, maata pyyän maatakseni, mutta en iäkseni.
Niin Turtolan Matinlompolonkin Pekka-vaaria, joka Apinavaaran vanhassa kodassa vietti yötä, käyttivät maahiaiset kotonaan, jossa juuri vietettiin vanhan elatusmuorin kraviaisia.
Maahiaiset ovat näet kuoleman vallan alaisia niinkuin muutkin Aatamin jälkeläiset, ja samoin he myöskin vaimosta syntyvät, kasvavat ja varttuvat maahiaiskansalaisiksi. Lapsensakin he kastavat, mutta eivät tee pyhää ristinmerkkiä heidän rintaansa. He viettävät keskenään häitä, peijaisia ja muita pitoja niinkuin maanpäällisetkin. Mutta yläilmaisten serkkujensa kanssa he eivät monesti seurustele.
Mutta on joskus tapahtunut, että maan päältä on etsitty apua lapsivuoteessa olevalle maahiaisvaimolle. Turtolan Matinlompoloon tulla touhotti kerran maahiaisukko kovalla kiireellä ja huusi muorille:
— Tule sie auttamaan! Akka on lapsia saamassa.
— Mistä sie olet, kun en mie tunne? muori kysyi.
— Ei kaukaa, ei kaukaa, tuosta vain navetan takaa pellolta.
Ja ukko vei emännän kotiinsa, jossa oli akka lapsenteossa. Muori auttoi lapsivaimoa, eikä ottanut mitään maksua vaivoistaan. Mutta myöhemmin maahiaisukko lähetti hänelle komean hopealusikan.
Onpa niinkin sattunut joskus, että maanpäällinen poika on lähtenyt maahiaisista naimaan. Mannun tyttäret kyllä ovatkin naitavia: kauniita, valkoihoisia ja punaverisiä sekä suuren myötäjäiskarjan omistajia. Niinpä Enontekiössä muuan poika käväisi eukon alakerran tyttäristä. Kohtasi tytön ensin metsässä paimenessa, haasteli hänen kanssaan, ja komea tytär mielistyi yläilmojen mieheen niin, että houkutteli hänet kotiinsa kosioretkelle. Siellä kosiomiehelle tarjottiin vaikka mitä hyvyyttä, mutta tytön neuvon mukaan ei poika huolinut mistään, tytärtä vain kärtti eukokseen. Ja saikin. Pidettiin maahiaishäät, ja tyhjin käsin lähtivät nuoret matkalle maanpäälliseen miehelään. Mutta tytär kielsi poikaa katsomasta taakseen kertaakaan koko kotimatkalla. Jäljestä kyllä kuului aikamoinen meno: koirat haukkuivat, kellot paukkuivat, lehmät ynisivät ja ammuivat, ja ihmiset huusivat ja elämöivät niinkuin lapinkodalla, kun siellä aherretaan porokarjan kanssa. Niin mentiin hääsaatossa kotia kohden. Mutta kotiportailla jo ylkämies vilkaisikin olkansa ylitse, kun jälkipuolen elämöiminen paisui yhä suuremmaksi. Mahtava joukko komeaa karjaa oli paimenen ja koirien ajamana seurannut nuoren-parin kintereillä; siinä oli suurituumisia lypsäviä, tuntuvia nuorukaisia, lihavia vasikoita ja mahtavia sonneja sekä vielä iso lauma lampaita. Lähes puoli karjaa oli jo ennättänyt pihaan, mutta vielä suurempi puoli oli tulemassa portin ulkopuolella. Ja se osa katosi paikalla, kun sulhasmies katsahti taakseen; karjalauma katkesi kuin puukolla leikaten. Maahiaisnuorikko kyllä torui siitä miestään, kun menetti parhaan osan hänen myötäjäiskarjastaan, mutta sille ei enää mahdettu mitään, vaan sai maahiaisminiä tyytyä siihen, mikä oli jäänyt pihaan.
Harvat tämänilmaiset eläjät ovat vierailleet maahiaisten luona, paitsi mitä ovat tahtomattaan joutuneet siellä käymään. Jotkut lappalaiset kyllä ovat joskus käväisseet maahiaisten kosteissa, nauttineet heidän hyvyyttään, eivätkä silti ole tulleet maahiaisiksi. Mutta lappalaisilla on omat keinonsa, joilla varaavat itsensä, niin ettei maahiaisten valta heihin pysty. He saattavat vaikkapa kynsäistä ihoaan, niin että veri tipahtaa, ja sitten kyllä uskaltavat ottaa maahiaisruokaa suuhunsa. Tätä taikaa ei kyllä tietänyt Ketomellan Martti-äijä kerran joutuessaan maahiaistaloon, missä kaksi vanhaa muoria asusti ja hänet ystävällisesti otti väärtikseen. Toinen muori vaaksoi sormillaan vaatetta, ja toinen rupesi tyrkyttämään ukolle syötävää. Mutta äijä ei ottanut, kielsi, hylkäsi, viimein suuttui ja lennätti muorin viilipunkin nurkkaan — ja samassa löysi itsensä rähmällään keskeltä porokaarrettaan Ounastunturilla. Siitä päivästä ruveten alkoi ukko köyhtyä, menettää porojansa, ja viimein hän itse porometsässä ollessaan sortui puun alle ja kuoli, sillä hän viskasi samalla onnensa menemään, kun ylpeyksissään vatkasi pois maahiaisen viilipunkin. Se toinen muori nimittäin parhaillaan vaaksoi hänelle onnea.
Mutta niin taitamattomasti ei menetellyt Inarin Elli, vanha Koutokeinon lappalaismuori. Hän oli oikein väärti maahiaisten kanssa. Monet vuodet aina kerran kesässä hän kävi maahiaisasunnoilla vierailemassa. Kun tuli juhannuksen aika ja Lapin päivä oli korkeimmillaan, hääri muori hyväntuulisena, kolme vuorokautta pesi ja oornaili itseään, puhdisteli ja koristeli vaatteitaan ja pani kaikkein parhainta päälleen, ja sitten, kun päivä paistoi pohjoiselta ja kaikki oli vaiennut, lähti ketterästi koira perässään kepsuttelemaan hiljaiseen tunturiin ja sinne katosi. Eikä nähty, vaikka etsittiin kaikki lähitunturit, muoria vilaukseltakaan koko kesänä, ennenkuin hän vasta syksyllä Mikkelin alla taas ilmestyi kylille. Samat puhtaat ehyet vaatteet oli muorilla päällään, vuotakengätkin samassa voiteessa kuin lähtiessä, ja muori itse oli lihava, komea ja pulskistunut, ketterä ja iloinen; koirakin oli lihava ja hypähteli iloisesti. Koko kylä tuli ihmeissään Elliltä utelemaan, missä kummassa hän oli ollut, mutta muori ei sanallakaan muistellut retkiään kenellekään.
Samalla tavalla katosi Elli-muori taas seuraavana kesänä, ja niin edelleen joka kesä juhannuksen tienoissa ja saapui kotiin vasta Mikkeliksi. Kerran sitten pidettiin muoria silmällä, hiivittiin perässä tunturiin ja huomattiin, että eukko pujahti maan alle maahiaisten luokse.
Mutta tämä oli mummu-rukalle onnettomuudeksi. Viipyi hän kyllä taaskin koko kesäkauden väärtipaikassaan, mutta kun hän syksyllä palasi, tuli hän kurjannnäköisenä, vanhana ja laihana, laahustaen kepin varassa, vaatteetkin kuluneina ja rääsyisinä. Ja laiha nälkäinen koira liikkasi takkuisena perässä.
Ei muori nytkään muistellut, missä oli ollut, eikä puhellut paljon muutakaan. Itsekseen vain juroili.
Mutta seuraavana kesänä ei muori enää kadonnut tunturiin.