SAIWO JA KALTIO
Yhtä ihmeellinen kuin on Lapin maakamara salaperäisine maahiaisineen ja Stalloineen, pelottavine tunturihaltijoineen ja haltijatievoineen, monine seitapaikkoineen ja kummittelevine aarrekätköineen, yhtä ihmeellisiä ovat Lapin lukuisat vedet, järvet, lompolot ja kaltiot. Niissäkin asustaa vielä vanhalappi.
Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet, sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa, ihmeitten maassa.
Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei laske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin alituisesti maanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin. Ne ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi työntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä kuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin valoihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä pilausta. Useasti on saivossa hyvin korkeat ja jyrkät rannat, niinkuin Rumassajärvessä, Salmijärven seuduilla Muoniossa. Rumajärvi onkin merkillisimpiä saivoja: toisinaan on siinä vettä monta syltä, mutta toisinaan taas vesi katoaa, niin että paikoin pohja näkyy. Mutta pohjoispää on niin syvä, että lieneekö siinä pohjaa ollenkaan.
Saivoiksi sanotaan myöskin pieniä, kirkasvetisiä, jyrkkärantaisia tunturi- ja vaarajärviä, joita kapeat salmet taikka pikku joet yhdistävät muuhun vesistöön. Niitä on Lapissa kaikkialla. Pöyrisjärven pohjoisrannalla on pari pientä saivoa, Mustasaivo ja Palosaivo, sekä Törmisvaaran seuduissa Norjan rajoilla Kaamuksensaivo ja Surkimo; Sitshajaurin tienoilla on Kuossasaivo. Ylimuonion takamailla Kajankitievoilla, Taapurivuoren vierellä, on korkearantainen saivo, Muoriksi sanottu, ja siitä laskee pikku puronen Akkaan, josta lähtee isompi joki. Kaikkein komeimpia on pieni Pakasaivo Pakajärven eteläpuolella Muoniossa. Kymmeniin metreihin kohoavat pahtaseinät ympäröivät saivon pohjukkaa ja korkeiden hiekkatievojen välitse se kapeana yhtyy Pakajokeen. Mutta tätäkin mahtavampi on Äkäsjoensaivo, Äkäsjoen juoksulla yläpuolella Äkäslompoloa. Se on semmoinen vesi, etteivät kaikki uskalla mennä sitä katsomaankaan, eivät heikkoveriset ainakaan: siinä ovat näet niin kauhistavat pahtaseinät. Toisella puolella on korkea Kirkkopahta, toisella hirveä Hammaspahta, ja ylpeiden kallioseinien välitse juoksee saivosta kapea väylä Äkäsjokeen. Niin kirkas on saivon vesi, että kalatkin näkyvät niin syvältä, ettei niitä ylettyisi iskemään, vaikka olisi kuinka pitkä arina. Saivon syvyyttä ei tiedä kukaan, eikä sitä uskalla ruveta mittaamaankaan. Äkäslompolon Heikki-vainaja kerran yritti mitata laskien nuoraa monta syltä, eikä tavannut pohjaa. Mutta silloin tuli haltija sanomaan Heikille:
— Jos vielä toisen kerran tulet mittaamaan, niin tulet itse perässä.
Kaloilla on saivoissa hyvä elämä, niissä kun on niin hohtavan puhdas vesi ja suotuisa pohja. Tunturiseutujen saivoissa ovat kalat niin lihavia ja rasvaisia, ettei missään maavesissä ole sellaista viljaa; siiatkin ovat niin suuria kuin taimenet, ja Pakasaivossa elää rautukin.
Entisaikaan oli joka lappalaisella oma saivonsa, josta hän kävi kalaa pyytämässä, ja saivon rannalla seisoi useinkin palvoskivi. Niin oli Prokseilla pikku saivo asuntopaikkansa kohdalla Pöyrisjoen itäpuolella; Pöyrisjärven Mustasaivo ja Palosaivo palvoskivineen olivat taas Pöyrisjärven lappalaisten omia. Proksin saivo oli niin haltiakas, ettei se antanut kaloja kelle tahansa. Oli vain yksi mies, joka siitä osasi ottaa viljan. Pakasaivo taas oli Suikkien oma, ja sitä sanottiinkin "Suikkilaisten helvetiksi".
Sitten on Lapissa vielä saivojärviäkin, suuriakin tunturien piirittämiä järviä, joiden vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen syvyydestä. Nekin saavat suuren kirkkautensa maanalaisista hetteistä ja pohjakaltioista, joista saivovesi kohoaa. Saivojärvet ovatkin usein "kaksipohjaisia". Itse järvi on jo kymmenien sylien syvyinen, eikä alahaisen pimentopohjan syvyyttä ole kukaan kuolevainen voinut mitata. Kukaan ei tiedä, mihin maanalaiset saivovedet johtavat juoksunsa.
Tällaisia kirkkaita salaperäisiä saivojärviä on Lapin tunturimaissa paljon. Kilpisjauri ja suuri Pöyrisjärvi ovat saivojärviä, samoin lukematon joukko muita vesiä. Pieni, kaunis jumalten järvi, Levi- ja Kätkätunturien kurussa Kittilässä oleva Immeljärvikin on kaksipohjainen saivojärvi. Niinkuin saivot ovat saivojärvetkin hyvin kalaisia. Niissä on kalaa väliin ihan puurona, mutta sitten taas, kun mennään nuottaa vetämään, ovat kaikki kalat kadonneet. Suuren silmänteen kautta, joka järven pohjasta avautuu alas, on vilja paennut alempiin saivovesiin. Toisinaan saadaan vain nähdä, kun kalat suurin laumoin kiertävät haudassaan ja sitten parvittain peräsukaa painuvat pimeyteensä, niin että pyrstöt vain vilkkuvat.
Saivojärvissä elää suuri kalojen isäntäkin, Kalojensampi eli Kalojen vanhin, mahtava jättikala, joka toisinaan on nähtykin. Nulusjärvessäkin Ylimuoniossa nähtiin kerran niin tavaton kalaäijä, että se kelletteli vedessä niinkuin vene kumollaan ulottuen poikki järven. Ja eräänä kesänä sai koko Muotkajärven kylä keskellä jumalan kirkasta päivää Juunaan talon pihamaalta katsella kokonaista neljä tuntia ainakin viittä syltä pitkää kalanvönkälettä, joka keskellä järveä vain makaili, kunnes taas äkkiä roiskahti veden alle. Kelontekemäjärvessäkin on nähty Kalojenvanhin monet kerrat. Joskus on kalamiehen vene keskellä syvää järveä karahtanut niinkuin karikkoon ja noussut kokka ylös niinkuin olisi rantaan töölännyt; sitten on joku näkymätön veurahtanut veneen alla, ja alus päässyt jälleen liikkumaan. Kerran Koskaman muori ja Antti sekä Takalon äijä, "Jans-Päkki", näkivät, kuinka järvellä, niemen takana, makasi kalakummitus niinkuin kaksi nuottavenettä olisi ollut vastakkain. Takalon äijä, joka oli monet kesät kulkenut Ruijan merellä, ollen höösmanninakin, ja siellä nähnyt vaikka mitä kummia, lähti soutamaan lähemmäksi. Kummitus katosi, mutta nousi taas uudelleen ylös, ja kun Jans-Päkki pääsi lähelle, veurahti se veteen sellaisella tohauksella, että äijän vene tuli puolilleen vettä, ja äijäkin kastui läpimäräksi. Peirajärvessä, Enontekiön luoteisessa tunturimaassa, on joskus nähty tavattoman kalanvönkäleen niinkuin itse irtopirun viilettävän pitkin vedenpintaa, niin että muuten tyyni järvi on koskena kohissut.
Kaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltijaväkeä, joka näkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan ihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden rannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: "Onko isäntä kotona?" Kyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä.
Mutta näyttäytyy järven isäntä ja haltijakansa monesti kutsumattakin ja kysymättä. Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion takalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen äijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet kummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat: "Kuka tuo köriläs on? Souvetaan nokka halki!" Mutta äijä kääntyi päin ja katsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin vanhanaikaiset "plakkarikellot", Siitä miehet ja naiset säikähtivät niin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat pois, jättäen järven äijän rauhassa kahlomaan. Tämä tosiasia on tapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten.
Oostajärvelläkin, joka on kaksipohjainen saivojärvi Muonion kirkonkylän lähimailla, on monet kerrat nähty vesikansaa. Kerrankin kun poikaset siellä "pulimassa" ollessaan oikein ilvehtivät ja ylpeilivät, ilmestyi rannalle kuusien pituinen, rääsyinen, ontuva akka ja pelotti uimamiehet pois. Kerran taas samalla järvellä nähtiin akan pieni tytär, ja jopa sitten ilmestyi itse järven isäntä, iso mies ketunnahkaisissa vaatteissa. Mutta ketunnahka-ukko oli hyvännäköinen äijä, joka ei herättänyt ollenkaan kammoa, sillä haltijaväessä on asia samoin kuin ihmiskunnassakin: toiset ovat tylyjä ja kolonnäköisiä ja kammottavat, mutta toiset ovat hyvännäköisiä ja rauhallisia ja rakkaampia, eivätkä ensinkään anna kammoa, eivätkä ketään vistota. Haltijat eivät kyllä kaikille näyttäydy. Tavallinen jokapäiväinen ihminen, joka mistään välittämättä vain olla vällöttää, ei näe niitä koskaan. Mutta rupeaapa vain saivojärvellä ilvehtimään ja ylpeilemään, niin saa pian kostonsa. Oostajärvellä saivat kalamiehet kerran reivillä kahta vaille kahdeksankymmentä haukea samalla kertaa. Siitä ylpistyivät miehet, menivät taas, heittivät reivinsä ja röyhkeilivät:
— Nyt me otammekin koko koranuksesta kaikki kalat!
Mutta eivät saaneet kalansukuakaan, ei yhtä päätä.
Eivät uskaltaneet Muonion miehet tehdä sentään sillä tavalla kuin Kittilässä Karhulan Murri-Pekka, joka muorineen oli kalaa pyytämässä Ahvenjärvestä Paanosenjoen latvoilta. Kun järvi ei antanut mitään, vaikka he kävivät palvoskiveänsäkin puhuttelemassa, suuttuivat he, kapusivat korkealle rantatörmälle ja rupesivat vierittämään kiviä järveen. Suuren lohkareen jo laskivat pahdalta kierimään ja mielissään katselivat, kun se poukkoili pensaasta toiseen. Mutta silloin nousi järvestä lappalaisäijä polvilleen veden pinnalle ja avossa sylin odotteli ja siirrälteli aina sitä mukaa kuin kivi kiepsahteli syrjään. Kun kivi putosi alas, otti äijä sen syliinsä ja laski sievästi veteen. Kauhuissaan pakenivat kalamiehet pois koko järveltä.
Mutta niille kalamiehille, jotka pyhittävät ja siunaavat veden, eivät koskaan kolonnäköiset vedenhaltijat näyttäydy eivätkä tee mitään poikkipuolista. Heille esiintyy haltija vain ystävällisenä ja hyvännäköisenä. Vesi onkin aina pidettävä pyhänä ja oikeassa arvossa; sitä ei saa kirota eikä sen kanssa pitää mitään ilvettä; vesillä ollessa ei liioin saa vihellellä. Tuulta kyllä saa vesillä liikkuessaan loitsia ja viheltää, jos tietää itsensä taitavaksi veneenhoitajaksi. Silloin saattaa sanoa:
— Tuuli, nouse tuulemahan, mailmanranta, riehumahan! Meren Musti, tsöh!
Ja sitten viheltää, niin kyllä haltija nostaa vihurin.
Toisissa saivojärvissä on niin arat haltijat, etteivät ne kärsi puhetta eivätkä minkään korttoelävän nimeä. Sellainen arka vesi on Vuontissaivo Enontekiöllä, Lätäsenon päällä, Saimatunturin juurella, jossa on koko joukko muitakin saivoja. Vuontissaivolla kun ollaan nuottaa vetämässä, ei saa puhua mitään, ei mainita korttoa eikä mitään saastaista elukkaa, ei petoeläintä eikä kissaakaan. Muuten ei saivo anna kaloja. Vieläpä vaatii vesi tupakkaa uhriksi, että antaisi paremmin. Samanlainen arka haltija on Matilaisensaivossakin Ounasjärven alapäässä. Sekään ei suvaitse minkäänlaista puhetta eikä kolinaa. Vanha kirkkoväärti, Juhani Hetta-vainajakin, oli siellä kerran nuotalla, ja nuotta oli kaloineen jo aivan apajalle tulossa. Mutta silloin karjaisi puittio: "Jo näkyy kaloja!" Siitä heti kaikki kalat paneutuivat kuolleiksi, löivät kyljellensä ja menivät yli paulan. Eikä saatu yhtään kalaa.
Monet saivojärvien haltijat ovat lapinpahnaa. Kittilän Paarnajärvelläkin oli kerran Tepsan vanha äijä nähnyt peskipukuisen lapinämmän juoksevan rannalla nuottatauvot kainalossa ja kuullut sen huutelevan:
— Paarneh vuolkin kainutta, paarnai vuolkam kainukoita![19]
Paarnajärven vanhat haltijat olivat parhaillaan kalastushommissa, sillä vesikansa käy kalassa niinkuin maanasuvaisetkin, pyydellen omassa kotijärvessään. Koutokeinon Pajasjaurilla, joka on suuri järvi Suomen rajamailla, näki Aitjärven ukko kerran, ajaessaan talvella porolla verkkopyyntiin, koko lappalaisjoukon kalahommissa. Poroineen olivat kalamiehet järvellä ja kovalla kiireellä sysivät verkkoja jään alle. Mutta sitä mukaa kuin ukko ajoi lähemmäksi, siirtyivät verkkomiehet yhä edellä pohjoista kohden, tullen aina pienemmiksi ja pienemmiksi, viimein kuin koiriksi ja sitten kaikki kadoten.
Vesikansa hoitaa karjaakin samoinkuin maahiaisväki sekä maan päällä asuvaiset. Monesti nousee vedenkarja järven rantaruohikkoon syömään, painuen sitten taas järveen, ja joskus käyvät vedenmuorit itse karjaansa maalla paimentamassa. Kelontekemän Koskaman Kaisakin sai kerran nähdä, kun vanha lapinmuori nousi järvestä lehmäkarja perässään ja lähti astelemaan metsää kohden. Metsästä käsin tuli toinen muori, pitkä ja laiha, kumarteli järvenmuoria ja sanoi; "Täälläkö tekin olette?" Toinen selitti: "Mie tehen lehmille uutta tietä, kun vanha tie on koskettu ja pilattu." Ja järvenmuori selitti metsänmuorille, kuinka Koskaman asukkaat ovat vainioillaan ja pelloillaan sotkeneet hänen karjapolkunsa. Haastellen astelivat muorit karjan edellä ja painuivat metsään.
Vesikansan karjaa saattaa vallata samalla tavalla kuin maahiaisenkin karjaa. Rikinä-muorikin meni kerran Tepsassa tulukset kourassa vahtimaan vesikarjan laidunpolulle, ja kun karja tuli lähelle, lennätti hän tuluksensa yhden lehmän ylitse, juoksi kellonriesimeen ja talutti elukan kotiinsa. Navetan edessä heitti muori hameensa lehmän päähän, pyöräytti elukan kolme kertaa ympäriinsä, ennenkuin vei navettaan. Ja sitten lehmä kyllä pysyi talossa, lypsi paljon ja teki vasikoita. Rikinä-muori jätti talonsa ja karjansa Kaija-tyttärelleen, ja Kaijan poika, Jussa-äijä, sai sen jälkeen periä maat ja karjat; sitten tuli perilliseksi Jussan poika, Lassi, joka kuoli viisi, kuusi vuotta takaperin. Talossa on vieläkin samaa vedenlehmän sukua, mustankirjavaa rotua, sellaista lyhytjalkaista, lyhytraatoista, pyöreää lajia. Samaa mainiota vesirotua on sieltä sitten saatu muuallekin. Jussa-äijä antoi kumminlahjana nuorukaisvasikan Alatepsan Jussalle, joka oli Koskaman muorin veljenpoika, ja Alatepsasta taas Koskaman muori hankki alun komeaan vedenlehmän-lähtöiseen karjaansa.
Ihmeellisiä vesiä ovat myöskin Lapin kaltiot, pienet kuohuvat hetteet ja lähteet tunturien ja tievojen juurilla. Niissäkin on kirkas ja hohtava saivovesi, elävä vesi, joka iänkaiken kuin aina uudesta syntyneenä iloisesti pulpahtelee maanalaisista pimennoista ylös kirkkaaseen päivään, kohahdellen kuin ikuisesti nuori veri ihmissydämessä. Maanalaisista elämänlähteistä nouseekin saivovesi puhdistuneena tunturinjuuriseen pikku kaltioon, ja imee siellä itseensä maan salaisia väkeviä voimia, niin että kaltioiden saivovesi on kaikkia muita maanvesiä merkillisempää ja voimallisempaa.
Lapin erämaita kiertävä ja erämaissa asustava kansa, alituisesti luonnon kanssa kosketuksissa ollen, onkin oppinut ymmärtämään kuohuvien kaltioittensa ihmeellisen voiman ja käyttämään sitä hyväkseen.
Lapissa on paljon kuohuvia kaltioita, joissa tunturien alta hersyvät vedet kumpuavat ilmoille. Mutta vain harvat ovat tulleet huomatuiksi ja saaneet merkkilähteen maineen, lukemattomien muiden saivovesien jäädessä erämaihinsa vain omiksi iloikseen pulppuilemaan.
Sellaisia ihmelähteitä on Santsinlähde Enontekiön Peltovuoman lähimailla, neljänneksen matkan kylästä pohjoiseen. Kaltio on koko seutulaisten parannuspaikka, Betesda, johon paikkakunnan sairaita saatellaan saamaan parannustaan. Varsinkin kaikenlaisiin tarttumuksiin, rupiin ja vammoihin sekä maasta että vedestä hinkautuneisiin rohtumiin on lähteen vedessä parantava voima. Pitää vain pistäytyä kolme kertaa kaltiossa, peseytyä siinä ja joka kerta kyykistyä umpisukkeloon. Mutta ilmaiseksi ei saivoveden haltijoilta saa pyytää veden voimaa, vaan lopuksi on heitettävä lähteeseen joku rahalantti, nappi taikka muu pikku esine uhriksi ja korvaukseksi sekä sanottava:
— Ve'en uhri ja sairaan terveys!
Siitä vasta antaa kaltion vesi parantavan voimansa. Maitoruvessa käytetään lasta lähteessä, piirrellään neulalla ja neula heitetään veteen ja sanotaan:
— Menköön neulan matkassa tauti sinne!
Lakson Mikko, paikkakunnan paras parantelija ja vammojen sekä maan pyörryttäjä, oli aikoinaan kuin Santsin ylilääkäri. Hän käytti aina potilaansa kaltiolla, kolmesti ne siellä valoi ja painoi sukelluksiin, niin etteivät hiuksetkaan näkyneet, ja heitti heidän puolestaan uhrit veteen.
Samanlainen parantava uhrikaltio on myöskin Poikkijärven eli Mojotien kaltio, kaunis, kolmi-, nelimetrinen maansilmä Ounastunturin juurella, Ounasjärven etelärannalla, vastapäätä Hetan kirkonkylää. Sinne hettalaiset saattelevat tarttumatautisiaan, pesevät ja käyttävät upposalla ja heittävät maksuksi neulan sekä uskovat, että neulanen lähteessä pistelee tautia, jolloin sen pakostakin on poistuttava sairaasta.
Kuttaisen kylällä, joka on korkealla Muonionjoen päällä Palojoensuusta pari penikulmaa ylöskäsin, on Kurkionniskan lähellä, joen pohjoisrannalla, niinikään oma Betesdan lammikkonsa, Rovannenän alustakaltio. Lähdettä sanotaan myös Noitakaltioksi, ja on se kymmenkunta metriä leveä, kirkas, ruostevesinen hete korkean, jokea kohden juoksevan hiekkatievan päättymillä. Keskellä kaltiota on sammaltunut pikku saari, johon rannalta vie porraspuu. Sitä myöten astuvat tietäjät potilaineen saarelle parantamistyötänsä toimittamaan. Kuttaisen Noitakaltio on huomattu hyvin terveelliseksi; jo vanhat ihmiset ovat tutkineet sen lääkekaltioksi, kun siitä vielä ojakin virtaa länttä kohden. Lähteellä käyvät suomalaiset, Ruotsin Kuttaisen kylä, lappalaiset ja kaikki lähimailla asuvaiset. Sinne saatellaan silmäkipeitä, vamman saaneita, rokko- ja rupitautisia, pitaalisia ja kaikkia, joita ahdistaa mikä tahansa ulkonainen tuska. Kaltiossa sairas pestään, upotetaan hänet siihen, painellaan sammalilla ja luetaan parannussanoja. Lopuksi heitetään veteen rahaa taikka muuta "rauvanpuolta", sillä jos ei sitä tee, eivät luvut eivätkä välikappaleet auta mitään. Mutta jos kaikki toimitetaan niinkuin asia vaatii, lähtee kaltiosta varma apu. Iskon Fiinakin Kuttaisesta, joka oli pureskellut putkentyveä ja saanut siitä maan tartunnan suuhunsa, niin että löi lopulta koko naamankin rupeen, meni Noitakaltiolle, pesi ja pyyhki sammalilla kasvonsa ja ruumiinsa sekä antoi kaltionhaltijalle uhrin. Hetipä myös rupesi maantartunta pyörtämään ja tuskat loppuivat.
Samoilla tunturimailla, Ruotsin puolella, Kaaressuvannon kirkonkylän vierellä, on seutukunnan kuulu Hilkukaltio, kuohuva lähde, jonka pohjasta alituisesti kylmä vesi kumpuaa. Tämä hete on etupäässä silmätautisten parannuspaikka. Sen viileällä vedellä on tunturien savuisten kotien kansa jo vanhastaan käynyt kipeitä, vettävaluvia silmiään huuhtelemassa, ja yhtä ahkerasti Hilkulla vieläkin käydään. Muuankin lapinäijä pystytti kotansa kaltion äärelle, asusti siinä koko kesän, käyden joka päivä parannuspesulla ja antaen uhrinsa vedenisännälle. — Samanlainen parannuskaltio on Luspavaaralla Nunastunturin nenällä, yläpuolella kaunista Kelottijärveä, Kelottijärven talon tienoilla. Siitäkin etsitään apua maan aiheuttamille raville, ja kolme kertaa pitää siinäkin käydä umpisukkelossa ja sitten heittää uhrit sijaan.
Yhä vieläkin korkeammalla tunturimaissa, jo Könkämäenon päällä, vielä Vittangista pohjoiseen, on Suppimuotkan kaltio. Se on lähellä Suppijärveä, Suppivaaran juurella, vain pieni kirkas silmä, ympyriäinen kuin muuripata. Tämä aution puuttoman erämaan kirkas saivosilmä on havaittu erinomaiseksi parannuskaltioksi. Lähteen pohjaan, jonka hiekkakin on kirkasta kuin kristalli, on pudotettu valkea kivi paikan merkiksi, ja kaltion äärellä on kivipaasia kuin vartavastisina istuimina. Vieritse kulkeekin seudun kalamiesten polku, ja retkillään istahtavat kalanpyytäjät kaltion kiville levähtämään ja ryyppimään kirkasta saivovettä. Suppimuotkan kaltion vettä ei näet käytetä ulkonaisiin pesuihin, eikä siihen potilaita paineta upposalle, vaan vettä juodaan, joten sen voima vaikuttaa sisällisesti.
Ja se vaikuttaakin. Kun Siikavuopion Johan-Petteri ukkokin kulautteli sitä sairauteensa, tuli hän pian terveeksi; samoin sai myös Matias-vainaja, Johan Petterin isä, sen voimalla terveytensä takaisin. Kaltion vesi onkin niin parantavaa ja niin terveellistä, että kaikista viisaimmankin tohtorin kuulemma häätyy tunnustaa se mahdottoman voimalliseksi. Puoli tuntia sitä nautittua sen merkillinen vaikutus jo alkaa tuntua.
Maasta saa tämäkin vesi ihmeellisen voimansa ja väkevyytensä sekä puhtaan kirkkautensa, sillä maasta löytyvät kaikki väkevätkin aineet ja välikappaleet sekä merkilliset voimat, mitä näin luonnosta on saatavana.
Ihmeellisimpänä esiintyy se Lapin saivoissa ja saivovesissä.